Matkasanakirja hiljaisuuteen

Matkasanakirja hiljaisuuteenMatkasanakirja hiljaisuuteen (2018) taiteilee rajalla, jossa suomalaiskansallinen hiljenemisen klisee ei olekaan uuvuttavaa vanhan toistoa vaan kivaa kirjallista kikkailua.

Soile Veijolan ja Janne Säynäjäkankaan toimittamassa teoksessa seitsemän tekijää on rakentanut hybridin, jota voi kutsua luontevasti vain nimellä kirjallisuus. Kotihyllyssä oli vaikeaa päättää, mihin väliin tämä solahtaisi. Valitsin esseet.

Nimen matkasanakirja on kirjaimellinen ohje. Teos on kokoelma katkelmallista matkakirjallisuutta, 101 hakusanaa joiden alta löytyy lyhyttä esseismiä. Kokonaisuus toimii sanakirjan logiikalla. Jotkut merkinnät ovat aforistisia kiteytyksiä.

Lähtökohdat ovat ironiattoman suomalaiskansalliset, minkä huomaa valituista sanoista: avanto, mummola, nuotiolla, uuninpankko. Sauna on pääosassa monissa teksteissä. Epätyypillisempää päätä edustavat esimerkiksi dialogi, matsutake ja ympäripyöreys, josta seuraava katkelma, Soile Veijolan käsialaa:

Mikä sitten on ympäripyöreyden positiivinen vastakohta? Neliskanttinen? Suorakuutio? Suunnikas? Matriisi? ”Puhutaanpa nyt suoraan eli neliskanttisesti!” Ajatukseni hakeutuivat nopeasti takaisin ympäripyöreyteen, missä ne tuntuivat viihtyvän paremmin.

Ympäri kuljettu pyöreä. Ympäri-stö. Ympäriinsä. Ympärillään. Ympäröimänä. Jokaisen oma ympäristö.

Hakematta mieleen tulee Jukka Viikilän, Tommi Nuopposen ja Janne Nummelan suurtyö Ensyklopedia, joka ilmestyi 2011 Poesialta. Matkasanakirja vain on tarkemmin rajattu, assosiaatioiltaan hempeämpi ja vähemmän katkelmallinen.

Kuvaelmat pyörivät paljon metsän, jossain määrin veden ympärillä. Sielun maisema on laavu, metsikkö tai mökki. Kaupungissa ollaan lähinnä, kun puhutaan hyggeilystä. Tai kaamoksesta.

*

Saavutus on kirjallisesti kiinnostava, lohduttavampi ja luettavampi kuin useimmat samaa peltoa kyntävät self-help-oppaat ja nettiartikkelit. Tähän vaikuttaa kirjoittajien kunnianhimo, teksti on uudelleen luettavaa proosaa, ei käyttökirjallisuutta.

Matkasanakirja hiljaisuuteen ei kuulu niihin tekeleisiin, joiden ainoa tavoite on rohkaista ihmistä lähtemään luontoon, koska sen jälkeen jaksaa paremmin taas työskennellä. Ei sillä, että minulla olisi töitä vastaan mitään. Työnteko on ihanaa.

Toisaalta olen kirjaa kehuessani vähän innoton. Voin samastua siihen periaatteessa, kukapa ei äkkiseltään ajateltuna voisi, vaikka hiljaisessa järvimaisemassa omien ajatustensa kanssa painiminen aiheuttaisi tosiasiassa stressireaktioita ja ahdistusta.

Näin jyrkkä tyyppi en ole. Pidän omasta rauhasta. Saan sitä kuitenkin usein tarvitsematta lähteä maaseudulle, kotona, kirjastossa, puistonpenkillä.

Luonnon hiljaisuus on 20 vuotta luonnon helmassa asuneelle romantisointia, joka ei aivan löydä paikkaansa. Nautin luonnossa olemisesta, kaikkinensa, mutta olen ollut viimeiset 10 vuotta elämästäni kaupunkilainen eikä asiaan ole tulossa muutosta.

En tuijota älypuhelinta, koska en liiemmin käytä sosiaalista mediaa, saati lue uutisia. En altista itseäni jatkuvalle äänisaasteelle, mutta en ole hiljenemisen kunnioittaja. Suomalaiset ovat valitettavan usein hiljaa seurassakin ilman, että täytyy vielä eristäytyä.

Pidän siitä, että kohisee ja humisee, ambientista ja industrialista. Rauhoittuminen ei ole yhtään niin hauskaa, jos ihmisen ja ihmisen rakentamien koneiden äänet eivät kuulu muun seassa. Nukun tuuletin päällä, koska sen tasainen jyrinä peittää muut äänet, jotka nousisivat hiljaisuudesta.

Huomaan kaipaavani metsään, kun haluan huutaa, noustakseni esiin monotoniasta. Kaupunki on meteliä täynnä, mutta täällä ei ole missään turvallista paikkaa kirkua.

*

Ongelma ei ole hiljeneminen, vaan se, että Suomessa hiljaisuus yhdistetään syrjään vetäytymiseen, mikä ei ole tavoiteltava tila. Jollain tapaa sivilisaatiosta erillään ollaan myös tässä kirjassa. Ikään kuin palataan toistuvasti metsään etsimään sielun hiljaisuutta, vaikka yhä useammat eivät ole siellä asuneetkaan ja saman hiljaisuuden voi löytää myös työvuoron linja-autossa.

Mereltä puhaltaa tuuli, kaukaa kuuluu ohikiitävän auton moottorin hurinaa, liikennevalojen merkkipiipitys kilisee jossain. Kun tuuli on oikea, Tuomiokirkon kellojen lyönti kuuluu pihalle asti.

Se on kotikaupunkini hiljaisuutta, ihan kuin kahisevat oksat, lintujen juttelu ja hirvikärpäsen surina ovat maaseudun hiljaisuutta.

Vain talvi on suuri tasoittaja, kaikkialla vain lumen kaiken jyräävä kohina, pakkasen oma ääni, niin kauan kuin lunta vielä Suomeen sataa.

Kiitos ntamolle arviokappaleesta.

Mainokset
Lokakuun raakileita

Lokakuun raakileita

Haluaisin tavata ihmisen, jolle lempikirjan arvostelu ei ole hänen itsensä arvostelua.

*

Ajaisiko hän autoa, jonka mallia ei muista? Olisiko lempiruoka koulun pinaattilettu?

*

Hän kai pukeutuisi merkkivaatteisiin mutta laittaisi aina paidan ensin väärinpäin. Lappu on edessä hei.

*

Kun uutisissa tapahtuisi jotain, hän kohottaisi olkiaan mutta vihamielisesti. Mummolassa hän ohimennen tyrskähtäisi, kuinka viinimarjamehu on epäterveellistä.

*

Mistään hän ei olisi varma paitsi omasta varmuudestaan. Sokrateksen hän laittaisi vanhainkotiin.

*

Sellainen se tietenkin olisi, se sydämetön julmuri.

Vastaan vastaan olemista

Vastaan vastaan olemista

Useimmat ajatukset, joihin esimerkiksi kirjallisuudessa törmää, ovat jotain vastaan. Vastaan oleminen on ihastuttavaa erityisesti, kun on nuori.

Jos leikkiin lähtee ja aikoo olla hanakasti jotain vastaan, tajuaa jossain vaiheessa ajattelunsa riittämättömyyden.

Tuolloin alkaa toimia aiempaa toimintatapaansa vastaan, jos ei halua kuolla älyllisesti, ja ainoa oikea tapa toimia jotain vastaan todella on lakata välittämästä siitä ja siirtyä toiseen asiaan, jota vastaan olla, ja toistaa edellinen.

Olen muodostanut koko aikuisen elämäni näistä vastareaktioiden vastareaktioista, pikkuhiljaa ulapalle ajelehtien.

Tämä voisi olla oikotie nihilismiin tai konservatiivisuuteen. Vaara on ollut ilmassa. Silti en tunnista kumpaakaan itsessäni, vaan mukana on selvinnyt hyväntahtoisuus ja ymmärryksen kyky. Se on parasta, mitä minusta voi sanoa. Liu’un yöbussissa kohti viimeistä pysäkkiä, eikä minulla ole aavistustakaan, mikä siellä odottaa.

Vapautus varmasti, mutta miten? Onko tämä ajelehtiminen ratkaisu, joka kestää kuolemaan saakka? Armahtavatko vanheneminen ja uupuvat aivosolut minut valinnoilta? Tuntuu kauhean pitkältä ajalta vain odottaa…

Tämän ja terveydentilani vuoksi olen joutunut miettimään arvojani. Olen miettinyt ensimmäistä kertaa, mitä haluan elämältä(ni). Kysymys oli tätä ennen minulle käsittämätön.

*

Pohtiessani millainen minä olen, olen äkkiä oven edessä. Oven takana voi olla kaivattu rakastettu tai vittumainen tiikeri. Kadehdin ihmisiä, jolle minuudesta puhuminen on niin helppoa, että ovi on valmiiksi auki, odottaa siellä mitä tahansa. Tuntevatko he suoran yhteyden?

En puhu nyt filosofisesta, paikantamattomasta, teoreettisesta minuudesta vaan sellaisesta minästä, jonka voin käsittää arkijärjellä, ja joka puhuu mieliteoistaan ja tahdostaan.

Mietin, miten voisin määritellä arkisen minuuteni, jotta voisin käsittää sen. Päädyin lopulta siihen, että minuuteni näkyy siinä, mitä haluan. Koska en ole ajatellut minuutta, en ole myöskään ajatellut halujani.

Olen vain reagoinut, aloittanut ja lopettanut useimpia asioita elämäni aikana, koska se on tuntunut luontevalta.

Olen elänyt halujeni mukaan, mutta vasta nyt olen alkanut sanallistaa niitä ymmärtääkseni, mitkä halut ovat osa minuuttani ja mitkä vain reaktioita.

Aloin miettiä suodattamatta asioita, joita tahdon. Ensimmäinen mieleeni juolahtanut halu oli olla terve. Seuraava oli olla jollekin läheinen. Kolmas oli tavallinen arki. Neljäntenä sisään vyöryivät jo kevyemmät unelmat: toiveet matkoista, kirjoista, kirjoituksista, hyvistä ruoista ja iloista, jotka odottavat edessäpäin.

Mutta tämäkö on minä?

Vastaus voi olla jossain siellä suunnalla. Olen hiljaa elämää pitkin lipumalla todennäköisesti viivyttänyt jokaista näistä toiveista enemmän kuin onnistunut pääsemään niitä kohden. Ne eivät ole tuntuneet unelmilta, koska en ole edes pyrkinyt niihin, vaikka olen ajatellut niitä toiveinani ja hyveinäni.

Reagointi ei ole pyrkimistä. Reagointiin tyytymällä olen kiistänyt unelmien olemassaolon.

Söin jokin aika sitten ensimmäistä kertaa elämässäni bouillabaissea, jota olen halunnut maistaa jo vuosia. Unelma oli pieni, mutta vasta nyt olen elämässäni pisteessä, jossa sen toteutuminen oli merkityksellistä. Ruoan itsensä maku oli lähes toissijaista, vaikka se oli hyvää.

*

Luin Antti Hurskaisen esseekokoelman Suru ei toimi. Kirjoituksessa Belgravian idiootti pohditaan kirjailijuuden motiiveja.

Essee on tehty kirjailijan näkökulmasta, joka on kirjoittavalle ei-kirjailijalle vieras. Esseisti puhuu vastaanotoista ja suosioista, vähätellen kirjoittamisen yksityistä mielihyvää, ylistäen egoisteja.

Estetiikkani on kirjallisuuden suhteen Hurskaisen kanssa täysin päinvastainen. Luen kaikenlaista, mutta nautin huomiotta jääneen kirjailijuuden ajatuksesta. Välitän pienuudesta, en suuruudesta, suosiota enemmän pidän hädin tuskin muistamisesta.

Kiinnostukseni kohde on kirjoitus, joka tähtää tarkasti julkisen ja yksityisen väliin. Onko siinä tila?

Onhan siinä. Se on tila, joka syntyy, kun luetaan kirjoitettua, yhden ihmisen dialogi. Ironisoiden, myös Belgravian idiootissa, puhutaan kirjoittajankammiosta, mutta myös lukijalla on oma kammionsa.

Julkinen tila on merkitty keskustelulle, ja keskustelu on kirjallisuudessa vähiten kiinnostavaa.

*

Aloin miettiä, miksi haluan kirjoittaa. En ole koskaan ajatellut tätäkään asiaa todella.

Yllätyin, sillä sain vastauksen lähes samalla hetkellä, kun kysymys, jonka luulin olevan vaikea, ilmestyi päähäni.

Vilkaisin yöpöydälläni lojuvaa päiväkirjaa. Se on elämäni ensimmäinen oikea sellainen.

Kirjoitan siihen suodattamatta juuri sillä hetkellä päähän pulpahtavia ajatuksia. En ole kirjoittanut tajunnanvirralla koskaan ennen.

Minulla ei ole aikomustakaan käyttää päiväkirjan tekstiä jalostetumpana toisessa muodossa. Se on korjaamatonta, toisteista tekstimassaa ja pysyy sellaisena. Ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoitan todella vain itselleni.

Hurskainen puhuu esseessään epäillen kirjoittamisen autuudesta. Se johtuu siitä, että hän on kunnoltaan perusterve kirjailija, jonka sanoittamana ahdistuskin on koristeellista. Hän yhdistää esseessään toistuvasti kirjoittamisen julkaisemiseen, koska kirjailijuus on julkaisemista.

Kirjoittaminen vihkoon tuottaa minulle mielihyvää. Pidän siitä, mitä kirjoittaminen tekee minulle, silkkana fyysisenä tekona, ja siitä, että voin katsoa tekstejä jälkikäteen nähdäkseni millainen minä olin.

Minä. Ehkä olen enemmän jäljillä kuin olen luullut.

*

En yleensä taustoita kuvia, joita käytän tässä blogissa. Teen nyt poikkeuksen. Artikkelin kuva on Axel Haartmanin maalaus Emilienne (1912), yksi Turun Taidemuseon Haartman-Munsterhjelm-Salokivi-kokonaisuuden taidonnäytteistä. Kävin kyseisessä näyttelyssä vastikään. Kuva on inhimillisyydessään onnistunut ja yksi näyttelyn avainteoksista. Suosittelen vilpittömästi vierailua myös muille vuosisadan alun suomalaistaiteesta kiinnostuneille.

Väläysproosa saa katsomaan ympärille tuotettua tekstiä eri tavalla. En mene väittämään, että kirjalliset standardit täyttävää proosaa on kaikkialla. Suurin osa julkaistusta tekstistä olisi tullut jättää julkaisematta. Kiinnostavaan tekstiin on kuitenkin edelleen mahdollista törmätä yllättävissä yhteyksissä.

On lahjakkaita kirjoittajia, jotka eivät tajua olevansa hyviä, kunhan kirjoittavat vain. Heitä on huomattavasti harvinaislukuisempina kuin huonoja kirjoittajia, jotka kirjoittavat silti. Siksi löydetystä väläysproosasta suurin osa on huonojen kirjoittajien onnellisia vahinkoja.

Yksi suosikkini löytöproosasta on kommentti YouTubessa Death in Junen kappaleeseen The Accidental Protégé, jonka on kirjoittanut nimimerkki alleygh0st. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

On the last Christmas my parents spent together I put this album. It was like a perfect moment, if strangely ominous, but one of the last I remember. I even had a girlfriend in those days. All in all, it was worth it. We were so close to happiness.

Kertomuksessa on isoja yksityiskohtia. On perheyhteys, joka ei ole enää entisensä, maininta tyttöystävästä, jota ei ole, ilmaan jääviä yksityiskohtia, jotka saavat lukijan rakentamaan kokonaisuuden itse.

Kaksi loppulausetta jättävät lukijan arpomaan onnen ja katkeruuden väliltä, pohtimaan omia tunteitaan menetetyn ja saadun välillä. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän?

Jos virkkeitä muokattaisiin hieman oikeakielisemmiksi, tarina sopisi sellaisenaan väläysproosaksi. Se on jo nyt parempi kuin moni kansien väliin painettu novelli.

Runoudesta ei voi nauttia kuka tahansa

Runon muusa

Otsikossa koko juttu. Silti runohaastatteluissa ja kirjallisuuslehdissä valehdellaan toistuvasti päinvastaista. Runo vaatii rytmin tajua, soinnillisen ja visuaalisen tahdituksen ymmärrystä. On sen muoto mikä tahansa, runoa ei voi olla olemassa ilman käsitystä rytmistä, sillä avantgardeinkin runous on rytmiin sidottu rikkomalla sitä. Kaikilla ei vain ole rytmitajua. Runous on estetiikkaa, joka on tunnistettava aivan niin kuin monet klassiset eurooppalaiset maalaukset ovat lähinnä valokuvia nähneelle ummikolle vain esittäviä muotokuvia ja asetelmia toisensa perään. Niin käy, kun ei ymmärrä tekniikasta, valaistuksesta ja sen tavoittamisen vaikeudesta perustavanlaatuisesti mitään, mikä ei ole lainkaan tavatonta. Miksi kukaan oppisi katsomaan jotain, jos ei ole koskaan tarvinnut? Jos runoa ei ymmärrä, on sen lukeminen sama kuin ilman mitään sähköteknistä ymmärrystä ruuvaisi auki rikkinäisen mikron ja tuijottaisi sen uumeniin. Jokainen arvaa, että koneiston sisällä on varmasti tapahtunut jotain, mutta mitä se jokin on voisi yhtä hyvin olla magiaa, joten on parempi vain olla ajattelematta asiaa ja olla kiinnostumatta. Siksi juuri kukaan ei lue runoutta, ei valistuksen puutteen tai pelon tai tietämättömyyden takia. Ihmiselle voi opettaa monia asioita, mutta luontevan esteettisen silmän opettaminen on liian vaikeaa pelkällä hyvällä tahdolla.

The Collected Stories of Lydia Davis

Lydia DavisNiin sanottu flash fiction eli väläysproosa on kiinnostava itseilmaisun laji. Jotain sen kaltaista olen itsekin satunnaisesti kirjoittanut tähän blogiin.

Väläysproosassa viehättää, että siinä on mahdollista sanoa juuri se, mitä aikoikin sanoa menettämättä kirjallista ilmaisuaan. Sen lisäksi siinä katoavat usein fiktion ja esseen väliset rajat, mistä pidän erityisesti.

Mahdollinen tarinallisuus on osattava lukea rivien välistä. Kuten moni minimalistinen taiteenlaji, väläysproosa on epäonnistuessaan kaamean teeskenteleväistä, onnistuessaan hyvin kiehtovaa. Usein lopputulos riippuu yksin lukijan mieltymyksistä.

Lydia Davis (1947–), joka on luonut kirjallisen uransa ranskalaisten klassikkojen kääntäjänä, on flash fictionin moderni suuruus. Davis on voittanut lukuisia palkintoja, mutta häntä, kuten monia muita novellisteina uransa luoneita, ei juuri lueta niin sanottujen laatukirjallisuusympyröiden ulkopuolella.

Pitäisi lukea, sillä Davisin tekstit ovat helppolukuisia ja lähestyttäviä. Ne käsittelevät tuttuja aiheita laajalta alueelta: perhesuhteita, myyttejä, ikäkausia, valtaa. Niitä voi lukea lyhyessä ajassa pari kerrallaan, ja jos yksi tarina ei kolahda, se on nopeasti ohi seuraavan kiihdyttäessä päälle.

Davisin kolmella eri vuosikymmenellä julkaistut neljä novellikokoelmaa yhdistävässä järkäleessä The Collected Stories of Lydia Davis (2009) väläystarina saattaa olla vain rivin mittainen lause tai peliä otsikon ja ilman otsikkoa täysin irralliselta tuntuvan anekdootin välillä, kuin runoudessa.

Kaikki ei ole pelkkää nopeaa välipalaa, vaan joukossa on pidempiä tarinoita, jotka noudattavat kylläkin samaa tarinankerronnan moodia kuin lyhyemmät kertomukset. Tarinat lyhenevät kuitenkin mitä lähemmäs kronologiassa tullaan nykyhetkeä. Kehitys on beckettiläinen.

Kokoelman viimeisissä novelleissa Davisin ilmaisu lähenee runoa: yhden virkkeen mittainen tarina, joka proosallisena olisi liian irrallinen muistikirjan raapustus, saa säkeisiin jaottelusta uutta painoarvoa. Sen siis lukee eri tavalla:

The Busy Road

I am so used to it by now
that when the traffic falls silent,
I think a storm is coming.

Virkkeen jakaminen säkeisiin korostaa sen luentatapojen monimuotoisuutta ja lauseen yksi kerrallaan avautuvia iskuja paremmin kuin yksittäinen proosakappale.

Novelliksi tekstin voi lukea siksi, että sitä ympäröivät kirjoitukset ovat valtaosaltaan perinteisemmin jaoteltua proosaa, jossa tekstiä ei jaeta säkeisiin vaan kappaleisiin.

Etusijalla ovat ihmisten tunteet, mutta Davis kuvaa ulkokohtaisesti, kuin ihmiset olisivat hyönteisiä, vaikka puhuja olisi kertojaääni tai korostettu minä.

Henkilöhahmoilla ei mene hyvin, mutta heidän tunteidensa sopukat jätetään koluamatta. Sen sijaan teksti kuvaa tunteiden herättämiä tekoja (tai tekemättömyyttä, hahmot ovat korostetun passiivisia) ja reaktioita, jopa koomisiin mittoihin saakka, kuten kertomuksessa Varieties of Disturbance, jossa Davis kuvaa ahdistuksen tarttumista perhepiirissä tavalla, joka on tosi ja ironinen; aluksi oudolta tuntuva, kunnes tajuaa, ettei kyse ole liioittelusta vaan realismin tavoittelusta koomisia mittasuhteita saavalla tarkkuudella:

She hurt my brother’s feelings as she was protecting my father from certain feelings of disturbance anticipated by him if my brother were to come, by claiming to my brother certain feelings of disturbance of her own, slightly different. Now my brother, by not answering his phone, has caused new feelings of disturbance in my mother and father both, feelings that are the same or close to the same in them but different from the feelings of disturbance anticipated by my father and those falsely claimed by my mother to my brother. Now in her disturbance my mother has called to tell me of her and my father’s feelings of disturbance over my brother, and in doing this she has caused in me feelings of disturbance also, though fainter than and different from the feelings experienced now by her and my father and those anticipated by my father and falsely claimed by my mother.

Intensiivisimmillään, kuten edellisessä lainauksessa, tarinat ovat vahvaksi tislattua Thomas Bernhardia, toistuvien termien ja pakkoajatusten rykelmiä, joissa päähenkilöiden ajatukset pyörivät ympyrää.

Tällaisen neuroottisen passiivisuuden kuvaaminen on piirre, jota inhoan ironisen kylmissä, usein yhdysvaltalaisissa perhedraamakirjoissa, kuten Jonathan Franzenin teoksissa, mutta Davis välttää pahimmat haaverit.

Hän välittää henkilöhahmoistaan, ei vihaa heitä sadistisella ylemmyydentuntoisuudella. Davis ei silti ole edes herkimmillään sentimentaalinen vaan suora ja hiukan kuiva, kuin opas museossa, mitä edesauttaa se, että hänelle juoni ei ole tapahtumia vaan henkilöhahmojen kokemuksia, niin kuin historia on vastavuoroisesti valitettavan usein vain tapahtumia, ei kokemuksia lainkaan.

Davisin yliasiallinen kirjoitus taipuu moneen. Useampi kokoelmien teksti on ohimennen myös parodia historiallisesta tai tieteellisestä kirjoituksesta ja niiden epäinhimillistävyydestä, joka tekee niin tragediasta kuin arkisista asioista vieraita.

Tästä käy erinomaiseksi esimerkiksi We Miss You: A Study of Get-Well Letters from a Class of Fourth-Graders, josta otsikko kertoo jo kaiken. Novellissa analysoidaan koululaisten ystävälleen (opettajan käskystä) kirjoittamia parane-pian-kirjeitä muun muassa näin. Näennäisen neutraali sävy muuttuu kontekstissa ylimielisyydeksi:

There is a tendency toward non sequiturs in the letters: one sentence often has little to do with the sentence that follows or precedes it (e.g., “The temperature keeps on changing. I can’t wait until you come back to school”).

Some letters, however, develop one idea with perfect cogency throughout: e.g., Sally’s grim letter, Scott’s enthusiastic, somewhat violent letter threatening to “yank” Stephen out of bed, and Alex’s informative letter about sledding, which names the location of the sledding and notes progress from last year—“We had some fun over at Hospital Hill. We went over a big bump and went flying through the air. This year I went on a higher part than I used to.”

Novelli Mrs. D and Her Maids taas käy systemaattisesti läpi liberaalin perheen piikojen nopeasti kuolevia työsuhteita. Erityisenä vertailukohteena on naistenlehtiin novelleja kirjoittava äiti, joka omaksuu piika piialta yhä käytännöllisemmäksi ja samalla mekaanisemmaksi käyvän asenteen.

Asetelma onnistuu lähes mahdottomassa. Riiston ja eriarvoisuuden teemaa ei osoitella tekstissä, ja juuri siksi herran ja orjan suhde tulee tuskallisen todeksi. Tarina on yksi kokoelman parhaista. (Kaikki, jotka ovat lukeneet Pohjolan poliisi kertoo -kirjoja tietävät, että joskus kliininen, jopa kömpelö ilmaisu saa hyytävämmät sävyt kuin tyylittely…)

Novellissa on luettavissa autofiktiivistä ironiaa, sillä kirjailijan omat vanhemmat, mukaan lukien kirjailijana itsensä elättänyt äiti, tunnettiin kommunisteina. Elämäkerralliset yksityiskohdat eivät mene aivan yksi yhteen, mutta ei vaadi loputtomasti mielikuvitusta ymmärtääkseen, mistä D on lyhenne.

Yhteiskunnallisuudesta puheen ollen Davis ei ole nähdäkseni ensisijaisesti feministinen kirjoittaja, vaikka myös näitä sävyjä on joukossa ja suosittelisin kokoelmaa varauksetta modernin feministisen kirjallisuuden ystäville.

Tarinoiden näkökulma on läpitunkevan feminiininen ja tarkoitan kaikkea mahdollista muuta kuin sanan latistavinta tulkintaa. Kertomukset muistuttavat monia Ingmar Bergmanin elokuvia: Davisin hahmot kertovat tarinoitaan useimmiten naisen silmistä katsoen ja silti irrallisina, yhtaikaa läheltä ja etäältä, menettämättä mitään ihmisyydestään eli muuttumatta symboleiksi, mikä on virkistävää ja taidokasta.

Gorecki Nöyryys

Ajattelen sitä määrää todistuksia, joita antikvariaattien ja kirjastojen historiahyllyillä tulee vastaan. Holokaustista, laajemmin toisesta maailmansodasta, on kirjoitettu niin paljon, että on kuin jokainen sotaan osallistunut olisi saanut oman kirjansa. Mikä on harha. Tuhat, kaksi tuhatta, viisi tuhatta kirjaa ei korvaa miljoonia kuolleita, joista useimpien nimiä ei kukaan enää muista. Kaikki se sivumäärä, eikä se kerro juuri mitään mistään. Yritykset ymmärtää kirjojen kautta kurjuuden koko hinta ovat epäonnistuneita vaikka eivät arvottomia. Ymmärrys on luonteeltaan kokoavaa, katastrofi hajottavaa ja moniarvoista. Katastrofi, niin kuin holokausti, synnyttää hyökyaalloittain kirjallisuutta, yksilöiden todistuksia. Ehkä tulevaisuudessa nämä todisteet, päiväkirjat suurmiehistä tavallisiin ihmisiin, muistelmat, haastattelut, jäljelle jääneet dokumentit Anne Frankin päiväkirjasta Churchillin muistelmiin, kokoamalla ja ne kaikki kerralla sähköisesti aivoihin laukaisemalla voitaisiin edes etäisesti tavoittaa, mitä todella tarkoittaa jokin historian tapahtuma ja tapahtumallisuus, kuinka arjesta on kauttaaltaan tullut niin absurdia, kuinka totuus on toinen, kun maanantai vaihtuu tiistaiksi, keskiviikoksi… Varmasti jäsentelemätön hyökyaalto tuntuu oleellisemmalta kuin yksikään kokoava historiankirja, jonka täytyy olla lähdekriittinen, joka on liian valikoiva ja kaukana henkilökohtaisista todistuksista yrittäen tarjota yhtenäisen vision pirstaleisten todellisuuksien keskellä, ohjaa aukiolle keskellä metsää ja väittää maailman rajojen olevan siinä, vaikka kärsimys ei jakamalla vähene, se vain pukee kasvoilleen uuden naamarin.