Pieni ajatus historiasta ja estetiikasta

Pieni ajatus historiasta ja estetiikasta

Jatkan lyhyesti eilen käsitellyn kriittisen, kirjallisen omakuvan parissa. Olen huomannut, että kuva omasta taiteellista mausta kulkee usein käsi kädessä historian ymmärryksen kanssa. Jos käsitys historiasta on heikko, niin on myös kuva omasta mausta, esteettisestä minäkuvasta. En tarkoita, että ymmärtääkseen itseään on muistettava Suomen presidenttien vallassa olemisen vuodet, vaan on oltava tajua siitä, mitä suunnilleen on tapahtunut ja voinut tapahtua, miten kirjoitetut asiat riippuvat näkökulmista. On oltava käsitys asioiden välisistä suhteista ja johdonmukaisuuksista, historian (kirjoitetun) ja tapahtumisen (kirjoittamattoman) – yhdessä menneisyyden – luonteista.

Syy historian ja ihmisen minäkuvan yhteisyyteen ei ole siinä, että ihminen olisi historian tuote niin kuin pihvi on tuotantolinjan tuote, jolloin tuntematta historiaa yksilö olisi henkisesti hukassa, vaikka näinkin joskus on, vaan siinä, että historian tuntemus on suorin väylä sivistykseen. Historia tuhoaa käsityksen omien ajatusten ainutkertaisuudesta ja kerrostaa sen syy-seuraussuhteilla, joiden ymmärtäminen on sivistyksen edellytys. Sivistys taas on yhteiskunnissa barbariaa korvaamaan rakennettu kyky käsitellä asioita turvautumatta hallitsemattomaan väkivaltaan – epäreilusti sitä käytetään usein myös muiden kulttuurien kutsumiseen takapajuisiksi, niin kuin huomataan rasismin historiasta. Tästä sudenkuopastaan huolimatta sivistys antaa ihmiselle edes mahdollisuuden itsetietoisuuteen olemalla silkan raakalaismaisuuden, tyhmyyden (joka ei ole tiedon puutetta vaan kykenemättömyyttä sisäistää tietoa), vaihtoehto, ja tyhmä ihminen on olento vailla kykyä katsoa itseään ja muodostaa kriittisiä omakuvia. Taiteellinen maku, estetiikka, on tällaisen kriittisen omakuvan luonteva seuraus.

Mainokset
Kritiikki on kuollut, eläköön kritiikki

Kritiikki on kuollut, eläköön kritiikki

Ajattelen taidetta ennen kaikkea taidekokemusten ulkopuolella, teosten vaikutukset jatkuvat ja jatkuvat ja niiden on annettava tehdä niin. Uskoakseni ihmisen vakuuttelua kirjallisuuskiinnostuksensa vakavuudesta, hänen täytyy näyttää minulle ajattelevansa sitä muutenkin kuin lukiessaan.

Jotta näillä pohdinnoilla olisi joku merkitys, on mietittävä makuaan: Miksi se on sellainen kuin on. Suosittelen pohtimaan tarkasti, jos ei osaa sanoa, miksi todella inhoaa tai pitää jostain.

Syiden pohtimisen olisi suotavaa olla kokonaisvaltaista. On ajateltava millaisen kulttuurin kasvatti on, samoin kasvatustaan, moraaliaan ja henkilöhistoriaansa. Entä mikä mieltymyksissä on selvästi biologista? Vastauksista syntyy käsitys esteettisten ihanteiden syistä.

Esimerkkejä omista tajunnan laajenemisen kokemuksistani: Luettuani pätevää tutkimusta tai journalismia sisäistin, kuinka ulkomaanuutiset antavat usein puutteellisen tai vääristyneen kuvan vieraiden kulttuurien ilmiöistä – ovat ne hyviä tai huonoja. Sama virheellisyys korostuu myös tiedeuutisoinnissa ja taidekritiikissä. [1]

Feminististen ystävien myötä olen tarkistanut omia kantojani eri kirjallisuuden lajien historiaan. Olen alkanut suhtautua skeptisesti niin populismin kuin akatemian muoti-ilmiöihin. Asioihin hurahtaminen on jäänyt teini-ikään, jonne se mielestäni myös kuuluu. Taiteesta voi nauttia riemulla pimahtamatta täysin.

Elokuvakritiikissä pitkään pyöriskeltyäni – luettuani, oikoluettuani, kirjoitettuani, osallistuttuani ”keskusteluun”… tätä viimeistä kadun… – voin varmuudella sanoa kaikkea huonoa kritiikkiä yhdistävän yhden piirteen:

Kritiikki epäonnistuu, jos kirjoittaja ei ole luonut kuvaa omasta maustaan. Jos kuvaa itsestä taiteen kokijana ei ole, ei onnistu myöskään mieleenpainuvan sanottavan kirjoittaminen teoksista.

Näin jäävät niin esteettiset kuin moraaliset mielipiteet perusteettomiksi. Virkkeissä on tuttuja sanalitanioita, jotka eivät tarkoita mitään. Valtaosasta kritiikkiä puuttuu itse kritiikki, perusteltu mielipide. Kaikilla on mielipiteitä, perusteluista on pulaa. Ei ihme, että koko journalismin laji vetää viimeisiään.

En juurikaan enää lue kritiikkejä, mutta satunnaisesti silmiini osuvassa kirjallisuuskritiikissä, erityisesti sanomalehdissä, on sama ongelma. Esteettisten ihanteiden soveltaminen teoksiin ei ole väärin, mutta usein ihanteet ovat muualta apinoituja, valtavirtakritiikin perinteiden mukaisia ja huonosti perusteltuja.

Toisinaan vastaan tulee yksinkertaisesti kriitikon tietämättömyys, monet taustatiedotkin ovat selvästi haastatteluista tai pressimateriaalista poimittuja.

Jotkut suomalaisen kirjallisuuskritiikin tekijät eivät tiedä, miten suhtautua kokeelliseen – tai edes pseudokokeelliseen – kirjallisuuteen, vaan kutsuvat sitä asenteellisesti vuodesta toiseen outoiluksi ja nostavat ihanteeksi helpon sulateltavuuden. Positiivisimmillaan ei osata sanoa juuri mitään.

Tällaisessa tapauksessa olennainen juurille menevä kysymys on seuraava: Miksi ihmeessä kirjallisuuden meriitin pitäisi olla helppo luettavuus ja siten lukijansa paapominen? Jatkokysymys: Miksi minä, kriitikko, pidän tätä helppoutta ihanteena?

Ei liene ihme, että omista vioistaan huolimatta oivaltavampaa kritiikkiä löytää joidenkin hyvien kirjallisuuslehtien lisäksi täältä blogimaailmasta.

[1] Suosikkiylimielisyyteni tässä sarjassa on todellinen klassikko suoraan 50-luvulta: ranskalaisten elokuvakriitikoiden (kuten Rivetten ja Godardin) töräyttämä Kurosawan dumaaminen ”ei-japanilaisena” ohjaajana verrattuna Mizoguchiin tai Ozuun, mikä on naurettava väite, niin kuin ranskalaiset voisivat päättää oikean japanilaisuuden, joka on heidän tulkinnassaan vain teehöyryn hengittelyä ja riisikipon tuijottelua, ei miekkailuviihdettä. Kurosawan elokuvat ovat erityisesti moraalikäsityksiltään selvästi buddhalaisvaikutteisia, mikä paljastuu menemällä lähteelle eli lukemalla ohjaajan omia näkemyksiä teoksistaan. Tämä on muuten toinen asia, mitä kriitikot eivät tykkää tehdä: etsiä lähteitä väitteilleen.

Kritiikistä, jälleen kerran, 2

Kritiikistä, jälleen kerran, 2

Katsoin jälleen Elävästä arkistosta tämän puolentoista tunnin ohjelman, jossa kriitikot ja taiteilijat keskustelevat kritiikin merkityksestä.

Keskustelun vetäjänä on Jörn Donner. Paikalla ovat Ere Kokkonen, Laura Voutilainen, Mikael Fränti, Tapani Länsiö, Alpo Suhonen, Suvi Ahola, Marjatta Tapiola, Kaisu Mikkola, Markku Eskelinen, Einojuhani Rautavaara… Vieraita on parisenkymmentä.

Sanan ”keskustelu” ympärille voi sijoittaa vielä ylimääräiset 10 lainausmerkkiä, koska painopiste on huutamisessa. Ohjelma on paras mahdollinen vastalause harhaisille kuvitelmille, joiden mukaan ennen sivistys hallitsi julkisia ulostuloja ja sosiaalinen media on pilannut kaiken.

Ihmisen muisti on lyhyt. Osin käsitys suomalaisen yhteiskunnan häijyyntymisestä johtuu siitä, ettei julkista keskustelua enää käydä näin rajusti. Kansalaisten itsensä täytyy hoitaa se puoli, eikä ainoa turhautumien purkuväline ole enää Veikko Ennalan kirjepalsta.

Tarkoitus olisi luultavasti puhua kritiikin ja taiteen välisestä suhteesta, mutta ohjelma lähtee Donnerin käsistä ensimmäisen viiden minuutin aikana. Kaikki alkavat puhua keskenään kuuntelematta toisiaan, puheenvuorot saadaan huutamalla kovempaa kuin muut.

Yleiset kulttuurin ja humanismin merkitykseen vetoavat puhujat lytätään täysin, huonot kiilataan surutta ulos. Välillä hiljennytään kuuntelemaan mutta ei koskaan järkeä. Moodi on avoin vittuilu, turhautuminen ja vaivoin pidätelty raivo.

Niin hyvin kehää kierretään, että ohjelman lopuksi Donner toteaa katsojien luultavasti vaihtaneen kanavaa ja kaiken menneen päin persettä. Kehtaan olla eri mieltä: näin huikeaa tv-viihdettä kulttuurista ei enää tehdä eikä edes voitaisi.

Tämä on siis kulttuuripöhinää Iso-Britannian tai Ranskan malliin. Eurooppalaisten esikuvien jälkeen olemme siirtyneet yhdysvaltalaiseen kommunikaatioon, jossa vahva taiteen kentän sisäistä konsensusta rikkova näkemys esimerkiksi esteettisistä pyrkimyksistä tai kiinnostavasta sisällöstä on ajatuksena vieras.

En pidä poliittisella korrektiudella lätkimisestä, mutta sanapari hiipii mieleeni väistämättä.

Se kielii laajemmasta ongelmasta; kärkevyyttä harjoittavat enää sivistymättömiksi oletetut. Näin ei tulisi olla.

*

Mikään edellä kirjoittamani ei tarkoita, että ohjelmassa olisi sisällöllisesti hyvää keskustelua kritiikistä. Suurimmaksi osaksi ei ole. Paikalla on ihmisiä, jotka ovat ajattelun sijasta kiinnostuneempia möykkäämisestä, eivätkä häpeä sitä lainkaan.

Osa puhujista on näkemyksellisiä, toisaalta osa erityisesti vanhemmista herroista laukoo täyslaidalliselta mielipiteitä, jotka herättävät myötähäpeää ja kysymyksiä taidekeskustelun yleisestä mielekkyydestä.

Iso osa keskustelijoista ei tajua, kuinka ikävystyttäviä ja huonoja puhumaan ovat.

Ohjelma on siis vertaansa vailla. Se riisuu titteleitä ja on oiva nettikeskustelusimulaattori kauan edellä aikaansa.

Melkein tällaista kaipaa. Metelöivät riitapukarit olisi tällöin suljettu yhteen laatikkoon, jota kansa voi äimistyneenä katsoa.

Tällaista kunnon huutoa Yleltä joka lauantai saunavuoron jälkeen puolentoista tunnin ajan joka viikko, niin kyllä Suomessa löydettäisiin pian yhtenäiskulttuuri uudestaan…

*

Leikki sikseen. Aikansa kutakin, kritiikin portinvartijan rooli on tullut poistuakseen. Jopa 30 tai 40 vuotta samassa virassa olleet kriitikot ovat leipiintyneitä ja usein näkemyksiltään köyhiä.

Eikä maailmassa taida löytyä ketään niin hullua, että haluaisi heidän tilalleen. Useimmat kritiikkiä kirjoittavat ihmiset ovat persoonattomia senttareita.

Jos olisin kirjailija, lukisin mitä teoksestani on kirjoitettu seuraamissani blogeissa, koska ne pakottaisivat minut kohtaamaan kirjoitusteni vaikutuksen yleisössä. Lehdille antaisin vähemmän arvoa.

Kehitys kehittyy, mutta en mielelläni haluaisi luottaa vain blogeihin. Silti minusta tuntuu vainoharhaisesti siltä, että kirjoitan itsekin keskimäärin kriittisemmin taiteesta ja ilmiöistä kuin useimmat suomalaiset kulttuurinaamat, eikä se ole vaatinut tosiaankaan paljoa. Olen myös huomattavan helläkätinen, voisin kirjoittaa paljon pahemminkin.

Edelliset eivät ole hyviä merkkejä. Minua rajummin saisi, voisi ja pitäisi sanoa jo taidekentän tyylillisen monotonian estämiseksi.

Kritiikistä, jälleen kerran, 1

Kirjoitin seuraavan Opus Vei -blogiin kommentiksi, mutta laitan sen nyt hiukan muokattuna tähän, koska näkyjään tämä on kirjallisuusblogi.

En hyvällä tahdollakaan ymmärrä, miten maan vaikutusvaltaisimman lehden kirjallisuuskriitikko voi kirjoittaa näin Miki Liukkosen Romaanista Hiljaisuuden mestari (2019):

”Yksinkertainen kysymys, kuten onko Hiljaisuuden mestari huono vai hyvä romaani, on täysin toissijainen, irrelevantti, koska se kohdistuu sellaiseen järkeilyyn, joka on romaanin omassa universumissa järjetöntä.”

– Jukka Petäjä, Helsingin Sanomat

Jos jossain hyvyyden kysymys on ollut jo vuosia toissijainen, se on kritiikin laatu. Miten kirja voi olla niin voimakas, ettei kriitikko osaa sanoa onko kirja hänen mielestään hyvä tai huono vaan mitätöi yhdellä virkkeellä oman toimijuutensa?

Onko Liukkonen onnistunut kirjoittamaan niin vastaansanomattoman hienon teoksen, että se välttää kriittisen arvioinnin mittatikut, joilta ei ole tähän mennessä paennut mikään muu teos maailmanhistoriassa Raamatusta Ulyssekseen (1922)?

Petäjäkin on kuitenkin kirjoittanut Helsingin Sanomiin kritiikkiä vasta vuodesta 1988. Ilmeisesti näkemys siitä mitä proosa voi olla (ja oma suhde siihen) ei ole siinäkään vaiheessa kristalloitunut.

Kritiikissä oli myös, totta kai, neuroottissävyinen alaviite, niin kuin arvosteltavassa kirjassa. Kirjailijan tyyliä imitoivan tavan kirjoittaa kritiikkiä soisi tulevan tukahdutetuksi jo kehtoonsa. Se on tosi ”kirjablogimaista” ja rasittavaa.

Vaihtoehtoisesti käännetään ajatus ympäri. Jos moni muu teos on arvioitavissa hyvän ja huonon mittareilla, mutta tämä romaani paljastaa, ettei mittarilla ole merkitystä, eikö tästä voi vetää johtopäätöksen, ettei kritiikissä kannata puhua hyvästä tai huonosta ollenkaan?

Fomon turhuudesta

Fomon turhuudesta

Olen välttynyt fear of missing out -ilmiöltä eli fomolta, koska sisuksiini on koodattu seuraava ajatus: moni kiinnostavalta kuulostava asia on täysin tavanomainen.

Muutamat tutut ovat kertoneet, että sosiaalinen media saa aikaan tunteen siitä, että pitäisi olla kokenut vaikka mitä. Pitäisi matkustaa, leipoa perinteisiä karjalanpiirakoita, opetella joku kieli ja nähdä pinnalla olevan bändin keikka.

Tämä johtaa ahdistukseen: miksi en osallistunut tuonne, miksi en tehnyt sitä tai tätä.

En ole keskustellut asiasta sen syvällisemmin näin kokevien ihmisten kanssa. Olen kuitenkin huomannut kaikkien olevan kateellisia vähän kaikille, on tekeminen mitä tahansa. Kiireiset ovat kateellisia toisten vapaa-ajalle, rennommin ottavat ajattelevat tekevänsä jotain väärin toisten kiireiden rinnalla.

Itse olen vain iloinen toisten puolesta, jotka tekevät mukavalta vaikuttavia asioita. Jos jotain, olen inspiroitunut hyvällä tavalla.

En siis pääse sisälle tämän ahdistuksen syihin tunteiden näkökulmasta, vaikka olen siitä lukenut. Olisi kiinnostavaa kuulla asiasta lisää siitä kärsivältä.

*

Fomon ytimessä ovat kuvat. Kuvat ja videot tiivistävät kokemukset timanteiksi tavalla, joka ei vastaa arkista kokemusta. Kuviin voi poimia yhden pysäytetyn hetken, joka ei kerro koko juonta.

Kuviin luottamisesta on kyse myös erityisesti aasialaisten kärsimästä Pariisin syndroomasta. Populaariviihteestä tuttu kaupunki paljastuu täysin tavalliseksi: likaa kaikkialla ja vihamieliseltä tuntuvia ihmisiä.

Fomon kaltaiset sosiaaliset pakotteet ovat ulkoa päin saneltuja, trendejä. Ne ovat mainostajien saama niskalenkki kuluttajasta, uskonnollisten rituaalien korvike. Sinun on maistettava tätä ruokaa, pelattava tätä peliä, juotava tätä samppanjaa.

Onhan se helppoa uskoa, kun asiaa tarpeeksi moni hokee, vaikka Instagramissa ja blogeissakin tehdään nykyään kaupallisia yhteistöitä.

Nämä pakkomielteet käyvät sitä vastaan, mitä pidän hyvänä elämänä eli asioiden tekemistä niitä itseään varten. Ihmisen pitäisi osallistua itsensä ja sosiaalisuutensa vuoksi, ei ollakseen mukana jonkun ennalta merkitykselliseksi päättämässä.

Tämän hyvän, hetkessä mukana olevan arkisen elämän puolesta on vaikeaa kirjoittaa, koska markkinat ovat kaapanneet myös tämän retoriikan voidakseen tuottaa pop-psykologiaa ja ”rentoja ajanviettotapoja”, joille toiset voivat taas olla kateellisia.

Moni kuvittelee sosiaalisen median kuvissaankin kyse olevan hetkessä elämisestä, koska ajatus kuvan hetkellisyydestä on sekoittunut hetkeen tarttumiseen elämänasenteena. Tämä on kuin väittäisi digikameran olevan taolaisuutta.

Tämän vuoksi inhoan populaarikulttuuriin kuuluvaa hypeä ja kaikkea sosiaalista kulttuuria, joka elää siitä. Myös lehdistö on tässä ilmapiirissä mukana, eikä aina edes tajua tekevänsä mainosjournalismia. Terveisiä kaikille Game of Thrones -artikkeleita rustanneille senttareille ja vakkareille.

Onnekseni minut on kasvatettu niin, että kun joku alkaa pakottaa tällaisia ehdottomasti koettavia juttuja, reaktioni on pääasiassa torjunta. Trendikkäisiin ilmiöihin on turvallista suhtautua pitkän ajallisen matkan päästä.

Silloin asiat näyttäytyvät niiden todellisessa, kestävässä arvossa – vailla kiirellisyyden painolastia.

 

Sammalmättäällä pöllö nauroi minun verkahousujeni tahriintuneille polville ja sanoin Lidialle: ”Oletteko menossa Aspholmiin kesäksi?” Hän hymyili vienosti puraisten mustikkaa ja vastasi: ”Jalkani alla mulahti juuri suopursun kukka.”

Edellinen on ystäväni näkemys siitä, miltä Anni Kytömäen proosa näyttää. En vieläkään pysty lukemaan rivejä nauramatta. Tiivistys on viittä vaille täydellinen.

Kirjaimet ovat suosituksia

Kirjaimet ovat suosituksia

Lukupäätöksiini vaikuttaa kirjailijan kunnianhimo. Jos pystyn aistimaan teoksessa pyrkimyksen taidelajin keinojen oivaltavaan hyödyntämiseen – eli että kirjoittamiselle on ollut joku kirjallinen vaikutin eikä vain ”halu sanoa jotain” – se kiinnostaa minua enemmän.

Tämä vaikuttimien arvailu on merkittävä osa makuani, vaikka en ole muuten kirjailijoiden elämistä juurikaan kiinnostunut enkä useimmiten jaksa lukea edes heidän haastatteluitaan.

Niinpä minun kuin monen muunkin maku on ennustettavissa. Goodreads on antamani aineiston perusteella arvaamisessa hyvä; se on alkanut ymmärtää, että olen kiinnostunut 200–5 000 ääntä saaneesta eurooppalaisesta ja yhdysvaltalaisesta taidekirjallisuudesta, joka ilmentää tiettyjä asenteita ja tyylejä.

YouTube taas on arvonnassaan todella huono ja leväperäinen. Se tarjoaa minulle kerta toisensa jälkeen klippejä suomalaisista tv-ohjelmista ja Jordan Petersonia, vaikka katson lähinnä kirjallisuusjuttuja, tiettyjä samojen tekijöiden tuottamia ruoka- ja pelivideoita tai kuuntelen musiikkia. Valinnat eivät selity muilla sivuilla tekemilläni vierailuilla.

Olen merkinnyt jo useaan tusinaan tarjottuun Petersoniin liittyvään videoon, etten ole kiinnostunut aiheesta.

Silti algoritmi ei aina vieläkään tajua, että sana ”Jordan” on mielestäni jo epäkiinnostava ja lopeta tarjoamista sillä perusteella. Uusia filosofivideoita pulpahtaa pintaan kuin paskaa oululaisessa uimahallissa.

Minua kiinnostaisi kysyä joltain asiantuntijalta, onko kirjallisuudessa sinänsä jotain, joka tekee ennustamisesta helpompaa? Luovatko sanat ja kieli niin perustavanlaatuisia eroja ihmisten välille, että oikein arvaavan algoritmin rakentaminen on paljon helpompaa kuin audiovisuaalisen sisällön pohjalta?

Goodreads ei ole tarjonnut minulle Jordan Petersonia kertaakaan.

Vai onko Amazonilla, joka omistaa Goodreadsin, erilainen käsitys tuotteita tarjoavien algoritmien toimivuudesta verrattuna YouTubeen? YouTube myy närkästystä ja klikkejä, Amazon pyrkii myymään konkreettisia tuotteita – konkretia vaatii todellisempaa panostusta suositusten muotoon, koska materian on muututtava rahaksi. Käsittääkseni YouTuben algoritmi palkitsee nimenomaan videoiden tekijöitä, ei niiden katsojia.

Vaikka tietysti kyse voi olla vain minusta ja siitä, että olen yhdessä asiassa arvattavampi kuin toisessa. En kuitenkaan usko olevani niin ihmeellisen yksilöllinen.

Lisäys: Täysin sattumalta Laura Friman kirjoitti tätä aihetta sivuten juuri Kulttuuricocktailissa, mutta hänen kokemuksensa ovat toiset – algoritmit vetoavat hänen tunteisiinsa paremmin.