2019 kesäkuun musiikkia

2019 kesäkuun musiikkia

Tässä kuussa kuuntelin monenlaista musiikkia jalkapallopelien katsomisen välissä, mutta vain harva jäi tarkempaan kuunteluun. Kuvassa Old And New Dreams.

Mainokset
My Dad Wrote a Porno

My Dad Wrote a Porno

Miltä kuulostaisi seuraava idea podcastiksi?

Eläkkeelle jäänyt pohjoisirlantilainen timpuri on päättänyt kirjoittaa eroottisen romaanin. Jostain syystä hän lähettää kopion teoksestaan s-postilla mediateollisuudessa työskentelevälle pojalleen.

Eksentrikkopapan kirjailijanlahjat osoittautuvat hyvin, hyvin vajavaisiksi koomisella tavalla. Poika lukee podcastissa kirjaa ääneen kahdelle ystävälleen, jotka ovat tukehtua nauruun.

Kirjan nimi on Belinda Blinked. Se kertoo kattila-alalla työskentelevän Belinda Bloomenthalin matkasta tämän paneskellessa tiensä läpi yritysmaailman. Salanimellä Rocky Flintstone julkaisseen kirjailijan pojan nimi on Jamie Morton. Hänen ystävänsä ovat Alice Levine ja James Cooper.

Kyse on Ison-Britannian suosituimmasta podcastista My Dad Wrote a Porno (2015–), jolle löytyy varmasti paljon faneja myös Suomesta. Tähän mennessä neljä tuotantokautta tehdyn ohjelman jaksoja on ladattu yli 160 miljoonaa kertaa. Podcastin tekijät ovat tehneet jo yhden laajan kiertueen podcastin pohjalta ja lähdössä ensi vuonna seuraavalle, joka yltää myös Helsingin Kulttuuritalolle asti.

Rakastan My Dad Wrote a Pornoa. En ole kovin vakava tyyppi, mutta minulle on silti niin vähän rentoa, kevyttä viihdettä, joka saa minut hymyilemään, että olen sellaista saadessani lääpälläni.

Ohjelmassa on kyse taiteellisesta huonoudesta. Taiteilijalle itselleen tiedostamaton huonous ja siihen liittyvä outsiderius viehättää minua, koska siihen liittyvä huumori ei ole keksittyä vaan spontaania. Kaikki huono ei automaattisesti naurata minua, mutta parhaimmillaan huonous on suurempi ilonlähde minulle kuin mikään kiltti, tasaisen hyvin tehty taiteellisesti kunnianhimoinen, yhteiskunnallinen monumentti tai käsikirjoitettu hauskuus.

Huonoudesta on tietysti kyse monissa muissakin podcasteissa ja YouTube-sarjoissa, joista satun pitämään. The Flophouse Podcast, RedLetterMedian Best of the Worst ja moni muu keskittyy huonoihin elokuviin.

Huonolle kirjallisuudelle on valitettavan vähän tilaa. Osin tämä johtuu siitä, että elämme kirjallisuuden pyhittämiselle tarkoitettua aikaa. Koska juuri kukaan ei lue, kirjallisuuden lukemisesta on tehty niin kirjallisuuden harrastajien kuin median näkemyksissä aina ylevöittävä, ajatuksia, tunteita ja aivan kaikkea edistävä yleishyödyllinen harrastus, jota kaikkien tulisi tehdä niin paljon kuin lähtee ja jonka harrastamattomuutta kaikki pyytävät anteeksi.

En ole kaikesta eri mieltä, mutta tällaisessa pohjattoman jeesustelevassa ja epätoivoiselta kuulostavassa ympäristössä on aivan ihastuttavan virkistävää, kun joku kutsuu kirjaa huonoksi. Kritiikkikin on nahistunut, koska jälkimoderniin tapaan tuntuu, ettei huonoa kirjallisuutta julkaista koskaan, vaan kaikesta voidaan tehdä tärkeä merkitsijä, vaikka teos olisi aivan perseestä.

Mutta Belinda Blinked on todella huonoa kirjallisuutta. Se on täynnä kirjoitusvirheitä, outoja kerrontaratkaisuja ja välimerkkien käyttöä, ja, mikä huomionarvoisinta, sen kirjoittajalla on hyvin, hyvin huono käsitys naisen anatomiasta.

My Dad 1
Jaime lukee Belindasta otteen…

Toinen syy siihen, että pidän My Dad Wrote a Pornosta on, kuinka se normalisoi seksuaalisuutta lähestyttävällä, jopa hellyttävällä tavalla.

Rocky Flintstonen näkemykset seksistä ovat kuin naiivin kaksitoistavuotiaan yrityksiä kirjoittaa niin ronskia tekstiä kuin pystyy mutta höystettynä 60-vuotiaan miehen kiinnostuksen kohteilla ja tiedoilla, kuten yksityiskohdilla teknisistä vempeleistä. Juuri siksi ne ovat hyvin lähestyttäviä. Niiden naurettavuus normalisoi vertailussa kaiken muun seksuaalisuuden ja antaa järkevät mittasuhteet.

En ole ainoa, joka näin on ajatellut. Tekijätiimi on saanut palautetta, jossa ensimmäisiin seksikertoihinsa ahdistunein ajatuksin odottaneet nuoret ovat pystyneet podcastin avulla suhtautumaan seksuaalisuuteen rennommin; siis luonnollisesti, niin että se on hauskaa ja jokaisen oma asia.

Suhtaudun keskimäärin hyvin epäileväisesti esimerkiksi kehopositiivisuuskampanjoihin ja muuhun moraaliseen seksuaalivalistukseen (erotuksena esimerkiksi ehkäisyn merkitystä korostavalle seksuaalivalistukselle) ja julistamiseen. Niissä pyritään hyvään, mutta niiden kohde ja tehokkuus jättävät toivomisen varaa. Ne ovat aina niin saatanan vakavia.

Iloisimmillaankin ne muistuttavat lähinnä akateemista knoppailua harrastavien ihmisten näkemystä hauskasta eli karnevalisointia, jota pääasiassa inhoan sanana, koska sitä käytetään usein väärin ja se tarkoittaa käytännössä samaa kuin huumorintajuttoman ihmisen kertoma vitsi.

Pidän Rocky Flintstonen käsittämättömän huonoa proosaa terveempänä valistuksena kuin monia ”oikeita” valistuskampanjoita. Se on niin absurdia tavaraa, että kukaan seksuaalisuutensa kanssa ahdistuneena kamppailevakaan ei voi kuunnella sitä nauramatta.

Jatkuvasti esimerkiksi tuotteiden markkinoinnissa tyrkytetty seksuaalisuus on rasittavaa myös omasta mielestäni. Se ei tunnu painostavalta vain itsensä takia vaan myös siksi, että se pakottaa toisinajattelevat ihmiset jauhamaan samoista aiheista loputtomasti, mikä poistaa seksistä ajatuksettomuuden ja tuo tilalle jatkuvan tiedostamisen, joka tappaa seksuaalisuuden tunnetasolla.

Seksi on universaali ilmiö, mutta siitä edelleen helvetin vaikeaa puhua järkevästi, vaikka sitä tyrkytetään kaikkialta. Rockyn näkemys seksistä taas on aina iloinen ja hyväntahtoinen, se ohjaa näkemään asiat mittasuhteissa. Tekijät ovat myös ymmärtäneet tämän, sillä kiertueilla ja ohjelman yhteydessä annetaan aina silloin tällöin huumorin varjolla ihan perinteistä seksuaalivalistusta aikuisille.

Belinda Blinkedin teksti on kieltämättä paikoin erittäin omituista, mutta köykäisyydestään huolimatta tai oikeastaan juuri sen vuoksi siitä puuttuu pornon pimeys. Se näyttää millaiselle maaperälle monet ”vakaviksi” mielletyt fantasiat yleensäkin rakentuvat, näyttää kitsin kitsinä.

My Dad 2
…Alicen ja Jamesin reagoidessa asiaan kuuluvasti.

Tänä vuonna podcast sai HBO-spesiaalin. Sarja on saanut Rocky Horror Picture Show’n kaltaisen laajan fanikunnan, joka pukeutuu tapaamisissa kirjan hahmoiksi, lähettää fanipiirroksia ja harrastaa juomapelejä kuunnellessaan jaksoja.

Faneihin kuuluu Hollywoodin ja Ison-Britannian näyttelijäkermaa: Elijah Wood, Daisy Ridley, Michael Sheen, Emma Thompson… Kaikki nämä ovat myös vierailleet podcastissa. Silti podcast on onnistunut säilyttämään intiimin tunteensa, on kuin osallistuisi pienen perhepiirin sisäiseen vitsailuun.

Podcastin vetovoima perustuu sen huumoriin eli ironiantajuun ja nimenomaan toisiin ihmisiin kohdistuvaan pilkantekoon, joka on toisissa kulttuureissa herjaamisen tai sydämettömyyden rajalla kulkevaa mutta Iso-Britanniassa vielä sallittua.

Kolmikon esiinnyttyä kiertueensa aikana yhdysvaltalaisessa televisiossa haastattelijoiden on toisinaan ollut vaikeaa käsittää ohjelman perusideaa, jossa kirjan sisällölle nauretaan ilman loiventavaa positiivista palautetta.

Atlantin toisen puolen kulttuuriin kuuluu läheisten kannustaminen silloinkin, kun nämä eivät saa aikaiseksi mitään järkevää. Tämä ei kuulu englantilaisen huumorin ytimeen, jossa on aina mukana tietty sardonisuuden häivä.

Julmuus puuttuu, mutta sen ymmärtääkseen on oltava ohjelman kanssa samalla aaltopituudella. Tekijät ovat aina painottaneet kirjailija Flintstonen olevan kolmikon menestyksestä ylpeitä ja olevansa tyytyväinen saamaansa huomioon ja kirjojen myyntilukuihin.

Kirjaa kommentoivan kolmikon kemiat ovat hitsautuneet vuosien aikana yhteen, jolloin myös kuulija tuntee istuvansa ystävien ääressä. Morton eläytyy lukemaansa tekstiin parhaansa mukaan huokaillen kärsimyksestä matkan varrella. Levine erikoistuu pistäviin sivuhuomioihin, Cooper säestää luentaa nauramalla tarttuvasti ja sydämestään asti. Tekijöillä on aidosti kivaa, mihin auttaa se, että Levine ja Cooper kuulevat jokaisen uuden luvun sisällön vasta nauhoituksissa, joten huumori on improvisoitua.

Tietysti My Dad Wrote a Porno ei olisi aivan tällainen ilmiö, jos kyseessä eivät olisi ammattilaiset. Auttaa, että Jamie Morton on ammattimainen tv-tuottaja, niin kuin James Cooper. Alice Levine on ammatiltaan koomikko ja radiojuontaja.

Valitettavasti HBO-spesiaalissa ammattilaisuus näkyy liiaksi. Hyvistä hetkistä huolimatta moni vitseistä tuntuu jähmeästi etukäteen harjoitelluilta. Tämän vuoksi saatan jättää Suomen esityksenkin väliin.

Röyhkeys

Ossi Nymanin Röyhkeyden (2017) kansiliepeessä seisoo näin:

Ossi Nyman (s. 1978 Rovaniemellä) on opiskellut kaksi vuotta ammattikoulussa ja viisi vuotta iltalukiossa.

En tiedä onko tämä kuittailua, mutta haluaisin lukea sen niin. Olen huvittuneena pistänyt merkille, kuinka uusista suomalaisista kirjailijoista tehdään kansipapereihin jonkin sortin mini-cv, josta on tultava esille koulutustaso ja jokainen kulttuurijulkaisu, johon tekijä on raapustanut.

Kirjoittaisin itsestänikin sellaisen esittelyn tai joku kirjoittaisi sen puolestani. Tällaiset eristävät kirjallisuutta osaksi koulutetun ihmisen ansioluetteloa, ja vihjaavat, että tekstin ja mieluiten myös lukijuuden takana on oltava vähintään FM yleisessä kirjallisuustieteessä, jotta nyanssit eivät jäisi lukematta oikein.

Vaikka on kirjoitettu ennenkin, aivan toisenlaisilta pohjilta, ja tulisi kirjoittaa.

*

Tämä on siis omasta työttömyydestään ja työhaluttomuudestaan julkisuudessa kertoneen Nymanin esikoisromaani, ja kuten Opus Vei -blogissa mainittiin (eikä juuri missään muualla), onnistui kirjailija löytämään vielä yhden sellaisen tabun, jota suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole rikottu: työn karttamisen.

RöyhkeysNyman kertoi haastattelussa olevansa työtön omasta tahdostaan. Tästä suomalainen suuri yleisö arvattavasti tyrmistyi. Että meidän verorahoilla! Tätä vapaaehtoista työttömyyttä käsittelee myös Röyhkeys, jonka päähenkilö elää hidastempoista, hieman ajelehtivaa elämää.

Onhan tästäkin aiheesta toki puhuttu aiemmin, eli ei tämä kirja täysin tyhjästä tule. Olen sattumalta ollut taustaosallisena aihetta sivuavan radio-ohjelman tekemisessä muutama vuosi ennen Röyhkeyden ilmestymistä.

Hienoa on, että edes joku todella kirjoittaa työstä ja sen puutteesta Suomessa. Aivan liian usein ihan oikealla työllä ja vielä oikeammalla työttömyydellä ei ole mitään roolia täkäläisessä fiktiossa, siis verrattuna stereotyyppeihin. Suurten massojen työttömyys kerronnallisessa taiteessa, silloin kun sitä on, on media-alalle koulutettujen, ihan hyvin toimeen tulevien kuvitelmaa.

Yleisesti ottaen tässä maassa puhutaan työttömistä täysin käsittämättömin termein. Työ on kunnia-asia, joka määrittää ihmisarvon, vaikka sivistysvaltiossa ihmisarvo on jakamaton.

Toisaalta keskiluokka on myöntänyt itselleen ja toisilleen, ettei tällä työksi kutsutulla puuhastelulla ole mitään muuta merkitystä kuin rahan kierrätys, joten miksi kirjoittaa siitä. Rikkaus on sitä, ettei rahaa tarvitse ajatella.

Tavallaan Nyman myöntää saman, mutta kirjoittaa aiheesta juuri siksi.

Taiteen diversiteetin kannalta aiheen käsittely on hyvästä.

*

Röyhkeyden kiinnostavinta antia on sen ajoittain väläyttämän kuivan huumorintajun lisäksi Bruce Springsteenin nostaminen päähenkilön idoliksi. Kolmeosainen romaani alkaa pitkällä kuvauksella Springsteenin keikasta Turussa, jota on moitittu romaanin irrallisimmaksi osaksi. Minulle se on kekseliäin.

Nyman kuvaa Springsteenin konserttia näennäisesti tasaveroisuuden näyttämönä, jossa täystyötön ja äveriäs kansanosa voivat seistä rinnakkain saman asian äärellä. Totuushan on yleensä toinen, sillä Springsteenin keikkaliput maksavat viittä vaille saatanasti, mitä päähenkilö ei mainitse.

Tämä noudattaa kirjan läpi kulkevaa punaista lankaa, jossa päähenkilö välttää rahasta ja työstä puhumista suoraan, mutta tuntee toistuvasti olevansa parempi työtön kuin muut.

Röyhkeys kuvaa, kuinka keikkapaikalla ihmiset on jaettu pitin eliittiin eli tosifaneihin, enemmän maksaneisiin vip-tilojen asiakkaisiin ja penkeillä istuvaan perusjurnuttajien luokkaan. Jako luokkiin siis elää kuin huomaamatta, mutta ei samalla tavalla kuin ulkopuolisessa maailmassa.

Springsteen duunariveisuja vetävänä miljonäärinä on kävelevä paradoksi – tai sitten vain tekopyhä muinaisjäänne. Vitsi on siinä, että samanlaiseen popularisoituun ja häpeämättömään duunarielämyksen kuvaamiseen kuin Springsteen pyrkii myös Röyhkeys, vain työttömyyden kannalta.

Asetelma on liukua osoittelevaksi, mutta minulle se toimi. Aivan kuin Springsteeniä ei nähdä työn kautta, Röyhkeyden ensimmäisessä osassa on läsnä jännite, jossa ulkopuoliset ihmiset eivät aavista, että yksi heidän joukossaan kulkevista on yksi näistä pahamaineisista, hirvittävistä työttömistä, vieläpä todellinen desperado, itse työnvälttelijä, laiskuri. Tämä kaksijakoisuus on kirjan parasta antia.

*

Kirjan toisessa osassa esitellään työttömien kohtelemisen absurditeetteja, jotka tuntuvat päähenkilön irrallisuuden ja aiemman luvun oivaltavuuden vuoksi ulkokultaiselta luetteloinnilta kaikille sanomalehtiä lukeville jo vuosien mittaan tutuksi tulleista työvoimapalveluiden käsittämättömyyksistä.

Osio on kenties päähenkilönsä jatkuvan ulkopuolisuuden vuoksi löysä. Ehkä se olisi ollut lukevalle yleisölle kerralla liikaa nieltäväksi, mutta ollakseen romaani miehestä, joka on jäänyt työttömäksi omasta tahdostaan, Röyhkeydessä puhutaan tällaiseen ratkaisuun johtavista ajatuksista vähän.

Mietin: onko tämä tarkoituksellinen provokaatio – kirjailija ei anna lukijoille mitä he janoavat – vai ennemmin sen myöntämistä, ettei kirjoittajalla ole paljoa sanottavaa? Lukijasta riippuu riittääkö pelkkä representaatio.

Röyhkeyden sijaan on mennä kosiskeluksi, keskiluokan pohjimmiltaan ihanien ajelehtimisromaanien puolelle, kun edes Pariisin matkaan ei tarvitse laskea rahoja ja lopussa odottaa ura kirjailijana. Myönnän toki, että parodinen luenta voi olla mahdollinen, mutta en usko kirjan pyrkivän siihen.

*

Nymanin päähenkilö lähinnä kuvailee tapahtumia ympärillään, mutta väläyttää osaavansa nähdä ympäröivän maailman tarkemmin kuin proosan pintapuoli antaa ymmärtää.

Kirjan kolmannessa osassa päähenkilö opiskelee kirjoittajakoulussa ja tekee romaania, joka muistuttaa kovasti sitä teosta, jota lukija on siihen mennessä lukenut. Kirjan päähenkilö nimetään, mutta romaani ei täsmennä tulisiko Röyhkeyden lukujen minähenkilö(it)ä kutsua tällä nimellä. Opiskellessaan henkilö kohtaa hahmoja, joille annetaan samat nimet kuin lihaa ja verta olevilla kirjailijoilla.

Vaikka arvostan puhujan häivyttämistä autofiktion ja tavallisen fiktion rajoja hämmentämällä, kolmas osa on edellisten kahden osan suoran kerronnan jälkeen tyylivalinta, jonka pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan varmistaa, ettei kirjailijaa pääse syyttämään itsetietoisuuden puutteesta.

En voi välttää tunnetta, että ajattelin toisinaan lukevani huijariromaania. Irvailu autofiktion itsekeskeisyydelle ja namedroppailulle ontuu. Kirja latistuu vaisuksi jälkimoderniksi leikiksi, vaikka mahdollinen fiktion taso oli kaikille paitsi typerimmille lukijoille välitetty taitavammin kahdessa ensimmäisessä osassa.

Samalla tarkoitus on entisestään korostaa yhteyttä, rakentaa silta median luoman Ossi Nymanin ja romaanissa kuvatun fiktiomiehen välille. Tässä mielessä Röyhkeys muistuttaa beat-kirjailijoita, joiden itsekeskeisistä jorinoista en usein pidä.

Mikko Rimmisen romaani Pölkky (2007) mainitaan suoraan, eikä ihme, niin paljon yhteistä päähenkilöissä on. Kafkaan viitataan, mielestäni tarpeettomasti, kun kertoja toteaa TE-toimiston muuttuneen työttömille linnaksi.

*

Röyhkeyden etu on, että se on kenen tahansa luettavissa oleva kirja. Helppoudestaan huolimatta teksti oli paikoin sietämätöntä. Kirjoittajan proosaa yksinkertaistavat maneerit ovat väsyttäviä, erityisesti ja-sanan käyttö, jolla tavoitellaan soljuvuutta, vaikka se on esteettisesti kömpelöä:

– – Anna oli joukon viimeisenä ja hän näytti hauskalta kävellessään tummissa saappaissaan ja valkeassa mekossaan ja lyhyissä hiuksissaan, ja minulle tuli lämmin ja kaihoisa tunne häntä katsellessa. Hän oli iloinen ja avoin ja rohkea, ja minä ajattelin, ettei hänellä ollut mitään hätää ja että minun tulisi häntä ikävä kurssin päätyttyä. – –

Edellisessä lainauksessa on 9 ja-sanaa kahdessa virkkeessä korvaamassa kohtia, joihin voisi aivan hyvin laittaa pisteitä, ajatusviivoja, kaksoispisteitä, pilkkuja tai muita sanoja, eikä tämä ole lainkaan poikkeuksellinen määrä läpi romaanin. Huomatkaa myös turha ”minä”, joka on toistuva piirre romaanissa.

Tekniikka on tietoinen, koska tietyissä kohdissa Nyman lopettaa ja-sanojen viljelyn ja osoittaa erityisesti kolmannessa osassa, että olisi voinut valita toisin.

Tällä tavoitellaan tajunnanvirtamaista, naivistista ilmaisua, mutta kun harkiten käytettynä erinomainen tyylikeino toistuu lauseesta, kappaleesta ja sivusta toiseen, välillä kadoten vain palatakseen sitten yhä vakuuttuneempana siitä, että aikoo repiä raukat silmäni kuopistaan… Se ei ole lähestyttävää vaan häiritsevän quirkya. En löydä siitä oivallusta, tajunnanvirtaa, en edes hengästyttävyyttä.

Ainoa syy, jonka keksin jatkuvaan ja-ja-jankuttamiseen on pyrkimys välttää lankeaminen toteavan koivuklapiproosan ansaan. Pelko toteuttaa itsensä, Nymanin etäännyttävä kirjoitustapa tuntuu nyt vielä enemmän koivuklapilta, jossa ja-sanat korostavat virkkeiden rakenteellista kömpelyyttä kerronnallisen sujuvoittamisen sijasta.

Röyhkeyden tyyli ei siis ole makuuni. Tunteista kirjoittamisen välttäminen ja lyyrisyyden vähyys osana hyvää kirjoittamista on sellaista suomalaisen proosan riemujuhlaa, että seuraava rikottava tabu voisi olla vaikka se.

Olenko tullut umpihulluksi, vai miksi tätä pidetään laajalti erinomaisena proosana? Ainoa, jonka olen nähnyt kiinnittävän huomiota tekstin suoranaiseen kömpelyyteen kuittaamatta sitä unenomaisuutena tai tajunnanvirtana on blogisti Marjatta Mentula. ”Ainutlaatuisen hallittu esikoisteos”, kertoi sen sijaan Aamulehti. ”Työläisromaanin uudistaja”, kirjoitti Helsingin Sanomat. Niin se kai on, koska se on harvoja työläisromaaneja, joita on kirjoitettu vuosiin.

*

Kirjoitin aiemmin, että kirja on aiheensa puolesta taiteen diversiteetin kannalta hyvästä. Olisin myös suonut, että työttömyyskeskustelun pelinavaajana se olisi parempi romaani. En pidä pelkkää tabujen rikkomisen ympärille rakentuvaa yhteiskunnallista keskustelua itseisarvona. Olen myös epäileväinen Röyhkeyden herättämien reaktioiden mielekkyyttä kohtaan; lukemani kommentit ovat olleet yhtä huonoja kuin useimmat muutkin Internet-keskustelut.

Hartain utopistinen toiveeni on, että suurin osa ihmisistä lakkaisi osallistumasta minkään näköiseen julkiseen keskusteluun, koska heillä ei ole siihen rahkeita. Tämä pätee toisinaan myös kirjailijoihin.

Olisi kuitenkin epäreilua mitata kaunokirjaa sen perusteella paljonko se herättää keskustelua. Silloin on katsottava muita kaunokirjallisia ansioita, ja ne ovat Röyhkeyden tapauksessa aiemmin mainitsemistani syistä heikot.

Vaikka Röyhkeys sai kaunokirjaksi epätavallisen paljon julkista huomiota, uskon sen jäävän parin muun kirjallisen pelinavauksen lisäksi kuriositeetiksi. Siitä olen kyllä varma, että romaanista kirjoitetaan tulevaisuudessa useampia graduja.

Parhaimmillaan romaani houkuttelee katsomaan rivien väliin ja ajattelemaan omaa suhdettaan työhön. Se ei onnekseen jää vain työttömyyskirjaksi vaan on edes jonkinmoinen kertomus suomalaisen kulttuurin karsastamasta, ihmisarvon ja työn arvon erottelevasta ajattelutavasta.

En silti voi väittää romaanin olleen kovin hyvä lukukokemus. Sen yhteydessä on nostettu esiin kaikenlaista teemaa päähenkilön syömishäiriöstä työn merkitykseen. Yhdistävä tekijä näille analyyseille on, ettei juuri missään niistä ole sanottu mitään kiinnostavaa, koska kirja ei anna sitä parempaan keskusteluun eväitä.

Röyhkeys on lopulta ohut sisällöltään. Yhdistettynä kielellisen toteutuksen kankeuteen kirja on nopeasti luettava pettymys, yritykseltään ja aiheeltaan kymppi, kaunokirjana korkeintaan keskinkertainen.

Kultainen hansikas

Heinz Strunkin Kultainen hansikas (2016) herätti huomiota saadessaan Fatih Akinin ohjaaman elokuvasovituksen (2019), jonka väkivaltaisuudesta on pöyristytty festivaaliensi-illoissa.

Koska elokuvafestivaaleilla pöyristyminen on yksi sopuleimmista käytöksistä, joita kulttuurijournalisteilta löytyy, säästän omat arvioni vasta elokuvan näkemiseen.

Nyt Saksassa kuvia kumartelemattomana koomikkona tunnetun Strunkin alkuteos on ilmestynyt Sammakolta.

Kultainen hansikasEletään 1970-lukua. Baari Kultaisessa hansikkaassa on hauskaa vain niillä, joilla piisaa rahaa tarpeeksi kovan kännin juomiseen. Yksi lähiöräkälän asiakkaista on Fritz ”Fiete” Honka, naisia kuristava sarjamurhaaja, jonka aivoituksia suurin osa kirjasta seuraa.

Kirjan ääneen sanomattomana taustana on saksalainen sodan jälkeinen yhteiskunta, käsittelemättömän menneisyyden jättämät vauriot. Honka saa dokaavana, kierosilmäisenä änkyttäjänä edustaa sodan jälkeisen Saksan vaiettua puolta, sarjamurhaajaa, joka on kotoisin maasta, jossa vain muutamia vuosikymmeniä aiemmin massamurhattiin ihmisiä olan takaa. Väkivalta elää yhteiskuntarakenteissa, se suorastaan pursuaa liitoskohdista. Honka on tällainen rako, josta täytteet valuvat ulos.

Honkan moraalinen kaksoiskappale kirjassa on rikkaan laivanvarustajasuvun jäsen, Karl, joka kärsii alkoholiongelmasta. Isoin ero hänen ja Honkan alennustilan välillä on rahan luoma turvaverkko. Karlin yhteiskunnallinen asema estää vaivoin häntä luisumasta hirmutekoihin, vaikka kirja vihjaa, eikä kovin hienovaraisesti, että hän voisi toisissa olosuhteissa olla kykeneväinen tappamaan ja tuntee Honkan kaltaista viehätystä toisten ihmisten nöyryyttämiseen.

Romaania ei pidä käsittää demaridekkarina, jossa vakavalla naamalla heristellään sormea ja muistutetaan, että hyvinvointivaltiossa on vielä paljon rakennettavaa. Tositapahtumiin osin perustuvana ja silti röyhkeästi fiktiivisenä se ei sitä edes yritä olla, päinvastoin. Strunk ei osoita sormella syyllisiä eikä toisaalta kohauttele olkapäitään. Hän kirjoittaa nihilistisesti, kauniilla lauseilla ja ”niin se vain on” -asenteella.

Kirjan kohteena on saksalainen luokka. Käsittääkseni oikean Honkan teot kuitattiin  tyypillisiksi hänen edustamalleen yhteiskuntaluokalle, mitä voisi kutsua tekopyhäksi, erityisesti vain muutama vuosikymmen toisen maailmansodan jälkeen. Strunk pyrkii satirisoimaan näiden tavallisten ihmisten ironista ylemmyydentunnetta lankeamatta kuvaamansa kurjaliston ylistämiseen.

Ajattelin lukiessani Rainer Werner Fassbinderin elokuvia kuten Fox and His Friends (1975) ja Chinese roulette (1976). Kuten Fassbinder, Strunk kuvailee ihmissuhteiden raadollista puolta koruttomuudella, joka saa armottomuudessaan myös huvittavia piirteitä. Kaikki on niin kurjaa, että se jo naurattaa, sen kuuluukin naurattaa, sillä nauru asettaa psykologisen moralisoinnin kyseenalaiseksi.

Maskuliininen haavoittumisen ja kunnian tunto näyttelee isoa osaa. Jokainen mies mudassa rypijöistä ylempään porvaristoon kokee olevansa oikeutettu saamaan edes jotain, joka ei ole saavutettavissa; aina suurempaa kuin mihin todelliset rahkeet riittäisivät.

Kirjailijan taitavuudesta kertoo, että kun Honka yrittää nousta yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ja saa elämänsä ensimmäisen kunnon työpaikan, lukija onnistuu tuntemaan jopa sääliä, vaikka sosiopaatti on tässä vaiheessa pahoinpidellyt lähimmäisiään, tehnyt ensimmäisen murhansa ja ryssii pian pienenkin sosiaalisen nousun mahdollisuuden vajoamalla itsekeskeiseen, onanistiseen kierteeseen.

Paljon puhuttu väkivalta on ensisijaisesti henkistä, nöyryyttämiskeskeistä, ja se kohdistuu ensisijaisesti naisiin, joiden kohtalo on pääasiassa olla passiivisia ja alistuneita raukkoja. Fyysisen väkivallan kuvaukset ovat inhottavia mutta jäävät vähiin. Erityisesti murhiin suoraan liittyvää väkivaltaa on vähän.

Kirjan takasivulta löytyy lista kirjallisten vaikutteiden antajia. Bukowski ja Céline ovat ilmiselvimmät. Joukossa ovat myös Nick Cave, J. M. Coetzee ja koko liuta true crime -kirjailijoita. Kultaisen hansikkaan kuvaama maailma on saastainen ja yleisesti ihmisvihamielinen, mitä en Bukowskin lutuisesta rappioromantiikasta muista. Sen sijaan Céline on jo hyvin lähellä, vaikka Strunkin tyyli ei ole tajunnanvirtamainen ja huohottava vaan sujuvasti suoraan asiaan menevä – ja törkeän luettava. Caven Kun aasintamma näki herran enkelin (1988) taas on kuin maaseudulle sijoittuva sisarteos.

Jos rytyytystä kestää, on kyseessä luettava ja jopa uudelleen luettava, kiinnostava ja armottomuudessaan epätyypillinen hittiromaani. Tämä on käsitykseni hyvästä lukuromaanista ja dekkarista, tyyliltään jotain sosiaalipornon, melkein juonettomien tuokiokuvien, kieli poskella tehdyn kansankuvauksen ja trillerin väliltä. Kultainen hansikas on viihdyttävää mukamas true crimea mutta sen tyyli on vinossa – eksploitatiivinen ja vihamielinen – ja sen pyrkimykset vaikeammin paikannettavissa, mikä on kehu.

Tarinoita kaaoksesta

Tarinoita kaaoksesta

Jollain tasolla kaikki minkä puolesta kirjoitan ja kaikki mitä etsin myös toisten ihmisten luovuudelta, on tavalla tai toisella kaaoksen, merkityksettömyyden ja ratkaisemattomuuden puolesta puhumista. Ei aina suoraan, mutta taustalla ajatus häämöttää kuitenkin.

Suhtaudun siisteihin tarinoihin epäluuloisesti, jopa fiktioissa. Esimerkiksi pidin opiskeluaikana kummallisena tapaa, jolla tv-käsikirjoittamisessa pyrittiin kaaren, hyvän kertomuksen, rakentamiseen väkisin.

Luin tuohon aikaan esimerkiksi Jonathan Rosenbaumin elokuvateoreettista kirjoittelua, jossa tarinallisuuden ylistetty asema kyseenalaistettiin siksi, että se sulki kokeellisuuden, yllättävyyden ja siten myös keskeneräisyyden ulos paitsi tyylikeinoina, myös kerronnan ja tunteiden ilmaisun välineinä. Rosenbaumin perustelut vakuuttivat. Tarinoiden ja arkkityyppien rajallisuus on helppo todistaa vain, jos mielikuvitus ei riitä.

Kun kaksi viestiä ovat ristiriidassa keskenään, jommassa kummassa on enemmän epäiltävää. Lopulta tarinoista turinoiminen vaikutti vähemmän ajattelulta ja enemmän vain helposti opiskelijoille opetettavalta. Rosenbaum on tässä kysymyksessä mielestäni edelleen oikea(mma)ssa.

*

Silloin harvoin, kun kirjoitan jostain minulle henkilökohtaisesta, mitä en tee mielelläni, epäröin, koska pelkään tarinallistavani elämääni, vaikka haluan vain käydä lävitse ajatuksiani.

Tunnen tuolloin itseni kirjallisesti kömpelöksi. Juuri tämä tarinan rakentaminen tyhjästä etoo minua monissa esseissäkin: minun elämäni on minun kertomukseni ja pälä pälä pälä.

Vaan eihän se ole, sillä elämäni kontrolli on rajallinen. En muista mitä olen tehnyt, minua ohjaavat impulssit ja ulkoa oppimani harhaluulot siinä missä muitakin, minulla on valemuistoja, olen tehnyt virheitä, jotka eivät korjaannu, ja tehnyt asioita oikein, vaikka en ole itse sitä tajunnut, sattuma on niin rääkännyt kuin lahjonnut minua, elämänasennettani ei voi tiivistää lauseisiin – jos voisi, en kirjoittaisi jatkuvasti.

Emme ole filosofisesti pystyneet osoittamaan edes vapaan tahdon olemassaoloa, silti elämänhallintaan tai sen menetykseen uskotaan laajalti, ainakin länsimaassa nimeltä Suomi.

*

Olen lukenut ilolla viimeaikaisia kertomuksellisuuskriittisiä puheenvuoroja enkä pelkästään journalismin ja tiedonvälityksen kannalta.

Ensimmäisen linkin takana Maria Mäkelä käsittelee artikkelissaan Totuuksia ja politiikkaa tarinallistuvassa mediaympäristössä (2019) kertomuksien voimaa, tarkemmin erästä poliitikko Emma Karin (vihreät) sosiaalisen median päivitystä vuoden 2017 kuntavaalien alla, jossa Kari kertoi tavanneensa laitapuolen kulkijan, jonka kanssa kävi merkityksellisen keskustelun.

Karin päivityksessä lukee muun muassa näin:

Kun astuin lavalta, luokseni käveli mies. Miehen hampaat olivat amfetamiinin viemät, silmät pälyilivät ja vaatteet haisivat lialta. ”Puhuit musta. Mää olen niitä, kadonneita poikia.” Hätkähdin. – – Nyt ei ole kotia, eikä toivoa paremmasta. ”Mun elämä meni jo, mutta pelasta ne muut pojat”, hän sanoin. [sic] Lupasin, että teen kaiken minkä voin. ”Se ei vaan taida olla tarpeeksi”, hän sanoi. Se kirpaisi.

Mäkelä taas kirjoittaa näin:

Keskiössä eivät kuitenkaan ole tapahtumat, vaan inhimillinen kokemus, vieläpä kolmella tasolla: ”kadotetun pojan” kokemus syrjäytymisestä (”Ongelmat
kasaantuivat eikä mikään onnistunut”); Karin kokemus kohtaamisesta (”Se kirpaisi […] Kävellessäni bussille mietin, että hänkin on ollut jonkun pieni
poika”); ja lopulta, mikä tärkeintä, päivityksen lukijan ja jakajan kokemus, sillä sosiaalisen median jaoissa on ensisijaisesti kyse reaktion ja kokemuksen jakamisesta (Papacharissi 2015; Mäkelä 2019).

Kertomuksen yksityiskohdat toimivat kahdessa tehtävässä: kuten tarinallisessa journalismissa, ne ovat silminnäkijän todistusaineistoa vakuuttamassa, että ”tämä tapahtui”; voimakkaammin ne muistuttavat kuitenkin kaunokirjallisesta halusta luoda ruumiillisesti samastuttava tarinamaailma. Karin kertomuksessa yksityiskohdat ovat tunteesta ja kokemuksesta täyteen ladattuja: ”Miehen hampaat olivat amfetamiinin viemät, silmät pälyilivät ja vaatteet haisivat lialta”; ”Hänellä oli äiti, joka suukotteli varpaita […] Hänellä oli isä, joka kutitti vatsasta”.

”Pelasta ne muut pojat”? Huomaan ymmärtäväni valitusta, jonka mukaan ihmisiä manipuloidaan median tai poliitikkojen toimesta, koska Karin päivityksen kaltaista epäilyksenalaista kertomusta, mahdollisesti silkkaa potaskaa, jaetaan eteenpäin kritiikittä. [1]

Kuin Timo Soini parhaimmillaan, Kari kehittää tarinaan yksityiskohtia, jotka eivät tyydy havainnointiin vaan sinkoutuvat johtopäätöksiin ja affekteihin. Se on siis fiktiota tai ainakin fiktion rajoilla kävelevää vaikuttamista.

Vai onko kirjoitus tulkittavissa niin, että Kari on kohdannut elämänsä ensimmäisen kerran spurgun ja ymmärtänyt sopivasti vaalien alla, että myös epäonnistujilla on ihmisarvo?

*

Edellinen on vain yksi esimerkki hallinnasta tarinoilla. Tarinoilla rakennetaan järjestystä, järjestelmiä sinne, missä niitä ei ole. Tarinoita rakennetaan torjumaan kaaos.

Järjestyksen vuoksi uskotaan hallintoon. Jos ei uskota hallintoon, uskotaan salaliittoihin tai rahaan. Kun maallinen ei riitä, uskotaan psykologiaan, elämänviisauksiin tai henkiolentoihin.

Järjestys tai tarinallisuus on toki myös tarpeellista. Ilman tarinoita elämästä voi kadota mielekkyys. Samaten kavahdan ihmisiä, jotka kyseenalaistavat tarinoita näennäisesti ja pyytävät ”avaamaan silmät” ja ”lakkaamaan olemasta lammas”, koska he ovat useimmiten kaikkein syvimmällä omien pakkomielteidensä suossa.

Tarinoiden mukaan toimiminen ei ole yksioikoisesti pahasta. Ahdistavampaa on, jos niihin tulee myös uskoa ja jos tällaista ideologista antautumista jopa odotetaan.

Arjen tarinoista voi nauttia niin kuin teatterista tai elokuvasta – samalla olisi hyvä pitää mielessä, että kyseessä on esitys eikä todistus.

Se ei latista nautintoa tai esityksen arvoa, mutta jotta sitä voisi ymmärtää, on pidettävä mielessä, että nähdyn takana on paljon muutakin, ennen kaikkea valtavasti kohinaa, jota ei voi ymmärtää.

*

Missä on niiden paikka, jotka haluavat pitää kaaoksesta kiinni? Kaoottisuuden hyväksyminen nähdään moraalittomana, pahana, relativismina tai muuna haukkumasanana. Sen manataan tarkoittavan lopun alkua.

Kaaoksen ajattelemista pidetään aivan liian vaikeana, metafyysisenä, ei yhteneväisenä todellisuuden kanssa.

En ole pessimisti, mutta minusta tuntuu huonoina päivinä usein tältä: Ehdoton luotto tarinoihin ja järjestykseen, johonkin kaiken ratkaisevaan vastaukseen, joka vain odottaa juuri kulman takana, on ihmisluonnolle väistämätöntä. Yhtä väistämätöntä on, että kaikilla paitsi umpimielisimmillä ja vahvimmilla se johtaa elämänpettymykseen, kriisiin, ahdistukseen ja pahimmillaan väkivaltaan, sillä järjestelmien perustava heikkoutena on niiden sisään rakennettu, lopulta tapahtuva romahdus. Eiväthän järjestelmät voi muuta, koska ne eivät ole totta vaan fiktiota ja kaikki fiktiot vanhenevat.


[1] Valitettavasti tämä valitus on pääasiassa poliittisesti värittynyttä ja sillä tarkoitetaan, että tarinoiden pitäisi olla oikeistolaisempaa potaskaa.

Mitä kirjoitin aiemmin oli oikeastaan ainakin jossain määrin myöhäiswittgensteinilaista, sillä se olettaa jonkinlaisen sanomattoman suhteen – tässä tapauksessa kaoottisen – eli olevaisen, jota sanat ja niiden ilmenemistavat eli fiktio eivät tavoita. Tätä voisi ironisesti kutsua myös olettamuudeksi, koska se ei ole kuvailtavissa. Silti tähän olemattomaan meillä on jonkinlainen suhde, jota fiktiolla pyrimme ilmentämään.

Jälkimodernistisen ajattelun ytimeksi on noussut vuorostaan oletus siitä, että fiktio on vastaansanomaton kokemus, joka luo vain lisää fiktioita, olematonta ei ole, on vain tekstejä ja luentaa ja niihin sisältyy kaikki; ne vaikuttavat olemiseen, joka on myös jonkinlaista tekstin todeksi elämistä.

Tekstit ja meemit ovatkin todella vahvoja liikuttajia ja voivat vaikuttaa esimerkiksi ihmisten käytökseen, mutta eivät lopullisesti. En voi antaa tähän sen parempaa vastinetta, kuin että en usko tähän, sillä kokemukseni on eroava; elämä on täynnä narratiiveista poikkeavia asioita, jotka eivät kuitenkaan ole uskonnollisia ihmeitä vaan puhdasta ennakoimatonta olemista, jota jopa taolaisuuden kaltainen ajatus rajoittaa pyrkiessään pohjimmiltaan absurdiin hahmottoman ohjeistamiseen.

Jos kokemuksellisuuden vahvuuteen ei usko, voi esitellä ilmiötä itselleen kärjistetyin tehokeinoin, esimerkiksi päihteillä, joiden antamia kokemuksia eivät sanat tavoita kuin laimeana kangastuksena; kokemus on niin paljon vahvempi ja jokainen sitä esittelevä sana ja visuaali vajavainen, ettei todellisuuden kokemuksen erillisyydestä sanallisiin esityksiin verrattuna ole enää epäselvyyttä. Tämän jälkeen erillisyyden havaitsee myös arjessaan helpommin.

Muutos ihmisen katseessa ja ryhdissä, kun luulee kameroiden menneen pois päältä. Tätä katsetta fiktiivinen ei tavoita, sillä tietoinen läsnäolo ei voita koskaan tiedostamatonta. Luodessamme jotain toimimme tietoisen läsnäolon piirissä, fiktio on auttamattoman toivoton väline esittää todellisuutta sellaisena kuin se näkyy katsoessa kanssaihmistä, joka ei ajattele olemassaoloaan.

Mutta jotainhan fiktio merkitsee, itseään, ja itseään esittäessään se yrittää seuloa olemisesta jotain sanottavaa ja juuri sanominen itsessään on fiktiossa fiktiivinen aines, ei sanomisen sisältö. Tämä on syy siihen, miksi monet dokumentaristit sanovat myös tekevänsä fiktiota; väline itsessään on väistämättä fiktiivinen, koska se tislaa totuutta.

Fiktion fiktiivisin puoli on, että se selittää asioita, jotka eivät ole selitettävissä. Fiktio kertoo toiveista ja painajaisista, äärimmäisyyksistä logiikan ja tunteiden saralla. Silloinkin, kun se yrittää esittää kaaosta, se yrittää selittää kaaoksen. Sen arvo on, että se kertoo ihmisen tahdosta.