Kirjoittamisesta: He ovat paenneet

Kirjoittamisesta: He ovat paenneet

Olen aiemmin kirjoittanut, että olen inhonnut sanaa tekotaide. En vieläkään suhtaudu siihen ongelmitta. Vaikka se on käytännöllinen termi, se implikoi usein vääriä asioita; kaikki taide on tekemällä tehtyä eikä innoitettua, itse asiassa paras taide nimenomaan on. Mitä tekotaiteella tulisi tarkoittaa on teeskenteleväisyys, jonka voi tiivistää seuraavasti: raamit ovat taululle täysin yhteensopimattomat. Se on antikitsiä, joka kuitenkin päätyy kitsin tuottamiin tunnereaktioihin.

He ovat paenneet on elokuva, joka tuntuu irvailulta Suomi-elokuvien kliseille (kohteina erityisesti nuortenelokuva, road movie, arthouse). Näin ei kuitenkaan ole, vaan käsikirjoittajat J-P Valkeapää ja Pilvi Peltola ovat keinojen puuttuessa turvautuneet mielikuvitukseensa – eli kaivaneet muististaan kaikki tietämänsä kliseet, joilla elokuvataiteessa luodaan draamaa.

Kaksi nuorta, Raisa ja Joni, pakenevat yhteiskuntaa. Raisa karkaa koulukodista, jo kerran armeijasta paennut sivari Joni ajaa pakoautoa. Matkallaan he kohtaavat muutamia muita henkilöitä, jotka vuorollaan auttavat tai yrittävät estää paon onnistumista. Idylliksi muodostuu syrjäinen mökki, jossa nuoret löytävät huumekätkön ja trippailevat. Paratiisi paljastuu myöhemmin elokuvassa kuitenkin kääntöpuolekseen, helvetiksi, ja elokuva saa eksploitatiivisen väkivaltaisia piirteitä.

Kerronnallisuutta ja kokeellisuutta yhdistävien elokuvien tekijät voivat kliseisiin tukeutumalla paeta ennakoimiaan syytöksiä käsittämättömyydestä. Tarpeeksi konventioihin tukeuduttuaan tekijät voivat sanoa, että He ovat paenneet on unikohtauksista ja villeistä käänteistä huolimatta pohjimmiltaan tavallinen elokuva.

Päähahmoille, Raisalle ja Jonille, ei anneta motivaatioita, koska nämä ovat syrjäytyneiden nuorten arkkityyppejä – elokuvallisia sellaisia. Heidän ainoa motiivinsa on pako yhteiskunnalta, joka näyttäytyy väkivaltakoneistojen (koulukoti, armeija, poliisi) kautta.

Kommentoimatta temaattista ohuutta (kyllä, kaikki eivät vain voi mahtua kaikkein onnistuneimmankaan yhteiskunnan viitekehykseen), on jälleen huomioitava, että tylsissä elokuvissa yhteiskunnasta poikkeavan yksilön on aina oltava samastuttava vapaudessaan; järjestelmä ja sen edustajat ovat taiteilijoiden näkökulmasta aina vihollisia, joihin tulee suhtautua katkeruudella.

Ymmärrän enemmän elokuvan alussa nähtävää lastenkodin työntekijää, joka on ehkä autoritäärinen mutta oikealla asialla. Yksilön ja yhteiskunnan kädenväännössä vapauden kysymyksissä yksilö häviää aina ja väistämättä – tällöin reaalipoliittisin ratkaisu on, että nuoret onnistutaan jotenkin edes koulimaan ymmärtämään tämä asia ennen kuin heistä tulee aikuisia, sillä muuten sosiaalinen maailma jauhaa heidät hetkessä atomeiksi tai pahimmassa tapauksessa he tekevät niin jollekin toiselle ihmiselle.

Koska elokuva ei ymmärrä tätä, mutta ei ole myöskään tarpeeksi röyhkeä ollakseen silkkaa anarkiaa, yhteismitattomuus ei tunnu virkistävältä transgressiivisyydeltä vaan osaamattomuudelta. Sanomallisuus on kaikesta esteettisen puolen kikkailusta huolimatta tarkoituksenmukaisuudessaan tyylitöntä ja siten huonolla tavalla merkityksetöntä.

*

He ovat paenneet tasapainottelee kahden moodin välissä valitsematta kumpaakaan. Se voisi olla perinteinen mutta hyvin kirjoitettu tai sitten kreisi ja konventioille keskisormea näyttävä. Se on ohjaajan edellisen elokuvan, Muukalaisen, tavoin välimallin sössötystä. Tekijöiden taiteellisuudeksi mieltämillä aineksilla leikkimisestä huolimatta se on elokuvallisesta realismista ja kliseisistä ideoista visusti kiinni pitävä, pelkurimainen.

Esimerkki kliseestä: 17-vuotiaaksi esitelty naispäähenkilö määritellään isoksi osaksi seksuaalisuuden kautta. Sillä yritetään varmasti sanoa jotain tyttöjen arjessa osakseen saamasta kohtelusta. Silti se tuntuu elokuvan kontekstissa hahmolle sisäisen elämän luomiselta halvoilla ja silmät ympäri pyörimään laittavilla keinoilla: tyttö onkin vahva ja ovela, kun pakottaa pojan kopeloimaan itseään saadakseen hyvän alibin. Pizzeriassa vastaan tuleva keski-ikäinen mies on heti ehdottamassa suihinottoa, koska ohimennen ilmaistu viesti on vasaroitava kerralla rajusti perille. Meikkaaminen on merkki henkisestä panssarista. Tuhero ja munakin vilkkuvat, onhan tämä suomalainen elokuva.

En tarkoita, että teinit eivät olisi seksuaalisia olentoja. Hahmoluonnehdinta vain on tuskallisen karikatyyristä. Tarinan pojan tehtävä on möllöttää parodiana suomalaisen sankarin arkkityypistä. Hänen persoonansa ainoa piirre on änkytys. Kliseet ovat kliseitä, koska ne mielletään laajalti tosiksi, mutta katsojien älyn stimuloimiseksi olisi suotavaa olla tarjolla ainutlaatuisempia ihmistyyppejä. Elokuvaa varmasti inhoavat tavikset on vieraannutettu joka tapauksessa. Omasta puolestani voin sanoa, että filmillä on ongelma, kun tajuan haluavani nähdä päähenkilöiden sijasta mieluummin elokuvan sivuhenkilöstä — kiertävästä kauppiaasta, joka huristelee menemään amisbiilillään ja myy natseille turhakkeita — vaikka tämä on enemmän Kummelista kuin arthousesta.

Joidenkin elokuvan repliikkien lausuminen olisi kenelle tahansa vaikeaa kuulostamatta siltä, että kävelee kaiket päivät kakkosnelonen syvällä hanurissa; niin jäykkää, suoraan asiaan menevää ja ilotonta dialogi on.

Huonointa elokuvassa ei moitteistani huolimatta ole sen käsikirjoitus itsessään, vaan sen huono yhteensopivuus estetiikan kanssa. Kaikki on kiinni moodista, ja on selvää, että estetiikalla yritetään korvata puuttuvaa hahmokirjoitusta. Myös ohjaajan mukaan visuaalisuus muuttuu hahmojen kokemusten myötä. Ongelma on ennemmin, että katsoja ei ymmärrä näin tapahtuvan, koska hahmot ovat lähes olemattomia ja heidän näyttelijänsä liian kömpelöitä.

Siksi tuntuu siltä, että kuvaaja Pietari Peltola yrittää tehdä toista elokuvaa kuin muut tekijät. Kamera kikkailee hyvin paljon lähikuvilla ja erikoislähikuvilla, hidastuksilla, käsivaralla, out-of-focuksella. Elokuvan valaistus ja editointi ovat kumpikin ensiluokkaisia, mutta mikään nähdyssä ei tue itse elokuvaa vaan tuntuu ylimääräiseltä, sisällön istuttamiselta huonolle kasvualustalle. He ovat paenneet on ylevän teeskentelyn lakipiste.

Mainokset

Muistutus ideologiasta

Tämän kirjoituksen haluan kohdistaa heille, jotka innostuvat aina kaikesta uudesta poliittisesta pettyäkseen siihen parin vuoden päästä.

Ei ole mahdollista olla poliittisesti sitoutumaton, ja sen jälkeen luetella arvostavansa markkinataloutta ja yrittäjyyttä, kunnioittavansa ihmisoikeuksia ja vastustavansa ilmastonmuutosta.

Yhdessä nämä muodostavat selkeän yhteisteesin, jotka edustavat tiettyä poliittista näkökantaa. Kyllä, myös ihmisoikeuksiin uskominen on poliittinen valinta, erityisesti nykyisessä ilmapiirissä. Kun joku sanoo, ettei kyse ole ideologiasta ja iskee sen jälkeen teesejä pöytään, on varmasti kyse ideologiasta, ei vapaasta keskustelufoorumista.

Asia on näin silloinkin, kun aatteen omat kannattajat kiistävät sitoutumisensa, niin kuin Hjallis Harkimo teki. Puhun siis Liike Nyt -liikkeestä.

Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastustamisen kutsuminen neutraaliksi tuntuu erikoiselta, koska muutoksen todellisista vaikutuksista suuntaan tai toiseen ei ole olemassa kuin vaihtelevia arvioita.

En tarkoita, ettenkö itse uskoisi ilmastonmuutokseen ja jopa siihen, että sen vaikutukset voivat olla jyrkkiä. Tarkoitan, että kyse on nimenomaan uskomuksestani ja tähän uskomukseen tukeutuminen tarkoittaa jo ideologista loikkaa. Sillä suhtautumiseni voisi myös olla jossain määrin skeptisempi ja silti edelleen validi.

Markkinatalouden puolustaminen sen varjolla, että kaiken pitää kuitenkin olla reilua, on vielä selkeämmin retorinen keino, jonka ydin on ideologinen. Filosofisesti järkevää olisi esimerkiksi kysyä, voiko markkinatalous toimivimmillaan olla koskaan todella reilua vai perustuuko se parhaimmillaan juuri epäreiluuteen?

Kun kerrotaan, että mukana on asiantuntijoita, tarkoittaa se tietysti liikkeen ydinsanomalle suopeita asiantuntijoita. Vasemmistolaisilla raha-analyytikoilla ei taida olla paljon mahdollisuuksia kolkutella liikkeen toimiston ovea.

Tällä hetkellä Liike Nyt -joukkiossa näyttäisi olevan ajavina voimina uusliberalisteja, jotka ovat kyllästyneet siihen, että kokoomuksessa on edelleen konservatiiveja. Liikkeen kolmea tunnetuinta nimeä yhdistää se, että heitä on ainakin menneisyydessä pidetty helvetin ärsyttävinä jätkinä; Hjallis Harkimo on onnistunut kääntämään tämän parhaiten edukseen, Mikael Jungneria vihataan (syystäkin), Tuomas Enbuske jakaa mielipiteet kahtia.

On ymmärrettävää, että nämä herrasmiehet ottavat pesäeron kokoomukseen, vaikka puolue on edelleen Suomen suurimpia ellei suurin. Loiston päiviä ei voi seurata kuin laskukausi, joten on parempi yrittää jotain muuta ajoissa. Seuraavaan nousuun voi laskun jälkeen kestää vuosia, eikä keski-ikäisillä ole aikaa odottaa vallan huipulle pääsyä niin kauan. On myös huomioitava, että lähes jokainen Suomen puolue olisi jaettavissa realistisesti ajateltuna kahtia sen kannattajakunnissa näkyvän jaon perusteella.

Kuvioon kuuluu, että kun Liike Nytiin alkavat kohdistua ensimmäiset kunnon kritiikit, alkaa jupina kateellisten panettelusta ja suomalaisten negatiivisuudesta. Ideologioille yhteistä on se, että vapaa keskustelu on sallittua niin kauan, kun se ei kohdistu ideologiaan itseensä.

Miksi peittää ideologisuus ja puhua liikkeestä eikä yrityksestä rakentaa puolue? Vastaus on yksinkertainen. Aika on kypsä tällaiselle vapautta korostavalle retoriikalle, nyt kun uuskonservatismin liikevoima on hidastunut, mutta Liike Nytin käyttämän retoriikan tehosta ei voi vielä olla täyttä varmuutta. Siksi varovaisuus.

Jos yleisön vastaanotto on hyvin suopea, voi liike muuttua oikeaksi puolueeksi, asettaa ehdokkaita vaaleihin ja niin edelleen, mutta samalla luoda vaikutelman, että toimii perinteisen puoluepolitiikan ulkopuolella ja moittia muita puolueita niiden byrokratisesta jäykkyydestä. Retoriikkaa tämäkin, ja strategiana suoraan kopioitu presidentti Niinistöltä.

Ovelimmat poliitikot ovatkin lähestyneet Liike Nytiä hyvin suopeasti; he haluavat antaa itsestään taipuisan mielikuvan ja samalla syleillä liikkeen kuoliaaksi. Vastustus herättää herkemmin äänestäjän mielenkiinnon, ystävällinen tervetulotoivotus sen sijaan tappaa sen.

Mahdollista kansansuosiota odottaessa hissutellaan ja vastaanottajia vietellään varovaisella retoriikalla ja karismaattisella johtohahmolla, jonka on oltava Hjallis Harkimo, koska kansa inhoaa niitä kahta muuta. Ei tässä sen kummemmasta ole kyse.

Laajakuva: 10 kirjoitusta

Laajakuva 10 kirjoitusta

Jatketaan omilla projekteilla. Laajakuva: 10 kirjoitusta sisältää elokuvalehti Laajakuvassa julkaistuja ja kirjaa varten uudelleen toimitettuja elokuva- ja videopeliesseitä, joiden aiheet vaihtelevat video nasty -elokuvista Dark Souls -pelien maailmaan.

Muoto: Pehmeäkantinen pokkari
Hinta: 15 dollaria + postikulut
Mistä: Amazon US
Sivuja: 280
ISBN-10: 197376119X
ISBN-13: 978-1973761198
Kirjoittajat: Jaakko Kuitunen, Mikko Lamberg, Miikka Mononen, Joonatan Nikkinen & Joonas Nykänen
Kansi ja taitto: Jaakko Kuitunen
Toimittanut: Mikko Lamberg

Runonrääpäleitä

Runonrääpäleitä

Pari lyhyttä runoani löytyy nyt uusimmasta Tuli & Savun numerosta. Teema on ”eläin”. Hyvä lehti onkin kyseessä. Mukana on esimerkiksi Maria Matinmikon essee, Tiina Lehikoisen uutiskollaasirunoutta kuin yli 30 sivuja kritiikkejä (muun muassa Pauli Tapion Varpuset ja aika -teoksesta). Anni Sairion ja Iiris Halmeen ulkoasu lehdelle on kaunis.

Kirjastosta löytää – tai kenties jostain lehtikaupasta, joka ei ole täysin Seiskojen valtaama. Tai sitten lehden voi ostaa Tuli & Savun verkkosivuilta suoraan kotiinsa.