Litku

Litku

Pidän todella paljon Litku Klemetin musiikista. En ole ainoa. Kävin taannoin katsomassa hänen ja Tuntematon Numero -bändin keikkaa, lämmittelijänä mitäänsanomaton Lokit. Tupa oli täynnä. Ahtaudesta huolimatta nautin olostani, pääesiintyjä oli juuri niin antaumuksella mukana kuin olin toivonut.

Sanna Klemetti on Litku-roolissaan luonut poppia, jonka leviäminen Internetissä tuntuu samalta kuin mielikuvitusta kiehtoneiden viiden tähden arvioiden löytäminen musiikkilehdistä teinivuosina. On kuin löytäisi oman jalokiven, vaikka tietää saman tiedon olevan tuhansien saatavilla.

Artistista tulee vaihtoehtomusiikin tähti, kun keikoista leviää hurjia huhuja. Ensimmäinen iskelmää, garage rockia ja indie popia yhdistelevä levy ei räjäytä pankkia, mutta saa tarpeeksi kriittistä huomiota. Soundi tekee Litkusta vuoden tulokkaan, vaikka muusikko on julkaissut progressiivista rockia jo vuosia aiemmin. Soolonsa hän alustaa julkaisemalla singlen, josta tulee kulttihitti. Kokopitkän ainoa fyysinen kopio tulee ulos puolen tunnin mittaisena c-kasettina. Musiikkivideot ovat kotikutoisia kollaaseja tai taltiointeja laulajasta säestämässä itseään balalaikalla nurmikolla tai metsän keskellä.

En ole pitkään aikaan kuunnellut musiikkia niin mielelläni kuin kuuntelin Klemetin ja Tuntematon Numero -yhtyeen Horror ’15 -levyä: kuuntelin sitä niin silmät kiinni sängyllä maaten kuin lukemisen taustalla, kaupungilla, lenkillä, matkoilla.

Pelottava sana on sanottava. Jokin Litkussa on aitoa. Ja välitöntä. Kuin olisin hetkeksi unohtanut, miltä suomalaisessa popissa sellainen voi tuntua, kun normiksi on tullut mitättömyyksien tuotteistaminen televisio-ohjelmien ja loputtomien toisten levyillä tapahtuvien vierailuiden avulla, joita edes vaihtoehtomuusikot eivät enää kyseenalaista.

Olen miettinyt johtuuko aitouden tuntu siitä, että Sanna Klemetti on saman ikäinen kuin minä, sen verran vanhempi kuin nuorimmat skenen uudistamista himoitsevat popparit, että tarve olla ironinen tai tarpeettoman mystinen on hänelle väsyttävää ja taakse jäänyttä aikaa.

Jotain haurasta Litku-jutussa on. On kuin kaikki mediat yrittäisivät nyt puristaa artistin tyhjiin. Ensin tulee Soundi. Helsingin Sanomat ja Yle seuraavat perässä. Sana leviää. Blogit tuovat omat mausteensa mukaan, myös tämä. Viimein Image rakastaa kuoliaaksi.

Tapahtuu valitettavia tyypillisyyksiä, kun kaikki tahtovat kommentoida musiikkia, josta on tullut ilmiö. Koominen oli Joni Klingin kolumni Rumbassa, joka on esimerkki pop-kritiikkiin liittyvästä ylikirjoittamisesta ja rakastumisesta omaan tulkintaan:

”On myös virkistävää kuulla levy, jolta uupuu herkkien, ahdistuksen kanssa kamppailevien pikkukaupungin poikien rivien välistä pilkottava misogynia tai huumoriin verhottu väkivaltakuvasto.”

Näin Kling kirjoittaa pääkaupunkiseudun ulkopuolisesta rock-skenestä. En ymmärtänyt paljon mitään. Eikä ymmärtänyt jutun Facebookiin laittanut artistikaan.

En myös saanut kiinni toteamuksesta ”ensimmäisen polven siirtolaisten” eli maalta kaupunkiin muuttaneiden tarpeesta löytää jotain yhteistä lähihistoriastaan. Rivien välistä voi lukea asenteen, että maaseutu on Klingille vain yksi versio Impivaarasta.

Olen kuitenkin armelias, koska moni popista kirjoittava syyllistyy joskus läträämiseen, erityisesti kun kolumniin liitetään sana ”essee”. Eikä Klingin teksti ole sentään mikään Jean Ramsayn hengentuote, jota tulkitessa Jacques Derridakin löisi hanskat tiskiin ja lähtisi baariin.

Seuraavaa ei saisi kirjoittaa, mutta teen niin naurettavuuden uhalla. Vakuutan, että tarkoitan kaikkea muuta kuin mitään esineellistävää. Olen hieman ihastunut Litku Klemettiin. Siis Litkuun. En Sannaan, jota en tunne lainkaan.

Enkä tietysti niin kuin ihastutaan läheiseen ystävään, vaan kuten pop-laulajaan ihastutaan, oman tunteensa lapsellisuus myöntäen. Luulen, että jaan myös tämän – teini-iän jälkeen mielestäni pyyhkiytyneen – tunteen joidenkin muiden kanssa. Se vaikuttaa musiikkielämykseen.

Toisaalta haluan kirjoittaa, että ihastuksessa suuri osa on sillä, että hän on upea muusikko, ja niin on mahdotonta tehdä tarkoittamatta Litkun lisäksi Sanna Klemettiä.

Vähemmästäkin alkaa miettiä, milloin hauras raja rikkoutuu ja mitä sitten tapahtuu. Media ihastuu samalla tavalla, mutta se on ohikiitävää. Indie-darling kokee yleensä jo muutaman ensimmäisen levyn aikana suosionsa huipun. Sitten hän laskeutuu vuorelta tekemään juttuaan omalle yleisölleen.

Esimerkiksi Joose Keskitalo voi julkaista uransa hienoimpiin kuuluvan levyn, Julius Caesarin anatomian, eikä pääse millään neljän ensimmäisen studioalbuminsa aikaiseen suosioon. Sen näki myös keikalla, jossa kävin, paikka sama kuin Litkulla. Keskitalon tapauksessa käsiä olisi voinut salin puolivälissä heiluttaa kuin tuulimyllyn lapoja eivätkä ne olisi osuneet kehenkään.

Suosion vakiintuminen todelliselle tasolleen voi olla myös siunaus. Jäljelle jää kuuntelijajoukko, joka on valmis antamaan muusikolle itsestään enemmän, tulee nauttimaan eikä pällistelemään. Koko Klemetin keikan ajan selkäni takana kirkui humalainen nainen, joka halusi kuulla vain Juna Kainuuseen -hitin. Hän ei tiennyt, ettei Tuntematon numero soita artistin soolokappaleita.

5 vastausta artikkeliin “Litku

  1. Olen myös kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka vauhdilla media on napannut Litkun omakseen. Oma veikkaukseni tämän syyksi on (musiikin laatuun kantaa ottamatta), että media ja yleisö kaipaavat jotain erilaisiakin artisteja valtavirtaan. Kotimainen musiikkimaailma tuntuu kärjistyvän pelottavalla vauhdilla ja median kiinnostavina pitämät artistit tuntuvat tekevän kaikki hyvin samankaltaista popmusiikkia, eli elektronista, tuottajavetoista, yhdysvaltalaisesta r’n’bstä ja rapista vaikutteita ottavaa. Jos ei sellaisesta jaksa innostua, ei kauheasti vaihtoehtoja ole. PMMP:n kaltaisia ”autenttisia” suosittuja yhtyeitä ei kauheasti pinnassa ole. Haloo Helsinki! ehkä, mutta se on vaikutteiltaan aivan liian epäcool, vaikka omanlaiseltaan kuulostaakin.

    Tavallaan ymmärrän, että musiikkimediatkin ovat tehneet korjausliikkeen ja ymmärtävät tuottajavetoisenkin popin päälle, mutta tuntuu että kaikilla ruokavalio menee sen ylivallasta pilalle, ja se popmusiikkiin sisäänrakennettu halpamaisuus ja kepeys nousevat liikaa pinnalle kaikkialla. Tarvitaan myös joitain siihen autenttiseen ilmaisuun pyrkiviä artisteja isompien yleisöjen kuultaville.

    Litku on aika hyvä esiinnostettava: tarttuvia biisejä ja kokonaisestetiikka, joka tuntuu virkistävältä turbotuotetun popin rinnalla. Tosin en tiedä, mihin asti pieni mediahype yhtyeitä Suomessa nykyään nostaa. Tuskin kovin ylös, jos verrataan edes kymmenen vuoden takaisiin aikoihin.

    Tykkää

    1. Olen samaa mieltä siitä, että mediahype ja word-of-mouth ei riitä paljoon, erityisesti kun tulevien julkaisujen hittipotentiaali on joitain keikoilla kuultuja kappaleita lukuun ottamatta mysteeri. Jos toista Junaa Kainuuseen ei tule, vaikeaksi menee.

      Valtavirran musiikki on tosiaan vahvasti hip hopia ja r’n’btä ja erilaista edm:ää. Se on minusta ihan ok, vaikka minulle saisi maksaa aika paljon, että alkaisin tituleerata itseäni ”poptimistiksi”. Termi on mielestäni umpisurkea ja näennäisestä avoimuudestaan huolimatta ulos sulkeva.

      Seuraava liittyy hiukan erääseen lukemaani kirjaan, josta tulee pian tähän blogiin juttua: Esimerkiksi 60-luvun Suomessa käytiin kovaa vääntöä klassisen ja popin välillä. Pop ei ollut taidetta, ja jazz ei kuulunut kouluihin. Popmusiikkia puolustettiinkin nimenomaan rikkaana taiteenalana, etunenässä musiikkitieteilijä Kari Rydman. Kisan voittaja tiedetään nyt.

      Kun pop on selvinnyt vuosikymmenten läpi kaikista esteistä voittajana, kenties siihen liittyvistä asenteista on tullut yhtä luutuneita kuin klassisessa musiikissa yli puoli vuosisataa sitten.

      Niin kaikki pop on arvokasta koska kaikki pop on arvokasta. Sen luulisi rohkaisevan monimuotoisuuteen, mutta ehkä se rohkaiseekin levy-yhtiöitä muuttumattomuuteen. Jos kaikki on yhtä arvokasta, mitä suotta muuttamaan toimivaa hitin reseptiä.

      Olen käsittänyt, että valtavirtamusiikin samankaltaistumisesta on olemassa enenevässä määrin tutkimuksia. Havainnot tuntuisivat tukevan teoriaa, jonka mukaan genren tullessa suositummaksi, genreä edustavien kappaleiden sävellyksistä tulee yksinkertaisempia ja sitä myöten kaavamaisempia, koska niitä on tuolloin helpompi myydä.

      On silti kenties aliarvioitu kuinka paljon kuuntelijat haluaisivat kuulla rockiakin, erityisesti hiemankin vanhemmat ihmiset, joiden suosikkigenret on saatettu syrjäyttää radioaalloilta.

      Tykkää

  2. Päivitysilmoitus: Loiloi – Valoa ja mustetta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s