Nostalgia tekee jälleen höpöä

Nostalgia tekee jälleen höpöä

Julkaisin tänään Laajakuvassa esseen Barbet Schroederin Idi Amin -dokumentista.

*

Skamissa alkoivat neljännen tuotantokauden jaksot. Siltä ei ole voinut välttyä. Sarjassa 00-luvun alkupuoliskon tunnelmia myydään nykyaikaisessa kuoressa varsinaisen kohderyhmänsä lisäksi kolmekymppisille, jotka kaipaavat myyttiseen teini-ikään.

On huvittavaa nähdä, vieläkö samaa jaksetaan myydä, kun nykyiset kolmekymppiset ovat nelikymppisiä vai aletaanko silloin jo kiinnittää huomiota nuorempien nostalgiahimoihin.

Yritin katsoa sarjaa, mutta en jaksanut kuin toisen kauden puoliväliin. Ei se huono ole mutta ei hyväkään. Olen kiltimpi kuin moni tuntemani ihminen, joiden ääni ei Skamista puhuttaessa ole tullut esiin. Media on jo rakastanut sarjan kuoliaaksi. Faniraivon rasittavuutta miettiessäni epäröin kirjoittaa näinkin epäileväisiä sanoja, vaikka minustakin sarja on ihan okei.

Suhtautumiseni johtuu luultavasti siitä, että en tunnista Skamin kehuttua näkemystä teinitodellisuudesta. Pääsyy ei ole siinä, että monet tärkeimmistä hahmoista ovat nuoria naisia: naiseus ei ole sen mystisempi diskurssi taideteoksissa kuin mikään muukaan, josta teosta tarkastelevalla ei ole omakohtaista kokemusta.

Jos teoksen katsojalla on empatiakykyä ja mielikuvitusta, moni ei-omakohtainen tarina koskettaa, eikä sen saavuttamiseksi tarvita voodoota. Muuten ollaan tilanteessa, että kukaan ei voi sanoa yhdestäkään teoksesta mitään.

Minua häiritsee, että on luotu voittamaton diskurssi; Skam on muka niin realistinen, että jos sitä kritisoi, kritiikki voidaan torpedoida sillä, että katsoja ei vain jaa todelliseksi oletettua kokemusta henkilökohtaisesti. Skam on monien kultiksi nousseiden fiktioteosten tapaan synnyttänyt fantasian, jota halutaan kutsua todeksi.

Koska mielestäni tunnistan fantasian, kun näen sellaisen, enkä osta realismidiskurssia, suhtaudun sarjaan kuin mihin tahansa teini-ikää käsittelevään teokseen: Oikein mukavaa, että hyviä sellaisia tehdään, mutta se ei ole minulle. Se ei käsittele asioita, jotka kiinnostaisivat minua, vaan ikävaihetta, jota en enää elä ja jonka ongelmien vatvomisesta en saa paljon mitään irti.

Monen muun valtavirtailmiön tapaan Skamissa kiinnostavinta minulle on sen vastaanotto, ei itse sarja.

Populaarikulttuurin koko käyttövoima on tarkoitettu taaksepäin katsomiselle; markkinalogiikan mukaan ihmiset on hyvä saada innostumaan vanhasta niin kauan kuin vanhassa puhtia riittää, koska uuden kehittäminen on työläämpää.

Pyrin välttämään ”poppia” tässä mielessä. Se on syy, miksi Skam ei näkökulmastani ole jännittävä. Tunnistan sen valistavan asenteen ja romanttiset juonikuviot nuortenkirjoista ja -sarjoista omasta lapsuudestani. Se on samaa vanhaa mutta tämän hetken kuoressa. Se ei ole mikään huippuansio, koska trendikkyys itsessään ei ole positiivinen määre.

En pääsääntöisesti ole kiinnostunut ”sopivasti uudesta” tai ”tutusta ja turvallisesta”, koska moni sellainen asia on pohjimmiltaan vähän tylsä.

Näyttelijät ovat hyviä, mutta heidän hahmonsa ovat tyypilliseen tapaan epätäydellisiä, eli heidän luonteenpiirteissään on yksi hallitsevan korostunut ja ristiriitainen elementti, joka luo ”draaman”.

Hahmot elävät teinimaassa, jossa aikuisia ei korostetusti paljoa ole. Tämä on aikuisen näkemys nuoruudesta, koska sellaisena se näyttäytyy muistoissa. Tunnistan sen: muistan ensisijaisesti, kuinka hauskaa oli sekoilla ja mitä kavereiden kanssa tehtiin.

Sarjan teiniglooria on positiivisten piirteidensä lisäksi myös ikävystyttävää, koska se on osaltaan luomassa nostalgiassaan piehtaroivia lapsiaikuisia, joiden menneisyyden kokemuksien jahtaamista ei voi kutsua oman olemuksensa selvittämiseksi vaan jo menetettyjen kiksien simuloinniksi, jatkuvaksi paikallaan polkemiseksi.

Loppujen lopuksi Skam ei mielestäni eroa paljoa 30-vuotiaille suunnatuista nostalgiatuotteista. Kaikki on kauniimpaa ja ehostetumpaa, siksi se on niin hyvä tulkita todellisuudeksi.

Mainokset

3 vastausta artikkeliin “Nostalgia tekee jälleen höpöä

  1. Itsekin lopetin katsomisen toisen kauden aikana – hyvä kuulla etten ole ainoa nuivailija sarjan suhteen. Pääasiassa ihan pidin ensimmäisestä kaudesta, mutta toinen kausi alkoi pyöritellä jo niin pahasti romanttisten komedioiden kliseitä, etten enää kestänyt. Tuntuu vastuuttomalta, että tuota iänikuista valhetta (mies on ilkeä eli salaa tykkää sinusta) toistellaan yhä.

    Olet aivan oikeassa siinä, että sarja on vanhaa samaa. Tapahtumat tuntuvat hyvin perinteiseltä popkulttuurin läpi kirjoitetuilta teinikokemuksilta. Todella paljon erilaisten kliseiden pyörittelyä, mm. lihavan tytön seksuaalisuuden esittäminen ensisijaisesti vitsikkäänä.

    Olen ajatellut että sarja tuntuu jenkkisarjoihin verrattuna freesiltä, koska se lainaa estetiikkansa ja olemuksensa indie-elokuvien haahuilusta. Kohtaukset jatkuvat vähän pidempään ja kerronta on löysärytmisempää. Itse tosin koin kerronnan liiankin pitkästyttävänä, koska tekijöillä ei ole taideohjaajien aitoa ymmärrystä sille, milloin kohtausten pitää antaa jatkua pidempään. Siksi sarja tuntui usein puuduttavalta tyhjäkäynniltä.

    Tykkää

    1. Muotoilit estetiikan osalta asian paremmin kuin minä. Ymmärrän, että vertailukohtina ovat luultavasti jotkut sitcomit, mutta elokuvaharrastajalle väite originelliudesta on vähän hassu, koska, kuten sanoit, muoto on indietä.

      Lisäisin, että se on sitä vähemmän rohkeasti kuin joissain mainioissa yhdysvaltalaisissa elokuvissa (esimerkiksi The We and the I). Skam on Lukas Moodysson lightia, ilman teiniyden todellista noloutta ja osin yli-ikäisillä näyttelijöillä.

      Jo ensimmäisessä kaudessa hiukan kuvotuin siitä, että kusipääjäbästä alettiin sorvata prinssiä. Lihavan tytön, Chrisin, seksuaalisuuden esittäminen naurettavana taas sai minut läpsimään otsaani. En närkästynyt siitä, mutta ajattelin, että tämä olisi ollut hyvin helposti vältettävä klisee.

      Se osoittaa mielestäni, että yritys ottaa kaikki huomioon ei ole täysin loppuun asti ajateltu vaan ulkoa opeteltu ja memeettinen. Muslimityttö on helpompi esittää oikeana ihmisenä kuin lihava tyttö, koska ensin mainitun inhimillistämistä on mediassa opeteltu ja opetettu viime vuosina paljon enemmän.

      Hämmästelin kyllä myös sitä, että miksi kaikki sarjan nuoret pojat ovat hoikkia, treenattuja ja komeita ja heitä kuvataan aina hidastetusti ja ihaillen. Ehkä sen on tarkoitus kommentoida ironisesti samanlaisia miesnäkökulmasta toteutettuja kohtauksia toisissa sarjoissa. Tai sitten nuoriso vain on tyystin erilaista kuin silloin joskus, kun kävin lukiota.

      Epävarmuus itsestä on ulkoistettu kehon ulkopuoliseksi asiaksi, vaikka olen varma, että varhaisessa lukioiässä oma vartalo on vielä merkittävä stressin aiheuttaja. Ehkä siksi Chris on kuvattu hassuttelijaksi; on ajateltu että muista hahmoista poiketen hän ei tunne sarjan nimen häpeää ja on sinut itsensä kanssa.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s