Slowdive: Slowdive

Slowdive: Slowdive

Keskustelemme erään kaverin kanssa usein, mikä on paras shoegaze-levy. Siitä olemme yhtä mieltä, että shoegaze on usein pettymyksiä tuottava genre, mutta säännön vahvistava poikkeusyhtye on kummallakin eri.

Ystäväni rakastaa My Bloody Valentinea ja pitää Lovelessia (1991) maailman parhaimpiin kuuluvana albumina.

Vaikka pidän Lovelessista, mielestäni Slowdiven ura on huomattavasti tasalaatuisempi ja mielenkiintoisempi; kappaleet eivät ole niin noisepoppia suhinaa, mutta melodiat ja herkkyys tekevät hyvää. Vähemmillä kaikuefekteillä, nopeammalla temmolla ja noisea vähentävällä miksauksella ne olisivat janglea.

Slowdiven paluu on parempi kuin My Bloody Valentinen vastaava M B V (2013). Slowdive julkaisi uutukaisensa Dead Oceans -indieyhtiön kautta. Firman tunnetuimmat yhtyeet taitavat olla Dirty Projectors ja Akron/Family.

Pidän mahdollisena, että Slowdiven uutuus on paras Dead Oceansin julkaisema albumi.

Nohevat viikset kasvattaneen Neil Halsteadin ääntä on aika kohdellut sen verran tylysti, että hän kuulostaa väärään yhtyeeseen eksyneeltä aor-laulajalta, mutta tämä on kokonaisuuden etu.

Rachel Goswellin ääni on vuorostaan miksattu lähes jokaisessa kappaleessa vielä aiempia albumeita syvemmälle, instrumentiksi muiden joukkoon.

Yhtye henkilöityy Goswelliin ja Halsteadiin, mutta Slowdiven uudessa tulemisessa on kyse muiden muusikoiden paluusta Mojave 3:ssa soittaneiden Halsteadin ja Goswellin kanssa kimppaan, osasten klikkaamisesta. Basisti Nick Chaplin ei ole soittanut missään yhtyeen hajoamisen ja 2014 tapahtuneiden comeback-keikkojen välillä.

Koska minua on helppoa miellyttää tarttuvalla popilla, olin innoissani jo singleistä Star Roving ja Sugar for the Pill.

Erityisesti jälkimmäistä on parjattu liian helpoksi. Kieltämättä se on perinteistä dreampoppia, mutta se on myös itkettävän hyvä ja mielessäni vastinpari Souvlakin 40 Daysille.

Samalla levy on esittelykierros bändin uraan vaikuttaneista brittiyhtyeistä.

Falling Ashesia on kutsuttu huonoksi Radiohead-pastissiksi. Morkkaajien kannattaisi edes tietää, mitä pilkkaavat, koska kappaleessa kuten sitä edeltävässä Go Get Itissä kuuluu Talk Talk eikä yliarvostetuin indiebändi.

Aloittavan Slomon melodia on kuin Kate Bushin Running Up That Hillistä. Tunne vahvistuu Goswellin lauluosuuksissa.

Ja Sugar for the Pillin alussa kuultava bassolinja taas kuulostaa The Stone Rosesin I Wanna Be Adoredilta. Tätä voisi pitää paluusinkussa hivenen ironisena viittauksena, ottaen huomioon, että Slowdive oli uransa alussa Englannin musiikkilehdistön vihatuimpia bändejä. Luultavasti tulkitsen liikaa. [1]

Se nyt ainakin merkitsee, että paluualbumi on jätetty nimeämättä eli tottelee yhtyeen omaa nimeä, niin kuin ensimmäinen EP-julkaisu vuodelta 1990.

Yleisesti ottaen uutuus on otettu hyvin vastaan. Niin bändi kuin journalistit ovat hymähdelleet sille, että luultavasti Slowdive saa nyt paremman vastaanoton kuin millekään aiemmalle albumilleen.

*

Nuori aikuinen haikailee nostalgisena nuoruuttaan, jota ei ole edes ehtinyt menettää. Keski-ikäinen on nähnyt jo muutaman kerran, mitä menetys tarkoittaa, joten suurin tärkeily on taittunut.

Tyypillisenä teininä odotin voivani elää parikymppisenä vapaana, jos koskaan.

Niin kuin miljoonille omaan aurinkokuntaansa kadonneille nuorille, popmusiikki oli laastarini. Makasin sängyssä kuunnellen levyjä ja toivoin, ettei elämä ehtisi sujahtaa ohi.

Slowdiven ensimmäiset levyt eivät olleet silloinen soundtrackini. Luulen, että erityisesti Souvlakin lohduttomuus olisi ollut minulle liikaa ja olisin samalla vellonut siinä.

Parikymppisenä paljon mainostettu vapaus tarkoitti sitä, että kyllästyin musiikkiin, koska mikään ei puhutellut. Kuulin silloin Souvlakin ensimmäistä kertaa, mutta en vaikuttunut ja unohdin levyn nopeasti.

Tutustuin yhtyeeseen kunnolla vasta paljon myöhemmin ja opin arvostamaan sitä nopeasti. Kuulin sen soundeissa muinaisia tunteitani.

Olen viimeisen parin vuoden aikana alkanut elää niin kuin oletin teininä, että parikymppisen pitäisi elää. Vasta nyt elämä on auki, mutta olen hiukan liian vanha välittääkseni liikaa, onneksi. Kaikki odottamani on yhtaikaa tässä ja ohi. Tavoiteltava tila! Uusin levy on viimein Slowdiven soundtrack nykyhetkelleni.


[1] The Stone Rosesin viimevuotinen paluusinkku All for One oli kauheaa faijarokkimoskaa. Jatkosingle Beautiful Thingissä oli hyvä breikki jollekin sämplättäväksi, mutta se oli liian siloiseksi tuotettu ja sai vetoapua lähinnä edeltäjänsä huonoudesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s