Tekijästä, aiheesta

Tekijästä, aiheesta

En toivottavasti koskaan kirjoita esseetä rockin olemuksesta. En keksi tylsempää ja uuvuttavampaa aihetta, erityisesti jos mukaan sotketaan poptimismi, folk-musiikin uusi nousu, vastarock-vallankumous sun muu löpinä.

Kyse on löyhimmästä mahdollisesta sivuntäytteestä, on kyse musiikkilehdestä, blogista tai mistään. Väsynyt lähtökohta. Se on varmasti monia jatkuvasti kiinnostava mutta minulle sisällöltään mitätön.

Erityisesti koska karsastan taideteosten genrelähtöistä luentaa ja rock-keskustelu ei ole mitään muuta kuin puhetta genrestä. Näkemykseni voi tiivistää Limonadi Elohopean säkeisiin: ”Rokkia voi soittaa vaikka kukkopillillä / onhan ennenkin oltu rajuja.”

En jaksa myöskään lukea kirjoituksia aiheesta. Voin silti edes kuvitella sen harvinaisen esseistin, joka pystyy repimään aiheesta irti jotain uutta ja luo tekstin, jota voin lukea tuntematta väsymystä tai häpeää.

Yhtä lailla en pystyisi kirjoittamaan itsesäälin täyttämää proosaa ja sellaisen lukeminen on lähes poikkeuksetta rasittavaa. Mutta voin lukea sitä ja jopa ihastella, kun sen tekee Louis-Ferdinand Céline!

Paraikaa lukemani Linnasta linnaan (1957) ei ole kuin uhriutumista ja narsistista jäpätystä. Silti jopa iloitsen Célinen lukemisesta ja pidän sitä oleellisena itselleni, vaikka en osaa sanoa onko kirja perseestä vai tarpeeksi röyhkeä ollakseen kulttiainesta.

Väittäähän kirjailija siinä noin kymmenen vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, että natsien kanssa yhteistyössä toimineet ranskalaiset olivat kaikkein vainotuin ihmisryhmä ja muuta hourupäistä, joka Internetin pimeällä puolella liikkuessa saisi nopeasti sulkemaan välilehden.

*

Teoslähtöisyys on moderni kirjallisuuskritiikin ihanne, mutta omissa lukutavoissani se ei esiinny puhtaana. Sen vuoksi ymmärrän, miksi kustantamot kulkevat kirjailijat edellä. Myönnän joskus pyöritteleväni silmiäni luovan alan tekijöiden marinalle siitä, että joutuvat osallistumaan oman työnsä markkinointiin. Myös syrjään vetäytyminen luo tietylle yleisölle vetoavan kirjailijakuvan.

Mutta jotta voisi olla Thomas Pynchon, pitäisi olla myös yhtä lahjakas ja juhlittu, ja tämä tosiasia harmittaa luultavasti useimpia kirjailijoita eniten.

Tekijä vaikuttaa lukutottumuksiini siinä missä moni muu asia. Joskus epätasaiselta mutta sitä jotain taskut täynnä saapastelevalta tekijältä haluaa lukea välityötkin, kun joltain suvereenilta kirjailijalta riittää yksi kirja koko elämän tarpeiksi eikä muita tarvitse lukea lainkaan.

Se jokin on määrittelemätöntä iskua, pitelemättömyyttä ja uusien rajaviivojen vetoa, joka kasvaa iloksi itse lukemisesta ja siitä että voi yleensä lukea.

Samalla luen myös sivistyksekseni, jota voi kutsua toiseksi omaksi iloksi. Tartun muihin teoksiin silloinkin, kun mieleni tekisi lukea yhdeltä kirjailijalta kaikki 20 kirjaa. [1]

Näin tasapainoillaan nuoralla. Jos heilahtaa liikaa yhdelle puolelle, mätkähtää ankeaan kirjasivistykseen – jos lipeää toiselle, tuiskahtaa merkityksettömään subjektiivisuuteen.

On esimerkiksi mainiota, että olen lukenut Peltirummun (1959). Se on oikein hyvä ja kanonisointinsa arvoinen kirja, vaikka muuttuu hiukan tylsäksi loppua kohden. Pidän opuksen tasosta huolimatta silti yhdentekevänä luenko koskaan muuta Günter Grassia. Ehkä muutaman vuoden päästä, ehkä en.

Mutta Célineltä minun on tulevaisuudessa luettava kaikki myötähäpeää aiheuttava säilynyt muistiinpanokin, vaikka Linnasta linnaan on ristiriitainen sekasotku ja Niin kauas kuin yötä riittää (1932) on liian pitkä ja epätasainen ollakseen oikeasti loistava. [2]


[1] Makustelen sanalla sivistys jotain muuta kuin yleissivistykseksi mielletty tiedon kerääminen tai niin sanottu klassinen (kanonisoitu) sivistys. Haen henkilökohtaista kokemusta sivistyksestä: minkä tekstien juurille haluan pyrkiä, mitä haluan nähdä mahdollisimman suoraan enkä vain toisten tekeminä tiivistelminä, niin kuin kouluissa?

[2] Kun luin Linnasta linnaan -romaanista otteita ääneen, ystäväni sanoi sen kuulostavan Jussi Parviaisen blogilta. Naulan kantaan, jos Parviaisen tekstimassalla olisi ollut kustannustoimittaja.

5 vastausta artikkeliin “Tekijästä, aiheesta

  1. celine kirjoitti — nykyslangia lainatakseni — niin monen proxyn takaa ja niin ristiriitaisesti ja niin monessa genressä, että jää vähän epäselväksi, mitä hän ”oikeasti” ajatteli, ellei sitten usko, että hän vain yksiselitteisesti koki euroopan ja siinä samassa maailman kuolleen ja nyt mädäntyvän. silloin onkin helppo olla antisemitisti, misogyyni jne.

    tosin kun sartre yritti puolustella celinea kirjoittamalla, ettei celine oikeasti ollut mikään natsi, celine haukkui sartren omasta perseestään syntyneeksi idiootiksi, joka on nyt paskaisena saapunut sottaamaan hänetkin

    suosittelisin jouko turkkaa, mutta oletkin varmaan jo lukenut. ”häpeä” on ihan uskomaton. ja aika uskomatonta, että kirja oli finlandia-ehdokkaana; tuskin pääsisi nykyään finlandia-ehdokkaaksi kirja, jonka häpeä tuntuu piilevän siinä, että kirjoittaja oli sekaantunut niin rumaan ja merkityksettömään naiseen, erääseen entiseen oppilaansa…

    Tykkää

    1. Tähän ”proxyjen takaa” kirjoittamiseen taisin viitatakin (”…en osaa sanoa onko kirja perseestä vai tarpeeksi röyhkeä ollakseen kulttiainesta.”), mutta saattoi jäädä epäselväksi. Ja vertaisin kirjailijan tyyliä siihen, että parhaasta trollauksestakaan ei osaa sanoa onko se ihan vain hanurista vai kuitenkin jokin silmänkääntötemppu.

      Linnasta linnaan pilkkaa Sartrea (”Tartrea”) aivan jatkuvasti. Tyylillisesti kirja on mielestäni varsin erilainen kuin kirjailijan ”mestariteoksiksi” tituleeratut, vaikka pintapuolisesti sama ”huohotustyyli” toistuu jopa vielä intensiivisempänä.

      Toki teksti yhdistää fantasiaa ja groteskia liioittelua muistelmiin, mutta siinä ilmaistu yleinen halveksunta ja ironia n. kaikkea kohtaan ei jää epäselväksi tai mysteeriksi.

      Tykkää

      1. Ristiriitaisuudella tarkoitin, että jos Cn tuotantoa (pamfletit, romaanit jne.) jotenkin kartoittaa exceliin vihan ja rakkauden kohteet -riveihin, niin paljon menee päällekkäin.

        Sartre osallistui em. valkopyykkäyksellään juuri keskusteluun siitä, mikä C oli (”Ei ainakaan aito natsi”) koska piti häntä idolinaan ja halusi hänet pelastaa. Sehän on aina tärkeää, että vihataan ja rakastetaan oikeita asioita. ”Misantrooppi” aiheuttaa kuitenkin itselleni ihottumaa, koska tasapuolinen viha on falskia ja progressiivista antirasistista intersektionaalista vihaa, mutta tässä varmaan nettikulttuuri on minut pilannut, kun pelokkaat rasistit pitävät itseään aina ihmisvihaajina.

        Mutta joo, ehkä keskeisintä on että demoninen losautteleva tyyli on katarttista vaikkei sanomaansa uskoisi. Sartre ei inhoa Inhoa kirjoittaessaan tuntenut.

        Bernhard, Celine, Turkka, Houellebecq… jos nainen näin kirjoittaisi, sitä varmaan pidettäisiin hysteerisenä navankaivelu proosana.

        Tykkää

        1. Juu, ymmärsin kyllä, ja Linnasta linnaan demonstroi jo itsensä sisällä saman päällekkäisyyden. Ei ole kukaan niin vainottu kuin yhteistoimintamies ja silti nämä näytetään itsekeskeisinä ja inhottavina ihmisinä ja niin etiäpäin.

          Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s