Jälkimoderni ’Murica

Jälkimoderni ’Murica

Yhdysvaltalaisille jälkimoderni tarkoittaa muuta kuin eurooppalaisille. Tajusin tämän kunnolla vasta jokin aika sitten katsoessani erästä videoesseetä, jonka newyorkilainen tekijä määritteli termin akateemisen arvon vastavoimaksi objektivismille ja muille konservatiivisille filosofioille – postmodernin tavoitteena olisi siis tuoda esille liberaalimpia vaihtoehtoja.

Tuijotin suu auki, koska määrittely hyppäsi kokonaan eurooppalaisen postmodernismin tunteellisen ytimen ylitse – eli yleisen pessimismin, josta löytyvät esimerkiksi absurdismin ja eksistentialismin kaltaiset ajattelut. Jälkimoderni yhdistetään usein maailmansotien jälkeiseen pettymykseen, ja sen alle kuuluvat ja sitä inspiroineet ajatussuunnat ovat kypsyneet myös fasistisissa yhteiskunnissa. (Sivullinen julkaistiin miehityksen alla 1942, Inho oikeistomielisessä Ranskassa 1938.) Ei niissä ole ollut kyse riemukkaasta vaihtoehtoisuudesta ja paletin laajentamisesta vaan pirstaloitumisesta ja epätoivosta.

Minulle on valjennut vasta viime vuosina se, miksi Yhdysvalloista ei ole tullut kovin montaa merkittävää filosofia. Nehän uskovat siellä vielä arvoihin! Ne uskovat, se ei ole vain pelkkä klisee! Havainto liittyy samalla siihen, että olen vasta aikuisiällä alkanut todella ymmärtää, kuinka Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä on ammottava kulttuurinen kuilu. Emme ole samaa ainesta, mutta emme puhu eroistamme, koska yhdysvaltalaiset aiheet dominoivat keskustelukulttuuriamme, ovat tehneet niin jo toisesta maailmansodasta asti. Koulutetut nuoret kaupunkilaiset kontrolloivat vuosikymmenestä toiseen puheenaiheita, ja he ovat viime vuosikymmeninä halunneet Amerikan, koska Neuvostoliitto on romahtanut ja Amerikka on luonut kaikki merkittävät trendit.

Optimismi selittää, miksi eksistentialistisia romaaneja luetaan edelleen uskollisesti yhdysvaltalaisissa kouluissa (eurooppalainen kulttuuri on akatemian äitihahmo, jota on vasta viime vuosina alettu syrjäyttää), mutta niille salaa naureskellaan, eikä niitä oteta täysin tosissaan. Ne ovat gootti meikit poskilla, jotain matkan päästä kunnioitettavaa mutta samalla vierasta ja naurettavaa, koska pohjoisamerikkalaiseen asenteeseen ei liberaaleimmillaankaan kuulu pohjaton epätoivo, vaan vakaa usko yksilön mahdollisuuksiin nousta ojasta. Ei silloinkaan, kun epätoivo olisi realistinen suhtautuminen todellisuuteen. Eksistentialismin vapauteen tuomitseminen on sovitettu uudelleen vapauden lahjaksi.

Kyvyttömyys myöntää sattuman osuus elämään ja jo mainittu epätoivo ovat ainesosia pilaantuneessa omenapiirakassa. Amerikkalaiseen unelmaan pettyminen on vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen toistuva teema yhdysvaltalaisessa taiteessa ja joka kerta sitä hämmästellään yhtä suurena ihmeenä. Samoilla jäljillä on arvioitu, että kapitalistisen todellisuuden ja ihanteiden välinen epäsuhta on yksi merkittävistä syistä yhdysvaltalaisten kokemiin onnettomuuden ja tyytymättömyyden tunteisiin – tietysti monen muun asian lisäksi.

Kuva: Sun Taro.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s