Mätämunan muistelmat revisited

HeikinheimoTämä kirjoitus on jatkoa eiliselle. Julkaisin vanhan tekstini uudestaan, koska se on niin suorassa suhteessa tähän.

Löysin Mätämunan muistelmat (1997) kovakantisena kierrätyskeskuksesta ja luin ne muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen. Outo yhteensattuma on, että Heikinheimo olisi täyttänyt 80 vuotta samana päivänä, kun sain kirjan päätökseen.

Uusintaluku muutti mieltäni joistain asioista. Kirjan rakenne on ymmärrettävästi hajanainen. Itseääntoistavuutta valittelin jo viimeksi, ja tällä kertaa viimeiset 100 sivua tuntuivat niin raskailta, että lähinnä lehteilin ne lävitse.

Lukukokemus oli huonompi. Silti suosittelisin kirjaa. Se on erityisesti alkupuolella niin taitavasti kirjoitettu, että heikommatkin kohdat jaksaa kahlata lävitse. Mätämunan muistelmat on hyvä kirja olla hyllyssä ja naureskella joillekin kohdille sieltä täältä. Se on myös helppo opus lainata muille ihmisille.

Kirjailija on luultavasti edennyt urakassaan kronologisesti. Alkupuoli on nuoruusmuistoissaan johdonmukaisin, sitten luvut poukkoilevat pysyen harvoin niiden mukaan nimetyissä asioissa. Elämänilo katoaa. Tilalle tulee katkera ja itseään toistava valitus.

Vielä kirjan alkupuolen luvuissa Heikinheimo puhuu eläkepäivistään ja tulevaisuudesta, kuin hänellä olisi jotain odotettavaa.

Tämä on teos, jota ei kannata ottaa loputtoman tosissaan. Hokemat kriitikon neroudesta vaipuvat unholaan nopeasti, kun tajuaa olevansa ystävällisempi ja aikuisempi ihminen kuin Heikinheimo kirjansa perusteella.

Liian usein pidetään neroina ihmisiä, jotka ovat joissain piirteissään kuin ilkikurisia lapsia. Kirjoittaa Heikinheimo osasi, mutta sillä mittarilla ei omissa kirjoissani pääse vielä nerouden huippuluokkaan. Parempia kirjailijoita on maailmassa paljon.

Netistä löytyvien kritiikkikatkelmien perusteella en ihmettele, minkä pohjalta suomalainen kriitikkokäsitys on luotu. Omaelämäkerran sivuilla vielä veijarimaiselta tuntuva huumori on lehden sivuilla paikoin todella vaivaannuttavaa jorinaa.

Ilkeys ei itsessään ole etovaa, vaan se, ettei sen taustalta aina löydy asiansa osaavaa, rakenteellista kritiikkiä, joka taustoittaisi sanottua. Usein Heikinheimo puhuu musiikista niillä termein, mitä sen pitäisi olla. Ei niillä mitä se on.

On vain onni, että suomalainen kritiikki ei ole tällaista enää, vaikka se on monin paikoin muuttunut ei vain pliisuksi vaan näkymättömäksi. Tai kuten musiikkitoimittaja Jaani Länsiö on kirjoittanut:

Niin vain kävi, että liian monta Heikinheimo-kohua liian lyhyessä ajassa teki lopulta tehtävänsä, ja kritiikki-instituutio sellaisena kuin se tunnettiin alkoi murentua. Pikku hiljaa se piilotettiin pakolliseksi palstantäytteeksi osaksi kulttuuriuutisointia. Pitkät, analyyttiset ja kantaaottavat arvostelut muuttuivat yhä harvinaisemmiksi ja kritiikin painopiste muuttui arvottavasta tiedottavaksi ja uutisoivammaksi. Sepon kaltaisille teräväkynäisille tulisieluille ei ollut tilaa enää, enkä ole yhtään varma, onko se ollenkaan niin traagista sittenkään.

Olen samaa mieltä, tämä ei ole traagista. Suomalainen kritiikki on nykyisellään huonoa, mutta huonoa se olisi heikinheimon hengenheimolaistenkin käsissä.

Mitä enemmän ja parempaa elämää itse elän, sitä enemmän tunnen että maulla ja kritiikillä on yllättävän vähän tekemistä keskenään. Arvostan tavattomasti enemmän makua, sillä se tuottaa yksilöllistä ja jaettua iloa. Kritiikki liian usein laimentaa sitä ja vie kauemmas elämästä.

Maku on sitä, mitä koetaan ja voidaan lausua ääneen, on se sitten hyvää tai pahaa. Kritiikki on sitä, kun kuvitellaan näille arvioille teleologia.

Kun pää on tarpeeksi syvällä kulttuurin pensaassa, elämä on aina selän takana. Surullisia tällaiset hahmot ovat kaikessa keskinkertaisessa ylimielisyydessään.

Eikä tietty heikinheimolaisuus ole vieläkään kuollut. Kulttuuri-ihmiset ja sellaisiksi halajavat kiistelevät edelleen julkisesti keskenään asioista, joiden ei pitäisi kiinnostaa ketään. Niitä pakotetaan mediassa kuin niiden pitäisi kiinnostaa.

Perverssi on se, joka pitää sitä nautinnollisena.

*

Olen kirjoittanut suhteellisen paljon tässä blogissa itsemurhasta ja itsemurhaajista. Mitään kiehtovaa tai hyvää en ajatuksesta löydä. Se vain vaivaa minua vierautensa vuoksi.

Olen huomannut, että hiukan samasta syystä luen Thomas Bernhardia. Olen kirjoittanut myös hänestä useasti ja kirjoitan luultavasti vastakin. Minua miellyttää hänen huumorinsa, ajoittainen selvänäköisyytensä ja kirjallinen lahjakkuutensa.

Hänen pikkumainen sisäänpäinkääntyneisyytensä taas on elämälle vierasta ja vastenmielistä. En näe siinä mitään ihailtavaa. Onneksi hän on joissain teoksissaan osoittanut itseironiantajunsa. Se esimerkiksi Heikinheimolta kirjoituksissaan puuttuu ja hänen epäilyksensäkin ovat teeskentelyä, epärehellisiä.

Samalla ymmärrän, että juuri petetyn kulttuurihenkilön autistinen ankeus tekee Bernhardista niin kiinnostavan kirjailijan; se on itselleni vierasta ja siksi hyvin kirjoitettuna mukavaa lukemista. Joudun myöntämään, että Bernhardin kirjallisuus on eskapismia oman elämäni miellyttävyyden keskelle.

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Mätämunan muistelmat revisited

  1. Päivitysilmoitus: Suicide – Valoa ja mustetta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s