Extracting the Stone of Madness: Poems 1962–1972

Extracting the Stone of Madness

Alejandra Pizarnik (1936–1972) oli argentiinanukrainalainen runoilija, jonka töihin törmäsin jokin aika sitten etsiessäni Roberto Bolañon innoittamana jotain uutta latinalaisamerikkalaista luettavaa.

Pizarnik ehti julkaista eläessään 8 kokoelmaa, joista Extracting the Stone of Madness (2016) sisältää niin alkuperäiskielellä kuin Yvette Siegertin englanniksi kääntämänä kolme niistä (Works and Nights, Extracting the Stone of Madness, A Musical Hell, joita pidetään hänen olennaisimpina töinään; 1965, 1968, 1971) ja joukon kokoelmien ulkopuolella julkaistuja runoja.

Hän oli muun muassa Octavio Pazin ja Julio Cortázarin ystävä. Kuten moni aikansa älykkö, hän vietti aikaansa Pariisissa, jossa haisteli kansainvälistä ilmaa ja käänsi aikansa merkittäviä kirjailijoita.

Valitettavasti hän kärsi elämästä. Pizarnik käytti amfetamiinia. Hänellä oli huono itsetunto, jota siivittivät taipumus änkytykseen ja ajatus omasta rumuudesta. Huumeiden käytön myötä lisääntyivät unettomuuden oireet.

36-vuotiaana Pizarnik teki itsemurhan lääkkeillä – eli taas yksi kirjailija, joka on tappanut itsensä ja jota käsitellään tässä blogissa.

SHAPES AND SILENCES

Tensed hands confine me to exile.
Help me not to ask for help.
They want to dusk me, they plan to death me.
Help me not to ask for help.

En tiedä, mitä Pizarnik, vuosikymmeniä sitten kuollut aivan eri kulttuurista tullut runoilija, mahtaisi ajatella, mutta hänen kärsimyksensä on runojen kautta tuonut minulle yllättävää lohtua, jota en ole nähnyt niissä aiemmin.

Masentuneen maailma on kaventunut. Tuskaa on vaikeaa kuvailla, se on kuin yrittäisi ilmaista samanlaisena toistuvaa luuppia sanoilla, jotka eivät ole koskaan tarpeeksi tarkkoja.

Mitä kenellekään tarkoittaa se, että sydämen ympärillä on tiukkaan puristettu nyrkki? Se ei tarkoita mitään kielikuvaa, vaan vahvaa fyysistä tunnetta, jota siivittävät pakkomielteisen negatiiviset ajatukset.

Liian mielikuvituksellinen lähestymistapa mystifioi liikaa tunnetta, joka yksinkertaisesti vain on olemassa. Valitettavasti jos niitä ei ole koskaan kokenut, ne jäävät vastaanottajalla kuvittelun ja empatiakyvyn rajoihin.

Tämän kapean alan vuoksi masentuneiden ihmisten tekemä kirjallisuus on usein kliseistä käytetyiltä sanoiltaan ja siten kuin suunnattu tietylle, rajatulle yleisölle. Parhaimmat heistä, kuten Édouard Levé teoksessaan Suicide (2011), onnistuvat vähäeleisyydessään kääntämään tämän voitokseen.

Siihen pystyy myös Pizarnik, jonka tie on sanoilla leikittely, muutamista eri rivien kirjaineroista syntyvät merkitysten uomat.

Outoa kyllä, samaan olen pyrkinyt runoja hitaasti luodessani jo ennen sairastumistani. Etsin paluuta tunteisiin, runouden peruskuviin eli -sanoihin, yrittäen olla valumatta kliseisiin ja huonouteen.

Haaste on valtava. Olen julkaissut muutamia runojani myös tässä blogissa, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, ovatko ne edes luettavia.

Kun nuorisolla oli vielä tapana ilmaista itseään nettirunoilemalla eikä ottamalla kuvia bikinirajoistaan, oli monissa yksinäisyyttä ja aivokemioiden pyörimistä ilmentävissä runoissa samaa tunnelmaa kuin Pizarnikin teoksissa, vaikkakin hioutumatta.

Pizarnikilla tuuli, sade, hauta, itsemurha, putoaminen, pimeys ja muut sanat tulevat käytetyiksi sen kummemmin häpeämättä ja toistettuina, sanat joita moni nykyrunoilija kavahtaa jo lähtökohtaisesti.

Listening to the sounds of falling water in my dream. The words fall like the water — I fall. Drawing the shape of my eyes in my eyes; swimming in my waters and telling myself of my silences. All night long, waiting for language to configure me, I am thinking of the wind that whirls toward me and stays in me. All night long, I have been walking in an anonymous rain. I was given a silence filled with shapes and apparitions (you say). And you keep running, as unconsoled as a bird alone in the wind.

Pizarnik ei kirjoita rikkoakseen muotoa vaan ilmaistakseen itseään. Myös tätä pidän viehättävänä, kaivattuna. Vaikka arvostan modernin kielirunouden tavoitteita ja lähtökohtia, minkä näkee esimerkiksi suomalaisista suosikkirunoilijoistani, on merkityksellisintä minulle lukijana ollut raikkaana tuntuva tunne, jonka toivon voivani edes kerran joskus tavoittaa itsekin kirjoittamalla.

Lowry Pressly kirjoitti Los Angeles Review of Booksissa kokoelmasta seuraavalla, erittäin osuvalla tavalla:

Pizarnik’s poems offer, as she once put it, the “precise expression of a profuse state of confusion.” Her particular style of confession does not reveal secrets but instead brings to life the tension between the necessity and the inability of adequately expressing interior states.

Pizarnik matkustaa teksteissään syvälle pimeään. Kuten Pressly huomioi tekstissään, tässä ei ole mitään romanttista. Perillä pimeässä ei odota juuri muuta kuin kirjallisuutta, mutta asia voisi olla paljon huonomminkin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s