Yö ja lasi

Yö ja lasi

Harry Salmenniemi ei ilmeisesti osaa lyödä hutiin. Tasaiseen tahtiin julkaissut kirjailija on tehnyt muutamankin kulttiteoksen, joita on ylistetty sisällön lisäksi myös Markus Pyörälän suunnittelemien kansien vuoksi.

Salmenniemen maineeseen nostanut Texas, sakset (2010) on modernin suomalaisen runouden merkkipaalu. Novellikokoelma Uraanilamppu (2017) sai lähes yksinomaan kehuja.

Ohjaaja Mika Taanilan kanssa toteutettu Mannerlaatta (2016) taas on yksi viime vuosien hienoimmista ja mahdollisesti viimeisen 10 vuoden onnistunein suomalainen pitkä elokuva.

Yö ja lasi on Salmenniemen uusin teos, vain vuosi Uraanilampun jälkeen. Kymmenen vuotta tekeillä ollut kirja on runokokoelmaksi poikkeuksellinen, tekstejä kun löytyy 330 sivun eli 3–5 tavanomaisen mittaisen kokoelman edestä.

Yö ja lasi ei ole uusi Texas, sakset, johon sitä jonkin ennalta päähän iskostetun monumentaalisuuden harhan takia haluaisi verrata. Se ei pyri räjäyttämään suomalaista runokieltä niin kuin edeltäjänsä. Tekijän ei enää tarvitse.

Sen sijaan teoksessa on yhdeksään osioon jaettuna hyvin ääneen luettavaa, herkästi sointuvaa ja jopa petollisen… tavallisen… tuntuista suomalaista runoutta, joka ei olisi vierasta niin paljon parjatun 50-luvun modernismin rinnalla.

Mikään ei tietysti Poesian ja muiden aikana voisi olla radikaalimpi veto kuin helppo luettavuus. Ei vuoden 2017 runohittikään, Pauli Tapion Varpuset ja aika, ollut monimutkainen statement vaan jokaisen lukutaitoisen ymmärtämää, viihdyttävää, teemallista runoutta.

Kauneinta mitä Yöstä ja lasista voi sanoa on, että se ei ole onnistunut suurteos vaan epäonnistunut suurteos. Vaikka mikään tässä kirjoittamani ei ole tiivistys, jonka Siltala voisi ilolla poimia teoksen esittelysivuille, vähiten edellinen virke, tarkoitan sitä hyvällä. Epäonnistuminen on väistämätöntä, paljon kiinnostavampaa.

Ajattelin, että on virhe ajatella runokokoelmasta, että se yrittää pökerryttää koollaan. Isous oli kuitenkin Salmenniemen lähtökohta, mikä on oikeastaan väsyttävää ja tylsintä, vaikka perusteltua: teosten osiot tukevat toisiaan. Silti, jos Yön ja lasin tapauksessa pituus ottaa jollain tapaa silmään, se on materiaalin laadullisessa epätasaisuudessa.

(Nuoresta Voimasta voi kuunnella Yön ja lasin tekemisestä laajemminkin. Se on kiinnostavaa kuultavaa, mutta miksi niin monet kirjailijat kuulostavat puhuessaan teeskenteleväisemmiltä kuin teoksensa?)

Kaikki runot, itse asiassa kaikki osastotkaan, eivät kanna. Arvostan paluuta perusasioihin, yksittäisten sanojen toistuviin ja sitä myöten kasvaviin merkityksiin, mutta osa kirjoituksista tuntuu muita laiskemmilta ja jää etäisiksi.

Teemojen variaation mielenkiintoisuus vaihtelee kuin romantiikan ajan säveltäjien sinfonioissa, joita niitäkään eivät kuuntele alusta loppuun joka hetkestä nauttien kuin puijarit.

Tyylillinen epätasaisuus ei ole ongelma. Osiot jakautuvat kaksisäkeisiin runoelmiin, nelisäkeisiin lyhyisiin runoihin, oudompaan tajunnanvirtaan, proosallisiin katkelmiin. On runoilijan kielen vahvuutta, että näistä eroavaisuuksista huolimatta kokonaisuudessa kaikki tuntuu jatkumolta, tasavahvalta, tasapaksultakin.

Paras löytyy alusta ja loppupuolelta. Osio Meri heti teoksen alussa on vaikuttavinta antia ja lupaa prologina hieman enemmän kuin kirja kokonaisuutena antaa. Hienoimmat yksittäiset runot taas löytyvät osiosta Manner.

Jälkimmäisestä löytyvä Rakastelusta on yksi kauneimmista teoksen yksittäisistä runoista (ja yksi monista, joka toistaa teoksen nimen teemaa ja tuo myös merta takaisin) ja lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

Yöllä ääni jatkui puissa. / Yöllä painuin häneen kiinni, / kynteni pitivät hänestä / kuin kielekkeestä rotkon yllä. // Astiat, tuoksut olivat kultaa; / yön puut taipuivat niiden äärellä / ja taivas havisi. // Minun täytyi kiiltää kuutamon valaisemalla sängyllä, / jokin itki meitä, / halkesi, / naapurit riitelivät jotta emme kuulisi sitä. // Lehdet koskettivat ilman painoa, / puut katosivat punerrukseen, / vaikeisiin kaiverruksiin. // Kun rakastelin ja hän rakasteli, // meri paljastui hidastettuna, // paljastui aalloilla keinuva tuhka.

”Kuin kielekkeestä rotkon yllä”, tietoinen klisee, melkein tympeä kirjallinen perusidea, mutta edeltävien säkeiden, runon ja laajemmin teoksen kontekstissa herkistävä perusajatus. Viimeisestä osiosta Illalla löytyy myös paljon hyvää, niin aforistista kiteytystä:

illalla. // Parempi kaukanakin sinusta kuin lähellä jotakin toista

kuin proosallista suoraa lainauspuhetta, jonka alkuperä voi olla Salmenniemen päässä tai löydetyssä aineistossa:

”Anteeksi jos sinusta on vaikuttanut siltä että olen unohtanut tai hylännyt sinut. Olen ollut huono kommunikoimaan mitään, koska minussa on tapahtunut niin paljon niin lyhyessä ajassa etten oikein ole osannut sanoa mitään siitä miltä minusta tuntuu tai mitä ajattelen. Toivon ettet ole ollut surullinen vuokseni.”

Salmenniemen skaala on siis laaja, perusaineksilla pelaaminen yltää paljoon. On pitkää runoelmaa, kokonaisuuksia kokonaisuuksien sisällä, yksittäisiä poimintoja, runoja moneen mielenlaatuun, mikä on iso kehu, sillä runo on minulle tunnepuhetta.

Mukailen Kansan Uutisten Pontus Purokurun näkemystä teoksesta: on tämä sellainen kokoelma, jonka voisin hankkia kirjahyllyyni, jotta saan palata hyviin ja kamppailla niiden kanssa, joista en välitä. Sehän on toivoa täynnä oleva ajatus, niin minulle kuin kirjalle.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s