Koko meren laajuus

Koko meren laajuusProosaan suuntautunut ei välttämättä ymmärrä tekstin asettelun merkitystä. Runous taas on korostetusti tekstin ajateltua estetiikkaa.

Jos minun pitää tehdä selkein ero proosa- ja runoajattelun (ei proosan ja runon lajeina) välille, se on edellinen. Jotkut kirjoittajat ymmärtävät kumpaakin.

Kaija Rantakarin kirjoitus teoksessa Koko meren laajuus on lastuina laineilla. Sanojen yhtenäistä estetiikkaa noudattava asettelu tekee tekstistä kenties vielä kokonaisemman kuin sen teemat ja käytetyt sanat.

Viime kuussa julkaistu Koko meren laajuus on kokoelma rakkausrunoja, joissa säkeitä löytyy sivuilta harvakseltaan. Poesian julkaisema teos koostuu viidestä runoelmasta, joista parillisilla ei ole nimiä, kuin ne olisivat painuneet nousevan aallokon taakse.

Kolmannessa osassa kirjoitus saa hetkellisesti pidemmät ja yhtenäisemmät säkeistöt, lähes proosarunon muodon, kunnes jälleen murtuu.

Olen lukenut Rantakarilta hänen aiemman runoteoksensa Mikado (2015), josta en niinkään vaikuttunut. Nyt jälkikäteen katsottuna se tuntuu harkitussa hajanaisuudessaan kuin harjoitukselta tätä varten, taidonnäytteeltä, ei runolta, johon palaisi.

Vaikka siinäkin ollaan lähellä, hengitetään toisen ihmisen kanssa samaa ja eri tahtia.

Karri Kokko kuvailee aavistuksen setämäisessä Kiiltomadon arviossaan Mikadoa näin: ”Teoksen nimi viittaa tuttuun klassiseen seurapeliin. Olisivatko runon rivit kuin sekalainen kasa toisiaan sieltä täältä koskettavia tikkuja, joita lukija parka yrittää parhaansa mukaan setviä?”

Ehkä juuri tämä kasamaisuus esti minua palaamasta Mikadoon ennen tätä kirjoitusta, estää minua muistamasta siitä juuri mitään kokoavaa, vaikka luin sen juuri uudestaan.

Sen sijaan tätä kirjaa luen nyt ajatuksen kanssa neljättä kertaa parin päivän sisään. Se on lyhyt, mutta avaan sitä sieltä täältä, ikään kuin opettelen sitä ulkoa.

Siitä voi päätellä, että Koko meren laajuus on kokonaisuutena erinomainen, näennäisen yksinkertainen, useasti avattava sanan monessa mielessä.

Joku voisi sanoa, että koska Koko meren laajuudesta näennäisesti uupuu Mikadon hankaluus ”lukija paralle”, se on riisuttu kielellisestä briljeerauksesta. Se ei tietenkään ole totta.

Jos näyttää jotain harvoin, sitä miettii erityisen tarkkaan. Jokainen, jolla on ollut hankaluuksia tunteidensa ilmaisussa, ymmärtää tämän.

riisut minua sittenkin kun kaikki vaatteet on jo riisuttu

keskellä yötä

uni ei enää uni, ehkä meri
ehkä aallot, erottamattomat liikkeet
yhden lakanan alla

Saatekirje kertoo, että lukija saa sulautua runojen rauhalliseen aallokkoon, mikä on mielenkiintoinen sanavalinta, koska tällöin lukija sulautuu myös johonkin intiimiin, kahden ihmisen väliseen, kuvittelee itsensä jompaan kumpaan osaan.

(Mitä varten saatteita yleensä edes kirjoitetaan? Lukuohjeiksi kiireisille kriitikoille, ohjaamaan oikeaan suuntaan?)

Rakkausrunojen ja erotiikan voima on nimenomaan siinä, kuinka lukija ottaa kirjoituksessa itse roolin. Epäonnistuneet eroottiset kuvaukset proosassa, joita on lukuisia, johtuvat siitä, ettei lukija kokemustensa valossa kirjaimellisesti ymmärrä, mitä tapahtuu.

Käytetyt sanat yrittävät liikaa. Ihmisten pariutumis- ja parittelurituaalit tuntuvat vieraan lajin kopulaatiolta, jota varten on pitänyt keksiä uutta kieltä.

Sitä ongelmaa ei ole tässä teoksessa, sen apuna on yksi vanhimmista ja vahvimmista symboleista. Joku voi pitää sitä kliseenä. Suosisin mieluummin Poesian omaa määritelmää ”ajaton”.

Jälleen paljastuu, kuinka kuvailu on lopulta vain heikko luonnos siitä, miltä lukeminen tuntuu.

Lukeminen tuntuu vaikka tältä:

kaikki elävä kaipaa enemmän,
kaikuluotaa omaa asentoa tauotta

ei aivan odottamatta,
otat kasvoni käsiisi

ilme täynnä välimerkkejä

näytät minulle kaiken
hyvin läheltä

Meri on kaksi ihoa yhdessä, mahdollisuuksien horisontti, loppunut aika, jatkuva aika, juuri alkanut aika, virtojen, vuorovesien ja tuulien maisema, meri on rakkaus, niin sattuvan tasaista ja tyrskyävää kuin se kestävänä symbolina on; pelottava, kaunis, siihen voi hukkua.

Sanat pyörivät meren ja veden ympärillä, välillä nousee esiin niin sanottuja kiellettyjä sanoja, kosketusta, sellaista josta niin harvoin enää kirjoitetaan taidokkaassa runoudessa. On kuin ihminen olisi majakka toiselle ihmiselle.

Kiitos Poesialle arviokappaleesta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s