Aurinkomuisto

Leon Wyczółkowski Kevät 1933

Kun ajattelen lapsuuttani hahmottomana, vailla tiukkoja rajoja olleena aikana ja tilana elämässäni, en siis tiettyjä ihmisiä tai tapahtumia siinä, mieleni valikoi aloituskohdakseen aina erään kevään ja kesän väliin kiilatun päivän.

Olin ala-asteella, kävelin koulusta kotiin, nostin katseeni kohti koivujen ja mäntyjen takana helottavaa aurinkoa. Jostain syystä pysähdyin, aloin miettiä, tajusin miettiväni.

Tunsin eri tavalla kuin aiemmin, että elämässäni oli todella kulunut aikaa. Ikuiselta tuntunut loskainen talvi oli äkkiä kaukana kuin jokin historiankirjasta lukemani tapahtuma, kauempana kuin mikään talvi aiemmin. Jokin oli lopullisesti ohi.

Tunsin olevani vanhempi kuin olin ennen ollut. Tiesin muistavani sen hetken ja hämmästyin tiedostani, ja siitä että olin niin tietoinen sen syntymisestä, ajatuksistani. Se oli maan järähdys, jonka jälkeen en tuntenut itseäni enää samaksi.

Lapsuus on unesta heräämistä. Siksi sanotaan, etteivät lapset ymmärrä aikuisten maailmaa. He eivät ole kokonaan valveilla vaan silmät puoliummessa, laskemassa ensimmäistä jalkaa alas sängyltä herätyskellon herättyä, nuokkuvat kohdun unesta teini-iän kaoottiseen aamiaispöytään.

Haluan ajatella heränneeni tuolloin estetiikkaan, kauneushan ei ole kaukana ajasta vaan sen kaksoissisko. Halu ei ole totuus. Olin hämmentynyt, mielettömyyden kuilun partaalla ja kiiruhdin kotiin, turvaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s