The Princess Saves Herself In This One

Uskon monen jälkimodernismin ja -strukturalismin nimeen vannovan tekevän esimerkiksi tällaisten runojen:

fill in the blank:
a)    poetry is ____________.

– anything you want it to be.

kohdalla katumusharjoituksia. Toivon Jacques Derridan viimeisinä vuosinaan itkeneen itsensä joka ilta uneen.

Olen niin formalistinen, että täyttäisin kohdan seuraavalla lainauksella englanninkielisestä Wikipediasta:

Poetry (the term derives from a variant of the Greek term, poiesis, ”making”) is a form of literature that uses aesthetic and rhythmic qualities of language—such as phonaesthetics, sound symbolism, and metre—to evoke meanings in addition to, or in place of, the prosaic ostensible meaning.

Alussa lainaamani runo on Amanda Lovelacen runokirjasta The Princess Saves Herself In This One (2016), joka on Rupi Kaurin teosten lisäksi viime vuosien myydyimpiä englanniksi kirjoitettuja runokirjoja. Siksi kirjoitan siitä.

The Princess SavesSiteerattu runo on Tumblr-sukupolvien julistus kaiken tekstin samanarvoisuudesta maailmassa, jossa tunne on Jumala, jota myös muiden kuin kirjoittajan on toteltava.

Tarkoitukseni ei ole Wikipedia-sitaatilla sanoa, etteikö runoilija ymmärtäisi runoa ilmaisumuotona, vaikka jotkut kriitikot ovat hänen teoksiaan myös niin kuvailleet. Hän ymmärtää runon olevan rytmin ja estetiikan leikkiä, ainakin osan ajasta.

Lovelacen ilmaisu on minimaalista. Toisinaan hänen runonsa muodostavat alkeellisen visuaalisen runouden lailla kuvioita, mikä ei ole epätyypillistä modernille runoudelle, vaikka käsitykseni mukaan tällä hetkellä hieman pois muodista.

Silti niitä hyödynnetään runoudessa, suomalaisessakin, edelleen, esimerkiksi Tuija Välipakan tänä vuonna ilmestyneessä Uutisia!-kirjassa. Lainaamaani runoa taas voi suomalainen lukija verrata Henriikka Tavin 2007 ilmestyneen Esim. Esa -kulttiklassikon runoon Tehtävä 1, jossa kehittelyä jatketaan ja viedään kiinnostavampaan suuntaan.

Lovelacen kuvarunot eivät ole kiinnostavia, eikä teksti niiden sisällä puhuttele lukijaa. Hänen kirjoituksensa ei yritä teeskennellä mitään, ja kirjallisuus on aina teeskentelyä, kerronnan löytämistä jostain, jossa sitä ei ensisilmäyksellä ole: maailmasta.

Kirjoittajan täytyy perehtyä kirjallisuuteen, sillä vain siten tapoja kuvata maailmaa voi löytää lisää.

*

Rytmillisesti kummallisinta Lovelacen runoissa on se, että niiden otsikot (ainakin tulkitsen ne sellaisiksi) löytyvät kursiiveilla useimpien runojen perästä.

Koska ne poikkeavat runon muusta rytmistä ollessaan aiempaa proosallisempia, ne vaikuttavat vitsin punchlineilta. Välillä minusta tuntui kuin lukisin antihuumorikirjaa:

your
death certificate
makes
the claim
that
you died on
november 3rd
at 3:03 AM.
that is a
lie.
you died
long
before that.

– 3 isn’t my lucky number anymore.

Tekijän henkilökohtaisestä sävystä huolimatta teksti on ympäripyöreää. Se johtuu tyylittömyydestä; tekijä on sekoittanut elämänsä tapahtumien ainutlaatuisuuden tekstin ainutlaatuisuuteen. Nämä ovat kaksi eri asiaa.

Kirjan leimaava piirre on pikkumaisuus. Useissa runoissa Lovelace kutsuu kirjoittamista suoraan koston välineeksi, mikä on rehellistä ja oksettavaa.

Usein esiin pulpahteleva teeskennelty armottomuus koko maailmaa kohtaan oman persoonan ylistämiseksi on yhtä lailla epämiellyttävää.

En tiedä huonompaa viestiä epävarmuudesta kärsiville nuorille kuin seuraava:

repeat after me:
you owe
no one
your
forgiveness.

– except maybe yourself.

Samanlaisia keloja pyörii hyväksikäyttäjien päässä. Solipsistinen merkintä on kuin sarjamurhaajan päiväkirjasta.

The Princessia voisi kutsua feministiseksi valtavirtakirjallisuudeksi. Sitä voisi myös kutsua kannustavaksi esimerkiksi; kirja on hitti, vaikka sen ensijulkaisu on tapahtunut Createspacessa ja saanut nostetta Goodreads-sivustolla.

Siis ”voisi”. The Princess on feministinen korkeintaan tavalla, jolla saadaan rahat pois ihmisiltä, jotka eivät uskalla toimia feminisminsä eteen vaan käyttävät sanaa brändäykseen. Samalla se osoittaa, kuinka tärkeää kirjallisuuden kannalta kustannustoimittaminen on.

En ole lukenut teoksesta esimerkiksi Goodreadsista arvioita, jotka eivät olisi valmiiksi anteeksipyyteleviä. Tämä johtuu edellä mainituista seikoista.

Perusliberaali lukutoukka ei halua olla nihkeä tyyppi, joka katsoo kirjallisuutta taidonnäytteenä. Kukaan ei halua ampua alas jotain, joka on a) feminististä, koska joku joskus sanoi että tämä on nyt feminististä, ja b) tekijälleen henkilökohtaista.

Lukija ymmärtää, että Lovelace puhuu omista menetyksistään, rakkaushuolistaan, masennuksestaan ja syömishäiriöistään. Niin toisaalta puhuu moni lahjakkaampikin kirjailija.

Jokainen kiväärillä kirjoitettu kritiikki laskee teloituksen jälkeen kukkia haudalle. Kilpaa kiirehditään kertomaan, että vika on luultavasti minussa.

Se kertoo hyvällä tavalla itsetietoisuudesta, jota kirjailijalla itsellään ei ole ollut. Samalla siinä on valitettavasti nähtävissä Internet-ajan varovaisuus, pelko sähköpostin täyttävistä vihaviesteistä, ja epäluulo laatuarvotelmia kohtaan.

Tekijän avoimuus todella on kirjan paras asia. Lovelacen runous on silti kuonaa, jonka on kirjoittanut kirjallisuuden opinnoistaan huolimatta nuoruutensa vangiksi jäänyt tekijä. Jos hänen kirjoituksensa heijastaa hänen sielunelämäänsä, hän on henkisesti 11-vuotias.

Rasittavinta on, että The Princess Saves Herself In This Onea on markkinoitu feministisenä. Epäilen syyn olevan sen hyvässä nimessä, joka ei liity tekstin sisältöön millään tavalla.

Tarkempi nimi olisi The Princess Whines Constantly And Is Emotionally Dependent On Other People In This One. Teos ei osoita itsetietoutta ja käytä sanaa ”prinsessa” karnevalisoiden, ”prinsessaa” ja ”kuningatarta” lätkitään menemään huoletta irvokkaimmalla tavalla: naista tulee palvoa, koska hän on sisäänpäin kääntynyt despootti, ei kunnioittaa ihmisyytensä vuoksi.

Jokainen nainen voi olla oman elämänsä Imelda Marcos.

Lovelace valittaa, mitään voimaantumista ei tapahdu, ei edes feikisti, kokoomuslaisesti.

Teksteissä ollaan kiinnostuneita muiden ihmisten vaikutuksesta itseen, mikä on noin kahdessa kolmasosassa runoista negatiivissävytteistä.

Luin kirjan englanniksi mutta suomennos (luultavasti Einari Aaltoselle helpompi suomennostyö kuin 2666…) on ilmestynyt vastikään.

Lukija voi pohtia Sammakon nettisivuillaan käyttämää hyperbolaa, jolle on varmasti tirskuttu kustantamolla:

Tässä prinsessa pelastaa itsensä sisältää runoja rakkaudesta, menetyksestä ja surusta, voimaantumisesta ja inspiroitumisesta. Tämä Emily Dickinsonin, Virginia Woolfin ja Sylvia Plathin teokset lukeneen tekijän bestsellerlistoille yltänyt merkkiteos on jaettu neljään runosikermään: prinsessa, neito, kuningatar ja sinä. Kolme ensimmäistä osiota kertovat kirjoittajan tarinan ja neljäs toimii kommenttina lukijalle. Tämän satumaailmaa, feminismiä ja raakaa arkea yhdistelevän esikoisrunokokoelman pääteema on lannistumattomuus.

”Tämä Emily Dickinsonin, Virginia Woolfin ja Sylvia Plathin teokset lukeneen tekijän bestsellerlistoille yltänyt merkkiteos…” Dickinsonin, Woolfin ja Plathin. Merkkiteos. Woolfin ja Plathin. Plathin. Woolfin. Dickinsonin. Merkkiteos.

Teksti on luotettava kuin mainos venäläisestä perseenpäristimestä, harhaanjohtavuudessaan melkein häijy. Tekijä todella on mainitun trion kirjat lukenut, luultavasti. Heidät mainitaan yhdessä kirjan runoista. Sen sijaan lukija saattaa tuntea itsensä huijatuksi.

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “The Princess Saves Herself In This One

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s