Tehtävät

Henna Raatikainen ei kirjailijana sanonut minulle mitään, mutta hänen novellikokoelmaansa Tehtävät (2018) kuvataan takakannessa Juha Hurmeen sanoin näin:

”Ihailen Henna Raatikaisen nykykykyä. Löydän hänen vahvasti tyylitellyissä ja tyyliltään eheissä novelleissaan pirstaleisen ja romuluisen nykymaailman täsmällisen sanataiteellisen kuvauksen.

Raatikaisen helposti lähestyttävät ja ihanasti viihdyttävät muotovaliot novellit ovat riemastuttavan vaikeita. Ne vaativat älyllisiä ponnistuksia ja verkkaisen tarkkaa lukemista.

Vaivan palkka on yltäkylläinen. Nämä aikaamme niin oivallisesti avaavat ajattomat novellit ovat pääomaa parhaasta päästä.”

Jos uskoisin sokeasti takakansiteksteihin, tuumaisin että mikäs tässä Suomen maassa on kirjallisuuden rakastajan olla. Lahjakkuuksia putkahtaa joka niemen notkosta!

Tehtävät
Kirjan kansikuva on yksi tämän vuosikymmenen rumimmista, mutta ainakaan sitä ei voi kutsua geneeriseksi.

Ilmeisesti Hurme on tutustunut Raatikaisen kirjalliseen tuotantoon joistan sellaisista kanavista, joita en seuraa (kirjallisuuslehdistä?). Muuten en keksi, mitä tarkoittaa esikoiskirjailijan ”nykykyky”.

Tehtävien novellit kietoutuvat suurimmaksi osaksi työelämän ja yhteiskunnan lainalaisuuksien ympärille. Päähenkilöt joutuvat tukaliin tilanteisiin sosiaalisten paineiden puristuksessa. Asema työyhteisössä tai nimen tehtävät velvoittavat.

Työntekijälle kasvaa häntä, rullatuolipultsari joutuu paniikkiin raitiovaunussa, säestäjä kilahtaa kesken pianonsoiton.

Jos käsittää kafkalaisuuden väärin, näitä voisi kutsua sellaisiksi kertomuksiksi. Kafkalaisuus on kuitenkin populaarikulttuurin mieltämää epämääräistä yhteiskunnallista absurdiutta käsinkosketeltavampaa ja läpikotaisin juutalaista, sisäistettyä toiseutta tavalla, jota kaltaiseni oman maani syrjimättömään valtaväestöön kuuluvan sanat eivät täysin tavoita, vaikka yrittäisin selittää.

Tyypillisessä Tehtävien kertomuksessa, Istutuksessa, toimiston työntekijät jatkavat duunissa hengailua kuoleman jälkeen työnnettävissä vuoteissa maaten ja heistä imetään vielä vainajina jotain yritykselle hyödyllistä egonpönkitystä; hierarkiat toimivat haudankin takaa.

Raatikainen ei kuitenkaan näytä tilannetta yksin työpaikan hirviömäisenä sanelupolitiikkana. Päinvastoin työntekijät suurimmaksi osaksi hyväksyvät tilanteen ja näkevät siinä mahdollisuuksia kiivetä ylös, onhan vielä kuolemankin jälkeen saavutettu asema jollain tapaa arvokas, jos perspektiivi on rajoittunut.

Tällainen ivailu muistuttaa minua Slawomir Mrozekin Elefantista (1957), joka on yhtä lailla piikikäs ja kohdettaan suoraan otsaan tähtäävä novellikokoelma. Toisin kuin Mrozek, Raatikainen ei useimmiten lopeta novellejaan muutamaan sivuun, mutta hänen proosassaan on samanlaista virkistävää ja usein kirjallisuudessa kavahdettavaa osoittelevuutta.

Tämä ei ole moite, sillä osoittelevuus on kaivattua, erityisesti työkulttuuria kohtaan, ja kieltämättä Tehtävät on yksi aiheeltaan kiinnostavimpia hetkeen vastaan tulleita tarinakokoelmia.

Ajattelen aivan muista syistä, että tämä on toisinaan raskas lukemisilo. Proosa on tavanomaisen kuvailevaa, paikoin jopa latteaa. Latteus on tyylikeino, jolla pyritään tavoittelemaan absurdiutta, kauhuelementtejä.

En aivan nauti siitä, koska se on tyylikeino, joka pettää heti, kun saumat alkavat näkyä. Tätä voi toki pitää äärimmilleen hallittuna kielenä, ja pohdintaani tarpeettomana. Toteavuuden kylmyys rikkoo kirjallisuuden keksittyjä raja-aitoja, voi sanoa.

En silti voi sille mitään, että tähän rivien välistä lukemaan kehottavaan (ja usein hämäävään) tyylittelyyn törmääminen lyhyen ajan sisään niin tässä kuin Jaakko Yli-Juonikkaan kokoelmassa Yö on viisain (2018) ja Maija Sirkjärven teoksessa Barbara ja muita hurrikaaneja (2018) on tehnyt tyylistä jo nyt hiukan kuluneen.

En osaa vain ottaa vastaan tekstiä; haluan ajatella sitä ja jos minusta tuntuu, että proosa on tarkoituksettoman kevyttä ja tehotonta, putoan kärryiltä, tylsistyn, en vaikutu, vakuutu.

Siksi jännite ei kaikissa kertomuksissa kestä. Kokoelma on temaattisesta yhteneväisyydestään huolimatta yhtaikaa liian tasainen (proosan ajoittainen tasapaksuus) ja epätasainen (novellien taso vaihtelee paljon: yhden vitsin ihmeistä hypitään syvällisempään sisältöön). Prologilla ja epilogilla kehystetty kokonaisuus on hiukan laimea.

Novellikokoelmassa on kuitenkin se positiivinen puoli, että kokonaisuuden jäädessä osiensa summaa pienemmäksi, voi poimia joukosta ne osat, jotka miellyttävät eniten ja hyviä tarinoita Tehtävissä on. Olkoon suosikkini tässä tapauksessa Kolme kertomusta, jossa tapahtumien todellista laitaa sävytetään ironisesti sulkumerkintöihin laitettujen journalistin havaintojen kanssa.

Kiitoksia ntamolle arvostelukappaleesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s