Röyhkeys

Ossi Nymanin Röyhkeyden (2017) kansiliepeessä seisoo näin:

Ossi Nyman (s. 1978 Rovaniemellä) on opiskellut kaksi vuotta ammattikoulussa ja viisi vuotta iltalukiossa.

En tiedä onko tämä kuittailua, mutta haluaisin lukea sen niin. Olen huvittuneena pistänyt merkille, kuinka uusista suomalaisista kirjailijoista tehdään kansipapereihin jonkin sortin mini-cv, josta on tultava esille koulutustaso ja jokainen kulttuurijulkaisu, johon tekijä on raapustanut.

Kirjoittaisin itsestänikin sellaisen esittelyn tai joku kirjoittaisi sen puolestani. Tällaiset eristävät kirjallisuutta osaksi koulutetun ihmisen ansioluetteloa, ja vihjaavat, että tekstin ja mieluiten myös lukijuuden takana on oltava vähintään FM yleisessä kirjallisuustieteessä, jotta nyanssit eivät jäisi lukematta oikein.

Vaikka on kirjoitettu ennenkin, aivan toisenlaisilta pohjilta, ja tulisi kirjoittaa.

*

Tämä on siis omasta työttömyydestään ja työhaluttomuudestaan julkisuudessa kertoneen Nymanin esikoisromaani, ja kuten Opus Vei -blogissa mainittiin (eikä juuri missään muualla), onnistui kirjailija löytämään vielä yhden sellaisen tabun, jota suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole rikottu: työn karttamisen.

RöyhkeysNyman kertoi haastattelussa olevansa työtön omasta tahdostaan. Tästä suomalainen suuri yleisö arvattavasti tyrmistyi. Että meidän verorahoilla! Tätä vapaaehtoista työttömyyttä käsittelee myös Röyhkeys, jonka päähenkilö elää hidastempoista, hieman ajelehtivaa elämää.

Onhan tästäkin aiheesta toki puhuttu aiemmin, eli ei tämä kirja täysin tyhjästä tule. Olen sattumalta ollut taustaosallisena aihetta sivuavan radio-ohjelman tekemisessä muutama vuosi ennen Röyhkeyden ilmestymistä.

Hienoa on, että edes joku todella kirjoittaa työstä ja sen puutteesta Suomessa. Aivan liian usein ihan oikealla työllä ja vielä oikeammalla työttömyydellä ei ole mitään roolia täkäläisessä fiktiossa, siis verrattuna stereotyyppeihin. Suurten massojen työttömyys kerronnallisessa taiteessa, silloin kun sitä on, on media-alalle koulutettujen, ihan hyvin toimeen tulevien kuvitelmaa.

Yleisesti ottaen tässä maassa puhutaan työttömistä täysin käsittämättömin termein. Työ on kunnia-asia, joka määrittää ihmisarvon, vaikka sivistysvaltiossa ihmisarvo on jakamaton.

Toisaalta keskiluokka on myöntänyt itselleen ja toisilleen, ettei tällä työksi kutsutulla puuhastelulla ole mitään muuta merkitystä kuin rahan kierrätys, joten miksi kirjoittaa siitä. Rikkaus on sitä, ettei rahaa tarvitse ajatella.

Tavallaan Nyman myöntää saman, mutta kirjoittaa aiheesta juuri siksi.

Taiteen diversiteetin kannalta aiheen käsittely on hyvästä.

*

Röyhkeyden kiinnostavinta antia on sen ajoittain väläyttämän kuivan huumorintajun lisäksi Bruce Springsteenin nostaminen päähenkilön idoliksi. Kolmeosainen romaani alkaa pitkällä kuvauksella Springsteenin keikasta Turussa, jota on moitittu romaanin irrallisimmaksi osaksi. Minulle se on kekseliäin.

Nyman kuvaa Springsteenin konserttia näennäisesti tasaveroisuuden näyttämönä, jossa täystyötön ja äveriäs kansanosa voivat seistä rinnakkain saman asian äärellä. Totuushan on yleensä toinen, sillä Springsteenin keikkaliput maksavat viittä vaille saatanasti, mitä päähenkilö ei mainitse.

Tämä noudattaa kirjan läpi kulkevaa punaista lankaa, jossa päähenkilö välttää rahasta ja työstä puhumista suoraan, mutta tuntee toistuvasti olevansa parempi työtön kuin muut.

Röyhkeys kuvaa, kuinka keikkapaikalla ihmiset on jaettu pitin eliittiin eli tosifaneihin, enemmän maksaneisiin vip-tilojen asiakkaisiin ja penkeillä istuvaan perusjurnuttajien luokkaan. Jako luokkiin siis elää kuin huomaamatta, mutta ei samalla tavalla kuin ulkopuolisessa maailmassa.

Springsteen duunariveisuja vetävänä miljonäärinä on kävelevä paradoksi – tai sitten vain tekopyhä muinaisjäänne. Vitsi on siinä, että samanlaiseen popularisoituun ja häpeämättömään duunarielämyksen kuvaamiseen kuin Springsteen pyrkii myös Röyhkeys, vain työttömyyden kannalta.

Asetelma on liukua osoittelevaksi, mutta minulle se toimi. Aivan kuin Springsteeniä ei nähdä työn kautta, Röyhkeyden ensimmäisessä osassa on läsnä jännite, jossa ulkopuoliset ihmiset eivät aavista, että yksi heidän joukossaan kulkevista on yksi näistä pahamaineisista, hirvittävistä työttömistä, vieläpä todellinen desperado, itse työnvälttelijä, laiskuri. Tämä kaksijakoisuus on kirjan parasta antia.

*

Kirjan toisessa osassa esitellään työttömien kohtelemisen absurditeetteja, jotka tuntuvat päähenkilön irrallisuuden ja aiemman luvun oivaltavuuden vuoksi ulkokultaiselta luetteloinnilta kaikille sanomalehtiä lukeville jo vuosien mittaan tutuksi tulleista työvoimapalveluiden käsittämättömyyksistä.

Osio on kenties päähenkilönsä jatkuvan ulkopuolisuuden vuoksi löysä. Ehkä se olisi ollut lukevalle yleisölle kerralla liikaa nieltäväksi, mutta ollakseen romaani miehestä, joka on jäänyt työttömäksi omasta tahdostaan, Röyhkeydessä puhutaan tällaiseen ratkaisuun johtavista ajatuksista vähän.

Mietin: onko tämä tarkoituksellinen provokaatio – kirjailija ei anna lukijoille mitä he janoavat – vai ennemmin sen myöntämistä, ettei kirjoittajalla ole paljoa sanottavaa? Lukijasta riippuu riittääkö pelkkä representaatio.

Röyhkeyden sijaan on mennä kosiskeluksi, keskiluokan pohjimmiltaan ihanien ajelehtimisromaanien puolelle, kun edes Pariisin matkaan ei tarvitse laskea rahoja ja lopussa odottaa ura kirjailijana. Myönnän toki, että parodinen luenta voi olla mahdollinen, mutta en usko kirjan pyrkivän siihen.

*

Nymanin päähenkilö lähinnä kuvailee tapahtumia ympärillään, mutta väläyttää osaavansa nähdä ympäröivän maailman tarkemmin kuin proosan pintapuoli antaa ymmärtää.

Kirjan kolmannessa osassa päähenkilö opiskelee kirjoittajakoulussa ja tekee romaania, joka muistuttaa kovasti sitä teosta, jota lukija on siihen mennessä lukenut. Kirjan päähenkilö nimetään, mutta romaani ei täsmennä tulisiko Röyhkeyden lukujen minähenkilö(it)ä kutsua tällä nimellä. Opiskellessaan henkilö kohtaa hahmoja, joille annetaan samat nimet kuin lihaa ja verta olevilla kirjailijoilla.

Vaikka arvostan puhujan häivyttämistä autofiktion ja tavallisen fiktion rajoja hämmentämällä, kolmas osa on edellisten kahden osan suoran kerronnan jälkeen tyylivalinta, jonka pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan varmistaa, ettei kirjailijaa pääse syyttämään itsetietoisuuden puutteesta.

En voi välttää tunnetta, että ajattelin toisinaan lukevani huijariromaania. Irvailu autofiktion itsekeskeisyydelle ja namedroppailulle ontuu. Kirja latistuu vaisuksi jälkimoderniksi leikiksi, vaikka mahdollinen fiktion taso oli kaikille paitsi typerimmille lukijoille välitetty taitavammin kahdessa ensimmäisessä osassa.

Samalla tarkoitus on entisestään korostaa yhteyttä, rakentaa silta median luoman Ossi Nymanin ja romaanissa kuvatun fiktiomiehen välille. Tässä mielessä Röyhkeys muistuttaa beat-kirjailijoita, joiden itsekeskeisistä jorinoista en usein pidä.

Mikko Rimmisen romaani Pölkky (2007) mainitaan suoraan, eikä ihme, niin paljon yhteistä päähenkilöissä on. Kafkaan viitataan, mielestäni tarpeettomasti, kun kertoja toteaa TE-toimiston muuttuneen työttömille linnaksi.

*

Röyhkeyden etu on, että se on kenen tahansa luettavissa oleva kirja. Helppoudestaan huolimatta teksti oli paikoin sietämätöntä. Kirjoittajan proosaa yksinkertaistavat maneerit ovat väsyttäviä, erityisesti ja-sanan käyttö, jolla tavoitellaan soljuvuutta, vaikka se on esteettisesti kömpelöä:

– – Anna oli joukon viimeisenä ja hän näytti hauskalta kävellessään tummissa saappaissaan ja valkeassa mekossaan ja lyhyissä hiuksissaan, ja minulle tuli lämmin ja kaihoisa tunne häntä katsellessa. Hän oli iloinen ja avoin ja rohkea, ja minä ajattelin, ettei hänellä ollut mitään hätää ja että minun tulisi häntä ikävä kurssin päätyttyä. – –

Edellisessä lainauksessa on 9 ja-sanaa kahdessa virkkeessä korvaamassa kohtia, joihin voisi aivan hyvin laittaa pisteitä, ajatusviivoja, kaksoispisteitä, pilkkuja tai muita sanoja, eikä tämä ole lainkaan poikkeuksellinen määrä läpi romaanin. Huomatkaa myös turha ”minä”, joka on toistuva piirre romaanissa.

Tekniikka on tietoinen, koska tietyissä kohdissa Nyman lopettaa ja-sanojen viljelyn ja osoittaa erityisesti kolmannessa osassa, että olisi voinut valita toisin.

Tällä tavoitellaan tajunnanvirtamaista, naivistista ilmaisua, mutta kun harkiten käytettynä erinomainen tyylikeino toistuu lauseesta, kappaleesta ja sivusta toiseen, välillä kadoten vain palatakseen sitten yhä vakuuttuneempana siitä, että aikoo repiä raukat silmäni kuopistaan… Se ei ole lähestyttävää vaan häiritsevän quirkya. En löydä siitä oivallusta, tajunnanvirtaa, en edes hengästyttävyyttä.

Ainoa syy, jonka keksin jatkuvaan ja-ja-jankuttamiseen on pyrkimys välttää lankeaminen toteavan koivuklapiproosan ansaan. Pelko toteuttaa itsensä, Nymanin etäännyttävä kirjoitustapa tuntuu nyt vielä enemmän koivuklapilta, jossa ja-sanat korostavat virkkeiden rakenteellista kömpelyyttä kerronnallisen sujuvoittamisen sijasta.

Röyhkeyden tyyli ei siis ole makuuni. Tunteista kirjoittamisen välttäminen ja lyyrisyyden vähyys osana hyvää kirjoittamista on sellaista suomalaisen proosan riemujuhlaa, että seuraava rikottava tabu voisi olla vaikka se.

Olenko tullut umpihulluksi, vai miksi tätä pidetään laajalti erinomaisena proosana? Ainoa, jonka olen nähnyt kiinnittävän huomiota tekstin suoranaiseen kömpelyyteen kuittaamatta sitä unenomaisuutena tai tajunnanvirtana on blogisti Marjatta Mentula. ”Ainutlaatuisen hallittu esikoisteos”, kertoi sen sijaan Aamulehti. ”Työläisromaanin uudistaja”, kirjoitti Helsingin Sanomat. Niin se kai on, koska se on harvoja työläisromaaneja, joita on kirjoitettu vuosiin.

*

Kirjoitin aiemmin, että kirja on aiheensa puolesta taiteen diversiteetin kannalta hyvästä. Olisin myös suonut, että työttömyyskeskustelun pelinavaajana se olisi parempi romaani. En pidä pelkkää tabujen rikkomisen ympärille rakentuvaa yhteiskunnallista keskustelua itseisarvona. Olen myös epäileväinen Röyhkeyden herättämien reaktioiden mielekkyyttä kohtaan; lukemani kommentit ovat olleet yhtä huonoja kuin useimmat muutkin Internet-keskustelut.

Hartain utopistinen toiveeni on, että suurin osa ihmisistä lakkaisi osallistumasta minkään näköiseen julkiseen keskusteluun, koska heillä ei ole siihen rahkeita. Tämä pätee toisinaan myös kirjailijoihin.

Olisi kuitenkin epäreilua mitata kaunokirjaa sen perusteella paljonko se herättää keskustelua. Silloin on katsottava muita kaunokirjallisia ansioita, ja ne ovat Röyhkeyden tapauksessa aiemmin mainitsemistani syistä heikot.

Vaikka Röyhkeys sai kaunokirjaksi epätavallisen paljon julkista huomiota, uskon sen jäävän parin muun kirjallisen pelinavauksen lisäksi kuriositeetiksi. Siitä olen kyllä varma, että romaanista kirjoitetaan tulevaisuudessa useampia graduja.

Parhaimmillaan romaani houkuttelee katsomaan rivien väliin ja ajattelemaan omaa suhdettaan työhön. Se ei onnekseen jää vain työttömyyskirjaksi vaan on edes jonkinmoinen kertomus suomalaisen kulttuurin karsastamasta, ihmisarvon ja työn arvon erottelevasta ajattelutavasta.

En silti voi väittää romaanin olleen kovin hyvä lukukokemus. Sen yhteydessä on nostettu esiin kaikenlaista teemaa päähenkilön syömishäiriöstä työn merkitykseen. Yhdistävä tekijä näille analyyseille on, ettei juuri missään niistä ole sanottu mitään kiinnostavaa, koska kirja ei anna sitä parempaan keskusteluun eväitä.

Röyhkeys on lopulta ohut sisällöltään. Yhdistettynä kielellisen toteutuksen kankeuteen kirja on nopeasti luettava pettymys, yritykseltään ja aiheeltaan kymppi, kaunokirjana korkeintaan keskinkertainen.

Mainokset

8 vastausta artikkeliin “Röyhkeys

  1. joku kirjoitti jossain, kuinka tyhmät pitävät joycen tyylikeinoja (+100v) edelleen kokeellisena ja postmodernina kikkailuna. tulee vähän sama mieleen, jos oblomovin seikkailut vuoden 2017 suomessa on uutta… ja transgressiivista…

    my summer car on 2010-l työläisromaani, vaikka onkin peli. suosittelen katsomaan amerikkalaisten videoita aiheesta. 90-l kuolevan maaseudun lamadepressio ei oikein löydä kohdettaan

    kirjoista amerikkalaisen noah ciceron best behavior (2011) on jäänyt mieleen kanssa

    Tykkää

    1. Erittäin hyvä huomio tuo My Summer Car! Ehkä siihen liittyen: olen toisinaan miettinyt, että työläisyys on kenties jotain monille tunnistamatonta ja kääntämättömäksi jäävää… Sitä varten ei tarvitse aina olla edes amerikkalainen.

      Kiitos myös Best Behaviorin mainitsemisesta, pitänee tutustua.

      Tykkää

    2. No, Oblomov-vertaus ontuu. Iso syy: hahmona Oblomov on lopulta aikansa estetiikan mukaisesti teoksessa moralisoinnin kohde. Röyhkeys ei anna suoraa vastausta tai esitä mitään suoraa väitettä mistään, päähahmokin pakenee määrittelyjä (esim. satunnaisessa inhimillisessä ylimielisyydessään – piirre, jota työttömän arkkityypissä ei ole totuttu näkemään). Juuri tämän vuoksi teos antaa ainakin itselleni niin paljon ja miksi se on niin virkistävä. Siihen ei ole sisäänrakennettu sellaista tyypillistä narratiivia, oli se sitten ”pienen kansan” ihannointia tai poliittista ”nuoren vihaisen miehen” julistusta. Ja tässä mielessä nautin erityisesti lapsenomaisesta bartlebymaisesta *työn* kyseenalaistamisesta. Se juuri perustelemattomuudessaan saa kaikki käymään niin ylikierroksilla ja monen ”liberaalin” paasaamaan työleireistä. Samalla putoaa moni muukin maski ja keskustelu työstä (ja kulutuksesta yms. modernin yhteiskunnan kipukohdista) alkaa monipuolistua. Moisessa valinnassa on omasta mielestäni jotain upean sokraattista.

      Tätä kyseenalaistamista teos tekee mielestäni jatkuvasti: päähenkilön jatkuvat havainnot kaikesta palkkatyön ulkopuolisesta yhteisöllisestä aktiivisuudesta, monessa kohtauksessa ja havainnossa kirkastuva palkkatyön erottuminen statuskysymykseksi ja siten fetissiksi, yms.

      PS. Oblomovissa ja Röyhkeydessä on yksi yhdistävä tekijä: kumpikin kuvaa juuri oman aikansa ajankohtaisia luokkakysymyksiä. Oblomovin hahmon kauttahan Gontsarov roimii tuolloin kriisiytynyttä, ”aktiivisessa joutilaisuudessaan” keskellä köyhyyttä yhä irvokkaammaksi käynyttä aatelistoa. Hahmon moralisointi vain tekee teoksesta silti aika yhdellä tavalla luettavan, toisin kuin Röyhkeys.

      Tykkää

  2. Jännä että koit tekstin kömpelöksi! Itse koin Röyhkeyden tekstinä poikkeuksellisen varmaotteiseksi, kirkkaaksi ja kauniiksi. Hassut tyylikeinot, esim. minä-sanan näennäisesti liiallinen käyttö, loivat kirjalle ihan omanlaisensa äänen, joka tuntui harvinaisen miellyttävältä ja luonnolliselta.

    Tykkää

    1. Täsmennettäköön vielä, tekstin kömpelyys ei mielestäni ole tahatonta, sillä Nyman tietää mitä tekee. Varmaotteista se siis on. En vain pidä hänen tyylivalinnoistaan, pidän niitä tönkköinä, ilmaisuaan häiritsevänä sujuvan sijasta, eivätkä muutamat hyvät kohdat, kuten blogeissa usein lainattu museovierailuanekdootti, muuta yleistunnetta.

      Kuten sanottu, se on kai hinta siitä, että kirja on tehty mahdollisimman monelle luettavaksi. Lukuisat muut ovat ilmaisuun ihastuneet, oma kielikorvani pitää luettelonomaista selitystä loputtomine ja-konjuktioineen todella häiritsevänä.

      Tykkää

  3. Itse pidin kirjasta jonkin verran, kun luin sen viime vuonna, mutta mitä enemmän olen sitä muistellut, sitä enemmän mieltymys on karissut. Ensimmäinen osa on erinomainen, toinen hyvä, mutta kolmannessa ei toimi mikään. Tyylikikkailu ja metailu tuntuivat tarpeettomilta, ja lähinnä osoittivat, ettei kirjailijalla ollut työttömyydestä mitään syvempää sanottavaa, kuten kirjoitat. Vaikka kirjailija pilkkaisikin kirjoittajakoulukliseitä, hän joka tapauksessa käyttää niistä jokaista lopussa.

    Lopussa ärsytti eniten kuitenkin se, että päähenkilö muuttui itseään täynnä olevaksi, epäempaattiseksi pikkustaraksi heti, kun kehuja kirjoittajana alkoi tulla. Ensimmäisissä osissa henkilö kuvataan koiranpentumaisen mukavana, herkkänä ulkopuolisena, jonka kaikki pienet ahdingot kirjailija ottaa erittäin tosissaan, mutta lopussa päähenkilö on ylenkatsova muita kirjoituskurssilaisia kohtaan ja muutenkin itsekeskeisen oloinen. Ehkä sille on jokin syy, vaikkapa osoittaa, että kaikki haluavat kuulua johonkin ryhmään, ja kuuluminen korvaa ulkopuolisen herkkyyden sisäpiiriläisen ylenkatsonnalla tai jotain. Mutta minulle loppu ainakin kiteytti, ettei ulkopuolisuus yleensä jalosta ihmistä. Koko aikuisiän työttömänä vellominen luultavasti tekee ihmisestä itsekeskeisen ja jättää infantiiliksi, kun ainoat mieltä vaivaavat ongelmat ovat omia.

    Tykkää

    1. Mielenkiintoista jälleen huomata, miten eri tavalla kaksi eri lukijaa voi kokea saman teoksen! Itse pidin Röyhkeyden kolmatta osaa yhtä luontevan nerokkaana ja viehättävänä kuin ykköstä ja kakkostakin. Vapautunut kokeilu ja metailu tuntuivat vain tekevän kirjasta suurempaa kirjallisuutta kuin mitä se olisi ollut, jos se olisi johdonmukaisesti ja suoraviivaisesti ”käsitellyt” työttömyyttä. En myöskään kokenut, että päähenkilöön lopussa ilmestyvä ”särmä” olisi tehnyt tästä vähemmän sympaattisen hahmon, oikeastaan päinvastoin. Herkkä ja empaattinen ulkopuolinen voi olla samaan aikaan kunnianhimoinen ja kilpailuhenkinen, ilman että nämä puolet mitenkään kumoavat toisiaan.

      ”Koko aikuisiän työttömänä vellominen luultavasti tekee ihmisestä itsekeskeisen ja jättää infantiiliksi, kun ainoat mieltä vaivaavat ongelmat ovat omia.” Varmasti joskus käy noin. Toisaalta uskon, että aika monelle ihmiselle nimenomaan työkiireet mahdollistavat pinnallisen ja suuremmassa mittakaavassa itsekeskeisen olemassaolon. Riippuu varmasti ennen kaikkea ihmisestä. Parhaassa tapauksessahan ”työelämän” ulkopuolella oleminen voisi vapauttaa ihmisen vaikkapa ajattelemaan yhteiskuntaa ja parantamaan maailmaa, tai keskittymään lähimmäisiinsä.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s