Myydään runoa

Myydään runoa

Kustantaja, kääntäjä ja runoilija Ville Hytönen kirjoitti runouslehti Janoon kustantamisen hankaluudesta. Artikkelin nimi on Ampukaa runoilijat, nuo tylsät koirat! Pääpaino oli siinä, mitä runouden tekeminen Suomessa on ja käännösrunouden julkaisun hankaluudessa. Hytösen luettelemat luvut ovat tylyjä. Savukeitaan tapauksessa yhdestäkään käännösrunokirjasta ei odotettu mitään.

Hytönen myös kuvaa ”runoilijan arkea”:

Sillä runoilijat ovat aivan helvetin tylsiä. Heidän – siis meidän – elämämme kuluu apurahojen perässä juoksemiseen, Pariisin halpalentoihin ja kustantajabileiden punaviinin lipittämiseen. Sitten me/he lukevat toistensa kirjoja, ovat kateellisia apurahoista ja kirjoittavat siten kuten kuvittelevat, että pitäisi kirjoittaa.

Minua kiinnostaa, kuinka kirjailijat ovat heränneet siihen, että kustantamisen ja kirjoittamisen ongelmista voi kirjoittaa yhä avoimemmin.

Ammattillisesta luovasta kirjoittamisesta avautuminen on ollut viime vuosina sallittua. Antti Nylénin pamflettimainen esseeteos Häviö (2018) lienee näyttänyt merkittävää esimerkkiä. Raha on taiteilijoilla mielessä, niin kuin kaikilla.

Rahasta ja tilastoista puhuminen tekee asioita näkyviksi. Kun tosiasiat tulevat esiin, on jo helpompi löytää vaihtoehtoisia tapoja esittää tekstejä niin, että ne löytävät uusia lukijoita.

Jokainen toivoisi tulevansa luetuksi silloinkin, kun kirjoittaa vaikeasti lähestyttävää tekstiä. Edes 500 myytyä teosta tuottaa merkittävää iloa, ja 1 000 on jo valtava voitto. Prosaisteilla on tähän sentään jonkinlaiset mahdollisuudet. Hytösen mukaan runoilijat tietävät odottaa tappiota ja myyntilukujen jäämistä jonnekin 300 paikkeille.

Kuulostaa optimistiselta, ei-julkaisevana kirjoittajana odotin jotain 150–200 välillä olevaa lukemaa.

Runoilijat lukevat toisiaan, Hytönen kirjoittaa. Eikä juuri kukaan muu lue, voi rivien välistä päätellä. Kaamealta kuulostaa.

Ja samalla vapauttavalta. En ole vieläkään päättänyt olenko sitä mieltä, että hyvät kirjailijat ansaitsevat tulla luetuiksi vai onko se yhdentekevää.

Tiedän kirjoittaneeni juuri, että konkretiaa tarvitaan ja kaikki haluavat tulla luetuiksi. Samalla valehtelin, koska olen poikkeus. Kirjoitan aina vain itselleni enkä ole omalla kohdallani kiinnostunut lukijoiden tai kuulijoiden määristä.

Ajattelen suuren yleisön pitävän lähinnä tylsyydestä. Useimmat eivät halua nähdä vaivaa kiinnostavien kokemusten etsimiseen, joten he ottavat vastaan sitä mitä annetaan. Annettua tuotetaan isolla rahalla, jolla pyritään varmistamaan teoksen luonne tuotteena taiteen sijasta eli täysi keskinkertaisuus. Laajan suosion saanut ilmiö on lähes aina turvallinen ja siksi omalle luonteelleni vastainen.

Pinnan alle vaipuminen ja unohtuminen ovat parasta, mitä teoksille voi tapahtua, koska tuolloin pieni, vannoutuneiden ystävien ja tutkijoiden joukko pitää niistä huolta ja kantaa niiden soihtua vuosikymmenestä toiseen samalla, kun koko kansalle suunnatut hirviöt rysähtävät lennostaan maahan.

Kaikki kuolevat joskus, mutta pienet ovat sinnikkäämpiä.

Huomaan toivovani toisille ihmisille lukijoita, koska heitä lukijoiden puute tuntuu eniten vaivaavan – mutta en toivo heille liikaa lukijoita, jotta keskinkertaisuus ei iskisi.

*

Miksi runokirjoja ei osteta? Hytönen mainitsee kulttuuritoimitusten merkityksen ja on siinä oikeassa: näkyvyydellä saadaan ostajia. En siis käsittele sitä sen enempää.

Omalla kohdallani vaikuttaa hinta. En halua maksaa 20–25 euroa 80 sivun runoteoksesta, koska minunkin taloudellani on rajat. Itse asiassa en halua maksaa niin paljoa melkein mistään kirjasta.

Runous on sarjakuvan ohella ”juttuni” ja luen kumpaakin aika paljon. Silti kotihyllyssäni on paljon vähemmän suoriltaan runoudeksi luokiteltavaa kirjallisuutta kuin erilaista proosaa. Laadukkaita sarjakuvia on vielä vähemmän, koska niiden tapauksessa antikvariaattienkin hinnat ovat luokattoman suuret.

Maksan saman rahan mieluummin kahdesta, kolmesta tai jopa neljästä laadukkaasta proosateoksesta. Pitäisi kai ajatella teoksen eikä sivumäärän ja rahan mukaan, mutta enemmän laadukasta luettavaa vähemmällä rahalla on kulutuspäätöksiäni ohjaava tosiasia. Runous ei ole maagisesti rahani ansaitsevaa kirjallisuutta vain siksi, että se on runoutta.

*

Toinen syy ostamattomuuteen – tässä tapauksessa ei henkilökohtainen – on varmasti runouden ”vaikeus”, josta joka syksy joku kulttuuritoimittaja keksii töräyttää, että ”ei se ole yhtään vaikeaa, sen kuin lukee vain”.

Kyllä kyllä. MUTTA. Suuri osa edes kaikista lukevista ihmisistä ei ymmärrä, että proosaa kirjoitetaan tietyllä tavalla, mistä kertoo esimerkiksi se, että äänikirjoja ja luettavia kirjoja pidetään vaihdannaisina keskenään – tai ettei huomata, että journalismissa on eri genrejä – tai ettei tajuta, ettei ”klassikko” ole mikään kirjallisuuden laji. Ja niin edelleen.

Kappalejakojen ja virkkeiden rytmilliset merkitykset ovat monille tuntemattomia, sanojen toistuvuus ei ota silmiin, kielen kankeutta ei huomata. Osa ei ymmärrä tai ajattele, miksi olen painanut juuri tämän rivin jälkeen enteriä.

Proosakin on siis rytmillistä kirjoittamista. Jos lukijat eivät käsitä tätä, ei ole mikään ihme, että vielä korostuneesti rytmillisempi runous tuottaa vaikeuksia kielikuvineen ja piittaamattomuuksineen pilkkusäännöistä. Olisi siis hyvä, jos lukijoille ei valehdeltaisi. Runoudelle on tietty lukutapa, jonka voisi tiivistää näin: jos et ymmärrä proosaa, et voi edes yrittää ymmärtää runoutta.

On myös selvää, ettei ole mitään runoilijoiden heimoa, vaan runoudenkin sisällä kirjailijoilla voi olla yhtä vähän tekemistä keskenään kuin proosassa Arto Paasilinnalla ja Volter Kilvellä.

*

Kolmas syy: Taiteellisesti onnistuneet kirjat välittävät onnistumisensa myös ulkonäöllään. Kansilla on väliä, ja hyvän kirjan kruunaa, jos se on ulkoasultaan kiinnostava esine. Tätä ei voi tarpeeksi korostaa. Moni erityisesti pienen kustantamon runokirja on ulkoasultaan todella ruma pehmeäkantinen oksennus, mikä ei houkuta ostamaan. Runokirjoiksi kutsutut vihkot ovat usein neliömäisiä, ylileveitä ja huonosti kirjahyllyyn sopivia. Kansien kuvat on tehty vasemmalla kädellä. Pahinta on, jos fonttien ladonta on rumaa ja epäluettavaa. Huonosti suunnitellut kannet saavat miettimään, onko teosta edes kustannustoimitettu.

*

Seuraava on varmasti tiedostettua kirjoittavan kansanosan keskuudessa. Kirjoitan sen silti, eli käännetään hetkeksi katse runoilijoihin ja runoihin, joita luetaan, siis Suomessa. Käännösrunouttahan ei lueta. Arvelisin, että viime vuosien palkittuihin, normaalia runoteosta enemmän myyneisiin kirjoihin ovat kuuluneet Poesian julkaisemat Pauli Tapion Varpuset ja aika (2017) ja Jouni Teittisen Sydäntasku (2019), jotka kumpikin saivat Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Kun kävin kuuntelemassa Teittisen esiintymistä taannoin Jyväskylässä, pian palkinnon saamisen jälkeen, tilaisuuden juontaneella Onni-Pekka Tennilällä oli käsissään Sydäntaskun ensimmäisen painoksen viimeiset vapaat myyntikappaleet. Myös Poesian julkaisema ja niin Toisinkoisen kuin Kalevi Jäntin palkinnon saanut Kaija Rantakarin Koko meren laajuus (2018) ylsi kolmanteen painokseensa eli oli runokirjaksi suoranainen hitti. Neljäs Poesian julkaisu, Reetta Pekkasen Kärhi (2019), voitti juuri Kalevi Jäntin palkinnon, mikä taannee teokselle myyntiä. Poesian nettikauppa näyttää loppuunmyytyä varastoa.

Kirjojen laadun ohella tasaiseen tahtiin saadut palkinnot ja siitä mahdollisesti seuraava myynti – vaikka olisi proosaan suhteutettuna pientä – kertovat, että Poesia osuu kustantamona usein maaliin, vaikka ei profiloidu yksin runouteen. Jotain tehdään oikein eikä vain apurahahakemuksissa ja suunnitelmallisuudessa.

Tapion kirja pyörii uutisissa raportoidun apokalyptisen tunnelman etenemisen maisemissa. Pekkasen Kärhi käsittelee ilmastonmuutosta. Teittinen kirjoittaa lapsuudesta ja sen ajan muistoista samastuttavalla tavalla. Rantakarin teos on tunnistettavalla tavalla eroottinen rakkausrunokirja, jossa ihmisen sisäinen maailma rinnastuu ikiaikaiseen symboliin, mereen.

Sanon seuraavan täysin arvoneutraalisti: Kaikki nämä teokset ovat kokeilevia korkeintaan hiukan. Se ei tarkoita, että ne olisivat ”populistisia” tai typeriä. Sen sijaan ne uskaltavat ottaa kliseisiksi miellettyjä mutta todellisuudessa tärkeitä kokonaisuuksia ja käsitellä niitä kuin löytäisivät ne uudestaan.

Tärkeintä siis on, että niissä on selkeitä ja tunnistettavia aiheita, mikä on enemmän kuin voi sanoa monesta teoksesta. Jos kuluttajalle sanoo, että kirja käsittelee lapsuutta, se on ylivoimaisesti myyvempää kuin sanoa sen olevan sekalainen kokoelma runoja tai kuvaavan kielen muuttuvia paradigmoja uudessa mediatodellisuudessa. Jälkimmäisistäkin lähtökohdista voi syntyä kiinnostavia kirjoja, mutta vaikuttaisi ilmiselvältä, että runokirjoja tulee myydä samalla tavalla kuin proosaa myydään. Aihe edellä.

Kirjat käsittelevät ajankohtaisia (ilmastonmuutos, uutistapahtumat) tai ikiaikaisia (rakkaus, luonto, lapsuus) eli tunnistettavia aiheita lukijalle – myös kriitikolle! Runoudellekaan vieras ihminen ei nikottele niiden kanssa, koska ne eivät ammu täyslaidalliselta dadaismia naamaan. Siis ihminen puhuu niissä toisille ihmisille tunnistettavalla tavalla ilman akateemisuuden suojapanssaria. Kaikki nämä kirjat ovat myös taitoltaan ja kansiltaan kauniisti suunniteltuja esineitä.

*

Hytönen kirjoittaa:

Runouden parissa puuhasteleminen on turvallinen mikromaailmansa. Siinä elävät tuntevat kutakuinkin toisensa ja lähtökohta on, ettei runoutta myydä ikinä niin, että joku erkanisi turvallisen puuhastelun ulkopuolelle. Mikromaailma täyttyy innostuksesta uusia kirjoja kohtaan, lievästä kateudesta sekä raha-asioihin liittyvästä voivottelusta. Ne kaikki ovat asioita, joita toinen runoilija tunnistaa ja ne on helppo jakaa. Tämä ei ole muuttunut sen lähes 20 vuoden aikana, kun olen itse toiminut runouden parissa. Rakenteet muuttuvat hitaasti ja maailma pysyy tolpillaan.

En sano edellä lueteltujen teosten astuneen suoranaisesti tämän piirin, mikromaailman, ulkopuolelle, mutta ehkä ne ovat osoittaneet tämän piirin olevan laajempi kuin voisi ajatella.

Erityisesti näinä aikoina, jolloin on muutenkin vaikeaa löytää ketään, joka ymmärtäisi kirjallisuutta kirjoittamatta itse tai ajattelematta kirjoittamista. Kaikki tuntemani suuret lukijat myös kirjoittavat. Tätä suppeaa tasa-arvoisuutta kai moni kirjailija pelkää vaistomaisesti. Missä ovat he, joita voi vain puhutella?

Pelkkä lukeminen onkin aliarvostettua. Vielä pari vuosikymmentä sitten omassa lähipiirissäni oli vanhempia sukulaisia, joiden sivistyksestä ei ollut epäilystä, vaikka he eivät olisi kirjoittaneet.

Pelkästään heidän lukemansa kirjat ja puheensa riittivät. Tarvetta todistaa oma hankittu viisaus kirjoitetuin sanoin ei ollut. Eläminen riitti.

Huomenna kirjoitan lyhyesti suomalaisten runoilijoiden suullisesta ilmaisusta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s