Rakkaus ei syty

Rakkaus ei syty

Uusimman, tammikuun lopussa ilmestyvän Lumoojan teema on rakkaus. Kirjoitin lehteen polyamoriasta suomalaisessa kirjallisuudessa. Aihe tuotti miellyttävää päänvaivaa, koska polyamorian kuvaukset ovat meillä lähes olemattomia.

Jostain syystä elostelua sen sijaan on paljonkin, lukee sitten Henrik Tikkasta, Pentti Saarikoskea tai Christer Kihlmania, mutta porvarillinen avioliitto on kaikissa tiukkaan rajattu tausta. Vieraissa sängyissä hyppiminen saati kodeissa asustaminen on sekä kaksinaismoralistista (sallittua vain miehille, silloinkin paheksuttua) että laajalti tuomittua.

Lehden teema oli kiinnostavasti valittu näin elokuvista(kin) kirjoittavan toimittajan näkökulmasta. Rakkaus on kuoleman lisäksi vaikein aihe käsitellä valkokankaalla, jos nyt elokuvissa mitään tunteita voidaan edes sanoa käsiteltävän.

Kirjallisuuden saralla samaa aihetta (monen muun lisäksi) sivuaa Emmi Ketosen essee samassa lehdessä. Suosittelen lukemaan!

Lukuisat elokuvat ovat vain halpoja stimulantteja, monet hyvätkin sellaiset. Harva teos saa todella tuntemaan. Kauhun sijasta katsoja kokee jännitystä, inhon sijasta ällötystä, rakkauden sijasta kiihottumista, elämänilon sijasta huvittuu, uskon sijasta teeskentelee.

Aniharva elokuva osaa esittää rakastumisen tunteen minulle niin oivaltavasti, että voin rehellisesti sanoa tietäväni, mistä tekijät puhuvat. Että tuntisin kankaalla esitettävän elämää.

Ajattelen, etteivät monet taiteilijat osaa kovin hyvin ilmaista, mitä on rakastaa. Välillä pohdin uskaltavatko he edes katsoa rakkauden ytimeen siinä pelossa, että paljastavat itsestään liikaa?

Rakkaudesta tekee erityisen vaikean se, ettei elokuvissa juurikaan kuvata rakastumisen prosessia ja tunnetta itseään. Sen korvaavat treffit, seksi tai pariskunnan yhteiset seikkailut.

Henkilöt vain kohtaavat toisensa ja katsojan oletetaan hyväksyvän, että pääpari kuuluu toisilleen, vaikka mitään kemiaa ei olisi. Elokuvahistoria on täynnä elokuvia, joissa pääosien välillä ei tunnu vetoa. Mahdollisten alkuvaikeuksien jälkeen kaksikko pariutuu silti.

Pökkelöyssuosikkini on Harrison Fordin ja Sean Youngin välinen tyhjyys Ridley Scottin Blade Runnerissa (1982). Näyttelijät inhosivat toisiaan, mikä korostaa kummankin lahjattomuutta näyttelyn saralla. Käsikirjoituksen ollessa ohut ja elokuvan korostaessa atmosfääriä tapahtumien sijasta intohimon puuttuminen on koomista.

*

Klassinen romanttisen elokuvan loppu on, että henkilöt saavat toisensa. Sitä ennen pariskunta joutuu ylittämään monia haasteita, jotka harvemmin liittyvät heidän tunteisiinsa.

Katsojan oletetaan tietävän, miltä rakastuminen tuntuu omien kokemustensa perusteella. Rakkaus on itsestäänselvyys, joten katsojalle näytetään, mitä henkilöt joutuvat sietämään saadakseen rakastaa toisiaan.

Rakastumista itseään ei esitetä ja käsitellä, koska rakkauden tilassa tapahtuu harvemmin muita liikkeitä kuin sisäisiä.

Rakastumista kahden ihmisen toistensa löytämisen prosessina kuvaavia elokuvia on elokuvahistoriassa todella vähän. Ehkä seuraavat voisivat olla sellaisia: L’atalante (1931), Du côte d’orouët (1971, tämä elokuva tosin torjunnan ja haluttomuuden näkökulmasta), Eight Hours Don’t Make a Day (1973), Fucking Åmål (1998), Siskokset (2015). Abstrakteista elokuvista ainakin Stan Brakhagen Window Water Baby Moving (1959) on tehty rakastuneen kielellä.

Kaikki nämä teokset ovat onnistuneet kommunikoimaan minulle syvemmän välittämisen tunteen ja kaipuun.

Syvällä sydämessä tuntuvia rakkauselokuvia janoaville on silti tarjolla paljon ei-oota.

*

Mutta miksi?

Tunteissa on jotain periksiantamattoman vaikeaa, jotta niitä voitaisiin ilmaista siisteillä kerronnallisilla keinoilla.

Siksi tunteiden ilmeneminen on tiivistetty eleiksi. Elokuvissa rakastuneet vaihtavat pari nasevaa sanaa ja pussaavat – mennen ehkä lopuksi naimisiin. Rakastaa on elää huumassa ja omistaa.

Silti esimerkiksi ystävyyttä tai rakkautta abstraktilla tasolla – saati seksiä, perhe-elämää tai työn ja rakkauden yhteensulautumia – ei uskalleta, voida ja osata näyttää sellaisina kuin ne ovat.

Arthousemmissakin elokuvaviritelmissä rakkaus on eskapismia, siis siirappia, jolla on hyvin vähän tekemistä niin arjen kuin romantiikan kanssa.

Suudelmat ovat signaaleja katsojalle, jotta tämä tunnistaisi elokuvan kontekstissa oikean rakkauden, vaikka maailmassa on paljon enemmän rakkauksia, jotka eivät toimi näillä yksinkertaistetuilla ehdoilla. Ne hakevat muotoaan tai eivät koskaan saa täyttymystä.

Niin paljon kuin arvostankin Samuel Fulleria, hänen suuhunsa laitetut lauseet Jean-Luc Godardin elokuvassa Pierrot le fou (1965) ovat askarruttaneet mieltäni useammankin kerran:

“Cinema is like a battleground: love, hate, action, violence, in one word: emotion.”

Sanat vaivaavat minua, koska ovat kokemukseni perusteella kliseistä humpuukia. ”Emotion of what?” tekisi mieleni kysyä. Tiivistelmä on maskuliininen ja ei huomioi taistelukentän ulkopuolella elävän aivan toisia tunteita.

Tunteet, joita elokuva esittää ovat suurimmaksi osaksi elokuvataiteen omia käsityksiä tunteista, eivät tunteita, joita tunnen elokuvan ulkopuolella.

Vaikka rakastan elokuvaa taidemuotona usein juuri sen keinotekoisuuden vuoksi, olen filosofi Arthur Schopenhauerin linjoilla, vaikka hän ei koskaan elokuvataidetta saanutkaan todistaa: musiikki on pelastus.

Abstraktina taiteena se onnistuu herättämään tunteita silkalla olemassaolollaan. Sanoitusten manipuloivuudesta huolimatta musiikissa vetoaa pohjimmiltaan sanoittamatta jäävä, sävelten ja rytmin emootio.

En tarkoita yksinkertaistaa liiaksi, sillä musiikissakin, niin kuin elokuvassa, on mekaanisia, manipuloivia keinoja saada aikaiseksi toivottuja tunteita ja siinä hyödynnetään myös helppoja signaaleja.

Jostain syystä se onnistuu kuitenkin helpommin välttämään elokuvan jähmeyden; luultavasti siksi, että musiikki ei pohjimmiltaan ole tarinallista, kun taas elokuvan saralla tarinat ovat vallanneet kaiken. Musiikista tunnistamamme tunteet elävät jossain syvemmällä, ja Fullerin lausumat sanat sopisivat siihen taiteenlajina huomattavasti paremmin.

Fullerin sanat saavat elokuvan kuulostamaan tunteiden tiivistelmiltä, mutta ajattelen täysin päinvastoin. Tunteita todella ilmaisevat elokuvat leviävät kuin mustetahra.

En silti syytä. Miten rakkautta voisi ilmaista visuaalisesti helposti, kun sen ilmaiseminen näillä loputtomilla sanoillakin on niin vaikeaa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s