”Yhtenäiskulttuuri on kuollut” kirjoittaa kolumnisti, eikä ymmärrä, ettei yhtenäiskulttuuri voi suoranaisesti kuolla, koska sellaista ei ole koskaan ollut paitsi jollain Intian valtameren saarelle eristäytyneellä heimolla.

Valitellessaan kulttuurin katoamista yksilö oikeastaan tarkoittaa olevansa itse mennyttä maailmaa, mutta fakta ei ole vielä uponnut hänen kalloonsa – usein valittelija ei vielä ole sen ikäinen, että maailman käveleminen hänen ohitseen olisi tullut selväksi.

Hänestä tuntuu, että hän elää suuressa murroksessa. Hänestä, niin kuin monesta muusta, tuntuu siltä kuin ihmiskunnan historia olisi alkanut hänen syntymästään.

Tämän maan alkutaipaleella käytiin sisällissota. 1930-luvulla koettiin fasismin nousu, joka vältettiin täpärästi. Sitten saimme osallistua toiseen maailmansotaan – juku, sepä vasta hauskaa. 1960-luvulla vältettiin suututtamasta Neuvostoliittoa ja väiteltiin siitä saako Jumalaa pilkata. Samalla paettiin laumoittain Ruotsiin etsimään parempaa elämää. 1980-luvun nousukausi jakoi ihmiset jyviin ja akanoihin, minkä seurauksena 1990-luvulla koettiin lama, joka jakoi Suomen lopullisesti taloudellisesti kahtia: menestyjien vuosikymmenen huipentuma. Kansainvälisemmässä muodossa lama teki paluun 2000-luvulla ja näiden kahden laman jälkiä yritetään korjata vieläkin, kun seuraava häämöttää jo horisontissa tai oikeastaan on jo nostamassa kouraansa koputtaakseen oveen. Tulevaisuudessa mietitään, että mitäs tehdään tämän ilmasto-ongelman kanssa, kun Porvoossa voi kohta istuttaa oliivipuita ja muualla maailmassa on yhä sietämättömämpää elää.

Ja sitten joku (juhaitkonensaskasaarikoskioskarionninen) kirjoittaa jostain Uuno Turhapuron laskeneista TV-katsojaluvuista musertavana havaintona. Tai jaosta maaseudun ja kaupungin välillä, kuin se olisi jotain järisyttävän poikkeuksellista tämän maan historiassa. Heidän logiikkansa: ”Katsokaas kun lama-Suomi ja jääkiekon MM olivat yhdistävä kokemus…” Mutta kenelle?

Sosiaalinen media ja sen kaveri kapitalismi ovat tehneet kulttuurissa tapahtuvat muutokset näkyvämmiksi tuomalla median lellikkiaiheita paremmin esille ja siten kiihdyttämällä ilmiöiden elinkaarta. Kulttuuria työnnetään puskutraktorilla joukkohautaan, koska sitä on niin paljon. Pienet teokset tukehtuvat isojen alle. Niin on toki ollut aina, nyt sen alati kiihtyvältä nopeudelta ei vain voi paeta, eivätkä yksilön aivot enää pysy perässä eli hallitse kokonaisuutta.

Se mitä vanhoja hyviä aikoja muisteleva kolumnisti pohjimmiltaan sanoo on: ”Asiat eivät ole enää aivan sellaisia, kuin muistan niiden olevan.” Eli: ”Voi kuunnelkaa minua!” Eli: ”Minä pelkään kuolemaa.”

Yksi vastaus artikkeliiin “

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s