Symboli ei tarkoita ehjää

Book of Images

Viihdyn elokuvien parissa helposti mutta vaadin paljon vaikuttuakseni. Vaikuttavan teoksen ei tarvitse kurottaa korkealle. Rasittavimpia tapauksia ovat elokuvat, jotka yrittävät kovasti sanoa jotain ja peittävät sanottavansa ohuiden huntujen taakse. Ne yrittävät vietellä katsojan saamalla tämän ”oivaltamaan” mitä symbolien takana piilee.

Katsojan oppiessa lukemaan tätä usein jähmeää ja kliseistä koodikieltä hän pitää itseään älykkäänä. Kun ihminen mieltää itsensä älykkääksi, hän pitää myös taideteosta älykkäänä. Tämä käy omaa vaistoani vastaan, koska inhoan kaikkea pompöösiä teeskentelyä. Taideteos on vaikuttava vasta, kun se pakottaa minut joko tuntemaan tai sitten kohtaamaan jotain, mitä en mielelläni muuten ajattelisi tai kokisi. Jos haluan olla itsetyytyväinen, katson YouTube-hömppää, en tulkitse elokuvallisia hieroglyfejä taideteorioiden pohjalta.

Valitsen minä päivänä tahansa ehjän näkemyksen mieluummin kuin symbolisen pelin, joka yrittää saada minut ajattelemaan.

En tarkoita kuitenkaan nyt ”psykologisesti” tai ”esteettisesti” ehjää. Annan helpon esimerkin yksinkertaisen lavastusratkaisun avulla:

Elokuvassa esitellyn päähenkilön työpöydällä on erinäisiä tavaroita, muun muassa liuta tyhjiä kokispulloja. Nämä tavarat kertovat henkilön mieltymyksistä: katsoja näkee, että kyseessä on makealle perso, mahdollisesti öisin valvova tyyppi, joka viettää paljon aikaa työpöydän ääressä. Tämä on ehjää ja harkittua tietoa, jonka voin teoksesta saada. Lavastaminen tiedon välittämiseksi on katsojan manipulaatiota mutta arkisen tunnistettavalla tavalla. Teeskentelyn ongelma syntyy, jos elokuva yrittää viestiä kokispulloilla henkilön orjallisesta suhteesta länsimaisiin suuryrityksiin tai jotain muuta liian ajateltua.

Tämän vuoksi esimerkiksi Parasite (2019) on hyvä elokuva, ei mestariteos. Sen keskiössä oleva talo, symboli kolmen kerroksen väestä, on komea. Valitettavasti kun rakennusta käytetään yhteiskuntaluokkien välisten suhteiden alleviivaukseen, koneisto on liian näkyvä. Henkilöiden ratkaisut (kuten hiukan hölmö loppu) syntyvät tuolloin symboliikasta, joka on vallannut elokuvan, eivät enää elokuvan sisäisestä maailmasta ja hahmojen motivaatioista, vaikka suhteiden pitäisi olla päinvastainen. [1] Hahmojen puhuessa itse asemastaan yhteiskunnassa sekä teoksen luottaessa huumoriin, juoneen ja estetiikkaansa, kyseessä on onnistunut poliittinen trilleri. Se ei tarvitse symboliikalta vetoapua.

[1] Spoiler: proletariaattiperheen isän piiloutuminen porvariperheen kellariin syntyy enemmän elokuvan tarpeesta todistaa pointtinsa yhteiskunnallisesta nokkimisjärjestyksestä kuin siksi, että teoksessa olisi hahmon luonteen tai minkään muun kannalta järkeä. Parasite on tätä ennen toiminut absurdeista käänteistään huolimatta siksi, että se on ollut komedia. Lopetus tuntuu vakavuutensa vuoksi automaatista syntyneeltä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s