Kriitikot patsastelevat

Kirjoitin tämän tekstin joulukuussa ja luultavasti unohdin julkaista sen silloin. Nyt se on auttamattoman vanhentunut, mutta julkaisen sen silti hiukan muuteltuna huvin vuoksi.

*

Yle Teeman elokuvafestivaalien aikaan kahdeksan kriitikkoa kutsuttiin kameroiden eteen kertomaan työstään esteettisessä pastississa Andrei Tarkovskin Stalkerille (1979). He myös kukin tahoillaan kirjoittivat kritiikit festivaaleilla esitetyistä elokuvista.

Merkittävin näistä teksteistä oli Kalle Kinnusen essee elokuvakentän muutoksesta ja kritiikin roolista muutoksen rinnalla. Essee osui aika lailla oikeaan kohtaan, koska Kinnunen palkittiin jokin aika sitten elokuvataiteen valtionpalkinnolla. [1]

Palkinto itsessään osoittaa, että elokuvakriitikon asema on muuttunut. Jos kriitikoiden joukosta on näin helppoa poimia yksi palkittava, on ala käynyt ahtaaksi.

Kieltämättä Kinnunen on ensimmäinen elossa oleva henkilö, joka mieleeni tulee sanaparista ”suomalainen elokuvakriitikko” (koska en enää pidä itseäni elokuvakriitikkona).

Kyse ei ole siitä, ettenkö oikeasti tietäisi nimeltä suomalaisia elokuvakriitikoita, vaan siitä, että elokuvajournalismi on pääsääntöisesti täysin yhdentekevää – ei herätä ajatuksia eikä keskustelua.

Käytännössä tätä kritiikin asemasta keskustelua on käyty lehdissä ja nettisivuilla iät ja ajat. Ilmiö kuuluu siihen kategoriaan, jota on tavattu kutsua ”joka-syksyiseksi” ajoittuen elokuvafestivaalikauden alkuun.

Aloitin vakavan kirjoittelun elokuvasta joskus 2008, kun vielä opiskelin journalistiksi. Silloin keskusteltiin siitä, mitä kritiikin pitäisi olla ja onko sillä merkitystä. Samat keskustelut oli käyty iltapäivälehtien ja Filmihullun sivuilla moneen otteeseen painotuksen aina hieman muuttuessa.

Kun iltapäivälehtien kiinnostus loppui, eli viimeistään joskus Seppo Heikinheimon itsemurhan aikaan, suurelle yleisölle oli selvää, ettei kritiikillä tehdä mitään. Kriitikot ja toimittajat jatkoivat kuitenkin keskustelua.

Lopputuloksen taisivat kylläkin tietää jo kaikki. Vuosi vuodelta vaihtui käsitys siitä, milloin hommat menivät pieleen. Ensin kritiikkien tulevaisuudesta oltiin huolissaan. Sitten alan nykytilasta kiisteltiin. Nyt kirjoitukset aiheesta ovat kuin merkintöjä atomipommin (tai koronan) jälkeen: mitä voimme enää tehdä?

*

Kinnusen essee on puolustuspuhe sekä kritiikille että vaihtoehtoiselle elokuvalle. Se ei ole ihme. Kritiikki on väistämättä sidoksissa valtavirran trendit välttävään elokuvataiteeseen. Valtavirran elokuvista ei yksinkertaisesti löydy loputtomiin kulttuurisesti kiinnostavia näkökulmia.

Siksi jostain Jokerin (2019) kaltaisesta uudesta supersankarielokuvasta kirjoitetaan tuhat think-pieceä: pienikin särmäksi tulkittava on alusta kulttuurikeskustelulle, kun muusta ei ole mitään sanottavaa.

Se mikä kriitikkoja mielestäni huolestuttaa on jako, jonka huomaa kirjallisuudessa laajemmin: kirjoitamme väistämättä enää niille, joita kiinnostavat ennen valtavirtaan kuuluneet asiat, jotka alkavat olla nyt undergroundia. Tätä on kaunokirjallisuus kaikkinensa, arthouse-elokuvat, rock-musiikki…

Niin teen myös itse. En kirjoita tässä blogissa juuri mistään, mikä kiinnostaisi keskimääräistä elokuvien katsojaa tai viihderomaanin lukijaa, tai ainakaan sellaisesta näkökulmasta, joka olisi helposti lähestyttävissä.

Suurien yleisöjen ja oman yleisöni välillä on valtava ja alati kasvava juopa. En usko olevani ainoa kulttuurin pyörteissä sinkoileva, joka tietää sen omista hengentuotteistaan. Jokainen taiteen parissa oikeasti työskentelevä tiedostaa tämän juovan olemassaolon, vaikka olisi sillä myyvällä puolella – eli Jari Tervo, Sofi Oksanen, Ilkka Remes…

Kinnunen toteaa, että kriitikon on kirjoitettava hyvin. Olen samaa mieltä, mutta epäilen ajatuksen olevan tunnettuuden kannalta hyödytön maailmassa, jossa yhä harvempi haluaa edes lukea, ainakaan mitään otsikkoa pidempää tekstiä.

Kaikkea edellä kuvailtua voi perustellusti kutsua kriitikon egoismiksi, kun ”tyhmä kansa ei usko, mikä on hyvää”, hieman edellä mainitun esseen tapaan. Näkemys on otettava huomioon vakavasti.

Kyse on kuitenkin myös kulttuurisesta kahtiajakautuneisuudesta, josta sietää olla huolissaan riippumatta yhteiskuntaluokasta. Valtavirta halveksuu entistä avoimemmin aina vihaamaansa alakulttuuria ja sysää mielellään alakulttuuriin kaiken, joka ei tanssi tähtien kanssa ja menesty jossain kisassa. Kuvioon kuuluu haluttomuus tunnustaa, että alakulttuuri on edes olemassa.

Kinnunen on oikeassa kirjoittaessaan identiteettipolitiikan nousseen teoksia tärkeämmäksi seikaksi. Kirjoitin joskus menneisyydessä videopeleihin liittyen, että ”gamer” -kulttuurin osaksi tunnustautuminen on sama asia kuin tunnustautuisi vessapaperin käyttäjäksi. Mielestäni sama pätee vaikkapa megaelokuvien ”faneihin”. Lukuisat elokuvat ovat kulutustuotteita kuin mikrohampurilaiset, eikä niiden intohimoinen katsominen kerro yhtään mitään useimpien mausta paitsi mukavuudenhalun.

*

Syitä löytyy syvältä. Kinnunen kirjoittaa:

Tällaisia ilmiöitä rakentuu ainoastaan, jos syntyy tiivis faniyhteisö, joka katsoo leffan useita kertoja ja nauttii aina samasta. Arvostan paneutumista, mutta valtavirran laskelmoitu tuoteperheviihde aikuisten rituaalina ei ole juttuni.

Kysyin ystävältäni, että pitikö hän uudesta Leijonakuningas-elokuvasta (2019). Kyllä piti, oli vastaus. Vaikka se oli aivan samanlainen kuin vanha? kysyin.

Siis juuri siksi, koska se oli aivan samanlainen kuin vanha, oli vastaus.

Ihmisaivojen jakautumisesta seikkailijoihin ja kodinhoitajiin on kirjoitettu paljon. Jako konservatiiveihin ja liberaaleihin on yritetty pitkään selittää sillä, että aivoissamme tai geeneissämme olisi jotain, joka tekisi yksistä ensisijaisesti turvaa hakevia ja toisista uutta etsiviä.

Niin tai näin, kaltaiselleni taiteessa elävälle ja hengittävälle, kulttuuria syövälle, juovalle ja kusevalle, vaatimus samanlaisuudesta on vieraampi maa kuin yksikään poliittinen väite, jonka kanssa olen eri mieltä. Huomaan viihdeteollisuuden myyvän tämän vaatimuksen usein poliitikkojakin tuimemmin.

En tiedä tarkoista jaoista (enkä jaksa nyt etsiä, vaikka asiaa on varmasti tutkittu), mutta mututuntumani on, että erilaisuutta etsiviä on vähemmän kuin samanlaisuuteen tyytyviä, koska yhteiskunnat ovat lakanneet suosimasta ensimmäisiä – tai sitten heidän suosimisensa on vain paljon vaikeampaa markkinatalouden näkökulmasta, mokomat ronkelit. Ei ole uutta valloitettavaa, joten nyt kaikki telkkarin eteen: teille pitää kertoa, mitä seuraavaksi ostetaan.

Turvaan tyytyvät ovat yhteiskuntaelämässä voittajia, koska he toteuttavat rooliaan uskollisesti. Heitä varten kannattaa tehdä elokuvia, jotka tuottavat paljon rahaa.

[1] Kirjoitin Kinnusen viimeisimmästä teoksesta Elokuvasäätiön tuella Laajakuvaan.

5 vastausta artikkeliin “Kriitikot patsastelevat

  1. ”Niin tai näin, kaltaiselleni taiteessa elävälle ja hengittävälle, kulttuuria syövälle, juovalle ja kusevalle, vaatimus samanlaisuudesta on vieraampi maa kuin yksikään poliittinen väite, jonka kanssa olen eri mieltä. Huomaan viihdeteollisuuden myyvän tämän vaatimuksen usein poliitikkojakin tuimemmin.”

    Niin hyvin pistetty!

    Tykkää

  2. Sehän ongelma tässä marginaalin daideen harastamisessa on, että siitäkin tulee nopeasti sitä samanlaista. Samanlaisen elämyksen vuoksi kuuntelen kerta toisensa jälkeen cecil tayloria ja pierre boulezia ja katson andei rublevia, laittomia tai julmaa maata. Tai neljättä, sitä ainoaa hyvää ramboa.Niistä tulee ikään ku yksityinen seurakuntani. En oikein usko ”niistä löytää aina jotain uutta” -hokemaan. Tai no. Ehkä minä vain banalisoin nuo teokset omalla kokemuksellani ja ne siksi tuntuvat samoilta mielihyväkoneilta yhä uudelleen. (En usko, että boulez-vainaa olisi kiinnostunut pätkääkään siitä, miksi pidän niin perhaansti Réponsista. Väärästä syystä aika varmasti.)

    T. Juha

    Tykkää

    1. Koen luultavasti jossain määrin samoin. Olen luultavasti ”kuluttavampi” kulttuurin harrastaja kuin moni ”kuluttaja”.

      Etsin koko ajan _jotain_ ja valutan sisääni päivittäin uusia luku-, kuuntelu- ja katselukokemuksia. Viimeksi mainittuja on tosin ollut viime vuosina reilusti vähemmän kuin kahta aiempaa.

      Teen niin yksinkertaisesti siksi, että se on kivaa puuhaa, halu on tullut jostain sisältä jo lapsena. Samaan tyytyminen tekee minusta tylsistyneen, mistä seuraa selvästi laskenut mieliala.

      Vain ani harva teos, niin kuin sinulle nuo mainitsemasi, ovat minulle sellaisia, joihin voi palata. Ne ovatkin minulle sitä aivan priimaa. Tuo ”yksityinen seurakunta” on erinomainen kielikuva, sitä se juuri on – olen itse puhunut siitä aiemmin kirkkonani. Usein palaan näihin teoksiin ajatuksissani, en läheskään aina kokemuksen tasolla.

      En esimerkiksi jaksa katsoa elokuvia montaa kertaa uusiksi, vaikka pitäisin niistä kuinka paljon tahansa. Lempikirjojeni kohdalla otan ne hyllystä, selailen ja saatan lukea virkistykseksi vaikka 5–20 sivua ja sitten laitan takaisin hyllyyn: olen saanut niistä sen mitä olen tullut hakemaan.

      En itsekään kutsuisi vanhaan palaamista ”uuden löytämiseksi”. Omalla kohdallani vahvat teokset vaivaavat jatkuvasti mutta aina samalla tavalla – eli eivät siten ”tyhjene”.

      Tykkää

  3. P.S. Ylen aamutelevision Jälkinäytöksessä 18.6. kysyttiin että onko Spike Leen Da 5 Bloods vuoden tärkein elokuva. (Omasta mielestäni se on kyllä tärkeä elokuvahistorian päivitys, mutta ei kovin hyvä, tosin aineksia hyvään olisi.) Ylen kulttuuritoimituksen päällikön Satu Nurmion mielestä elokuvaharrastajat pitivät varmasti elokuvasta siksi, että siinä oli niin paljon viitteitä muihin elokuviin. Nurmion kommentti oli hämmentävä. Leen viittaukset ovat karkkia uskottavuuttaan todisteleville elokuvaharrastajille, lähinnä aloittelijoile, mutta kun Ylen kulttuuritoimituksen päällikkö pitää niitä elokuvan laadun perusteluna, se on huolestuttavaa elokuvakulttuurin kannalta. Nurmion kanssa en jaksaisi käydä keskustelua elokuvataiteesta.

    Tykkää

    1. En ole klippiä nähnyt, mutta kertomasi perusteella mieleeni tulee, että elokuvia katsovaa ihmistä pidetään yhä enenevässä määrin myös ”kulttuuripiireissä” vain yhtenä ”nörtin” alalajina ja ajatteluun liittyy, että nörtit nyt vain tykkäävät kaikenlaisesta nippelitiedosta. Asenteeseen kuuluu, että kirjallisuudesta voi kirjoittaa vakavasti, elokuvasta ei. Ja tämä on myös liian helpolla itsensä päästävien elokuvakirjoittajien oma vika. Laiskasta arviosta kertoo se, että knoppitietouttaan osoittaakseen kuvailee elokuvan olevan ”vähän kuin eräs toinen elokuva”. Se on tapa johon lankeaa turhan helposti, kun teosta pitäisi tarkastella itsenään, omilla jaloillaan seisovana.

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Arsi Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s