Tukehtuminen

Tukehtuminen

Kirjallisuuteen on mahdollista tukehtua. Voi maata kotona vailla ihmeellisempiä päämääriä, lukea satoja sivuja päivässä ja ajatella, että elämä on tässä sivujen välissä.

Tommi Melender kirjoitti viitisen vuotta sitten Antiaikalaiseen:

Joitakin vuosia sitten luin maanisesti Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa. Erinäisistä syistä minussa oli silloin alttiutta monille Flaubertin esittämille ihmisvihamielisille ajatuksille. Mitä enemmän häntä luin, sitä kitkerämpää sappea sisuksistani pursusi.

– –

Jälkeenpäin olen luonnehtinut tuolloista elämänvaihettani ”kaudeksi ihmisvihaajana”. Kulutin melkein kaiken aikani lukemalla ja kirjoittamalla, minusta uhkasi tulla samanlainen haamumainen olento kuin niistä kalpeista nuorukaisista, jotka eivät tee muuta kuin pelaavat tietokonepelejä.

Olin kirjallisuuden ongelmakäyttäjä, epäterveellä tavalla Flaubertin vaikutuksen alainen.

Lukeminen voi sairastuttaa. Liian paljon myötäkarvaan silittävät kirjat ovat myrkkyä.

En sano, että niitä ei elämässään joskus myös tarvitsisi. Tietyissä kohdissa elämää joku teos voi olla kuin pelastusrengas.

Pelastusrenkaan tehtävä tosin on pitää pinnalla siihen asti, kunnes vedetään maihin; siihen ei ole tarkoitus jäädä roikkumaan, vaikka laivasta heitetään jo köyttä.

Tällainen pelastusrengas minulle oli Thomas Bernhardin tuotanto. Kirjoitan Bernhardista paraikaa esseetä. En oikeastaan tiedä, mitä siitä lopuksi syntyy. Tavoitteeni olisi saada valmista kesän aikana. Haluan joka tapauksessa välttää lopputuloksessa suurimmat henkilökohtaiset sävyt, joten kirjoitan ne tähän.

Bernhardin kirjallisuuden löytyminen oli ilmestys. Ensimmäinen häneltä lukemani teos oli Haaskio (1983), ja se oli minulle täystyrmäys. Luin hyvin nopeassa tahdissa kaiken häneltä suomennetun.

(Voitte arvata, että hänen romaaniensa suomentajan Tarja Roinilan taannoinen kuolema oli minulle yllättävän suuri asia. Roinilan Bernhard-suomennokset ovat ensiluokkaista suomalaista käännöskirjallisuutta. Olemalla alkuteosten hengelle uskollisia ne näyttävät, mihin oma kielemme pystyy. Opin niiden ja Leevi Lehdon Ulysses-versioinnin [1922/2012] myötä arvostamaan kääntäjyyttä aivan toisella tavalla. Enkä tarkoita tällä väheksyä Olli Sarrivaaran Bernhard-käännöksiä Lurra Editionsille.)

Tästä on jo vuosia, mutta kaikki mitä olin siihen mennessä mielessäni kypsytellyt sai Bernhardin proosassa ulostuloväylän, samastumispisteen. Päädyin jatkuvaan pettymykseen ihmiselämää kohtaan, mikä peitti alleen haluni ajatella asioista hyvää.

Elämäni oli äkkiä törmäyskurssilla filosofiani kanssa. Mitä kurjemmin ajattelin sitä iloisempaa elämäni alkoi äkkiä olla. Hyvät asiat kohtasivat huonon ajattelun ristiriitaisin seurauksin.

Uskon vakaasti, että Bernhardin lukeminen kiihdytti tätä kehitystä. Kirjojen maailmankuva esti minua näkemästä, että ajatteluni ei täsmää kokemusteni kanssa. Ne olivat olleet lohtuni vaikeina aikoina, mutta jäin niihin jumiin elämäni muuttuessa.

En erottanut kirjailijan, kirjojen ja omaa maailmankuvaani pian toisistaan. Otin teokset liian tosissani, vaikka uskottelin itselleni päinvastaista.

Suhtaudun lukemisen paljon puhuttuun sivistävään vaikutukseen, empatian lisäämiseen sun muuhun hehkutukseen kalseasti. Lukeminen on paljon muuta kuin lukemista, sitä että ottaa kirjan käteen ja alkaa oivaltaa sanoja. Myös lukijan persoonalla ja miten teksti sitä ruokkii on merkitystä.

Bernhardin lukeminen ei tehnyt minusta empaattisempaa vaan vihamielisemmän ja sulkeutuneemman.

*

Se oli silloin. Bernhard on edelleen mielestäni mestari. En kirjoittaisi esseetä ja palaisi hänen romaaniensa pariin, jos en ajattelisi näin. Mutta kuten Melender Flaubertinsa kanssa, näen tekstit nyt eri tavoin.

Ajattelen, ettei niitä ole tarkoitettu liian tosissaan otettaviksi. Ne on myös kirjoitettu vinoiluksi ummehtuneille kulttuuri-ihmisille, jotka luulevat, ettei heidän paskansa haise ja jotka ottavat kirjallisuuden liian tosissaan. Bernhardin työtä kohtaan tulisi olla myös kriittinen.

Niin kuin eräs ystäväni, joka sai minut tokeentumaan toteamalla, että kuinka ihmeessä voit viihtyä kirjojen parissa, joissa etuoikeutetut nillittävät neuroottisesti täysin tuulesta temmatuista ja kaikkien ihmisten elämille merkityksettömistä asioista. Niinpä, mutta niin vain viihdyn, ja ehkä se on yksi asia, jota tulen ajattelemaan ainakin esseeni taustalla.

Kirjailija otettiin mielestäni Suomessa vastaan nerona sen kummemmin kyseenalaistamatta asiaa. Vaikka hän on sitä sanataiteellisesti (paras asia Roinilan suomennoksissa on, että ne vahvistivat minulle lopullisesti, että aivan miten tahansa saa kirjoittaa, jos tietää mitä tekee), en etsisi hänen teoksistaan lohtua omiin huoliini. Enää.

Toisaalta opin kai yhden asian: En enää tiedä olenko koskaan saanut taiteesta niin paljon irti kuin toisten ihmisten läheisyydestä. Ainakaan mitään sellaista, joka ei olisi tehnyt lähes peruuttamatonta vahinkoa.

4 vastausta artikkeliin “Tukehtuminen

  1. Olen näköjään löytänyt tästä sun blogista ittelleni kesäpiristeen kun taas olen kommentoimassa.

    Mulle on käynyt niin, että en enää jaksa filosofiaa enkä taidetta turhuuden, kaaoksen ja tyhjyyden julistamisena sitten yhtään. (Kirjoitin postauksenkin nimellä Hyvästi filosofia.) Alkanut tuntua tärkeilyltä. Identiteetin rakentaminen noilla entiteeteillä tuntuu vain käänteiseltä tarkoituksen perustelemiselta, rottumiselta massasta. Haluan olla massaa. Nautin elämästä, rakastan sitä, ja jos luen, niin viihdettä ja kertomuksia, jotka pyrkivät perustelemaan vain itsensä. Nyt menossa Lee Childin Etsintäkuulutettu ja Kingin 22.11. Minioita kirjoja.(Sitä Rubleviakin katson vain nauttiakseni. Ja mestarillisen Lilja 4-everin viharekisteristäkin nautin.)

    Enkä ole pinnallistunut. Olen vain parantunut riippuvuudestani.

    Tykkää

    1. Mukavaa kuulla, että bloggauksia luetaan. Olen viime aikoina kirjoittanut vähemmän. Ideoita on ollut, joten syljen ne kaikki ulos varmaankin jossain vaiheessa eri reittejä pitkin.

      Olen itse ajatellut, että filosofiassa ei ole vika vaan filosofeissa. Filosofia on apupyöriä ajattelulle ja toiminnalle, mutta filosofien ongelma on halu voittaa, löytää humanistinen yhtenäisteoria. Kaikki sellaiset yritykset ovat tuomittuja ajamaan alas jyrkänteeltä.

      Tykkää

  2. Hyvä tuo apupyörä. Filosofian syvin pointti on etiikassa, lopultakin.

    (Yritän muuten muotoilla juttua andrei rublevista siihen teidän luovan kirjoittamisen kehteenne, jonka nimeä en nyt tähän muista.)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s