Kategoria: Filosofia, psykologia, sosiologia

Ehdotus tabuksi

Saturnus

Tuija Siltamäki kirjoitti tabusanan tarkoituksettomuudesta Yleen. Eniten tekstissä minua harmitti se, etten ehtinyt kirjoittaa asiasta blogiin ensin, koska olen pohtinut samaa paljon.

On vaikea keksiä niin pientä asiaa, ettei siitä joku voisi raivota päiväkausia netissä – ja toisaalta niin isoa, ettei sitä voisi julkisuudessa käsitellä. Jopa ”kadun lasten hankkimista” on tutkittu ja käsitelty mediassa samoin insestiset seksifantasiat. Miten tässä maailmassa mikään voisi enää olla tabu, kun kaikesta on jo tehty kansijuttu?

Kahdesta asiasta olen eri mieltä Siltamäen kanssa:

Ensimmäinen on se, että median käsittely tarkoittaisi, ettei tabua ole. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä ”medialla” ei lähtökohtaisesti ole moraalia muutenkaan. Median tehtävä on olla aina likainen, jotta lukijan ei tarvitsisi olla. Tarkoitus on vain myydä uutistuotetta. Uutisointia raflaavista aiheista on tehty iät ja ajat – median oma suhtautuminen eri asioihin on välissä kyllä voinut muuttua.

Toisekseen Siltamäki ilmeisesti käsittää ”oikean” tabun koskevan kokonaista yhteiskuntaa. Sitä se ei kuitenkaan tarkoita, koska asia voi olla tabu yhdessä yhteisössä ja merkityksetön toisessa saman yhteiskunnan sisällä. Tabun ei tarvitse koskea koko valtiota, eikä Siltamäen esimerkki omiin majoihinsa kuukautisten ajaksi eristetyistä naisista koske kaikkia ihmisiä edes Nepalissa.

Omassa sukupolvessani ja nuoremmissakin on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan olleet tekemisissä monien omasta elinpiiristäni katsoen arkipäiväisten asioiden kanssa.

Nämä ihmiset myös suhtautuvat näistä asioista tehtyihin uutisiin halveksuvasti ja usein reaktiolla ”miksi tästä pitää kirjoittaa”. Heidän elinpiirissään ne ovat, jos eivät tabuja, niin ainakin vältettäviä asioita.

Toki lisään, että on myös ihmisiä, jotka ovat vain kyllästyneet samoihin aiheisiin ja siksi ärsyyntyvät median rummutuksesta. Myönnän toisinaan kuuluvani tähän kyllästyneiden joukkoon. Siksi olen luultavasti sokea monille asioille, jotka ovat toisille tabuja.

Kaikki on suhteellista. Tabu on asia, jota et voi sanoa ilman, että joudut yhteisön sysäämänä kuilun pohjalle. Kaikenlaiset poliittiset vaahtoamiset tai oudot seksifantasiat ovat sitä kyllä myös, jos alat möläytellä niitä sukujuhlissa.

Se, että niistä kerrotaan avoimesti tutkijalle, ei tarkoita vielä mitään. Kerrotaanhan nepalilaisten naistenkin eristämisestä varmasti ulkomaisille tutkijoille.

*

Pohdimme kerran ystäväni kanssa, mikä voisi olla asia, joka on oikeasti tabu, jos tabulla tarkoitetaan sitä, että ymmärrystä ei heru julkisesti keneltäkään ja suhtautuminen on kauttaaltaan järkyttynyt ja torjuva.

Kyseessä ei saa olla rikos, vaan kyseessä on oltava tuntemus tai ajatus, joka kohtaa laajaa vastarintaa puhtaasti emotionaalisen reaktion pohjalta.

Päädyimme pohdinnan jälkeen seuraavaan ehdotukseen. Joku toinen saa yrittää, jos keksii paremman:

Omien lastensa vihaaminen. Siis niin, että lapset eivät ole tehneet mitään ansaitakseen sen.

Emme tarkoittaneet mitään stressiin perustuvia ”lapset veivät vapauteni” -pohdintoja tai psykologien latistavia ”jokainen vanhempi vihaa joskus lapsiaan” -lätinöitä tai ”pettymystä äitiyteen”, joihin Siltamäki omassa jutussaan viittaa, vaan irrationaalista ja perinpohjaista halveksuntaa omia lapsiaan kohtaan ihmisinä. Vauvaiästä aikuisuuteen asti. Lapset eivät olisi vieneet mitään pois henkilöltä tai estäneet tämän elämässä mitään, vaan hän vain pitäisi näitä kuvottavina, itseään alempiarvoisina. Muiden silmissä lapset olisivat tietysti täysin tavallisia ihmisiä.

Yrittäkää keksiä ihminen, joka olisi valmis tunnustamaan asian julkisesti. Se voi vielä onnistua, mutta yrittäkää kuvitella ketään, joka sanoisi, että hyvä kun tästä keskustellaan ja uskaltaisi edes yrittää järkeistää tällaista perinpohjaista inhoa. Ehkä joku sosiologi väkisin löytäisi selityksen, mutta haluaisiko sitä kukaan kuulla, erityisesti kun syytetty systemaattisesti kieltäisi kaiken rationalisoinnin?

Ja henkilön täytyy tulla asian kanssa ulos omilla kasvoillaan ja nimellään. Tuntemattomaksi jäävän huuto Internetiin ei riitä.

Pystyykö monikaan edes ottamaan vastaan tällaista mielipidettä etsimättä siihen väkisin syytä oman mielensä rauhoittamiseksi?

Edes Jörn Donner ei vihannut lapsiaan, vaikka sohaisi ampiaispesää toteamalla, ettei tunne osaa heistä kohtaan juuri mitään.

Puhdas, perusteeton halveksunta omia, siis nimenomaan omia, viattomia lapsia kohtaan – siinä on jotain, joka voi saada kovimmankin kulttuurirelativistin pohtimaan, että onko tämä nyt luonnotonta.

”Yhtenäiskulttuuri on kuollut” kirjoittaa kolumnisti, eikä ymmärrä, ettei yhtenäiskulttuuri voi suoranaisesti kuolla, koska sellaista ei ole koskaan ollut paitsi jollain Intian valtameren saarelle eristäytyneellä heimolla.

Valitellessaan kulttuurin katoamista yksilö oikeastaan tarkoittaa olevansa itse mennyttä maailmaa, mutta fakta ei ole vielä uponnut hänen kalloonsa – usein valittelija ei vielä ole sen ikäinen, että maailman käveleminen hänen ohitseen olisi tullut selväksi.

Hänestä tuntuu, että hän elää suuressa murroksessa. Hänestä, niin kuin monesta muusta, tuntuu siltä kuin ihmiskunnan historia olisi alkanut hänen syntymästään.

Tämän maan alkutaipaleella käytiin sisällissota. 1930-luvulla koettiin fasismin nousu, joka vältettiin täpärästi. Sitten saimme osallistua toiseen maailmansotaan – juku, sepä vasta hauskaa. 1960-luvulla vältettiin suututtamasta Neuvostoliittoa ja väiteltiin siitä saako Jumalaa pilkata. Samalla paettiin laumoittain Ruotsiin etsimään parempaa elämää. 1980-luvun nousukausi jakoi ihmiset jyviin ja akanoihin, minkä seurauksena 1990-luvulla koettiin lama, joka jakoi Suomen lopullisesti taloudellisesti kahtia: menestyjien vuosikymmenen huipentuma. Kansainvälisemmässä muodossa lama teki paluun 2000-luvulla ja näiden kahden laman jälkiä yritetään korjata vieläkin, kun seuraava häämöttää jo horisontissa tai oikeastaan on jo nostamassa kouraansa koputtaakseen oveen. Tulevaisuudessa mietitään, että mitäs tehdään tämän ilmasto-ongelman kanssa, kun Porvoossa voi kohta istuttaa oliivipuita ja muualla maailmassa on yhä sietämättömämpää elää.

Ja sitten joku (juhaitkonensaskasaarikoskioskarionninen) kirjoittaa jostain Uuno Turhapuron laskeneista TV-katsojaluvuista musertavana havaintona. Tai jaosta maaseudun ja kaupungin välillä, kuin se olisi jotain järisyttävän poikkeuksellista tämän maan historiassa. Heidän logiikkansa: ”Katsokaas kun lama-Suomi ja jääkiekon MM olivat yhdistävä kokemus…” Mutta kenelle?

Sosiaalinen media ja sen kaveri kapitalismi ovat tehneet kulttuurissa tapahtuvat muutokset näkyvämmiksi tuomalla median lellikkiaiheita paremmin esille ja siten kiihdyttämällä ilmiöiden elinkaarta. Kulttuuria työnnetään puskutraktorilla joukkohautaan, koska sitä on niin paljon. Pienet teokset tukehtuvat isojen alle. Niin on toki ollut aina, nyt sen alati kiihtyvältä nopeudelta ei vain voi paeta, eivätkä yksilön aivot enää pysy perässä eli hallitse kokonaisuutta.

Se mitä vanhoja hyviä aikoja muisteleva kolumnisti pohjimmiltaan sanoo on: ”Asiat eivät ole enää aivan sellaisia, kuin muistan niiden olevan.” Eli: ”Voi kuunnelkaa minua!” Eli: ”Minä pelkään kuolemaa.”

Tylsä

Tylsä

Toimittaja Anton Vanha-Majamaa kirjoitti noin kuukausi takaperin Ylen nettisivuille kolumnin havahtumisestaan tylsyyden ihanuuteen:

Haaveilen laiskottelusta, johon ei liity tulostavoitteita ja joka ei tee minusta tuottavampaa yhteiskunnan jäsentä, ahkerampaa työntekijää, parempaa kolumnistia.

Laiskottelusta, joka johtaa täyteen, kaikennielevään tylsyyteen. Semmoiseen, jossa ehtii puristella voikukan vartta ja miettiä: voi, kun tämä kesä jo loppuisi!

Ehkä aloitan laiskottelun tästä ja nyt, kunhan kolumnin merkkimäärä on täynnä.

Arvaamme kaikki, ettei Vanha-Majamaa tee niin, koska hän määrittelee kuin huomaamattaan joutilaisuuden negatiivisuuden kautta, vaikka pitää yhtäläisen pahana myös kilpailuyhteiskuntaa. Ja tietysti hän ei tee niin myös, koska tämä on kolumni ja niissä valehdellaan aina.

Rivien välistä on luettavissa, että kiireinen elämäntapa on ”paha”, mutta ei oikeastaan, koska se on kuitenkin myös jännä. Tylsä joutilaisuus taas on ”hyvä” mutta ei oikeastaan, koska sen ongelma on jännän puute.

Kirjoitus edustaa tyypillistä havahtumisen ideologian kolumnia. Toimittaja on huomannut, että kiireisen elämän taustalla on toinen maailma, johon on hyvä pysähtyä pohtimaan mennyttä ja tulevaa.

Tyypillisesti näissä kolumneissa hyvää edustavat luonto, hiljaisuus, koskematon rauha, pahaa kaupunki, meteli, media, stressi. Paitsi jos kirjoittaja on Tuomas Enbuske, jolloin asiat ovat periaatteesta aina päinvastoin.

So far, so good ja tutuilla kliseeladuilla hiihdellään, mutta kun Vanha-Majamaa kutsuu joutilaisuutta, hiljaisuutta, pysähtymistä tylsyydeksi, hän tekee karhunpalveluksen kaikille näille käsitteille.

Tylsyys on negatiivinen sana, jota ylistäminen ei muuta positiiviseksi. Siten kolumni menettää merkityksensä. Juuri kukaan ei halua syödä pahaa ruokaa, vaikka sanottaisiin, että se tekee hyvää.

Kukaan ei tee mitään toimittajan tylsyyden ylistyksellä, koska tylsyys on läpeensä negatiivinen sana. Se ei uudelleenmäärittelyillä parane. Pikemminkin uskon, että hän käyttää tylsyyttä kuvaamaan jotain, jolle ei ole löytänyt parempaa ilmaisua.

Ehkä hän ei ymmärrä subjektiivisen tylsyyden kokemuksensa ulkopuolella olevan mahdollista myös kokea joutilaisuus kaikkea muuta kuin tylsäksi.

Kolumnin lähtökohta ei riitä todelliseksi kyseenalaistukseksi, sillä kyse on vain yksinkertaisesta hyvän ja pahan määritteiden keskinäisestä vaihdosta.

Pohjimmiltaan Vanha-Majamaan teksti pönkittää kilpailuyhteiskunnan tavoitteita, hieman niin kuin hänen siteeraamansa Pontus Purokuru saarnaa kiirettä, pinnallisuutta ja pintaliitoa vastaan… osallistumalla kirjallisilla töillään täsmälleen samaan.

Vanha-Majamaa ei vie ajatustaan pidemmälle kohti kivuliaampaa havahtumista.  Hän ei ehdota, että hänen elämänsä mediapommituksessa on aivot samalle uralle asettavan turruttavaa, eli että juuri se olisi tylsää. Tämä tapahtumien merkityksellisyyden illuusio on asia, jonka rauhoittuminen paljastaa.

Todellinen kapina on kaikesta tarjotusta kieltäytymistä juuri siksi, että sitä tarjotaan.

*

Kun lähden muutaman kerran vuodessa maalle sukulaisiin ja tuijottamaan kulloistakin vuorossa olevasta neljästä vuodenajasta, en ole koskaan ajatellut kärsiväni tylsyydestä.

Rauha ja hiljaisuus, joutilaisuus, mahdollistavat ajatukset, jotka ovat yleensä mahdollisia vain juuri ennen nukahtamista, koska jatkuva viestipommitus ei enää kurista aivoja kuoliaaksi.

Miten mahdollisuutta todella oivaltaa jotain voi kutsua tylsyydeksi?

Olen miettinyt kenelle näitä kolumneja kirjoitetaan. Ketään toimittajan havainto ei saa omia tottumuksiaan muuttamaan.

Ennemmin se saa samanlaisessa elämäntilanteessa olevat nyökkäilemään, että jep jep, tunnistan kanssasi sen mikä on oikeasti tärkeää – mutta jostain syystä oikeasti tärkeä ei ole niin tärkeää, että totuttuun etsisi pysyvää muutosta.

Ei kai, kun tärkeä leimataan täysin ikäväksi.

Olen tunnistavinani saman ajatuksen kuin vuodesta toiseen jatkuvissa lukutaitokampanjoissa ja valistuksissa kiusaamista vastaan, joiden todellisista vaikutuksista ei ole näkynyt juuri muuta hyötyä kuin niihin osallistuvien hyväksyvä selkääntaputus itselleen. Jes, minä tiedostan.

Tarinoita kaaoksesta

Tarinoita kaaoksesta

Jollain tasolla kaikki minkä puolesta kirjoitan ja kaikki mitä etsin myös toisten ihmisten luovuudelta, on tavalla tai toisella kaaoksen, merkityksettömyyden ja ratkaisemattomuuden puolesta puhumista. Ei aina suoraan, mutta taustalla ajatus häämöttää kuitenkin.

Suhtaudun siisteihin tarinoihin epäluuloisesti, jopa fiktioissa. Esimerkiksi pidin opiskeluaikana kummallisena tapaa, jolla tv-käsikirjoittamisessa pyrittiin kaaren, hyvän kertomuksen, rakentamiseen väkisin.

Luin tuohon aikaan esimerkiksi Jonathan Rosenbaumin elokuvateoreettista kirjoittelua, jossa tarinallisuuden ylistetty asema kyseenalaistettiin siksi, että se sulki kokeellisuuden, yllättävyyden ja siten myös keskeneräisyyden ulos paitsi tyylikeinoina, myös kerronnan ja tunteiden ilmaisun välineinä. Rosenbaumin perustelut vakuuttivat. Tarinoiden ja arkkityyppien rajallisuus on helppo todistaa vain, jos mielikuvitus ei riitä.

Kun kaksi viestiä ovat ristiriidassa keskenään, jommassa kummassa on enemmän epäiltävää. Lopulta tarinoista turinoiminen vaikutti vähemmän ajattelulta ja enemmän vain helposti opiskelijoille opetettavalta. Rosenbaum on tässä kysymyksessä mielestäni edelleen oikea(mma)ssa.

*

Silloin harvoin, kun kirjoitan jostain minulle henkilökohtaisesta, mitä en tee mielelläni, epäröin, koska pelkään tarinallistavani elämääni, vaikka haluan vain käydä lävitse ajatuksiani.

Tunnen tuolloin itseni kirjallisesti kömpelöksi. Juuri tämä tarinan rakentaminen tyhjästä etoo minua monissa esseissäkin: minun elämäni on minun kertomukseni ja pälä pälä pälä.

Vaan eihän se ole, sillä elämäni kontrolli on rajallinen. En muista mitä olen tehnyt, minua ohjaavat impulssit ja ulkoa oppimani harhaluulot siinä missä muitakin, minulla on valemuistoja, olen tehnyt virheitä, jotka eivät korjaannu, ja tehnyt asioita oikein, vaikka en ole itse sitä tajunnut, sattuma on niin rääkännyt kuin lahjonnut minua, elämänasennettani ei voi tiivistää lauseisiin – jos voisi, en kirjoittaisi jatkuvasti.

Emme ole filosofisesti pystyneet osoittamaan edes vapaan tahdon olemassaoloa, silti elämänhallintaan tai sen menetykseen uskotaan laajalti, ainakin länsimaassa nimeltä Suomi.

*

Olen lukenut ilolla viimeaikaisia kertomuksellisuuskriittisiä puheenvuoroja enkä pelkästään journalismin ja tiedonvälityksen kannalta.

Ensimmäisen linkin takana Maria Mäkelä käsittelee artikkelissaan Totuuksia ja politiikkaa tarinallistuvassa mediaympäristössä (2019) kertomuksien voimaa, tarkemmin erästä poliitikko Emma Karin (vihreät) sosiaalisen median päivitystä vuoden 2017 kuntavaalien alla, jossa Kari kertoi tavanneensa laitapuolen kulkijan, jonka kanssa kävi merkityksellisen keskustelun.

Karin päivityksessä lukee muun muassa näin:

Kun astuin lavalta, luokseni käveli mies. Miehen hampaat olivat amfetamiinin viemät, silmät pälyilivät ja vaatteet haisivat lialta. ”Puhuit musta. Mää olen niitä, kadonneita poikia.” Hätkähdin. – – Nyt ei ole kotia, eikä toivoa paremmasta. ”Mun elämä meni jo, mutta pelasta ne muut pojat”, hän sanoin. [sic] Lupasin, että teen kaiken minkä voin. ”Se ei vaan taida olla tarpeeksi”, hän sanoi. Se kirpaisi.

Mäkelä taas kirjoittaa näin:

Keskiössä eivät kuitenkaan ole tapahtumat, vaan inhimillinen kokemus, vieläpä kolmella tasolla: ”kadotetun pojan” kokemus syrjäytymisestä (”Ongelmat
kasaantuivat eikä mikään onnistunut”); Karin kokemus kohtaamisesta (”Se kirpaisi […] Kävellessäni bussille mietin, että hänkin on ollut jonkun pieni
poika”); ja lopulta, mikä tärkeintä, päivityksen lukijan ja jakajan kokemus, sillä sosiaalisen median jaoissa on ensisijaisesti kyse reaktion ja kokemuksen jakamisesta (Papacharissi 2015; Mäkelä 2019).

Kertomuksen yksityiskohdat toimivat kahdessa tehtävässä: kuten tarinallisessa journalismissa, ne ovat silminnäkijän todistusaineistoa vakuuttamassa, että ”tämä tapahtui”; voimakkaammin ne muistuttavat kuitenkin kaunokirjallisesta halusta luoda ruumiillisesti samastuttava tarinamaailma. Karin kertomuksessa yksityiskohdat ovat tunteesta ja kokemuksesta täyteen ladattuja: ”Miehen hampaat olivat amfetamiinin viemät, silmät pälyilivät ja vaatteet haisivat lialta”; ”Hänellä oli äiti, joka suukotteli varpaita […] Hänellä oli isä, joka kutitti vatsasta”.

”Pelasta ne muut pojat”? Huomaan ymmärtäväni valitusta, jonka mukaan ihmisiä manipuloidaan median tai poliitikkojen toimesta, koska Karin päivityksen kaltaista epäilyksenalaista kertomusta, mahdollisesti silkkaa potaskaa, jaetaan eteenpäin kritiikittä. [1]

Kuin Timo Soini parhaimmillaan, Kari kehittää tarinaan yksityiskohtia, jotka eivät tyydy havainnointiin vaan sinkoutuvat johtopäätöksiin ja affekteihin. Se on siis fiktiota tai ainakin fiktion rajoilla kävelevää vaikuttamista.

Vai onko kirjoitus tulkittavissa niin, että Kari on kohdannut elämänsä ensimmäisen kerran spurgun ja ymmärtänyt sopivasti vaalien alla, että myös epäonnistujilla on ihmisarvo?

*

Edellinen on vain yksi esimerkki hallinnasta tarinoilla. Tarinoilla rakennetaan järjestystä, järjestelmiä sinne, missä niitä ei ole. Tarinoita rakennetaan torjumaan kaaos.

Järjestyksen vuoksi uskotaan hallintoon. Jos ei uskota hallintoon, uskotaan salaliittoihin tai rahaan. Kun maallinen ei riitä, uskotaan psykologiaan, elämänviisauksiin tai henkiolentoihin.

Järjestys tai tarinallisuus on toki myös tarpeellista. Ilman tarinoita elämästä voi kadota mielekkyys. Samaten kavahdan ihmisiä, jotka kyseenalaistavat tarinoita näennäisesti ja pyytävät ”avaamaan silmät” ja ”lakkaamaan olemasta lammas”, koska he ovat useimmiten kaikkein syvimmällä omien pakkomielteidensä suossa.

Tarinoiden mukaan toimiminen ei ole yksioikoisesti pahasta. Ahdistavampaa on, jos niihin tulee myös uskoa ja jos tällaista ideologista antautumista jopa odotetaan.

Arjen tarinoista voi nauttia niin kuin teatterista tai elokuvasta – samalla olisi hyvä pitää mielessä, että kyseessä on esitys eikä todistus.

Se ei latista nautintoa tai esityksen arvoa, mutta jotta sitä voisi ymmärtää, on pidettävä mielessä, että nähdyn takana on paljon muutakin, ennen kaikkea valtavasti kohinaa, jota ei voi ymmärtää.

*

Missä on niiden paikka, jotka haluavat pitää kaaoksesta kiinni? Kaoottisuuden hyväksyminen nähdään moraalittomana, pahana, relativismina tai muuna haukkumasanana. Sen manataan tarkoittavan lopun alkua.

Kaaoksen ajattelemista pidetään aivan liian vaikeana, metafyysisenä, ei yhteneväisenä todellisuuden kanssa.

En ole pessimisti, mutta minusta tuntuu huonoina päivinä usein tältä: Ehdoton luotto tarinoihin ja järjestykseen, johonkin kaiken ratkaisevaan vastaukseen, joka vain odottaa juuri kulman takana, on ihmisluonnolle väistämätöntä. Yhtä väistämätöntä on, että kaikilla paitsi umpimielisimmillä ja vahvimmilla se johtaa elämänpettymykseen, kriisiin, ahdistukseen ja pahimmillaan väkivaltaan, sillä järjestelmien perustava heikkoutena on niiden sisään rakennettu, lopulta tapahtuva romahdus. Eiväthän järjestelmät voi muuta, koska ne eivät ole totta vaan fiktiota ja kaikki fiktiot vanhenevat.


[1] Valitettavasti tämä valitus on pääasiassa poliittisesti värittynyttä ja sillä tarkoitetaan, että tarinoiden pitäisi olla oikeistolaisempaa potaskaa.

Mitä kirjoitin aiemmin oli oikeastaan ainakin jossain määrin myöhäiswittgensteinilaista, sillä se olettaa jonkinlaisen sanomattoman suhteen – tässä tapauksessa kaoottisen – eli olevaisen, jota sanat ja niiden ilmenemistavat eli fiktio eivät tavoita. Tätä voisi ironisesti kutsua myös olettamuudeksi, koska se ei ole kuvailtavissa. Silti tähän olemattomaan meillä on jonkinlainen suhde, jota fiktiolla pyrimme ilmentämään.

Jälkimodernistisen ajattelun ytimeksi on noussut vuorostaan oletus siitä, että fiktio on vastaansanomaton kokemus, joka luo vain lisää fiktioita, olematonta ei ole, on vain tekstejä ja luentaa ja niihin sisältyy kaikki; ne vaikuttavat olemiseen, joka on myös jonkinlaista tekstin todeksi elämistä.

Tekstit ja meemit ovatkin todella vahvoja liikuttajia ja voivat vaikuttaa esimerkiksi ihmisten käytökseen, mutta eivät lopullisesti. En voi antaa tähän sen parempaa vastinetta, kuin että en usko tähän, sillä kokemukseni on eroava; elämä on täynnä narratiiveista poikkeavia asioita, jotka eivät kuitenkaan ole uskonnollisia ihmeitä vaan puhdasta ennakoimatonta olemista, jota jopa taolaisuuden kaltainen ajatus rajoittaa pyrkiessään pohjimmiltaan absurdiin hahmottoman ohjeistamiseen.

Jos kokemuksellisuuden vahvuuteen ei usko, voi esitellä ilmiötä itselleen kärjistetyin tehokeinoin, esimerkiksi päihteillä, joiden antamia kokemuksia eivät sanat tavoita kuin laimeana kangastuksena; kokemus on niin paljon vahvempi ja jokainen sitä esittelevä sana ja visuaali vajavainen, ettei todellisuuden kokemuksen erillisyydestä sanallisiin esityksiin verrattuna ole enää epäselvyyttä. Tämän jälkeen erillisyyden havaitsee myös arjessaan helpommin.