Kategoria: Filosofia, psykologia, sosiologia

Mitä kirjoitin aiemmin oli oikeastaan ainakin jossain määrin myöhäiswittgensteinilaista, sillä se olettaa jonkinlaisen sanomattoman suhteen – tässä tapauksessa kaoottisen – eli olevaisen, jota sanat ja niiden ilmenemistavat eli fiktio eivät tavoita. Tätä voisi ironisesti kutsua myös olettamuudeksi, koska se ei ole kuvailtavissa. Silti tähän olemattomaan meillä on jonkinlainen suhde, jota fiktiolla pyrimme ilmentämään.

Jälkimodernistisen ajattelun ytimeksi on noussut vuorostaan oletus siitä, että fiktio on vastaansanomaton kokemus, joka luo vain lisää fiktioita, olematonta ei ole, on vain tekstejä ja luentaa ja niihin sisältyy kaikki; ne vaikuttavat olemiseen, joka on myös jonkinlaista tekstin todeksi elämistä.

Tekstit ja meemit ovatkin todella vahvoja liikuttajia ja voivat vaikuttaa esimerkiksi ihmisten käytökseen, mutta eivät lopullisesti. En voi antaa tähän sen parempaa vastinetta, kuin että en usko tähän, sillä kokemukseni on eroava; elämä on täynnä narratiiveista poikkeavia asioita, jotka eivät kuitenkaan ole uskonnollisia ihmeitä vaan puhdasta ennakoimatonta olemista, jota jopa taolaisuuden kaltainen ajatus rajoittaa pyrkiessään pohjimmiltaan absurdiin hahmottoman ohjeistamiseen.

Jos kokemuksellisuuden vahvuuteen ei usko, voi esitellä ilmiötä itselleen kärjistetyin tehokeinoin, esimerkiksi päihteillä, joiden antamia kokemuksia eivät sanat tavoita kuin laimeana kangastuksena; kokemus on niin paljon vahvempi ja jokainen sitä esittelevä sana ja visuaali vajavainen, ettei todellisuuden kokemuksen erillisyydestä sanallisiin esityksiin verrattuna ole enää epäselvyyttä. Tämän jälkeen erillisyyden havaitsee myös arjessaan helpommin.

Fomon turhuudesta

Fomon turhuudesta

Olen välttynyt fear of missing out -ilmiöltä eli fomolta, koska sisuksiini on koodattu seuraava ajatus: moni kiinnostavalta kuulostava asia on täysin tavanomainen.

Muutamat tutut ovat kertoneet, että sosiaalinen media saa aikaan tunteen siitä, että pitäisi olla kokenut vaikka mitä. Pitäisi matkustaa, leipoa perinteisiä karjalanpiirakoita, opetella joku kieli ja nähdä pinnalla olevan bändin keikka.

Tämä johtaa ahdistukseen: miksi en osallistunut tuonne, miksi en tehnyt sitä tai tätä.

En ole keskustellut asiasta sen syvällisemmin näin kokevien ihmisten kanssa. Olen kuitenkin huomannut kaikkien olevan kateellisia vähän kaikille, on tekeminen mitä tahansa. Kiireiset ovat kateellisia toisten vapaa-ajalle, rennommin ottavat ajattelevat tekevänsä jotain väärin toisten kiireiden rinnalla.

Itse olen vain iloinen toisten puolesta, jotka tekevät mukavalta vaikuttavia asioita. Jos jotain, olen inspiroitunut hyvällä tavalla.

En siis pääse sisälle tämän ahdistuksen syihin tunteiden näkökulmasta, vaikka olen siitä lukenut. Olisi kiinnostavaa kuulla asiasta lisää siitä kärsivältä.

*

Fomon ytimessä ovat kuvat. Kuvat ja videot tiivistävät kokemukset timanteiksi tavalla, joka ei vastaa arkista kokemusta. Kuviin voi poimia yhden pysäytetyn hetken, joka ei kerro koko juonta.

Kuviin luottamisesta on kyse myös erityisesti aasialaisten kärsimästä Pariisin syndroomasta. Populaariviihteestä tuttu kaupunki paljastuu täysin tavalliseksi: likaa kaikkialla ja vihamieliseltä tuntuvia ihmisiä.

Fomon kaltaiset sosiaaliset pakotteet ovat ulkoa päin saneltuja, trendejä. Ne ovat mainostajien saama niskalenkki kuluttajasta, uskonnollisten rituaalien korvike. Sinun on maistettava tätä ruokaa, pelattava tätä peliä, juotava tätä samppanjaa.

Onhan se helppoa uskoa, kun asiaa tarpeeksi moni hokee, vaikka Instagramissa ja blogeissakin tehdään nykyään kaupallisia yhteistöitä.

Nämä pakkomielteet käyvät sitä vastaan, mitä pidän hyvänä elämänä eli asioiden tekemistä niitä itseään varten. Ihmisen pitäisi osallistua itsensä ja sosiaalisuutensa vuoksi, ei ollakseen mukana jonkun ennalta merkitykselliseksi päättämässä.

Tämän hyvän, hetkessä mukana olevan arkisen elämän puolesta on vaikeaa kirjoittaa, koska markkinat ovat kaapanneet myös tämän retoriikan voidakseen tuottaa pop-psykologiaa ja ”rentoja ajanviettotapoja”, joille toiset voivat taas olla kateellisia.

Moni kuvittelee sosiaalisen median kuvissaankin kyse olevan hetkessä elämisestä, koska ajatus kuvan hetkellisyydestä on sekoittunut hetkeen tarttumiseen elämänasenteena. Tämä on kuin väittäisi digikameran olevan taolaisuutta.

Tämän vuoksi inhoan populaarikulttuuriin kuuluvaa hypeä ja kaikkea sosiaalista kulttuuria, joka elää siitä. Myös lehdistö on tässä ilmapiirissä mukana, eikä aina edes tajua tekevänsä mainosjournalismia. Terveisiä kaikille Game of Thrones -artikkeleita rustanneille senttareille ja vakkareille.

Onnekseni minut on kasvatettu niin, että kun joku alkaa pakottaa tällaisia ehdottomasti koettavia juttuja, reaktioni on pääasiassa torjunta. Trendikkäisiin ilmiöihin on turvallista suhtautua pitkän ajallisen matkan päästä.

Silloin asiat näyttäytyvät niiden todellisessa, kestävässä arvossa – vailla kiirellisyyden painolastia.

 

Kirjaimet ovat suosituksia

Kirjaimet ovat suosituksia

Lukupäätöksiini vaikuttaa kirjailijan kunnianhimo. Jos pystyn aistimaan teoksessa pyrkimyksen taidelajin keinojen oivaltavaan hyödyntämiseen – eli että kirjoittamiselle on ollut joku kirjallinen vaikutin eikä vain ”halu sanoa jotain” – se kiinnostaa minua enemmän.

Tämä vaikuttimien arvailu on merkittävä osa makuani, vaikka en ole muuten kirjailijoiden elämistä juurikaan kiinnostunut enkä useimmiten jaksa lukea edes heidän haastatteluitaan.

Niinpä minun kuin monen muunkin maku on ennustettavissa. Goodreads on antamani aineiston perusteella arvaamisessa hyvä; se on alkanut ymmärtää, että olen kiinnostunut 200–5 000 ääntä saaneesta eurooppalaisesta ja yhdysvaltalaisesta taidekirjallisuudesta, joka ilmentää tiettyjä asenteita ja tyylejä.

YouTube taas on arvonnassaan todella huono ja leväperäinen. Se tarjoaa minulle kerta toisensa jälkeen klippejä suomalaisista tv-ohjelmista ja Jordan Petersonia, vaikka katson lähinnä kirjallisuusjuttuja, tiettyjä samojen tekijöiden tuottamia ruoka- ja pelivideoita tai kuuntelen musiikkia. Valinnat eivät selity muilla sivuilla tekemilläni vierailuilla.

Olen merkinnyt jo useaan tusinaan tarjottuun Petersoniin liittyvään videoon, etten ole kiinnostunut aiheesta.

Silti algoritmi ei aina vieläkään tajua, että sana ”Jordan” on mielestäni jo epäkiinnostava ja lopeta tarjoamista sillä perusteella. Uusia filosofivideoita pulpahtaa pintaan kuin paskaa oululaisessa uimahallissa.

Minua kiinnostaisi kysyä joltain asiantuntijalta, onko kirjallisuudessa sinänsä jotain, joka tekee ennustamisesta helpompaa? Luovatko sanat ja kieli niin perustavanlaatuisia eroja ihmisten välille, että oikein arvaavan algoritmin rakentaminen on paljon helpompaa kuin audiovisuaalisen sisällön pohjalta?

Goodreads ei ole tarjonnut minulle Jordan Petersonia kertaakaan.

Vai onko Amazonilla, joka omistaa Goodreadsin, erilainen käsitys tuotteita tarjoavien algoritmien toimivuudesta verrattuna YouTubeen? YouTube myy närkästystä ja klikkejä, Amazon pyrkii myymään konkreettisia tuotteita – konkretia vaatii todellisempaa panostusta suositusten muotoon, koska materian on muututtava rahaksi. Käsittääkseni YouTuben algoritmi palkitsee nimenomaan videoiden tekijöitä, ei niiden katsojia.

Vaikka tietysti kyse voi olla vain minusta ja siitä, että olen yhdessä asiassa arvattavampi kuin toisessa. En kuitenkaan usko olevani niin ihmeellisen yksilöllinen.

Lisäys: Täysin sattumalta Laura Friman kirjoitti tätä aihetta sivuten juuri Kulttuuricocktailissa, mutta hänen kokemuksensa ovat toiset – algoritmit vetoavat hänen tunteisiinsa paremmin.

Taide ja kasvu, 2

Georg Pauli Hanna i blå klänning 1896.jpgTaideteos voi satuttaa sielua, jos sen on ottanut omakseen ja äkkiä siihen puhkotaan ulkoa reikiä. Näin kirjoitin eilen, mutta haavoittuvaisuudelle on kääntöpuoli. Objekti on pyhä. Sitä tunnustamalla syntyvät kultit, joiden jäsenet löytävät toisensa. Viime syksynä olin lautapeli-illassa, jossa mukana oli paljon minulle aiemmin tuntemattomia ihmisiä. Yhden päällä tunnistin erään suosikkimuusikkoni fani-t-paidan. Kyseiselle taiteilijalle löytyy faneja tästä maasta ja kaupungista sen verran vähän, että symbolin kantaminen herättää heti huomioni. Otin asian puheeksi ja hänen iloisen vastauksensa vuoksi tunsin heti olevani keskustelukumppaniani lähempänä kuin muita tilassa olevia – että voisimme olla kavereita tämän illan ajan. ”Rakastimmehan samaa naista”, jos sallitte ilmaisun. Tunnustan pitäväni vastaavista syistä kirjallisuutta pyhänä objektina. Onko se mielestäni loukkaamaton? Ei. Mutta se tuo elämääni tarkoitusta mielen sopukassa, joka on omistettu vain sille. Se ei ole loukkaamaton vaan korvaamaton. Sen kautta tunnistan kaltaiseni ihmiset, ja koko ilmaisuni kietoutuu sen ympärille niin, etten tiedä mitä tekisin ilman sitä, vaikka en enää loukkaannu itse objektien, arvostamieni kirjojen, kritisoimisesta.

Taide ja kasvu, 1

Alejo Vera Dama pintando 1887.jpg

”Yleisö otti teoksen omakseen”, on tapana sanoa, ja ilmaisu osuu vahingossa totuuden ytimeen, sillä moni omii toisten tekemät teokset itselleen, tekee niistä oman luonteensa osia, jolloin teokselle osoitettu arvostelu tuntuu hyökkäykseltä olemassaoloa kohtaan, kehu vuorostaan sielun mannalta. Arvostusten ja halveksumisten kautta käydään taisteluita, joilla kukin pyrkii puhtaimmin osoittamaan oman egonsa ylivertaisuuden muihin nähden tai jos ei siihen pysty, vetäytyy nuolemaan haavojaan luolan nurkkaan. Järki kertoo teoksen olevan arvokas kokemuksen kautta, eikä itse rituaaliesineellä eli idolilla ole merkitystä. Silti annamme arvon objektille, koemme esineen kautta. Tätä on pyhä, objektilla on yhteys sielun tilaan. Nuorempana loukkaannuin rakastamieni taideteosten arvostelusta, kunnes jouduin myöntämään elämän olevan vain loukkaantumisten sarja, jos otan objekteihin kohdistuvan mielenkiinnon minuun kohdistuvana mielenkiintona, ikään kuin teokset eivät olisi vain kasvaneet minuun, vaan minusta olisi osasia niissä, olisin niiden vanki.