Category: Kirjallisuus

Romaani nukahtaa

Romaani nukahtaa

Nihkeyteni edellisessä kirjoituksessa osoittamaani taiteilijoiden erityisyyttä vastaan johtuu osin siitä, että näkökulmani on usein historiallinen. Moni voi ajatella taiteilijan olevan osa jotain valtavaa, historia osoittaa toisin.

Esimerkiksi kaikkein suosituimman kaunokirjallisen lajin, romaanin, historia yltää kauas, jo antiikista asti on säilynyt Satyriconin (n. 60 jaa.) kaltaisten teosten fragmentteja.

Steven Mooren The Novel: An Alternative History -järkäleen (2010–13) mukaan modernin romaanin trendi alkaa suunnilleen 1600-luvulta.

Kysykää keneltä tahansa satunnaiselta ihmiseltä, joka ei ole kirjallisuustieteilijä, kuinka monta 1600-luvun romaania hän osaa luetella? Don Quijotesta (1605) saa aloituspisteet. Jokaisesta seuraavasta saa bonuspisteitä.

Jos vastaaja osaa edes paikantaa Don Quijoten 1600-luvulle, se on ihan hyvä alku.

Entä montako romaania satunnaiselle henkilölle tulee mieleen ajalta ennen 1600-lukua?

Kuka tahansa tietää Leonardo da Vincin Mona Lisan (1503) ja Viimeisen ehtoollisen (1495–98). Mutta entä jos ihmistä pyydetään tunnistamaan tekijä vaikka seuraavalle maalaukselle:

Magdalena

Kysymyksessä on tietysti jälleen Leonardo, mutta tämä maalaus ei ole jäänyt yleissivistykseen. Taidehistorioitsijat tunnistavat tekijän jo tyylistä, mutta kuka muu?

Vaikka taiteen puhutaan olevan ”ikuista”, se ei sitä ole. Taiteen arvo on kokemuksissa, ei kestävyydessä. Tietysti menneisyyden teokset vaikuttavat nykyhetken teoksiin, virtaavuutena, vaikutteina, tehtyinä virheinä ja koska taideliikkeillä täytyy olla aina jotain, josta irrottautua. Mutta juuri kukaan ei muista niitä itseään, ja aika hajottaa ne kappaleiksi.

En laske nyt kirjallisten teosten muistamiseksi kirjallisuustieteiden kursseja, pienkustantajien muutaman sadan kopion painatuksia ja esimerkiksi Mooren kaltaisten harrastajien soihdunkantoa – niiden avulla näistä unohdetuista teoksista yleensä voidaan jotain tietää. Tarkoitan yleistä tietoisuutta, laajempaa yleissivistystä. [1]

Ja yleissivistys on usein valheellisesti sitä mieltä, ettei Don Quijotea ennen tehty romaanitaidetta.

Siksi, anteeksi vain, en lähde mukaan puheisiin kirjallisuuden kuolemattomuudesta. Kirjallisuus on kuolevaista siinä missä kaikki muu.

Jos aseella uhattaisiin, uskaltaisin veikata, että 1900-luvun länsimaista jää muistiin varmuudella kaksi fiktiosta tunnettua kirjailijaa nyt elämämme vuosisadan loppuun ja siitä eteenpäin: Tolkien ja Kafka. Useampiakin voi olla, mutta vain näitä kahta uskallan veikata.

[1] Tämän vuoksi pidän mitättömän ja undergroundin puolta. Asiaan vihkiytyneet salatieteilijät ja nautiskelijat pitävät taideteosten historian elossa samalla, kun massat pyrkivät aktiivisesti unohtamaan, muistamaan tahallisesti väärin (Moorea mukaillakseni: Don Quijote ei ole kertomus rohkeudesta ylittämättömiä esteitä vastaan niin kuin se yleensä käsitetään vaan ”naureskelua vammaiselle” ja varoitus fanaattisuutta vastaan) ja toisinaan tuhoamaan taideteoksia. Pieni mutta uskollinen yleisö on huomattavasti tärkeämpi seikka kirjallisuuden ja minkä tahansa taiteen kestävyyden kannalta kuin iso mutta välinpitämätön lauma. Se ei ole lainkaan niin paradoksaalista kuin luulisi. Pienellä joukolla on intohimoa jatkaa perintöä ja selviytyä. Osana massaa yksilö luottaa markkinoiden logiikkaan: soihtu kyllä palaa itsekseen: ”Jos teoksella on arvoa, se kyllä kestää.” Naiivia. Ei se tietenkään toimi niin. Se on sama asia kuin sanoisi, että auto ei tarvitse huoltoa, koska arvonsa vuoksi se kestää kyllä. Teos ei hengitä, ei elä, jos joku ei pidä siitä huolta.

Kirjailijan oikeus

Kirjailijan oikeus

Taiteilijoiden suhde kritiikkiin ei lakkaa huvittamasta minua.

Eräs suomalainen kirjailija vuodatti aiheesta joitain aikoja sitten sosiaaliseen mediaan tekstin, joka kiinnitti huomioni.

Jätän nyt mainitsematta kuka on kyseessä, koska haluan käsitellä hänen sanomansa kautta laajemmin asiaa, mutta en heittää hänen niskaansa lokaa. Teksti on kadonnut bittiavaruuteen, joten sitä on myös turha etsiä.

Seuraavassa lainaan tekstistä pätkiä, jotka otin talteen ennen kuin ne katosivat.

Varmuuden vuoksi olen poistanut tekstistä liian suorat viittaukset erääseen toiseen kirjailijaan. Tekstin muotoilun olen jättänyt ennalleen.

Nimeltä mainitsematon suomalainen kirjailija tuskaili annettuaan itse huonon arvion erään kollegansa teoksesta. Kollega on ulkomaalainen eikä luultavasti välitä tuon taivaallista suomalaisen ammattitoverinsa mielipiteistä. Kysymyksessä on ollut suosittu ja luettu teos, jonka liitoa yksi kriittisempi kommentti tuskin on haitannut.

Suomalainen kirjailija tuli kuitenkin katumapäälle ja pyysi anteeksi.

kritisoiminen kun on tekemiseen verrattuna niin hirveän helppoa

tein parilla lauseella tyhjäksi – – työn, josta monet ovat niin hirveästi saaneet

Ja jatkoi:

näiden pohdintojen takia pidän lyttäävän kritiikin kirjoittamista aina kriitikon epäonnistumisena. Teoksilla on aina ihannelukija, ja niissä on aina sävyjä ja ansioita.

Ja vielä:

mutta toivon että yhä useampi kriitikko lähestyisi teosta tästä samasta näkökulmasta, mulle se on avannut lukijana täysin uusia maailmoja

kriitikkona käytät arvaamatonta valtaa, käytä se viisaasti. Lyttääminen mielestäni myös heikentää kritiikin laatua.

Ja valitettavasti vielä:

SIT KUITENKIN se teos ja teko on aina arviota suurempi, siitä ei pääse mihinkään. Sen pitäisi olla se asennehierarkia. Teos on vaatinut useimmiten niin raskasta työtä, että se painaa siinä tekojen hierarkiassa lukijan makua, asennetta tai kokemusta enemmän. Mä ainakin suhtaudun kirjoihin hurjalla nöyryydellä, siinähän on hirveä historia ja shit show takana.

Tämä on päinvastainen näkemys omalle elämänkatsomukselleni. Se värittää tätä kirjoitusta.

En tiedä onko minulla mitään kehittävää sanottavaa sellaisesta näkemyksestä, jossa jopa oma maku työnnetään sivuun taiteilijan kuvitellun työtaakan vaikuttavuuden edessä, mutta kokeillaan nyt.

*

En ole koskaan ymmärtänyt epävarmuuden hirviötä, jossa omaa makua pyydetään anteeksi, koska se osoittaa tarpeetonta, suorastaan klassista häpeää, josta olisi jo aika päästää irti. En tajua tätä lukijana, en toimittajana, en kriitikkona, en kirjoittajana, en ihmisenä.

Vain maku takaa sen, että teos elää.

Työn etiikan tasolla minua vaivaa, että mitä tarkalleen halutaan: Tuleeko kirjailijaa kohdella niin kuin ketä tahansa työläistä? Vai onko kirjallisuus kuitenkin jotain erillistä, eikä kirjailija olekaan työntekijä muiden joukossa?

Olen käsittänyt, ettei kukaan kirjailija kehtaa julkisesti olla sitä mieltä, että tekee jotain erityisen arvokasta ihmiskunnalle, mutta sentimento on huonosti piilotettu. Tosiasiassa joku varmasti ajattelee vähän nolostellen olevansa sivistykselle palveluksessa.

Koska näin ei kuitenkaan kehtaa sanoa ääneen edes kännipäissään, lähdetään nyt siitä liikkeelle, että kirjailija on ammatti muiden joukossa.

*

Jos minulle rakennetaan taloa kaksi vuotta ja muutettuani taloon näen minuuttien sisällä sen katon vuotavan, seinien halkeilevan kosteudesta ja torakoiden bailaavan vaatekomerossa, tuleeko minun osoittaa arvoa sille, että kahden vuoden suuri työ on vaatinut tekijöiltään niin paljon? Ja hävetä sitä, että tein niin nopeasti tällaisen arvostelman?

Vai pitäisikö minun ennemmin kysyä, että mihin kaikki aika kului, jos lopputulos on asumiskelvoton?

Kuka tahansa vastaa tähän pienen harkinnan jälkeen, että käytetty aika ja työ huonoon lopputulokseen nähden ei tee asiaa paremmaksi vaan päinvastoin pahemmaksi. Vasta onnistunut lopputulos oikeuttaa vaivannäön.

Tästä päättelen marxilaisesti yksinkertaistaen, että vaikka nopeus, hinta ja tehokkuus ovat valttia, pohjimmiltaan niiden merkitys suhteutetaan työn lopputulokseen. Mitä parempi valmis työ on siitä maksaneen mielestä, sitä oikeutetumpaa se tekee tehdyistä uhrauksista. Sama toisinpäin: huono lopputulos muuttaa uhraukset turhiksi.

Silti taideteoksiin pitäisi suhtautua toisin kuin muuhun työhön ja ottaa aina huomioon valtava työ ja vaiva ja itku ja hammastenkiristys.

Kuulostaa siltä, että joku yrittää samalla kertaa syödä ja säästää kakun.

Tekisi mieleni kysyä, että mitä taiteella tehdään, jos sillä ei pyritä tuottamaan vapaita subjektiivisia kokemuksia vastaanottajalle?

Eihän kehuillakaan sitten tehdä mitään.

*

”Teos on vaatinut useimmiten niin raskasta työtä, että se painaa siinä tekojen hierarkiassa lukijan makua, asennetta tai kokemusta enemmän.”

”Tekojen hierarkia” kuulostaa taiteelle kuolettavalta ajatukselta.

Vaikeuden alleviivaaminen on mytologisointia.

Kerron salaisuuden, jonka olen kertonut jo kerran aiemmin: Mielestäni kirjoittaminen on helppoa. En ole aina osannut sitä niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta se ei ole koskaan muuttanut työtäni vaikeaksi.

Hyvin kirjoittaminen – niin kuin hyvin kritisoiminen – on vaikeaa, mutta onneksi suurimman osan ihmisistä, edes kirjailijoista, ei tosiasiassa odoteta kirjoittavan niin hyvin. Eivätkä he myöskään kirjoita.

Taideteoksista ylivoimainen osa on kenen tahansa mittapuulla keskinkertaisia, mitättömiä – jos sanoo rakastavansa kaikkia taideteoksia ja löytävänsä vaikka mitä arvokasta kaikesta, se herättää minussa epäilyjä: yrittääkö se seuraavaksi myydä minulle kelloaan vai vähän käytettyä pesukonetta?

Vakuuttelu kirjoitustyön raskaudesta on luterilaista todistelua siitä, että minullakin on arvo, on on, ihan totta, ja se arvo määritellään työn määrän kautta.

Se on sukua sille lukevan kulttuurin alitajunnassa pyörivälle hierarkialle, jossa romaani on arvokkaampi kuin novelli, joka on arvokkaampi kuin essee, joka on arvokkaampi kuin runo, joka on arvokkaampi kuin aforismi. Koska mitä isompi teos on, sitä enemmän siihen on vaadittu raskasta, niin raskasta työtä.

Minulla, sinulla, kenellä tahansa on työn vastaanottajana oikeus sanoa, mikä on hyvää ja mikä huonoa ja rakentaa estetiikkaamme. Teemme niin koko ajan, vaikka yrittäisimme kuunnella sielumme sivistysporvaria ja parhaamme mukaan kiistää sen.

Taiteilija voi puolustaa työtään ja olla eri mieltä, perustellustikin, mutta teoksen kokijan tunteiden alentaminen minkä tahansa teoksen alapuolelle on heikko, muka-objektiivinen yritys peittää huonoa itsetuntoa.

Kritiikki, on kyse ammattilaisesta tai lukijasta, on työn tulikoe, niin hyvässä kuin pahassa. Se ei tarkoita, että kritiikki olisi oikeassa tai tärkeää. Mutta sen ei voida sanoa pitävän lähtökohtaisesti sisällään jotain vähemmän arvokasta kuin tarkastelemansa teoksen.

Voidaan kysyä: ”Millä oikeudella kriitikko kuvittelee, että hän voi lytätä jonkun työn?”

Annan vinkin: se on sukua sille oikeudelle, jolla joku tuhertaa kuukausia tai jopa vuosia paperille kuvitellen sen vuoksi ansaitsevansa erityiskohtelua.

Ei voi olla niin, että vain toinen näistä on ylimielisyyttä.

Miten ihmisen täytyy elää, että luulee käytetyn ajan tarkoittavan arvokasta? Vain lopputuloksella on lukijalle merkitystä. Toistan: VAIN LOPPUTULOKSELLA ON LUKIJALLE MERKITYSTÄ. KIRJOJA KIRJOITETAAN LUKIJOILLE. LUKIJAT LUKEVAT LOPPUTULOKSEN. KIRJAILIJAN OMANARVONTUNNOLLA SUN MUULLA ON LUKUNAUTINNON ITSENSÄ KANSSA TEKEMISTÄ:

EI MITÄÄN.

On myös se taso, mitä kirjailija itse teoksellaan hakee. Siihen ei lukijoiden vastaanoton pitäisi vaikuttaa, jos taiteilija on mielestään tehnyt sen, mitä halusi.

*

On selvää, että millään elämäni aikana kirjoittamallani ei ole kestävää tai ehkä edes ohikiitävää arvoa, vaikka olisin nähnyt niihin paljon vaivaa. Todennäköisyydet eivät yksinkertaisesti ole puolellani. Sellaista työtä on kirjoittaminen.

Laajakuvan viimeisintä kirjaa tehtiin kaksi vuotta, runokasettiani yli vuosi. Kumpikin on varmasti jonkun mielestä umpisurkeita.

Kuulostavat pitkiltä ajanjaksoilta, mutta kumpaankaan teokseen ei silti nähty ylivoimaisesti vaivaa. Näihin luettelemiini vuosiin kuului tosiasiassa pitkiä taukoja intensiivisempien työjaksojen välissä. Kävin siinä sivussa myös säännöllisessä palkkatyössä ja niin kävi myös suurin osa muista teoksien tekoon osallistuneista.

Suurimmalla osalla tämän maailman työstä, joka ei liity luonnonsuojeluun tai ruokaketjun tai terveydenhuollon ylläpitämiseen, ei ole kestävää merkitystä. Eikä kaikissa noillekaan aloille kuuluvissa ammateissa ole järkeä. Se ei ole lähtökohtaisesti huono asia, niin vain on.

Kirjailijoilta itseltään on jäänyt huomaamatta, että heidän työllään on useimmille suunnilleen sama arvo kuin muurarilla, metsurilla tai leipurilla, siis jos haluaa tuijottaa kyselyitä eri ammattien arvostuksista. Se on ihan hyvin, mutta ei niin paljon, että sillä saisi keneltäkään erityiskohtelua.

Ainakin se on paljon korkeammalla kuin kriitikko.

Tiedän kritiikin ongelmat. Sopulimaiset senttarit apinoivat toistensa pinnallisia mielipiteitä ja tekevät taustatyönsä huonosti, ovat epärehellisiä. Olen siitä kirjoittanut aivan tarpeeksi monta kertaa, tunnistan ammattikunnan laiskuuden.

Mutta minkäs teet. Joidenkin teosten lukeminen on silti silkkaa kidutusta.

*

Lopuksi jotain pohdinnan arvoista seuraavalle taiteilijalle, joka haluaa valittaa kritiikistä.

On selvää, että kritiikki on kirjallisuutta siinä missä käsittelemänsä teokset. Se vain toimii eri genressä. Genreen kuuluu yleensä lyhyys ja nopeus, koska kyse on journalismista.

Kritiikin kirjallinen arvo on kuitenkin nimenomaan siinä, ettei siinä tarvitse kirjoittaa sen käsittelemää kohdetta uusiksi vaan siinä kirjoitetaan uusi, kommentoiva teksti edellisen päälle.

Tekstit kommentoivat toisiaan niin kuin kirjallisessa kulttuurissa kuuluu. Teos ei ole palava pensas, ilmestys, josta poikkipuolisen sanan sanomiseksi on tehtävä vuosien työ. Olennaista on vain, että tekstit ovat hyviä. Suuri osa kritiikeistä ei ole, mutta eipä ole kirjoistakaan.

Sitä paitsi jotkut lyttäykset ovat parempia kuin kirjat, jotka lytätään. Sitä voi tuskin kutsua epäonnistumiseksi.

Tesla metsässä

Tesla metsässä (2019) on poleemisena kolumnistina tunnetun Jyrki Lehtolan esseismiä ja novellistiikkaa yhdistävä kirjoituskokoelma. Kirjoittajalleen tyypillisesti teos tekee pilkkaa ennen kaikkea ”kulttuurivalkoisten” (hipsteriliberaalien) hyvesignaloinnista.

Tesla metsässäTyyli on satiirin klassikoista tuttu karrikointi. Kuten jokainen populisti, Lehtola on pohjimmiltaan elitisti. Voin sympatisoida, vaikka en aivan usko hänen puolustuspuheitaan ”pienelle ihmiselle”.

Hänelle eliitti tarkoittaa valistunutta porvarisluokkaa, joka antoi rahvaalle kaiken hyvän eli käytännössä sosiaalidemokratian. Sittemmin rahvas on hylännyt sivistyksen ja eliitti nostanut tassut pystyyn lähtien mukaan samaan spedeilyyn.

40-sivuinen aloitusessee ”Ootsä vielä ihan Suomi-fiiliksissä?” on nyrkki päin naamaa. Kyseessä on novellimainen monologi, jossa puhuu somalimies, Hassan Ali-Ban, joka kertoo elämästään Puu-Vallilan ”kulttuurivalkoisten keskellä” ja muun muassa perheensä vierailusta puutarhajuhlissa:

Kulttuurivalkoisille kieli ja sen oikea käyttö on tärkeämpää kuin mikään muu, joten pakolaisuudesta puhuttaessa valkoiset juuttuivat nopeasti ”pakolaisen käsitteeseen” ja katsahtivat välillä meihin kuin vähälahjaiseen lapseensa, jota tuli rakastaa, sillä vähälahjaisuuskin on lahja. Koska pakolaisia ei voi yleistää, jokainen meistä on yksilö jne., tatuoinneistaan ylpeä mies lainasi lukeneisuudestaan ylpeänä Slavoj Žižekiä ja kertoi, että Žižekin mielestä pakolaisia tulisi kutsua ”naapureiksi”. Tämä sai valkoiset hymisemään, maiskuttelemaan ja katsomaan meitä, naapureita, niin itseensä rakastuneina, että en millään voinut pilata tunnelmaa kertomalla Žižekin määritelleen tuon sitaattinsa jälkeen naapurin ihmiseksi, joka haisee.

Ali-Ban hallitsee Žižekin lisäksi monet muut ajattelijat erinomaisesti ja on integroitunut ymmärtämään suomalaista yhteiskuntaa paremmin kuin kantasuomalaiset.

Pidän erityisesti siitä, että kulttuuripääomaansa hellivää luokkaa suomitaan siitä, että he pyrkivät häivyttämään keskustelun materiaalisesta pääomasta. On helppoa jeesustella, jos tiliotteen mukaan ei ole hätäpäivää.

Ali-Ban päätyy vaimonsa Aishan kanssa luomaan ympäripyöreää taidetta esimerkin voimalla. Tämä on mahdollistanut myös Puu-Vallilaan muuttamisen:

Luimme vantaalaisblogisti Koko Hubaran tuotantoa, jossa palvelumuotoiltiin ”ruskea tyttö” tarkoittamaan vantaalaisblogisti Koko Hubaraa. Tutkimme suomalaisia apurahansaajalistoja, laskimme yhteen Hubaran saamia apurahoja sekä palkintoja ja huomasimme kulttuurivalkoisten pelon, tyhmyyden ja häpeän kasvaneen sellaisiin mittoihin, että blogisti Hubara oli valittu ”vuoden 2018 yhteiskuntatieteilijäksi”. Hubara oli löytänyt itseään markkinoivasta syyllistämisestä tuottoisan uran itselleen.

Lehtola tiedostaa ristiriidan siinä, että puhuu ”mustan miehen suulla”. Aluksi rodullistetun näkökulmasta puhuminen voi tuntua lukijasta nihkeältä, erityisesti näin BLM-liikkeen aikoina. Koko essee on kuitenkin identiteettipolitiikan parodiaa. Osoituksena tästä Ali-Ban/Lehtola mainitsee ohimennen Hilton Alsin takavuosina suositun esseekokoelma White Girlsin (2013).

Als on musta, homoseksuaali kulttuurikriitikko, joka kirjoittaa kulttihitiksi nousseessa esseekokoelmassaan identiteetin kysymyksistä. White Girlsissä ”valkoisiksi tytöiksi” luonnehditaan niin Malcolm X:n kuin Truman Capoten kaltaisia hahmoja.

Lehtola kirjoittaa terävä-älyisen ja kantasuomalaisille naureskelevan huumekauppiassomalin näkökulmasta. Kyseessä on selvästi kirjallinen ironisointi. Jos se tuntuu naurettavalta, miksi sama naurettavuus ei koske White Girlsiä tai vaihtoehtoisesti kaikkea muuta valkoisten identiteettilarppausta?

Essee pakottaa myöntämään, kuinka suurin osa siinä esitetyistä ajatuksista on epämukavalla tavalla käynyt omassakin mielessä, ja joskus juuri näin kärjistetyssä muodossa.

Sillä tyylilaji on kärjistys. Jos lukee näitä tekstejä kirjallisen sijaan kirjaimellisesti, päätyy pimeään paikkaan.

*

Välihorinat: kärjistämisestä

Kärjistykset ovat herkullisia. Silti suurin ongelmani näissä esseissä on identiteettipolitiikan ja sosiaalisen talouspolitiikan asettaminen vastakkain. Kummastelen yhä enemmän niin sanotun ”perinteisen” vasemmistolaisuuden kannattajia, jotka käyvät raivolla ”liian liberaalia” vasemmistoa vastaan.

Yhtä syyllistetään toisen kustannuksella. Se on täsmälleen yhtä binaarista ajattelua kuin mitä esseissä kritisoidut ”kulttuurivalkoiset” harrastavat, vaikka takana olisi huoli siitä, että identiteettipolitiikan korostaminen ajaa talouspolitiikkaan keskittyvät ihmiset äärioikeiston syliin.

Maailmassa on esimerkiksi transihmisiä tai homoseksuaaleja tai rodullistettuja, joille myös työn politiikka on tärkeää ja jotka osallistuvat työmielenosoituksiin sukupuoliasioita koskevien mielenosoitusten rinnalla. Eivätkä he taida olla omassa viiteryhmässään mikään mitätön joukko.

Tietysti tyylilajiin, niin kuin yhteiskunnallisten suuntaviivojen vetämiseen yleensä, kuuluu se, ettei jokaista ryhmää voi huomioida. Silti tekisi mieleni kysyä eri osapuolilta, että ymmärrättekö vierastamienne ihmisten olevan liittolaisianne? Vaikka he puhuisivat asioista, jotka tuntuvat etäisiltä, he ovat viime kädessä kumppaneita, koska politiikassa voidaan voittaa vain enemmistön avulla.

Vasemmiston tyypillinen valuvika on eripuraisuus. Identiteettipolitiikan vahvuus taas on juuri sen kattavuus. Siksi se pärjää.

Toki voi sanoa, ettei Lehtola tästä itse identiteettipolitiikkaa syytä vaan omia etuoikeuksiaan häpeävää luovaa luokkaa, joka ei halua puhua identiteetistä ja rahasta samaan aikaan vaan vain toisesta ja siitäkin päin persettä.

Ymmärrän irvailun halun 200% full hd 666 km/h. Tyyppiesimerkki: Kuunneltuani eräässä taannoisessa mielenosoituksessa puhetta, jossa valkoinen puhuja kehotti osallistumaan rasismin vastaiseen aktivismiin ”twiittaamalla ja hashtageilla”, purskahdin epäuskoiseen nauruun. Hän oli nuori, hyvin nuori, mutta olisi silti voinut kysyä joltain toiselta ihmiseltä oikolukuapua ennen puhettaan. Tai todeta vaikenemisen olevan tässä tapauksessa kultaa.

Lehtola tuntuu myös korostavan rivien välissä perussuomalaisia ”unohdetun kansanosan” äänenä. Riippuu mitä unohdetulla tarkoitetaan. Perussuomalaisten jäsenistöön kuuluvat ansaitsevat keskimäärin kuukaudessa joitain satoja euroja vähemmän rahaa kuin esimerkiksi vastapoolinsa vihreiden jäsenistöön kuuluvat. Työväestön edustus on suurta. Kysymyksessä on silti vähävaraisemmista kannattajistaan huolimatta jokseenkin keskiluokkainen ja myös yrittäjien suosima puolue.

Keskiluokka, unohdettu kansanosa.

Aina toisinaan poliittisessa journalismissa nostetaan esiin, kuinka uuskonservatiivisuuden nousussa on kyse myös keskiluokan protestista toista keskiluokkaa vastaan, ei yksinomaan epätoivoisesta köyhien ihmisten ryhmästä. Silti tätä ajatusta ei tunnuta käsittävän.

Läheskään kaikki perussuomalaisten äänestäjät eivät ole jotain kuviteltua kurjalistoa, uutta prekariaattia, vaan vain politiikkaan vaihtelua kaipaavia vanhojen puolueiden äänestäjiä.

Suomen kansalaisissa oli edellisten eduskuntavaalien aikaan noin 28 prosenttia, jotka eivät äänestäneet ketään. Siis ihmisiä, joita edes perussuomalaisten kaltainen populistinen voima ei saanut vaaliuurnille asti. Se tarkoittaa kaikissa äänioikeutetuissa yli 1 200 000 ihmistä.

Lähes kolmasosa äänestävästä kansasta ei pidä tärkeänä tai kiinnostavana äänestää tai pitää politiikkaa fatalistisesti täysin muuttumattomana monoliittina. En voi tuomita heitä tästä ajattelusta, vaikka olisin eri mieltä.

Jos minun täytyisi veikata, unohdettu ja halveksittu kansanosa taitaa piillä jossain tuossa 28 prosentissa, ei Lehtolan esseissä sivutuissa protestoivissa maalaisissa traktoreissaan, sivistysporvariuden jäljiltä ilmaan leijumaan jääneessä sikarinsavussa tai netissä paskaa suoltavissa törkymöykyissä.

*

Palataan asiattomuuteen

Aloitusessee on teoksen paras niin kirjalliselta tasoltaan kuin argumenteiltaan. Odotukset ovat sen jälkeen niin kovat, että lyhyemmistä teksteistä koostuva keskiosa on väistämättä vaisumpaa naljailua, jonka välissä on tarkempia sivalluksia.

Eri esseissä puhujiksi määrittyvät määrittelemättömän kertojan lisäksi niin puhujanlahjat saanut keskustakirjasto Oodi kuin Hangon lomakaupungin kiirastuleen jumiin jäänyt hienostorouva.

Kun kirjoittaa vain siitä, mitä vihaa, eikä juuri lainkaan siitä, mitä rakastaa, kirjoittaja alkaa muistuttaa ivansa kohdetta. Se on satiirin ongelma yleensäkin. Cartman ei olekaan hirviö vaan esikuva.

Inhoan Lehtolan kuvaamaa ihmistyyppiä, kulttuurivalkoiseksi maalattua olkiukkoa, ja kukapa ei, mutta jos tämän karikatyyrin ympärille kirjoitetaan kokonainen kirja, alan epäillä kirjailijan salaa rakastuneen kohteeseensa. Tai siis vihaansa.

Samalla teos muuttuu sen lukevien keinoksi todistaa itselleen oma ironisuutensa ja kykynsä nauraa itselleen, mitä pidän lähtökohtaisesti falskina.

Niin kuin Rosa Meriläinen kuuluu jonnekin 20 vuoden taakse sellaiseen Suomeen, jolla ei ole zeitgeistissa mitään tarjottavaa, Lehtola muuttuu kommentoidessaan Meriläisen kaltaisia ihmisiä itse reliikiksi, Matti-Esko Hytöseksi.

Kirjoittaja hankkii itselleen synninpäästön soimatessaan helppoja kohteita. Se on loputtoman keskiluokkaisen ”jes jes hyvä me tsemppiä kaikki älä droppaa mun tunnelmaa” -selkääntaputtelun sijasta parempi. Mutta samalla mietin, että turpaan näitä tyyppejä pitäisi lyödä eikä kirjoittaa niistä nasevia kulttuuriesseitä.

Flow-festivaalia satirisoiva teksti on suurelta osin ponneton ja aiheeltaan vuosia myöhässä. Mäntän kuvataideviikkojen reportaasi taas on geneeristä Image-journalismia, jota ovat kirjoittaneet kaikki Suomen jantsojokelinit.

Viimeksi mainittu kirjoitus on laiskimmillaan ”katsokaa, tätä on aito Suomi” -tyylistä hölinää, jossa asetetaan vastakkain pyörätuolipultsari ja kaiken maailman fillarikommunistit.

Missä teos loistaa, on sen kirjallinen laatu.

Olen ajatellut Lehtolaa jo vuosien ajan paikalleen jämähtäneenä vihakoneena, joka kirjoittaa pikkukivoja tölväisyjä julkkiksista paskalehtiin ja nostaa kyynisesti rahansa pois tomppeleilta.

Siksi yllätyin siitä, kuinka nyt, päästessään laajentamaan repertuaariaan, hänen kirjoituksistaan hahmottuu vahva kokonaisuus siitäkin huolimatta, että joukossa on lehdissä aiemmin julkaistuja esseitä.

Ei olisi pitänyt yllättyä, kyse on kuitenkin suomalaisen postmodernin proosan kirjoittajasta, vaikkei hän ole mitään helposti fiktiiviseksi tunnistettavaa kirjoittanut melkein kolmeenkymmeneen vuoteen.

Tyyli on kirjallisesti tavanomaista esseekokoelmaa kiinnostavampi. Kuka puhuu, kun vähän jokaisessa esseessä on eri puhuja ja silti kaikki ovat tunnistettavasti kirjailija itse?

Lehtola on yksi harvoista suomalaisista esseisteistä, joka on ymmärtänyt, mitä kirjailijan äänen problematisoiminen esseistiikan yhteydessä tarkoittaa. Muut jaksavat hokea mantraa, lähinnä puolustellakseen huonosti muotoiltuja töräyksiään. Yksi tekee ja kirjoittaa mitä mielii.

Kirja tuntuu poikkeuksellisen mietityltä kokonaisuudelta. Samaa ei voi sanoa suomalaisesta pop-esseismistä, joka esittää olevansa temaattista, mutta on väljän hakusanan ympärillä pyörimistä, rakenteellisesti epäkelpoa.

Teslan metsässä esseet voivat tuntua itseään toistavilta, mutta niiden yhtenäinen tematiikka ja yhä kovempia kierroksia ruuvipuristimeen laittava kirjallinen ääni nostavat kokonaisuuden useimpien viime vuosina julkaistujen asiaproosakokoelmien yläpuolelle.

Irvailun kohteena on aina kaupunkien luova luokka, puolustettavana arkeensa pettynyt pikkuihminen. Esseet hahmottuvat sarjana, jossa ei tapahdu epäjohdonmukaisia poikkeamia tai puhuta lepsusti yhden asian varjolla jostain muusta, kun kirjoittajaa ei sattunut hotsittamaan teemassa pysyminen. Kirjoitukset palautuvat armottomasti joka kerta laiskalle eliitille vittuiluun.

Suomea kartoittaessaan kokoelma käväisee Lapissa asti, mutta näkökulma suhteutetaan aina kaupunkiin, ja se kaupunki on Helsinki, maan vallan keskittymä, menestyksen mittari. Osansa saavat lomanvietto, pop, taide, tapahtumat, työelämä, rasismi, tamperelaisuus.

*

Kirjan päättää Mp?-niminen Jumalan monologi. Tyylillisesti teos alkaa tässä vaiheessa muistuttaa Mark Twainin (1835–1910) esseistä postuumisti koottua teosta Matkakirjeitä maasta (1962). Kummassakin pääsee esiin ilman vapauttavaa huumoria kirjoittajan weltschmerz.

Twainin kulttiteoksessa äänessä oli Saatana, joka tässä esseessä on saanut vain sivuhenkilön roolin. Jumala kertoo sapekkaasti näkemyksensä ihmiskunnan toilailuista. Huumori on niistetty pois, jäljellä on musertavaa tilitystä.

Teksti on temaattisesti yhteen kokoava ja syystä viimeisenä, aivan kuten ”Ootsä vielä ihan Suomi-fiiliksissä?” on laaja johdatus teoksen aiheisiin.

Jumalaa vituttaa ihmiskunnassa kaikki.

Kuinka joku kehtaa ajaa marginaaliasiaa, kun maailmassa on vielä köyhyyttä. Kuinka joku kehtaa räplätä loputtomiin älypuhelinta, kun ilmastonmuutos on oven takana. Kuinka joku kehtaa luulla itsestään liikoja, kun ihmiskunta valuu viemäriin. Kuinka taide on pilattu, kun siitä on poistettu mysteeri.

Kirjoittaja päätyy ruoskimaan eri mieltä olemisesta heitä, jotka ruoskivat toisia siitä, että nämä ovat eri mieltä. Viimeinen kirjailijaminän asemaa ironisoiva vitsi: Useimmat kirjailijat pitävät itseään tekstinsä Jumalina. Lehtola on esseen luojahahmo. Kuka voi silloin väittää tekstiä ja sen maailmaa vastaan? Vai onko juuri se nimenomaisesti syy asettaa essee kontekstiinsa ja ymmärtää sen olevan vain tekstiä, ei mitään pysyvää?

Kuin lukisi Juha Seppälää, joka ei jaksa enää.

Joukossa on myös lista taiteilijoista, joita voisi kutsua Lehtolan esteettiseksi kaanoniksi ja joille ”Jumala” antaa synninpäästön. Kiinnostavaa ja vähän huolestuttavaa on, että voisin luetella saman tekijöiden listan merkittävää taidetta luetellessani: Louis-Ferdinand Céline, Ellen Thesleff, Alfred Schnittke, Francis Bacon…

*

Vaikka inhoa huokuva tykitys on tavallaan virkistävää painetussa sanassa, ei se poikkea paljoa Lehtolan parjaamien liberaalien kaupunkilaisten tuskailusta, joka nousee esiin parin punaviinilasillisen jälkeen.

Kaiken maailman humanistien ammattitauti on se, että kesken kaiken aherruksen havahtuu ajatukseen: ”Hei… Entä jos olemme kaikki vain ihan perseestä? Entä jos minä olen?”

Ajatus ei jätä rauhaan. Se vaivaa, sen kanssa kamppaillaan. Itsensä ja viiteympäristönsä tunnustaminen vajavaisiksi ajaa mielen matalaksi ja saa ajattelemaan kaikkea vastenmielisyyden ja turhuuden kautta. Siksi sisältöä omille teoilleen alkaa etsiä itsekorostuksesta ja mielenkiinnon kohteidensa merkityksen paisuttelusta.

Koomisesti moni päätyy ajattelemaan, että kaikki muut ovat perseestä paitsi minä itse, vaikka olisivat selvästi osa ongelmaa. Asiaa ei ehkä myönnetä, mutta se näkyy siinä ylimielisyydessä ja valheellisessa vaatimattomuudesta, joilla tietyt esseistit tekstejään kirjoittavat.

Juuri koskaan ei haeta vaikeampaa ratkaisua paradoksin kautta: Puuhastelunsa kanssa voi löytää rauhan siksi, että näkee viimein kirkkaasti merkityksettömyytensä. Mihinkään ei mikään riitä mutta yritin edes.

Se voi tuntua pelkurimaiselta väistöliikkeeltä, mutta kaiken maailman ranskalaisten puupäiden tavoin en ole onnistunut löytämään muutakaan mielekästä vastausta, jos ei kaiken selittävään Jumalaan (vink vink) eli idoliin eli ideologiaan eli yhtenäisteoriaan pärähtämistä lasketa.

Sellaista en voi suositella kenellekään. Olen kuitenkin ihminen, joka haluaa uskoa hyvään.

*

Ironiaan hukutetun tekstin huono puoli on, että lukijalla on kaksi vaihtoehtoa.

Joko on rakastettava tekstiä, mistä seuraa epäilys siitä, että lukija haluaa epätoivoisesti signaloida olevansa pilkan ulkopuolella.

Tai on kritisoitava, jolloin saa osakseen ilkkumista: ”Ähäkutti, taisi mennä tunteisiin.” Kummassakin tapauksessa kirjailija pääsee kuin koira veräjästä.

Teslan metsässä vastaanotto on ollut pääasiassa rakastavaa, minkä vuoksi teos katosi vielä keskimääräistä esseekokoelmaa nopeammin näkyvistä.

Paikoin mietin, että lukiko tätä juuri kukaan. Ei ainakaan kukaan, joka ei olisi tiennyt, mitä saa. Tai ehkei Lehtolan tyypillinen lukija ole sellainen, jota kiinnostaa osallistua keskusteluun kirjasta? Ehkä joku 28 prosentista luki?

Tässä olisi ollut aineksia suututtaa monet. Niin ei käynyt. Moni teos vain katoaa, vaikka olisi kuinka provokatiivinen.

”Jyrki Lehtolan Tesla Metsässä on sairaan hauska teos. Se viiltää auki haavoja, joista ei saisi enää puhua.” – Tommi Laiho / M&M

”Esseekokoelma kuvaa terävästi uutta luokkajakoa.” – Herman Raivio / SK

”Tesla metsässä ruotii aikamme ilmiötä jälleen niin ihastuttavan säälimättömästi kuin saattaa odottaa.” – Eleonoora Riihinen / HS

”En usko, että tänä vuonna on suomeksi julkaistu parempaa, terävämpää ja tarpeellisempaa kirjaa kuin Jyrki Lehtolan Tesla metsässä (Siltala).” – Samuli Knuuti / Kulttuuritoimitus

Jos kirkkokansa tykkää, että lyödään, pastorilta loppuu pian puhti. Mielikuvituksella on rajansa helvetinnäkyjäkin keksiessä.

Antiteoreema

Antiteoreema

Fiktion ja usein myös tietokirjallisuuden ongelmaksi on noussut, lukuhistoriani pidentyessä, että kertomukset ovat äärimmäisten luonteiden kuvauksia, jolloin kertomus tuntuu merkitykselliseltä ja merkityksellisyys falskilta, siltä että minulle yritetään sanoa jotain maailmasta. Ymmärrän, että näin kirjoitetaan, koska äärimmäinen luonne on väylä äärimmäiseen teemaan ja äärimmäisillä teemoilla voidaan vedota lukijaan… mutta ehkä vastahakoisuuteni kohdistuu siihen, että teoksella ylipäänsä on helposti sanoitettava teema. Mihin sitä teemaa tarvitaan, jos sen kerran voi tiivistää? Propagandaa se silloin vain on, liian helpon koristelemista ruusuilla. Rasittavaa kyllä, näiden kertomusten ja niiden naruilla liikuteltavien päähenkilöiden kautta aletaan tulkita myös maailmaa niiden ulkopuolella. On mielekkäämpää irrottautua lineaarisesta, pisteestä pisteeseen siirtyvästä historiakäsityksestä, jota liian siisti taide edustaa.

Ehkä pohjimmiltaan tunnen vierautta ihmisten kanssa, jotka yrittävät sielunsa pelastukseksi eli epätoivossaan saada selkoa maailmasta, kun heidän kannattaisi sen sijaan tuoda maailma itseensä.

Tukehtuminen

Tukehtuminen

Kirjallisuuteen on mahdollista tukehtua. Voi maata kotona vailla ihmeellisempiä päämääriä, lukea satoja sivuja päivässä ja ajatella, että elämä on tässä sivujen välissä.

Tommi Melender kirjoitti viitisen vuotta sitten Antiaikalaiseen:

Joitakin vuosia sitten luin maanisesti Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa. Erinäisistä syistä minussa oli silloin alttiutta monille Flaubertin esittämille ihmisvihamielisille ajatuksille. Mitä enemmän häntä luin, sitä kitkerämpää sappea sisuksistani pursusi.

– –

Jälkeenpäin olen luonnehtinut tuolloista elämänvaihettani ”kaudeksi ihmisvihaajana”. Kulutin melkein kaiken aikani lukemalla ja kirjoittamalla, minusta uhkasi tulla samanlainen haamumainen olento kuin niistä kalpeista nuorukaisista, jotka eivät tee muuta kuin pelaavat tietokonepelejä.

Olin kirjallisuuden ongelmakäyttäjä, epäterveellä tavalla Flaubertin vaikutuksen alainen.

Lukeminen voi sairastuttaa. Liian paljon myötäkarvaan silittävät kirjat ovat myrkkyä.

En sano, että niitä ei elämässään joskus myös tarvitsisi. Tietyissä kohdissa elämää joku teos voi olla kuin pelastusrengas.

Pelastusrenkaan tehtävä tosin on pitää pinnalla siihen asti, kunnes vedetään maihin; siihen ei ole tarkoitus jäädä roikkumaan, vaikka laivasta heitetään jo köyttä.

Tällainen pelastusrengas minulle oli Thomas Bernhardin tuotanto. Kirjoitan Bernhardista paraikaa esseetä. En oikeastaan tiedä, mitä siitä lopuksi syntyy. Tavoitteeni olisi saada valmista kesän aikana. Haluan joka tapauksessa välttää lopputuloksessa suurimmat henkilökohtaiset sävyt, joten kirjoitan ne tähän.

Bernhardin kirjallisuuden löytyminen oli ilmestys. Ensimmäinen häneltä lukemani teos oli Haaskio (1983), ja se oli minulle täystyrmäys. Luin hyvin nopeassa tahdissa kaiken häneltä suomennetun.

(Voitte arvata, että hänen romaaniensa suomentajan Tarja Roinilan taannoinen kuolema oli minulle yllättävän suuri asia. Roinilan Bernhard-suomennokset ovat ensiluokkaista suomalaista käännöskirjallisuutta. Olemalla alkuteosten hengelle uskollisia ne näyttävät, mihin oma kielemme pystyy. Opin niiden ja Leevi Lehdon Ulysses-versioinnin [1922/2012] myötä arvostamaan kääntäjyyttä aivan toisella tavalla. Enkä tarkoita tällä väheksyä Olli Sarrivaaran Bernhard-käännöksiä Lurra Editionsille.)

Tästä on jo vuosia, mutta kaikki mitä olin siihen mennessä mielessäni kypsytellyt sai Bernhardin proosassa ulostuloväylän, samastumispisteen. Päädyin jatkuvaan pettymykseen ihmiselämää kohtaan, mikä peitti alleen haluni ajatella asioista hyvää.

Elämäni oli äkkiä törmäyskurssilla filosofiani kanssa. Mitä kurjemmin ajattelin sitä iloisempaa elämäni alkoi äkkiä olla. Hyvät asiat kohtasivat huonon ajattelun ristiriitaisin seurauksin.

Uskon vakaasti, että Bernhardin lukeminen kiihdytti tätä kehitystä. Kirjojen maailmankuva esti minua näkemästä, että ajatteluni ei täsmää kokemusteni kanssa. Ne olivat olleet lohtuni vaikeina aikoina, mutta jäin niihin jumiin elämäni muuttuessa.

En erottanut kirjailijan, kirjojen ja omaa maailmankuvaani pian toisistaan. Otin teokset liian tosissani, vaikka uskottelin itselleni päinvastaista.

Suhtaudun lukemisen paljon puhuttuun sivistävään vaikutukseen, empatian lisäämiseen sun muuhun hehkutukseen kalseasti. Lukeminen on paljon muuta kuin lukemista, sitä että ottaa kirjan käteen ja alkaa oivaltaa sanoja. Myös lukijan persoonalla ja miten teksti sitä ruokkii on merkitystä.

Bernhardin lukeminen ei tehnyt minusta empaattisempaa vaan vihamielisemmän ja sulkeutuneemman.

*

Se oli silloin. Bernhard on edelleen mielestäni mestari. En kirjoittaisi esseetä ja palaisi hänen romaaniensa pariin, jos en ajattelisi näin. Mutta kuten Melender Flaubertinsa kanssa, näen tekstit nyt eri tavoin.

Ajattelen, ettei niitä ole tarkoitettu liian tosissaan otettaviksi. Ne on myös kirjoitettu vinoiluksi ummehtuneille kulttuuri-ihmisille, jotka luulevat, ettei heidän paskansa haise ja jotka ottavat kirjallisuuden liian tosissaan. Bernhardin työtä kohtaan tulisi olla myös kriittinen.

Niin kuin eräs ystäväni, joka sai minut tokeentumaan toteamalla, että kuinka ihmeessä voit viihtyä kirjojen parissa, joissa etuoikeutetut nillittävät neuroottisesti täysin tuulesta temmatuista ja kaikkien ihmisten elämille merkityksettömistä asioista. Niinpä, mutta niin vain viihdyn, ja ehkä se on yksi asia, jota tulen ajattelemaan ainakin esseeni taustalla.

Kirjailija otettiin mielestäni Suomessa vastaan nerona sen kummemmin kyseenalaistamatta asiaa. Vaikka hän on sitä sanataiteellisesti (paras asia Roinilan suomennoksissa on, että ne vahvistivat minulle lopullisesti, että aivan miten tahansa saa kirjoittaa, jos tietää mitä tekee), en etsisi hänen teoksistaan lohtua omiin huoliini. Enää.

Toisaalta opin kai yhden asian: En enää tiedä olenko koskaan saanut taiteesta niin paljon irti kuin toisten ihmisten läheisyydestä. Ainakaan mitään sellaista, joka ei olisi tehnyt lähes peruuttamatonta vahinkoa.