Kategoria: Kirjallisuus

BFI Film Classics: The Night of the Hunter

The Night of the Hunter (1955), tunnettu Suomessa nimellä Räsynukke, on Hollywoodin hiljaksiin sensuurin alta vapautuvaa transgressiota, verrannollinen Nicholas Rayn Bigger Than Lifeen (1956) ja Edmund Gouldingin Nightmare Alleyyn (1947).

Kaikki nämä filmit ovat trillereitä, jotka kokeilevat rajojaan, vaikka operoivat näennäisesti film noirin asteikolla. Hitchcockin oppien vastaisesti ne pyrkivät välttämään liian helppoa psykologiaa. Samalla ne väistävät yhteiskunnalliset selitykset ja pyrkivät paikallistamaan unen, kauhun ja toden toisiaan muistuttavat rajamaat elämän suoraan kokemiseen.

The Night of the Hunter BFIYmmärrän, jos joku on kanssani eri mieltä. The Night of the Hunterin camp-estetiikka ja Robert Mitchumin pullisteleva habitus on aivan eri tapa mieltää transgressio kuin pissa-Kristus tai kova porno.

Silti, transgressio voi toimia vain ympäristössä, jossa rajat ovat tiukkoja. Porno säväytti joskus, ei enää, sillä aika on muuttunut pornoa kohtaan ymmärtäväisemmäksi, jopa arvostavaksi. Olemmehan markkinataloudessa marinoituja, ja porno ei ole kuin mainoksia ihmisruumiista.

Filmi kertoo huijarisaarnaaja Harry Powellista (Robert Mitchum), joka on äveriäitä leskirouvia tappava sarjamurhaaja, ja pienestä pojasta, Johnista (Billy Chapin), joka näkee Powellin lävitse tämän tultua vokottelemaan Johnin ja hänen siskonsa Pearlin (Sally Jane Bruce) äitiä Willaa (Shelley Winters). Powell tietää, että Johnin edesmennyt, rikollinen isä on kätkenyt viimeisen ryöstösaaliinsa jonnekin lasten kotiin.  Filmi huipentuu lasten matkaan halki kurjan Keskilännen kohti Lillian Gishin esittämän hyvän haltiattaren, Rachelin, turvaa. Elokuvan kontrastit ovat vahvat. Se sisältää saksalaisen ekspressionismin kuvamaailman, amerikkalaisen gotiikan sielun, campia, slapstickiä, tie-elokuvaa ja kokoavana moodina sadun hengen.

Vaikka elokuvasta on tullut amerikkalainen klassikko, Charles Laughtonin ohjaaman teoksen maailma oli Yhdysvaltain kummallisella 50-luvullakin liikaa ja tuntuu omituiselta vielä nykyään. Ei tällaisia elokuvia vieläkään julkaista, eivätkä niitä arvosta kuin harvat.

*

Lukija arvaa, että The Night of the Hunter on 50-luvun suosikkielokuviani. Siksi oli ilo tarttua BFI:n julkaisemaan, näyttelijä ja teatteriohjaaja Simon Callow’n kirjoittamaan kirjaan. Callow on erikoistunut paremmin näyttelijänä tunnetun Laughtonin uraan.

Eikä iloa tuota vain aihe. Callow’n teos on johdonmukainen, 79 sivun mittainen pitkä essee, joka käy tarkasti läpi elokuvan luomisprosessin sen pohjana olevan Davis Grubbin romaanin menestyksestä käsikirjoituksen ja kuvauksen työstämiseen, näyttelijöiden valitsemiseen, kuvaustilanteiden ja leikkauksen kautta kritiikin ja yleisön vastaanottoon. Ylimääräistä lässytystä ei ole.

Callow’n proosa on äärimmäisen luettavaa, ammentaa laajat tietonsa niin alkuperäisistä lähteistä kuin voi, käyttää useita laajoja lainauksia väitteidensä tukena ja välttää akateemisen kapulakielen.

On riemullista muistaa, että kaikki populaarikulttuuria ja taidetta käsittelevä esseismi ei ole pitkäpiimäistä minäpuhetta, jossa puidaan omaa suhdetta milloin mihinkin 80- tai 90-luvun artefaktiin, vaan puhetta toisista ihmisistä, heidän historioistaan, tavoitteistaan ja työstään.

Samalla elokuva osoittautuu ryhmätyöksi, millaiseksi sitä ei ohjaajakeskeisessä maailmassa vieläkään sisäistetä. Singulaarilta tuntuva teos on monen innoittuneen tekijän yhteistyötä, jossa kukin on saanut toteuttaa itseään ohjaajan valvonnassa. Onnistunut elokuva on suunniteltu alusta asti huolellisesti.

Nuorena kuolleen James Ageen käsikirjoitus, häikäisevä Stanley Cortezin kuvaus, Hilyard M. Brownin ulkoasusuunnittelu ja Walter Schumannin musiikki ovat kaikki syntyneet isosti tekijöistään. Myös näyttelijät kehuvat saamaansa vapautta:

Lillian Gish said in an interview that ’I have to go back as far as D. W Griffith to find a set so infused with purpose and harmony… there was not ever a moment’s doubt as to what we were doing or how we were doing it. To please Charles Laughton was our aim. We believed in and respected him. Totally.’ He responded to her, in turn, with courtly graciousness. When Stanley Cortez unthinkingly referred to her in her presence as ’Gish’, Laughton told her ’Stan uses the word Gish not to be impolite, but rather out of respect for you, as he would use the word Caruso, or Michelangelo – the great artists.’ James Gleason – Uncle Birdie – said ’Charles is just terrific. He has a brand new way of handling people.’ Peter Graves noted that when working for John Ford he had dared to say to the great director ’This part I’m playing: I think-’ , to which Ford had replied: ’Don’t think in my picture.’ ’Moving from Ford to Charles,’ said Graves, ’was like walking from hell to heaven.’

Ohjaaja Charles Laughtonista levitetty käsitys ankarana, käsikirjoittaja Ageeta inhonneena ja lapsinäyttelijöitään kurjasti kohtelevana despoottina paljastuu kirjassa huhuksi, jonka alkujuuret ovat elokuvan tuottajassa, jolla oli vaikea työskentelysuhde ohjaajan kanssa. Huhu toistetaan sellaisenaan esimerkiksi Peter von Baghin kirjoituksessa Elämää suuremmat elokuvat -kirjassa (1989) ja Robert Mitchumin elämäkerrassa ”Baby I Don’t Care” (2001).

Ainoa suurempi poikkeus oli Lassie-tv-sarjan tuottajana sittemmin menestynyt elokuvan leikkaaja Robert Golden, jonka kritiikki oli lopulta mietoa:

Calling him ’a bugger to work with’, he was extraordinarily taxed by the director’s relentless demands in this testing sequence. Finally he threw his arms in the air crying, ’Charles, I can’t satisfy you!’ Laughton asked him to step outside the editing room, and they both sat down. Laughton said ’Bob, I want you to realise … I’m here … as your guest.’ Back they went and finished the sequence.

Laughton oli kirjan tarjoamien todistusten mukaan charmantti, ystävällinen, lasten kanssa läheinen, teoksen huolellisesti alusta loppuun niin visuaalisesti kuin käsikirjoituksen osalta valmistellut vakavasti otettava tekijä, eräänlainen valmis auteur.

On vaikeaa saada karistettua niskoiltaan kerran saavutettua mainetta. Tämä kirja on julkaistu 2008. Sittemmin on pystytty vahvistamaan, että kuvausolosuhteista saadut käsitykset ovat olleet vääriä. Tähän ei mennyt aikaa kuin 50 – 60 vuotta.

Kenenkään syy tämä ei suoranaisesti ole. Kyse on tarkistamisen mahdottomuudesta tai laiskuudesta. Aikalaiset ja elokuvateoreetikot, mukaan lukien von Bagh, ovat tyytyneet saatavilla oleviin todistuksiin, jotka ovat olleet tutkijoista riippumattomista syistä puolueellisia.

Elokuvahistoria rakastaa tyranneja niin paljon, että liioittelu ei ole tavatonta. Callow’n kirja osoittaa, että loistavan vision saavuttaakseen ohjaajan ei tarvitse olla despootti.

Mikä ehkä vielä tärkeämpää, kirja osoittaa, että elokuva ei ole ohjaajan yksin tekemä vaan ohjaajan vastuulla.

*

Käytyään ensin The Night of the Hunterin lävitse kokonaisuutena Callow’n kirjan lainaukset filmin saamasta kritiikistä tuntuvat naurettavilta, vaikka kritiikit eivät ole pääosin murskaavia vaan varovaisen kehuvia ja hämmentyneitä. Elokuvakriitikkona ymmärrän, että monet kriitikot ovat luultua huonompia vastaanottamaan jotain uutta (ja aivan liian auliita kehumaan keskinkertaisuutta).

Hämmennys on huonoimmillaankin rehellistä. Pahempia ovat liian itsevarmat tulkitsijat. Marxilaiset ja freudilaiset luennat ovat kömpelöitä, paljon keinotekoisempia kuin Laughtonin elokuva.

Ne tekevät omituisia johtopäätöksiä elokuvan pyrkimyksistä ja hahmojen elämistä, koska eivät voi irrottautua omista, historiallisesti pian vanhentuvista lähtökohdistaan. Uskon, että kritiikki voi olla myös kuolettavan väärässä, jos sitä tekevät ihmiset, joilla ei ole siihen kykyjä.

Elokuvahistoriassa kestävimmät teokset löytävät arvonsa tekijöidensä kannalta liian myöhään. Tasaisen isoina pysyvät ja vuosikymmenestä toiseen reinkarnoituvat kulttiyleisöt pitävät niiden lippua korkealla, kun suuren budjetin pop-hitit ovat kadonneet historiaan.

Kiinnostavinta oli huomata, kuinka The Night of the Hunter jäi monen tekijän uran kruunuksi. Charles Laughton ei tehnyt The Night of the Hunterin jälkeen ainuttakaan elokuvaohjaustyötä ja kuoli syöpään jo vuonna 1962, Stanley Cortez teki laajan uran mutta vain pari elokuvaa Samuel Fullerin kanssa ovat niistä todella kiinnostavia.

Robert Mitchum ei enää koskaan tehnyt yhtä innoittunutta roolisuoritusta ja hänen uransa taiteellinen kunnianhimo loppui tähän; vain Jim Jarmuschin Dead Man (1995) pääsee Night of the Hunterin jännittävän uuden tunnun lähelle. Shelley Wintersin kykyä ilmaista seksuaalista ahdistusta kierrätettiin uudestaan Stanley Kubrickin Lolitassa (1962). Robert Wisen Odds Against Tomorrowia (1959) lukuun ottamatta Wintersin urasta ei ole paljon sanomista vuoden 1955 jälkeen. Lillian Gish esiintyi miten kuten järkevästi enää John Hustonin The Unforgivenissa (1960) ja Lindsay Andersonin Elokuun valaissa (1987).

Tässä valossa ei ole ihme, että niin moni kirjan lainaamista tekijöistä puhuu kokemuksesta hyvänä aikana. Kirja päättyy kauniiseen valokuvaan työryhmästä, jossa on kokonainen joukko leveästi hymyileviä ihmisiä. Callow kertoo kuvatekstissä The Night of the Hunterin olleen Charles Laughtonin elämän onnellisin kokemus.

Gish - Laughton
Ihana Lillian Gish & Charles Laughton
Mainokset
Lukuvuosi 2018

Lukuvuosi 2018

Velmuillaan taas ensi vuonna. Ohessa parhaat tänä vuonna lukemani kirjat, joita tässä blogissa ei ole tarkemmin käsitelty aakkosjärjestyksessä. Eli: mistä olisin voinut kirjoittaa mutta en kirjoittanut, ainakaan vielä.

Diary (Witold Gombrowicz, eng. Lillian Vallee), Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (Leena Krohn), Kesäkirja (Tove Jansson, suom. Kristiina Kivivuori), Maun fysiologia (Jean Anthelme Brillat-Savarin, suom. Jukka Mannerkorpi), Merkintöjä (Tua Forsström, suom. Jyrki Kiiskinen), Miss Ice Sandwich (Mieko Kawakami, eng. Louise Heal Kawai), Mitä sähkö on? (Juha Seppälä), Nöyryytys (Juhani Mattila), Orjattaresi (Margaret Atwood, suom. Matti Kannosto), Puhelinkeskusteluja (Roberto Bolaño, suom. Einari Aaltonen), Päivän talo, yön talo (Olga Tokarczuk, suom. Tapani Kärkkäinen), Tuo minulle auringonkukka (Eugenio Montale, suom. Hannimari Heino), Tuuli ja kissa (Lassi Hyvärinen), Töherryskirjat (Georg Christoph Lichtenberg, suom. Juhani Ihanus), Vieraalla maalla (W. G. Sebald, suom. Oili Suominen).

Luen paljon kirjallisuutta, jonka kuvittelen olevan ikäisilleni taidekirjallisuudesta kiinnostuneille jo vuosia sitten tutuksi tullutta; tällaisia ovat Sebaldin teokset, Kesäkirja, Mitä sähkö on? Elämässäni oli noin neljän tai viiden vuoden mittainen ajanjakso, jolloin en jaksanut lukea paljoakaan, joten monet minua kiinnostavat perusteokset ovat jääneet ottamatta haltuun.

Olen viime vuonna lukenut paljon suomalaista proosaa ja lyriikkaa. Näiltä osin jatkan viimevuotisilla linjoilla, mikä on erikoista; en ole koskaan ajatellut olevani erityisesti suomenkieliseen kirjallisuuteen suuntautunut.

Tärkeimpiä syitä edelliseen on kaksi. Ensinnäkin olen kiinnostunut omien kirjallisten pyrintöjeni (ja tämän blogin) vuoksi siitä, mitä tässä maassa kirjoitetaan ja siitä, miten se vertautuu maailmalla kirjoitettuun ja käännettyyn. Toisekseen, uutuuskirjoista lukemisen ja puhumisen nälän tyydyttää helpommin suomalaisilla teoksilla.

Seitsemän kirjaa on omasta hyllystä, loput kirjastosta. Kaksi kirjoista olisi jäänyt lukematta ilman Goodreads-sivustoa (Päivän talo, yön talo; Miss Ice Sandwich). Sarjakuviin tartuin tänä vuonna epätavallisen harvoin.

Esa Sariolan dialogeista

Esa Sariolan dialogeista

Erityisesti 80-luvulla keskustelua herättänyt psykologi Esa Sariola on huono aloittamaan ja päättämään romaaneja. Hän on harvinaista kyllä keskiosien kirjailija.

Tämä johtuu hänen teostensa episodimaisuudesta, joka on naamioitu yhtenäisellä juonella. Juoni on tekosyy erilaisille käyttäytymismuotoja esitteleville skenaarioille, jotka ovat useimmiten dialogeja.

Vuorosanojen kirjoittajana Sariola on taitava, minkä näkee kenties parhaiten hänen mainiosta ja vähän tunnetusta novellikokoelmastaan Ratkaisu kaikkeen (2008).

Esimerkiksi heppoisesta alusta käy vastikään lukemani Miehelle kuuluu kaikki -romaani (2003), jossa yritysjohtajaa nöyryytetään hänelle nauravien naisten edessä kauppareissulla, joten hän päättää kostaa perustamalla keski-ikäisten miesten ”respect the cock” -tyylisen ukkokerhon, joka aikoo palauttaa miehisyyden kunniaan.

Lähtökohta ei ole epäuskottava, kun miettii kaikkia netin kautta äänen saaneita, maskuliinisuudestaan huolestuneita katkeria miehiä, mutta se sutaistaan kasaan niin nopean osoittelevasti, ettei sitä voi kuin pitää tekosyynä varsinaiselle sisällölle, eli erinäisille kerhon ympärillä pyörivien miesten ja naisten kriiseille. Jokainen luku on uusi asetelma, josta kirjailija mehustelee esiin kahden ihmisten välisen suhteen ongelmakohtia.

Esimerkiksi kirjan sivuhahmo Tom Östlundin ongelmallinen avioliitto vaimonsa kanssa on kuvattu kummankin osapuolen motiiveja kliinisesti, realistisesti esitellen. Kohtaukset jotka elokuvissa saisivat katsojat pyörittämään turhautuneina silmiään toimivat, koska Sariola ei jätä ymmärtämättä hahmojaan, vaikka empatiaa ei sivuilta tihku. Kuvaukset ovat kuin havaintoja perheterapiaistunnoista. Seuraavassa Tomin vaimon, Sirkan, motiiveja selittävä kappale:

Sirkka oli vuosien ajan pelännyt Tomin sanavalmista iskevyyttä ja ylimielistä kärkkäyttä. Tomilla oli tapa, jota hän itse tuskin huomasi: asiassa kuin asiassa hän ehätti tietämään enemmän kuin keskustelukumppani, korjailemaan ja oikaisemaan toisen puheita ja epäsuorasti vähättelemään muita ja korostamaan itseään. Ja loputtomat puujalkavitsit vaikka miten vakavissa asioissa. Ei tietenkään työasioissa, silloin hän oli aina taitava kuuntelija, mutta kotona ja hyvien tuttujen seurassa, silloin kun oli rentoutunut eikä kiinnittänyt huomiota siihen mitä sanoi. Ensimmäiset vuodet Sirkka oli alistunut, kunnes oli alkanut iskeä takaisin ja saanutkin Tomin perääntymään. Ei se oikeastaan ollut aluksi ollut edes alistumista ikävään piirteeseen, vaan yksi Tomin ominaisuuksista, jotka hän oli hyväksynyt, niin kuin sitä rakastuneena hyväksyy toisen kaikenlaiset piirteet.

Katkelma on kuin esimerkki terapiaoppaasta. Kun luen Sariolan kertojanääntä, ajattelen sen olevan tarkkaan kirjoitettua potilaskertomusta. Dialogeissa taas tulee esiin parisuhteiden ulkopuolella lähinnä terapiaistunnoissa paljastettua haavoittuvuutta. Tältä Tomin ja Sirkan aviokriisi kuulostaa, kun Tom yrittää antaa Sirkalle häälahjaa:

– Siitä on aikaa kun me on kahdestaan oltu matkoilla, Östlund sanoi rupattelevaan sävyyn.
– Käytiinhän me Turussa Kirstin luona.
– Niin mutta lomalla, ulkomailla. Jossakin etelässä.
– Olethan sinä saanut reissata.
– Ei me yhdessä ole oltu. Enhän minäkään lomilla ole siellä ollut. Siitä on niin kauan, että Jouni oli ihan pikkuinen vielä.
– Kävin minä Jounin kanssa sitten vielä, mutta sinä et silloin tullut mukaan.
– Ne oli niitä kiireen aikoja. Nyt voisi olla aikaa paremmin. Vai mitä meinaat?
– En tiedä. Samanlaista se on aina tuon kioskin kanssa.
– Ei semmoinen kioski nyt koko elämä ole. Järjestetään.
– Järjestetään, niin. Olisitpa järjestänyt silloin, kun sinulla aina oli niitä kiireitä.
– Se oli sitä aikaa. Mutta katsopa nyt: näetkö mitä tuolla on?
– Onko ne matkaesitteitä?
– Niitäpä niitä.
– Mitä sinä meinaat?
– Eikä tämä kattaus sano mitään?
– Mitä?
– Thaimaa.
– Tekeekö sinun mieli Thaimaaseen?
– Thaimaahan. Se on Thaimaahan, ei Thaimaaseen. Katsotaan kohta esitteitä. Syötkö vielä?
– Ei kiitos.

– –

– Mitä sinä oikein meinaat, Sirkka kysyi.
– Minä meinaan ostaa sinulle hääpäivän kunniaksi lahjan. Tehdään matka heti kun sinulle sopii.
– Tuonne?
– Niin.
– Missä kaikki juopot käy harjoittamassa seksiä lasten kanssa. Luuletko sinä, etten minä ole lukenut lehtiä? Minulla on niitä kioski täynnä.
– En kai minä sinua mihinkään ilotaloon ole viemässä.
– Ei paljon puutu.
– Mitä sinä nyt oikein?
– Ja minunko pitäisi sitten sitten, sinun kanssa…
– Mitä?
– Mitä sinä oikein ajattelit?
– Sitä mitä sanon. Annan sinulle lahjan.
– Mitä sinä olet tehnyt?
– Miten niin?
– Kukkia ja päivällisiä ja etelänmatkoja. Ei ole sinun tapaistasi ollenkaan.
– Ei ole ollut, niin. Mutta nyt olisi, jos kelpaa.
– Jokin tässä on takana.
– Tässä on takana se, että minä halusin antaa lahjan.
– Minkä takia?
– Minkä takia? Minkä takia lahjoja nyt annetaan? Ei sitten, jos ei kelpaa.
– Tuommoisen ilotalolavastuksen laitat ja sitten tahdot Thaimaahan.
– Ilotalolavastus! Mitä vielä?
– Sinulla on syyllinen olo jostakin. Mitä sinä nyt olet tehnyt? Ethän sinä koskaan anna tämmöisiä lahjoja?
– Voi herran tähden. Minun pitäisi siellä sitten sinun kanssa, Östlund matki. – Mitä sekin on tarkoittavinaan?
– Tekeekö sinun mieli sinne niitä naisia katsomaan?
– Luuletko sinä, että minä ostaisin sinulle lahjaksi semmoisen matkan, että itse kulkisin ilotalossa? Enhän minä käy niissä muutenkaan.
– Mistä minä tiedän missä sinä olet kulkenut niillä matkoillasi.
– En nyt ainakaan ilotaloissa.
– Luulitko sinä, että minä lähtisin tuommoiseen paikkaan? Luulitko tosissasi?
– Luulin.
– Sitten saat luulla toisen kerran.

Lainaus on armottoman pitkä, mutta siitä näkyy koko tarkkojen repliikkien luoma kaari. Sirkan torjuvuus selitetään aiemmassa kappaleessa; mies ei huomaa omaa käytöstään. Kun Tom herää avioliiton kalseuteen ja yrittää korjata tilannetta etelänmatkalla, Sirkan reaktiossa on ilkeyttä ja kohtuuttomuutta. Samalla torjuvuus on perusteltua; syvälle juurtuneita ikävyyksiä ei korjata yksittäisillä lahjoilla, jotka muuttaisivat kaiken suunnan kerrasta, kuten Tom kuvittelee. Mies on valmis pyyhkäisemään ”menneet ovat menneitä” -ajattelulla vuosien ongelmat maton alle, mihin vaimo ei suostu, koska kyse on jälleen yhdestä miehen vallankäytön välineestä. Tom myös alentuu käytökseen, jota hänen vaimonsa pitää erityisen ahdistavana, ivaamaan ja korjaamaan kriisin keskellä merkityksettömiä asioita (”Se on Thaimaahan, ei Thaimaaseen.”). Avioparin kriisin syvyydestä kertoo, että riidan lähestyessä heidän poikaansa pyydetään poistumaan huoneeseensa ja laittamaan musiikki kovalle, jotta hän ei joutuisi kuuntelemaan vanhempiensa kinastelua. Tällaisten eleiden merkitys, se että niihin on jo totuttu, kertoo perheyksikön vuotavista haavoista.

MTV:n haastattelussa vuonna 2009 Sariola on kertonut:

– Oli sitten kuinka fiksu ja koulutettu tahansa, parisuhdeongelmia tulee aina. Aivan silkoisesti sujuvaa elämää ei voi olla silloin, kun sitoutuu läheisesti ja antautuu pitkään parisuhteeseen. Väärinkäsitykset ja ongelmat eivät johdu miesten tai naisten tyypillisistä piirteistä, vaan saattavat yllättää meidät puskan takaa. Ihmiset voivat lähteä yhteiselle taipaleelleen hyvin aikomuksin, mutta joutua silti ihmeellisiin tilanteisiin. Ja se on se juttu, josta minä kirjoitan mielelläni.

Sen huomaa. Muista asioista Sariola kirjoittanee vähemmän mielellään. Tarkka korva kahden ihmisen väliselle kitkalle tekee Sariolasta Suomen mittakaavassa erityislaatuisen, hän tavoittaa puheen nyansseja yhtä vahvasti kuin Rosa Liksom mutta eri tavalla. Valitettavasti juonissa Sariola ei juuri loista. Niin tässä kuin esimerkiksi Kaikella voimallani -romaanissa (2014) tapahtumat ovat liian korkealentoisia, vaikka kirjailija on parhaimmillaan keskiluokkaisen elämän arkisissa kuvauksissa. Myös Miehelle kuuluu kaiken loppu sutaistaan kasaan dekkareita matkivalla loppupaljastuksen tapaisella, joka venyttää jälleen uskottavuuden rajoja.

Erilainen, hyvä

Erilainen, hyvä

Naishahmojen tähdittämä, hidastempoinen ja filosofiaan myönteisesti suhtautuva scifi-jännäri Annihilation (2018) oli kriitikoiden mielestä ilahduttava poikkeus yhdysvaltalaisessa elokuvatarjonnassa, ja arviot olivat sen mukaisia eli ylistäviä. Vaikka elokuva ei tuottanut rahaa, se on tulevien vuosien kulttikamaa.

En suoranaisesti moiti impulssista ylistää uutta; kun melkein jokainen iso uutuus on osa franchisea, siis pohjimmiltaan lastenelokuvaa, on hidastempoinen ja ainakin näennäisesti aikuisille suunnattu pohdiskelu virkistävä poikkeus. Annihilation ei valitettavasti vain ole kovin hyvä elokuva. Hyvä jää herkästi ulos, kun jokin on innostavaa. Nuorempana olin taipuvainen tähän virhearvioon. Sivuutin herkästi sen, etten tuntenut mitään, jos jokin täytti ulkoisesti näennäiskiinnostavan poikkeavuuden merkit. Luulen syyn olleen identiteetin vahvistamisessa. Koska jokin oli tehty minulle, esitin olevani suopeampi sitä kohtaan kuin sisuskaluissani tunsin. Sittemmin olen oppinut, että minun kohderyhmälleni suunnattuun taiteeseen saa ja tulee suhtautua epäillen. Kun erilaisuudesta pääsee yli, jäykkyys näkyy paremmin; Annihilation on umpitylsä ja ennalta-arvattava, sen filosofia uutta vain sellaiselle joka ei lue scifi-kirjoja, miljöönsä on toteutettu huomattavasti orgaanisemmin ja kauniimmin Andrei Tarkovskin Stalkerissa (1979). En usko Annihilationista tulevan sentään vuosikymmeniä kestävää kulttihittiä. Koin samoin Blade Runner 2049:n (2017) kanssa, jolle tosin povaan visuaalisuuden ja tähtinäyttelijöiden vuoksi pidempää ikää.

Poikkeuksellisuus ei yksin täytä taiteen kultaista sääntöä, jolla en tarkoita muotovalioutta, kolmen näytöksen rakenteita tai muita kömpelöitä kehikoita vaan teoksen kestämistä pidemmälle kuin huomiseen. Taideteoksen soisi olevan niin ajankohtainen, että se on ikuinen, jos mahtipontisuus sallitaan. Ottaakseni vertailukohdaksi jo mainitun Stalkerin, sen spirituaalinen, materialismikriittinen pohjavire on ollut vastalääke Neuvostoliiton virallisille hengen iloille. Tämä ei ole latistanut teoksen mainetta jälkipolville, Stalker on yksi venäläisen elokuvan suurimmista saavutuksista.

Kirjallisuuskritiikki ei selviä puhtaammin paperein, vaikka kirjallisuudesta kirjoitetaan keskimäärin hieman paremmin kuin elokuvista ja musiikista. Kestoinhokkini Miki Liukkosen Lapset auringon alla -romaania (2013) kuvailtiin ilmestyksenomaisena ulostulona suomalaisella kirjallisuuskentällä. Kriitikot olivat varautuneita muka-outouden edessä, samalla pöyristyneitä kirjailijan mielikuvituksesta. ”Runoilijan kieltä” ja muita kliseitä läiskittiin huolella. En muista lukeneeni ainuttakaan virallista kritiikkiä, jossa kirjaa olisi tajuttu verrata Michel Houellebecqin, Haruki Murakamin ja Don DeLillon tuotantoihin, joita se päivänselvästi apinoi yhden Houellebecqin luomista hahmoista jopa livahtaessa pastissina Liukkosen romaanin sivuille. DeLillolta on otettu sanotun tiiviys, Murakamilta tapahtumakulku, Houellebecqilta teemat ja asenne.

Kirjallisuuskriitikot osoittivat oman lukeneisuutensa heikkouden ja sukupolvien välisen kuilun, koska eivät ymmärtäneet, mistä minun ja Liukkosen ikäinen, vielä verrattain nuori (kirjan ilmestymisen aikaan oikeasti nuori), taideromaaneista kiinnostunut ja englanninkielisiä kirjallisuuslehtiä selannut sukupolvi on innostunut. Osansa on sillä, että suuren yleisön tavoittava kirjallisuuskeskustelu Suomessa on hyvin Suomi- ja yhteiskuntakeskeistä, jolloin suosituinkaan käännöskirjallisuus ei ole kaikille ammattilaisille tuttua.

Viimeksi törmäsin erilaisuudesta hurmaantumiseen lukiessani arvioita ja nettikirjoitelmia Heikki Kännön Sömnöstä. Seuraavassa kokoelma otsikoita ja lainauksia: Heikki Kännön Sömnö hämmästyttää aineksiensa runsaudella ja tekijänsä mielikuvituksella (Turun Sanomat); ”Esikoisteoksen menestys ei ole lamauttanut Heikki Kännön pohjatonta mielikuvitusta” (Suomen Kuvalehti); ”Tällaiset faktoja ja tieteen rajoja koettelevat uskomukset tekevät Kännön teoksista täysin omanlaisiaan luomuksia, jotka ovat tärkeä osa Sömnönkin lumoa” (Kiiltomato – eikö suomalainen lukeneisto tiedä mitään mystiikasta?); Heikki Kännön Sömnö on pökerryttävän omaperäinen taiteilijaromaani, joka noussee suoraan kulttisuosioon (ESS); Mielikuvituksen juhlaa Wagnerin tahdissa (Jorma Melleri). En tiedä mitä Hesarissa tarkalleen kirjoitettiin, koska maksumuurit ovat Saatanasta, mutta osaan arvata.

Mielikuvitusta on käytetty, vaan oliko kirja hyvä? Ilmeisesti oli, koska mielikuvitus on aina kehu, mitä sen ei pitäisi olla. En kirjoita tätä moittiakseni Kännöä. Sömnö oli ihan ok lukuromaani, hyvällä kielellä kirjoitettu, liian pitkä ja kevyt, oletettavasti satiirinen vaikkei irvailu jaksa kantaa sivumäärää, liukkosmaisesta tapahtumien ja hahmojen kavalkadistaan huolimatta johdonmukainen näyttäessään patriarkaalisten rakenteiden ja kolonialismin pohjimmaisen turhamaisuuden – näitä hahmoja ei voi ja tule sääliä. En voi sanoa pitäneeni romaanista paljoa, mutta en vihannut sitä. Satun vain pitämään kirjailijuutta latistavana ilmoittaa, että tekijällä on hyvä mielikuvitus, sillä se tarkoittaa aina vain erilaisten asioiden asettamista kuvailevaan järjestykseen, mille esimerkiksi Tommi Melender irvailee Rautakaudessa. Kännö kertoo Sömnön jälkisanoissa kirjoittamisen olleen noin vuosikymmenen mittainen prosessi. Mielikuvituksella on varmasti osansa, mutta suurempi osa voi kuitenkin vielä olla kustannustoimittamisella, lähdetyöskentelyllä ja yleisillä kertojantaidoilla.

The Princess Saves Herself In This One

Uskon monen jälkimodernismin ja -strukturalismin nimeen vannovan tekevän esimerkiksi tällaisten runojen:

fill in the blank:
a)    poetry is ____________.

– anything you want it to be.

kohdalla katumusharjoituksia. Toivon Jacques Derridan viimeisinä vuosinaan itkeneen itsensä joka ilta uneen.

Olen niin formalistinen, että täyttäisin kohdan seuraavalla lainauksella englanninkielisestä Wikipediasta:

Poetry (the term derives from a variant of the Greek term, poiesis, ”making”) is a form of literature that uses aesthetic and rhythmic qualities of language—such as phonaesthetics, sound symbolism, and metre—to evoke meanings in addition to, or in place of, the prosaic ostensible meaning.

Alussa lainaamani runo on Amanda Lovelacen runokirjasta The Princess Saves Herself In This One (2016), joka on Rupi Kaurin teosten lisäksi viime vuosien myydyimpiä englanniksi kirjoitettuja runokirjoja. Siksi kirjoitan siitä.

The Princess SavesSiteerattu runo on Tumblr-sukupolvien julistus kaiken tekstin samanarvoisuudesta maailmassa, jossa tunne on Jumala, jota myös muiden kuin kirjoittajan on toteltava.

Tarkoitukseni ei ole Wikipedia-sitaatilla sanoa, etteikö runoilija ymmärtäisi runoa ilmaisumuotona, vaikka jotkut kriitikot ovat hänen teoksiaan myös niin kuvailleet. Hän ymmärtää runon olevan rytmin ja estetiikan leikkiä, ainakin osan ajasta.

Lovelacen ilmaisu on minimaalista. Toisinaan hänen runonsa muodostavat alkeellisen visuaalisen runouden lailla kuvioita, mikä ei ole epätyypillistä modernille runoudelle, vaikka käsitykseni mukaan tällä hetkellä hieman pois muodista.

Silti niitä hyödynnetään runoudessa, suomalaisessakin, edelleen, esimerkiksi Tuija Välipakan tänä vuonna ilmestyneessä Uutisia!-kirjassa. Lainaamaani runoa taas voi suomalainen lukija verrata Henriikka Tavin 2007 ilmestyneen Esim. Esa -kulttiklassikon runoon Tehtävä 1, jossa kehittelyä jatketaan ja viedään kiinnostavampaan suuntaan.

Lovelacen kuvarunot eivät ole kiinnostavia, eikä teksti niiden sisällä puhuttele lukijaa. Hänen kirjoituksensa ei yritä teeskennellä mitään, ja kirjallisuus on aina teeskentelyä, kerronnan löytämistä jostain, jossa sitä ei ensisilmäyksellä ole: maailmasta.

Kirjoittajan täytyy perehtyä kirjallisuuteen, sillä vain siten tapoja kuvata maailmaa voi löytää lisää.

*

Rytmillisesti kummallisinta Lovelacen runoissa on se, että niiden otsikot (ainakin tulkitsen ne sellaisiksi) löytyvät kursiiveilla useimpien runojen perästä.

Koska ne poikkeavat runon muusta rytmistä ollessaan aiempaa proosallisempia, ne vaikuttavat vitsin punchlineilta. Välillä minusta tuntui kuin lukisin antihuumorikirjaa:

your
death certificate
makes
the claim
that
you died on
november 3rd
at 3:03 AM.
that is a
lie.
you died
long
before that.

– 3 isn’t my lucky number anymore.

Tekijän henkilökohtaisestä sävystä huolimatta teksti on ympäripyöreää. Se johtuu tyylittömyydestä; tekijä on sekoittanut elämänsä tapahtumien ainutlaatuisuuden tekstin ainutlaatuisuuteen. Nämä ovat kaksi eri asiaa.

Kirjan leimaava piirre on pikkumaisuus. Useissa runoissa Lovelace kutsuu kirjoittamista suoraan koston välineeksi, mikä on rehellistä ja oksettavaa.

Usein esiin pulpahteleva teeskennelty armottomuus koko maailmaa kohtaan oman persoonan ylistämiseksi on yhtä lailla epämiellyttävää.

En tiedä huonompaa viestiä epävarmuudesta kärsiville nuorille kuin seuraava:

repeat after me:
you owe
no one
your
forgiveness.

– except maybe yourself.

Samanlaisia keloja pyörii hyväksikäyttäjien päässä. Solipsistinen merkintä on kuin sarjamurhaajan päiväkirjasta.

The Princessia voisi kutsua feministiseksi valtavirtakirjallisuudeksi. Sitä voisi myös kutsua kannustavaksi esimerkiksi; kirja on hitti, vaikka sen ensijulkaisu on tapahtunut Createspacessa ja saanut nostetta Goodreads-sivustolla.

Siis ”voisi”. The Princess on feministinen korkeintaan tavalla, jolla saadaan rahat pois ihmisiltä, jotka eivät uskalla toimia feminisminsä eteen vaan käyttävät sanaa brändäykseen. Samalla se osoittaa, kuinka tärkeää kirjallisuuden kannalta kustannustoimittaminen on.

En ole lukenut teoksesta esimerkiksi Goodreadsista arvioita, jotka eivät olisi valmiiksi anteeksipyyteleviä. Tämä johtuu edellä mainituista seikoista.

Perusliberaali lukutoukka ei halua olla nihkeä tyyppi, joka katsoo kirjallisuutta taidonnäytteenä. Kukaan ei halua ampua alas jotain, joka on a) feminististä, koska joku joskus sanoi että tämä on nyt feminististä, ja b) tekijälleen henkilökohtaista.

Lukija ymmärtää, että Lovelace puhuu omista menetyksistään, rakkaushuolistaan, masennuksestaan ja syömishäiriöistään. Niin toisaalta puhuu moni lahjakkaampikin kirjailija.

Jokainen kiväärillä kirjoitettu kritiikki laskee teloituksen jälkeen kukkia haudalle. Kilpaa kiirehditään kertomaan, että vika on luultavasti minussa.

Se kertoo hyvällä tavalla itsetietoisuudesta, jota kirjailijalla itsellään ei ole ollut. Samalla siinä on valitettavasti nähtävissä Internet-ajan varovaisuus, pelko sähköpostin täyttävistä vihaviesteistä, ja epäluulo laatuarvotelmia kohtaan.

Tekijän avoimuus todella on kirjan paras asia. Lovelacen runous on silti kuonaa, jonka on kirjoittanut kirjallisuuden opinnoistaan huolimatta nuoruutensa vangiksi jäänyt tekijä. Jos hänen kirjoituksensa heijastaa hänen sielunelämäänsä, hän on henkisesti 11-vuotias.

Rasittavinta on, että The Princess Saves Herself In This Onea on markkinoitu feministisenä. Epäilen syyn olevan sen hyvässä nimessä, joka ei liity tekstin sisältöön millään tavalla.

Tarkempi nimi olisi The Princess Whines Constantly And Is Emotionally Dependent On Other People In This One. Teos ei osoita itsetietoutta ja käytä sanaa ”prinsessa” karnevalisoiden, ”prinsessaa” ja ”kuningatarta” lätkitään menemään huoletta irvokkaimmalla tavalla: naista tulee palvoa, koska hän on sisäänpäin kääntynyt despootti, ei kunnioittaa ihmisyytensä vuoksi.

Jokainen nainen voi olla oman elämänsä Imelda Marcos.

Lovelace valittaa, mitään voimaantumista ei tapahdu, ei edes feikisti, kokoomuslaisesti.

Teksteissä ollaan kiinnostuneita muiden ihmisten vaikutuksesta itseen, mikä on noin kahdessa kolmasosassa runoista negatiivissävytteistä.

Luin kirjan englanniksi mutta suomennos (luultavasti Einari Aaltoselle helpompi suomennostyö kuin 2666…) on ilmestynyt vastikään.

Lukija voi pohtia Sammakon nettisivuillaan käyttämää hyperbolaa, jolle on varmasti tirskuttu kustantamolla:

Tässä prinsessa pelastaa itsensä sisältää runoja rakkaudesta, menetyksestä ja surusta, voimaantumisesta ja inspiroitumisesta. Tämä Emily Dickinsonin, Virginia Woolfin ja Sylvia Plathin teokset lukeneen tekijän bestsellerlistoille yltänyt merkkiteos on jaettu neljään runosikermään: prinsessa, neito, kuningatar ja sinä. Kolme ensimmäistä osiota kertovat kirjoittajan tarinan ja neljäs toimii kommenttina lukijalle. Tämän satumaailmaa, feminismiä ja raakaa arkea yhdistelevän esikoisrunokokoelman pääteema on lannistumattomuus.

”Tämä Emily Dickinsonin, Virginia Woolfin ja Sylvia Plathin teokset lukeneen tekijän bestsellerlistoille yltänyt merkkiteos…” Dickinsonin, Woolfin ja Plathin. Merkkiteos. Woolfin ja Plathin. Plathin. Woolfin. Dickinsonin. Merkkiteos.

Teksti on luotettava kuin mainos venäläisestä perseenpäristimestä, harhaanjohtavuudessaan melkein häijy. Tekijä todella on mainitun trion kirjat lukenut, luultavasti. Heidät mainitaan yhdessä kirjan runoista. Sen sijaan lukija saattaa tuntea itsensä huijatuksi.

Uutisia!

Uutisia!Ensilukemalta en saanut näistä runoista kiinni, ajattelin niiden olevan jollekin muulle kuin minulle ja olin unohtavinani ne. Palasin niiden pariin ensin ajatuksissani ja pian selailun kautta, menin kuuntelemaan runoilijan esiintymistä Varsinais-Suomen runoviikolla ja lopulta ostin tämän kirjan. Nyt Uutisia! on loppuaan lähestyvän vuoden suosikkiteoksiani.

Se on erikoista, koska Uutisia! on maulleni epätyypillinen kirja. Se on jokseenkin räiskyvä, se keskittyy muuhun kuin kielen asetteluihin itseensä, se on suora olematta beat-runoutta tai tilitysruiskauksia paperille. En kutsuisi sitä mestariteokseksi, mutta samalla en voi olla ajattelematta että keskivertokokoelmaa enemmän tekijänsä näköinen, mikä on miellyttävää.

Parhaimmillaan Uutisia! on raikas, ilolla tehdyltä tuntuva kokonaisuus, jollaiset, kumma kyllä, jakavat eniten mielipiteitä. Pidän usein tunkkaisesta, en raikkaasta. Heikoimmillaan mietin, että teksti yrittää liiaksi olla oivaltavaa, tehokkaista havainnoista lipsutaan teepussiaforismiin.

Runoviikolla Välipakka puhui Turun pääkirjastossa. Kävin kuuntelemassa hänen ajatuksiaan eläimistä runoudessa ja runonlausuntaa, turvallisesti takarivistä. Viikon teema ”runo & eläin” oli otettu vakavasti. Olisin kuunnellut aiheen käsittelyä kauemminkin, jos runoilija ei olisi lopettanut tunnin paikkeilla yleisön kyllästyttämisen pelossa.

Luonteva lähtökohta oli Välipakan huomio eläinten suuresta esiintyvyydestä hänen runoudessaan, vaikka hän ei koe olevansa luontorunoilija. Kuitenkin hänen elämänsä on ollut ja on isosti (lemmikki)eläinten täyttämää. Runoilija oli koostanut listan kirjoissaan käyttämistään eläinsanoista, joita oli lukuisia. Eläimet ovat myös Uutisissa jatkuvasti vierailijoina, elleivät peräti tähtinä.

Olen tehnyt saman eläinhavainnon omista kirjoituksistani. Tukeudun eläimeen ympäristön ja olemisen ilmentäjänä, vaikka en tunne olevani kovin kiinnostunut luonnosta. Luultavasti valehtelen itselleni, ja lapsuuteni luontoriemu on pyrkinyt teksteissäni ahkerasti pintaan ja sitä kautta takaisin elämääni.

Noin tunnin loppupuolella keskityttiin paljon enemmän runonlausuntaan. Luin Uutisia!-kirjan runoja kansien välistä samaan tahtiin, kun niitä lausuttiin. Jotkut runoilijan sanavalinnat olivat toisenlaisia kuin kirjassa; en siis ole ainoa, joka tekee omalle tekstilleen luettaessa muutoksia.

Muuttuiko teksti lennossa suulle sopivampaan muotoon vai oliko se muuttunut vielä julkaisun jälkeen? Kiinnostavaa oli pohtia joidenkin tekstin yliviivattujen kohtien lukematta jättämistä ja toisten lukemista, ratkaisujen merkitystä.

Korostan näitä yhtäläisyyksiä, vaikka kirjoitan huvikseni enkä ammatikseni, koska erityisesti moni nuori kirjoittaja ei tajua, että on terveellistä hakeutua muiden sanojen äärelle ja tajuta piilevät yhtäläisyydet.

Ylimielinen pölvästi lannistuu muiden tekemästä kirjallisuudesta ja kuvittelee oman ainutlaatuisuutensa murenevan. Kirjoittajanalku terveellä itsetunnolla ymmärtää asian oikein, sillä hänelläkin on mahdollisuus kiinnostavaan sanottavaan, jos joku toinen on pohtinut ja tehnyt samoja asioita kuin hän.

Tässä on kirjailijahaastatteluiden, luentojen, runonlausunnan ja runoviikon kaltaisten tapahtumien arvo.

*

Välipakan kirjoista välittyvä asenne on itsevarmuutta uhkuva, ilkikurinen. Pidän hänen teoksissaan niiden väkevästä feminiinisyydestä. Teksteissä on humoristinen, toisinaan seksikäskin ote.

Pikkuhiljaa, kirja kirjalta, Välipakka on siirtynyt kohti kokeellista ilmaisua. Uutisia! on huipentuma tässä kehityksessä, lukuisten erilaisten muotojen yhteensulautuma, esteettisesti loppuun asti hiottu kirja. En ihmettele, että sen tekemiseen meni vuosia.

Ei typografinen kokeilu epätavanomaista ole maailmalla eikä edes Suomessa, mutta ilahdun hiotun sellaisen näkemisestä ja kokemisesta. Se osoittaa runoilijan ymmärtäneen tekstin olevan estetiikkaa. Kokeilevuus on Uutisia!-kirjassa kivaa, mikä on minulle positiivinen sana, ei ironista vähättelyä.

Siksi en käsitä Pasi Huttusen näkemystä Keskisuomalaisessa. Hänen arvionsa mukaan Uutisia! olisi raskas lukea. Kirja on iso, kutsuvan näköinen, ja jo siksi helpompi luettava kuin moni ohut ja pehmeäkantinen A5-koon runoläpyskä, jossa jo fontti on tukehduttaa.

On lukuisia kirjoittajia, joiden tekstin estetiikan ymmärrys on niin radikaalisti erilainen, etten voi ilahtua, ovat he sitten prosaisteja tai runoilijoita. Tällöin kappalejaot ja säejaot eivät soi oikein. Katja Raunion Käy kaikki toteen (2015) oli proosapuolelta tällainen kokemus; rohkean kokeellinen mutta lukukokemuksena väärällä tapaa epätasapainoinen ja sietämätön. Tämä on paljon raskaampaa kuin tekstien latominen totutusta poikkeavalla tavalla.

*

Seison orapihjalaneliössä ja yritän ymmärtää
sillä uutista rauhoittavampaa lääkettä ei ole

uutisia: koira pystyy haistamaan ihmisen tunnetilan
ovulaation, syövän ja korkean verenpaineen

tuijotan koiraa, kun sen kirsu hipaisee ihoani
pujotan sille pannan kaulaan

mutta koiraa ei voi ulkoiluttaa
nilkkaan ulottuvassa aamutakissa

koiraa voi ulkoiluttaa bikineissä

portin ohi kävelee nainen
hänellä on lapsi vaunussa

lapsi huutaa täyttä kurkkua
lapsi huutaa täyttä tomaattia

nainen on yksin, ettei vain olisi yksinäinen, yksi nainen

hänen miehensä kuoli vaikeaan sairauteen
hänen miehensä kuoli helppoon sairauteen
uutiset loppuvat kevennykseen mutta elämä ei

koira syöksyy aamutakin helmojen ali kuin härkä
muistutan sitä, että taitava matadori saa aina

palkaksi härän korvat

Teema on ympäristö nimeltä elämä, sen moninaisuus, josta rikkainkin mediaksi kutsuttu alusta kadottaa otteensa.

Välistä pilkahtaa, kuinka Google Translate rakentaa omia totuuksiaan, annetaan keskiluokkaisuuden ihanuutta korostavia haastatteluja, uunotetaan Facebook-kavereita kuvilla hedelmätorneista…

Välissä ollaan ihmisten ja eläinten maailmassa, median ulkopuolella, toisin sanoen sisällä jossain muussa, kivuliaammassa mutta paremmassa.  ”kotona koira tuijottaa palloa jossa tietää pompun elävän / se on sairas eikä jaksa juosta se laskee tassun / pallon päälle ja tuntee yhä sykkeen”.

Teksti limittyy, asettuu päällekkäin, imitoi junia ja puita, rakentuu ravun tai pitsin muotoon. On valitettavaa, ettei blogini muoto anna toistaa asetteluita.

Kirja päättyy alun perin Facebookissa jaettujen värikuvien sarjaan, jota siivittävät kertomukset kuvien takaa sekä merkinnät eri kuvien naamakirjassa saamista reaktiopainalluksista.

Kuvat esittävät erilaisia mahdollisiin ja mahdottomiin yhdistelmiin pinottujen vihannesten ja hedelmien torneja. Kuvilla on kokeiltu, mihin asti yleisö on valmis uskomaan silmiään rationaalisen epäilyksen sijasta.

Oleellisen aiheen käsittelytapa on keveä. Iloisen väriset kuvat torneista saavat minutkin iloiseksi, ja ajattelemaan kuinka maailman mielessään asettelee. Visuaalisen, perinnöllisen ehdollistumisen vuoksi kolme päällekkäin kököttävää pulleaa tomaattia näyttävät herkullisen lisäksi söpöiltä, jopa herttaisilta. Siksi niitä seuraaviin kuviin chilipalon päällä tasapainottelevista hedelmistä haluaisi melkein uskoa.

Veljeni Sebastian ja Jälkikuva

Veljeni Sebastian80-luvulla kirjallisuuskritiikeissä elänyt ”pahan koulukunta” oli hatusta vedetty termi, jolla ajan taideprosaisteja, joilla oli etäisesti samanlaiset kiinnostuksen kohteet, saatiin sidottua siistiin kimppuun.

Väitän silti, että koulukunnittaminen palvelee enemmän kuin vahingoittaa kirjallisuutta.

Kirjallisuusharrastajalle niputus antaa oivallisen väylän tutustua teoksiin, jotka muuten jäisivät lukematta.

Sen rinnalla jonkun tampion väärinymmärrys kirjailijoiden todellisista aikeista ei paljoa vaakakupissa paina. Ilmiöittäminen tekee wannabe-intellektuellinkin kiinnostukselle höpöä.

En olisi koskaan törmännyt Annika Idströmiin ellen olisi lukenut Esa Sariolaa, Olli Jalosen kirjoja olisi jäänyt hankkimatta, Christer Kihlmaniin olisi jäänyt tutustumatta.

Veljeni Sebastianin (1985) kaltaista kirjaa en muista hetkeen suomalaisessa kirjallisuudessa kohdanneeni. Pikkuvanhasta 11-vuotiaasta Antista kertova tarina on suomalainen Peltirumpu, näennäisrealismista ponnistava satu.

Näin Antin sisäinen maailma ilmenee hänen opettajalleen lähettämässä kirjeessä:

Jättäkää minut rauhaan. Olkaa kuin minua ei luokassa olisikaan. Teen nimittäin työtä joka vaatii täydellisen ja rikkomattoman keskittymisen. Pieninkin häiriö tuhoaa yritykseni tehdä jotakin mikä tärkeydessään ei hipaisekaan yhtälöiden ratkaisulaskuja. Älkää siirtäkö minua pois ikkunan luota, minä nimittäin tarkkailen lintuja. Tarkemmin sanottuna yritän pysäyttää ne oksalle, pakotan ne tahdonvoimallani liikkumattomiksi ja sen jälkeen annan käskyn pudota maahan. Pidätte minua kenties hulluna mutta voin paljastaa teille että viime viikolla äidinkielen tunnilla sain talitiaisen pysymään oksalla kolmekymmentäviisi minuuttia jonka jälkeen annoin sille merkin pudota alas. Se todella putosi. Sitten se lähti lentoon. En kiusaa lintuja turhan takia, linnut ovat vain välikappaleita äsken mainitsemassani työssä joka parhaassa tapauksessa saattaa pelastaa minun ja erään toisen ihmisen hengen.

Antti on lyhytkasvuinen ja isopäinen niin kuin Peltirummun Oskar. Ikäisekseen hän on älykäs. Hänellä on insestisävytteinen ja omistushaluinen suhde äitiinsä Kaarinaan.

Antin matka alkaa loppupäästä, ikkunalaudalta, ja kertoo sitten omituisesta vuodesta pojan elämässä. Kertomuksen aikana esiin nousee myös katkelma Kaarinan kirjoittamasta romaanista, joka on tarinan maailmassa (auto)fiktiota mutta asettuu lujemmin perinteiseen psykologiseen realismiin kuin sitä ympäröivä kertomus.

Antti on epäluotettava kertoja, jonka tarinassa on aukkoja. Lähes loppuun asti Antti esittää itsensä voittajana, aina tilanteen päällä olevana. Hän on lahjakas mutta outo, ulkopuolella, säälimätön, herkkä.

Hän on kiusattu ja omalaatuinen poika, jota tarinaan mukaan tuleva isäpuoli kurittaa ansiotta ja joka ei aivan ymmärrä ihmisten tunne-elämää.

”Veli” Sebastian elää tarinassa taustalla. Hän on Antin unelmien ystävä, heijastuma, ristiriitainen ja julma tapaus, joka kiduttaa eläimiä, jotka kuitenkin rakastuneina saapuvat hänen armoonsa.

Sebastian on myyttinen jättiläinen jonka suomaa pelastusta kurjuudessa elävät odottavat. Hänessä on enkelin ja psykopaatin piirteitä.

Idströmin vahvuus on, että Antin kertomuksen epäluotettavuus menettää merkityksensä, kun sattumat kasautuvat toistensa päälle. Pieni poika on samalla kertaa kurjimmista kurjin ja varustettu parhaimmilla eväillä selviytymiseen.

Pahan koulukunnan nimen taustalla väitettiin usein olevan niin sanottu psykologinen kiinnostus ihmisen pahuuteen. Mitä tämä merkitsee, sitä en osaa sanoa. Idströmiä ei kiinnostanut psykologinen näkökulma tv-haastattelun perusteella lainkaan.

Esa Sariolan kirjoissa psykologia on biologisesti virittynyttä, darwinismista kumpuavaa ankaraa sosiologiaa. Christer Kihlman pitää freudilaisuuteen kohteliaan etäisyyden kehtaamatta kiistää sitä tyystin, vaikka samalla laskee sen edessä päänsä. Idströmin Veljeni Sebastianissa ollaan unimaailmassa, Oidipuksissa ja Medeoissa ilman uuvuttavaa modernistista selittelyä.

Olen mieltynyt Fellinin elokuvaan Casanova, jossa päähenkilö soutaa mustista roskasäkeistä tehdyn meren keskellä. Vertaisin sitä Veljeni Sebastianiin. Säkkimeri on täydellisen keinotekoinen ja sitä, mitä tarina vaatii. Ei tulisi mieleeni epäillä, etteikö kyseessä olisi meri, merellisempi meri kuin altaallinen vettä.

Huomaan ajattelevani Veljeni Sebastianin tunnelmaa jälkikäteen paljon, se on erikoinen teos. Koska se ei välitä kirjallisuuden rajoista, se tulee kirjallisuudeksi.

JälkikuvaAntti Hurskaisen esseekokoelmassa Suru ei toimi kirjoittaja mainitsee nimiesseessä, että jos on olemassa kirja, johon hän toivoo saavansa lukijansa tutustumaan, se on Jälkikuva (1965).

Tein työtä käskettyä, en kadu. Jälkikuva on suvereeni saavutus, vaivattomuudella etenevä, pieni ja hiottu kirja, mikä on paljon vaikuttavampaa kuin 700 veljeksen kirjoittaminen.

Tietysti jokainen kirja on kirjoittamalla kirjoitettu, ei suoraan mielestä sellaisenaan paperille ilmestynyt ja heti valmis. Mutta Jälkikuvan tapa käyttää tajunnanvirtaa, pisteettömyyttä, pilkuttomuutta, on näennäisestä helppoudestaan huolimatta harkittu ja rytminen, jatkuvasti emootiota palveleva.

Kyseessä on avainromaani. Päähenkilön vaimo on (Jo)Hanna, joka on kirjan alussa kuollut, kaipauksen alati hämärtyvä kohde. 20 avioliittovuoden jälkeen Hanna menehtyy sairauteen. Mies jää yksin surun ja ajatustensa kanssa.

Teos on vain vaivoin peitelty merkintä Mannerkorven ja hänen vaimonsa, Anni Matilda Huuskosen, viimeisistä päivistä yhdessä ja kirjailijan yrityksistä selviytyä omillaan.

Tunteen syvyyden tavoittaminen on taiteen suurimpia haasteita, arpapeliä. Silloinkin kun olen yrittänyt kirjoittaa mahdollisimman suoraan, olen epäillyt kykyäni herättää lukijassa tunteita pelkkien ajatusten sijaan; kuin virkkeeni olisivat kokonaisia, mutta niiden pitäisi olla sitä toisin; kuin en löytäisi juuri oikeaa sanaa, joka avaa lukon.

Mannerkorven tekniikka on jo mainittu tajunnanvirta, joka on alussa sekavaa ja epätoivoista. Loppua kohden kerronta seestyy, suru ei lopu, se muuttuu tuskasta ja epätoivoisista eleistä arjen keskeltä kumpuaviksi muistoiksi, joista pitää kiinni.

Mannerkorpi kuvaa ihmistä yksityisimmillään, hetkinä joita ei joko tallenneta kirjallisuuteen tai niiden merkitystä ei ymmärretä. Hänen minähenkilönsä pakertaa mitä merkityksettömintä pientä askaretta, samalla ajatukset kiitävät hurjaa vauhtia. Näin tavalliset asiat johtavat suurimpaan saavutukseen, johon useimmat ihmiset perheen perustamisen lisäksi voivat päästä, elämän käsittelyyn sen elämisen rinnalla.

Jälkikuva näyttää millaisia maagisia eleitä ihmiset tekevät toistensa vuoksi. Niiden kautta ei ole vaikea ymmärtää, miksi rakkaudella on ollut kulttuurista toiseen oma jumalansa. Rakkaus on tunteistamme ritualistisinta eikä sen uskonnollinen merkitys ole vähentynyt lainkaan kapitalismin aikana.

Kannen painuessa kiinni pusertuu raosta pehmeä ilmavirta kättäni vasten. Se tuoksuisi tietysti jos sormeni voisi niin tuntea. Ehkä tuntevatkin, mistäpä tietäisin kun olen yhtä täynnä tuoksua niin sormista kuin sieraimista. Kohotan kantta vielä ja ripa räpsähtää; törppö on se isompi, ripaniekka. Se on kuin takertunut käsiini, kannen reunan yli näen pöydällä tähdenreiän ja tähden ja kannen kuhmuissa ja kuopissa himmeän läikkeen kuin jäätymättömän järven pinnassa kuunnousun aikaan ja Hanna, minä höpisen, tällaisia näistä tuli, yksi pelti paloi vähän.

Mutta mitään Bachia ei ala kuulua mistään.

Piparkakkujen paistaminen edesmenneen ohjeiden mukaan on yksi rituaali, jonka Jälkikuva esittää. On tärkeää, että tutut asiat säilyvät. Luku, jossa edellinen tapahtuu, on kerralla arkinen ja monumentaalinen.

Minähenkilö tekee herkkuja päällisin puolin käytännöstä, onhan jouluna oltava pipareita, kun niitä on ollut aina. Tekemistä on hyvä olla, tekeminen uuvuttaa, tuo täyttymystä, vie surusta pois. Syvempi syy on vaimon muiston vaaliminen tutun toistamisella, tunnetun elämän jatkumisella.

Eleen voi nähdä säälin kautta. Silti se on askel kohti elämää, sen pyhittämistä. Löydän siitä omakohtaisuutta. Kun isäni kuoli lyhyen sairauden jälkeen liian aikaisin, äitini lopetti tietyt yhteisen elämän rutiinit kokonaan. Se oli kenties vapautta, toisaalta yksinäisyyden ja luovuttamisen myöntämistä, askel pois elämästä joka oli.

Itse olen rakkautta vaaliakseni tehnyt läpi elämäni symbolisia eleitä, vaikka tiedän, ettei kulloinkin kaivattu tiedä mitä teen, ei tule tietämään eikä välittäisi vaikka tietäisi. Olen harrastanut ja lukenut tullakseni lähemmäs rakkauttani, suorittanut uhrin ajastani ja ajatuksistani tunteakseni eläväni hetken hänen kanssaan samassa maailmassa. Touhuamisella on ollut merkitystä minulle.

Jälkikuva on tämän oivaltaessaan tavanomaista taideromaania loputtomasti tarkempi, niin haikea, että nielin karvaalta tuntuvaa palaa kurkussani. Sen proosa on malliesimerkki siitä, miten kirjoitus päätetään oikein, hyväksynnän eleeseen, jossa etääntyminen ja läheisyys ovat peruuttamattomasti yhdessä.