Kategoria: Kirjallisuus

PS – merkintöjä suruvuodelta

Pentti Saarikosken (1937–83) kuolemasta on tullut kuluneeksi tänään 36 vuotta. En ollut ajatellut häntä vuosiin ennen kuin luin jokin aika sitten hänen viimeisen vaimonsa Mia Bernerin (1923–2009) kirjan PS – merkintöjä suruvuodelta (1986).

Saarikoski on minulle merkittävin yksittäinen suomalainen kirjailija. En usko, että olisin koskaan alkanut kirjoittaa tosissani ilman hänen vaikutustaan. Asia vain on näin. Kyse on ajoituksista, oikeista hetkistä, ja inspiraatiosta.

Uskon, että hän on tässä mielessä ylittämätön myös monille muille kirjoittajan uraan käyneille, vaikka aistin, että tästä kiitollisuudenvelasta ja Saarikoskesta yleensä on olemassa jonkinlainen vaitiolovelvollisuus.

Se on jotenkin noloa.

Saarikoskesta tuntuu olevan sanottu kaikki, hänet on ehkä jo luokiteltu muinaisjäänteeksi, kaikki ovat lukeneet ”Penaa” ja Penasta on puhuttu jo tarpeeksi, joten Penasta voidaan jättää jo puhumatta. Katseet suunnattakoon muualle. Eikä nuorempaa polvea tietysti edes kiinnosta.

*

PS on kirja Saarikosken elämästä mutta myös matkasta kohti kuolemaa, jonka hän aiheuttaa itselleen. Kun Saarikoski lopulta menehtyy, se on samanaikaisesti alkoholismilla itsensä tappaneen, riutuneen miehen viimeinen pihahdus ja sodanjälkeisen suomen merkittävimmän lyyrikon lähtö.

PS merkintöjäMerkittävimmällä en tarkoita välttämättä parasta. Saarikosken tuotantoon kuului monia sellaisia teoksia, joita on nykyään lähinnä vaivaannuttavaa lukea, selviä välitöitä, huonoja käännöksiä jotka on tehty rahapulassa…

Kuvioon kuuluu, että osa näistä välitöistä on vuosien mittaan muuttunut mielessäni sympaattisiksi ja osa raivostuttaviksi. Muutaman vuoden välein ne ovat vaihdelleet paikkoja.

Ja sitten on Tiarnia-sarja (1977–83), joka oli vavahduttavan suvereeni, kun luin sen ensimmäisen kerran, ja on järisyttävä nyt, edelleen, ja kun vanhenen ja vuosi vuodelta lähestyn Saarikosken ikää hänen tätä sarjaa aloittaessaan alan ymmärtää sitä aina vain paremmin.

*

Huomaan PS:a lukiessani arvostavani Mia Bernerin kirjallista otetta. Se on fragmentaarinen, ei sentään aivan kollaasimainen, mutta olennaisen löytävä. Hän kirjoittaa Saarikoskesta konstailematta, niin kuin asia on. Pentti on depressoitunut, viinassa pilalle liuotettu, itsekäs ja vaikea, usein suoranainen paskiainen.

Mutta samalla kirjoittajalle niin rakas. Saarikoskessa on herkkyyttä, jonka Berner tuo esiin: Mies on epäkäytännöllinen mutta oivaltava. Hän puhuu kauniisti, on huomaavainen, intohimoinen ja rakastava omalla kömpelöllä tavallaan, vaikka toisinaan myös kauhea mäntti.

Huomaan ajattelevani, kuinka Saarikoski on siis vain ihminen, inhimillinen, mutta sellaisella tavalla, joka olisi tätä nykyä sosiaalisesti halveksuttavampaa. Hänen heikkoutensa ja virheensä ovat sellaisia, joista kirjoitetaan nykyään täysin tuomittavana, toksisena maskuliinisuutena, jota kenenkään ei tarvitsisi sietää. Mikään rakkaus ei olisi tällaisen ihmisen kestämisen arvoinen.

Ja sanottiin näin varmasti jo tuolloin. Berner ei tälle lotkauta korvaansa. Hän ja Saarikoski rakastavat toisiaan parisuhteen vittumaisista puolista huolimatta. Se merkitsee kaikkea, eikä Berner pidä itseään runoilijan äitinä vaan nimenomaan vaimona – ja omana ihmisenään. Hän myös sanoo, ettei halua antaa kuvaa, että nuorten runoilijoiden tulisi ryhtyä alkoholisteiksi voidakseen olla ”uusia Saarikoskia”, päinvastoin.

Vaikka runoilija pysyy omaehtoisen jääräpäisenä loppuun asti, Ruotsissa asunut norjalainen Berner saa hänestä hiottua pois karkeita, rumentavia ja kovin suomalaisia särmiä, kuten tavan vuoksi ilmenevää homofobisuutta.

Yksityiselämässään Saarikoski on joissain asioissa hyvin naiivi, hänessä on viattomuutta, joka olisi voinut päästä esiin paremmin ja terveemmin vuosikymmeninä, jotka eivät määritelleet miehen roolia niin tiukasti.

*

Pääpaino kirjassa ei kuitenkaan ole kirjailijan hankaluus, ja se on hyväkin, sillä Tuula-Liina Varis on kirjoittanut tästä puolesta ansiokkaasti omassa muistelmateoksessaan Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994). Ehkä siis on hyvä kuulla myös kauniista ja luovasta, vastapainona, ja muodostaa kokonaiskuva siitä.

Se mitä menneisyyden hahmoissa arvostetaan riippuu ajasta. Yksilökeskeisenä aikana ihmiset arvotetaan heidän yksityiselämänsä mukaan. Suuretkaan oivallusta ja mielihyvää tuottavat saavutukset eivät merkitse juuri mitään, jos tyyppi on yksityiselämässään kusipää. Jotkut tuskittelevat täysin vakavissaan, etteivät voi nauttia hienoista taideteoksista, jos niiden tekijät tiedetään inhottaviksi ihmisiksi, jopa boikotoivat näitä taiteilijoita suojellakseen omaa herkkää moraaliaan.

Sanavalinnoistani voi päätellä mitä mieltä tästä olen.

Ennen sitten vaakakuppi oli liiaksi toiseen suuntaan kallellaan, ihminen sai olla vaikka millainen pyhä hirviö ja toisia kyykyttävä Jouko Turkka kerran taiteellisen nerouden viitan saatuaan. Vastuussa ei tarvinnut olla mistään, vastenmielisyys pistettiin suurten luonteiden väistämättömien varjopuolten piikkiin, vaikka ylilyönnit olisivat kuinka rajuja. Toki tätä tapahtuu vielä nykyäänkin, mutta siihen ehkä tartutaan hanakammin.

Alan ymmärtää vuosi vuodelta paremmin, miksi Witold Gombrowicz kuulutti modernin ajan haasteeksi yksilöllisen ihmisen löytämisen. Tapa jolla puhumme toisista ihmistä osoittaa kerta toisensa perään, ettemme näe juuri yksilöä, näemme vain semioottisia merkkejä, usein sellaisia kuin olemme valmiiksi halukkaita näkemään. Puhumme teoista mutta käyttämissämme sanoissa tekijä ja teot ja jopa suhtautumisemme tekoihin ovat sama asia.

*

Kun Saarikoski kertoo kirjoitettujen sanojen itsensä riittävän olemassaolonsa perusteeksi, vastaus eräältä nuorelta on pettynyt: ai sä teet vaan jotain sanaleikkejä. Runoilija jysäyttää nyrkin pöytään ja karjaisee: ”Ei tämä ole mikään pöytäleikki!”

*

Saarikoski selvästi ymmärtää oman paikkansa runouden jatkumossa. Teoksessa on paljon puhetta kirjailijoista, jotka ovat vaikuttaneet runoilijan ilmaisuun, ihmisiä joiden työtä hän ihailee: James Joyce, William Carlos Williams, Ezra Pound, Walt Whitman… Osa heistä hengenheimolaisia, osa muuten vain mielihyvää tuottaneita. Eeva-Liisa Mannerista ja Paavo Haavikosta Saarikoski puhui kunnioittaen. P. Mustapään merkitystä runoilijan ilmaisulle Berner alleviivaa hanakasti.

Kiinnostavaa tämä on siksi, että en juurikaan näe nykykirjailijoiden avointa puhetta omista vaikutteistaan. Enkö näe sitä enää omalta sokeudeltani vai onko se oikeasti vähentynyt?

Siis lehtijutuissa, tiedän että yksityisesti kirjailijat intoilevat muista kirjailijoista tavattomasti.

Itsestä syntyvään nerouteen en usko lainkaan, vaan Flaubertin ja Saramagon ohjeisiin lukea jatkuvasti. En tunne ainuttakaan aidosti hyvää kirjoittajaa, joka ei olisi myös kova lukemaan – joka ei arvostaisi joitain toisia sanankäyttäjiä ylitse muiden.

Pidän oikeastaan sietämättömänä ihmistä, joka arvostaa omaa kirjoittamistaan muiden kirjoittajien ylitse, ehkä juuri siksi, koska olen ensisijaisesti lukija enkä kirjoittaja. Samoin ajattelen, että kirjallisuus, jota ei tajuta kytkeä kirjallisuuden perinteeseen, on valmiiksi pystyyn kuollutta. Se luulee tai ainakin esittää keksivänsä jotain, on omahyväistä.

Itsetietoisuus voi olla vastaisku mytologisoidulle kirjailijakuvalle, josta yksi esimerkki Saarikoskikin on, vieläpä vanha valkoinen mies ja iso, radikaali julkinen persoona, kirosanoja toisensa perään. Postmodernissa ajassa jatkumot kirjoitetaan uudestaan tai niitä ei tunnusteta ollenkaan.

Pentti Saarikoski ei tosiaan ollut vaatimaton, mutta jos hän jotain osasi, keskittyessään, se oli kirjoittaa, ja hän osasi kirjoittaa, koska tiesi paikkansa kirjallisuuden jatkumossa. Tunne siitä PS:a lukiessa on vahva.

*

Huomaan kirjan lopetettuani, että en ole päässyt Saarikoskesta eroon, vaikka minusta pitkän aikaa tuntui, että niin pitäisi tehdä. Palaan hänen teoksiinsa edelleen, vaikka harvemmin. Tiarnia-sarja on työpöydälläni jälleen.

Ajan mittaan melkein kaikki muut nuoruuteni taiteelliset innoittajani ovat menettäneet merkityksensä, kiitos myös nostalgialle vastaisen luonteeni. Vain vahvimmat ovat jääneet. Asiaan voi vaikuttaa, että tajusin mitä kirjoittaminen minulle merkitsee vain vajaat viisi tai kuusi vuotta sitten, ja jollain tavalla opettelen kirjoittamaan edelleen. Saarikoski puhuttelee kuitenkin yhä.

Mainokset
My Dad Wrote a Porno

My Dad Wrote a Porno

Miltä kuulostaisi seuraava idea podcastiksi?

Eläkkeelle jäänyt pohjoisirlantilainen timpuri on päättänyt kirjoittaa eroottisen romaanin. Jostain syystä hän lähettää kopion teoksestaan s-postilla mediateollisuudessa työskentelevälle pojalleen.

Eksentrikkopapan kirjailijanlahjat osoittautuvat hyvin, hyvin vajavaisiksi koomisella tavalla. Poika lukee podcastissa kirjaa ääneen kahdelle ystävälleen, jotka ovat tukehtua nauruun.

Kirjan nimi on Belinda Blinked. Se kertoo kattila-alalla työskentelevän Belinda Bloomenthalin matkasta tämän paneskellessa tiensä läpi yritysmaailman. Salanimellä Rocky Flintstone julkaisseen kirjailijan pojan nimi on Jamie Morton. Hänen ystävänsä ovat Alice Levine ja James Cooper.

Kyse on Ison-Britannian suosituimmasta podcastista My Dad Wrote a Porno (2015–), jolle löytyy varmasti paljon faneja myös Suomesta. Tähän mennessä neljä tuotantokautta tehdyn ohjelman jaksoja on ladattu yli 160 miljoonaa kertaa. Podcastin tekijät ovat tehneet jo yhden laajan kiertueen podcastin pohjalta ja lähdössä ensi vuonna seuraavalle, joka yltää myös Helsingin Kulttuuritalolle asti.

Rakastan My Dad Wrote a Pornoa. En ole kovin vakava tyyppi, mutta minulle on silti niin vähän rentoa, kevyttä viihdettä, joka saa minut hymyilemään, että olen sellaista saadessani lääpälläni.

Ohjelmassa on kyse taiteellisesta huonoudesta. Taiteilijalle itselleen tiedostamaton huonous ja siihen liittyvä outsiderius viehättää minua, koska siihen liittyvä huumori ei ole keksittyä vaan spontaania. Kaikki huono ei automaattisesti naurata minua, mutta parhaimmillaan huonous on suurempi ilonlähde minulle kuin mikään kiltti, tasaisen hyvin tehty taiteellisesti kunnianhimoinen, yhteiskunnallinen monumentti tai käsikirjoitettu hauskuus.

Huonoudesta on tietysti kyse monissa muissakin podcasteissa ja YouTube-sarjoissa, joista satun pitämään. The Flophouse Podcast, RedLetterMedian Best of the Worst ja moni muu keskittyy huonoihin elokuviin.

Huonolle kirjallisuudelle on valitettavan vähän tilaa. Osin tämä johtuu siitä, että elämme kirjallisuuden pyhittämiselle tarkoitettua aikaa. Koska juuri kukaan ei lue, kirjallisuuden lukemisesta on tehty niin kirjallisuuden harrastajien kuin median näkemyksissä aina ylevöittävä, ajatuksia, tunteita ja aivan kaikkea edistävä yleishyödyllinen harrastus, jota kaikkien tulisi tehdä niin paljon kuin lähtee ja jonka harrastamattomuutta kaikki pyytävät anteeksi.

En ole kaikesta eri mieltä, mutta tällaisessa pohjattoman jeesustelevassa ja epätoivoiselta kuulostavassa ympäristössä on aivan ihastuttavan virkistävää, kun joku kutsuu kirjaa huonoksi. Kritiikkikin on nahistunut, koska jälkimoderniin tapaan tuntuu, ettei huonoa kirjallisuutta julkaista koskaan, vaan kaikesta voidaan tehdä tärkeä merkitsijä, vaikka teos olisi aivan perseestä.

Mutta Belinda Blinked on todella huonoa kirjallisuutta. Se on täynnä kirjoitusvirheitä, outoja kerrontaratkaisuja ja välimerkkien käyttöä, ja, mikä huomionarvoisinta, sen kirjoittajalla on hyvin, hyvin huono käsitys naisen anatomiasta.

My Dad 1
Jaime lukee Belindasta otteen…

Toinen syy siihen, että pidän My Dad Wrote a Pornosta on, kuinka se normalisoi seksuaalisuutta lähestyttävällä, jopa hellyttävällä tavalla.

Rocky Flintstonen näkemykset seksistä ovat kuin naiivin kaksitoistavuotiaan yrityksiä kirjoittaa niin ronskia tekstiä kuin pystyy mutta höystettynä 60-vuotiaan miehen kiinnostuksen kohteilla ja tiedoilla, kuten yksityiskohdilla teknisistä vempeleistä. Juuri siksi ne ovat hyvin lähestyttäviä. Niiden naurettavuus normalisoi vertailussa kaiken muun seksuaalisuuden ja antaa järkevät mittasuhteet.

En ole ainoa, joka näin on ajatellut. Tekijätiimi on saanut palautetta, jossa ensimmäisiin seksikertoihinsa ahdistunein ajatuksin odottaneet nuoret ovat pystyneet podcastin avulla suhtautumaan seksuaalisuuteen rennommin; siis luonnollisesti, niin että se on hauskaa ja jokaisen oma asia.

Suhtaudun keskimäärin hyvin epäileväisesti esimerkiksi kehopositiivisuuskampanjoihin ja muuhun moraaliseen seksuaalivalistukseen (erotuksena esimerkiksi ehkäisyn merkitystä korostavalle seksuaalivalistukselle) ja julistamiseen. Niissä pyritään hyvään, mutta niiden kohde ja tehokkuus jättävät toivomisen varaa. Ne ovat aina niin saatanan vakavia.

Iloisimmillaankin ne muistuttavat lähinnä akateemista knoppailua harrastavien ihmisten näkemystä hauskasta eli karnevalisointia, jota pääasiassa inhoan sanana, koska sitä käytetään usein väärin ja se tarkoittaa käytännössä samaa kuin huumorintajuttoman ihmisen kertoma vitsi.

Pidän Rocky Flintstonen käsittämättömän huonoa proosaa terveempänä valistuksena kuin monia ”oikeita” valistuskampanjoita. Se on niin absurdia tavaraa, että kukaan seksuaalisuutensa kanssa ahdistuneena kamppailevakaan ei voi kuunnella sitä nauramatta.

Jatkuvasti esimerkiksi tuotteiden markkinoinnissa tyrkytetty seksuaalisuus on rasittavaa myös omasta mielestäni. Se ei tunnu painostavalta vain itsensä takia vaan myös siksi, että se pakottaa toisinajattelevat ihmiset jauhamaan samoista aiheista loputtomasti, mikä poistaa seksistä ajatuksettomuuden ja tuo tilalle jatkuvan tiedostamisen, joka tappaa seksuaalisuuden tunnetasolla.

Seksi on universaali ilmiö, mutta siitä edelleen helvetin vaikeaa puhua järkevästi, vaikka sitä tyrkytetään kaikkialta. Rockyn näkemys seksistä taas on aina iloinen ja hyväntahtoinen, se ohjaa näkemään asiat mittasuhteissa. Tekijät ovat myös ymmärtäneet tämän, sillä kiertueilla ja ohjelman yhteydessä annetaan aina silloin tällöin huumorin varjolla ihan perinteistä seksuaalivalistusta aikuisille.

Belinda Blinkedin teksti on kieltämättä paikoin erittäin omituista, mutta köykäisyydestään huolimatta tai oikeastaan juuri sen vuoksi siitä puuttuu pornon pimeys. Se näyttää millaiselle maaperälle monet ”vakaviksi” mielletyt fantasiat yleensäkin rakentuvat, näyttää kitsin kitsinä.

My Dad 2
…Alicen ja Jamesin reagoidessa asiaan kuuluvasti.

Tänä vuonna podcast sai HBO-spesiaalin. Sarja on saanut Rocky Horror Picture Show’n kaltaisen laajan fanikunnan, joka pukeutuu tapaamisissa kirjan hahmoiksi, lähettää fanipiirroksia ja harrastaa juomapelejä kuunnellessaan jaksoja.

Faneihin kuuluu Hollywoodin ja Ison-Britannian näyttelijäkermaa: Elijah Wood, Daisy Ridley, Michael Sheen, Emma Thompson… Kaikki nämä ovat myös vierailleet podcastissa. Silti podcast on onnistunut säilyttämään intiimin tunteensa, on kuin osallistuisi pienen perhepiirin sisäiseen vitsailuun.

Podcastin vetovoima perustuu sen huumoriin eli ironiantajuun ja nimenomaan toisiin ihmisiin kohdistuvaan pilkantekoon, joka on toisissa kulttuureissa herjaamisen tai sydämettömyyden rajalla kulkevaa mutta Iso-Britanniassa vielä sallittua.

Kolmikon esiinnyttyä kiertueensa aikana yhdysvaltalaisessa televisiossa haastattelijoiden on toisinaan ollut vaikeaa käsittää ohjelman perusideaa, jossa kirjan sisällölle nauretaan ilman loiventavaa positiivista palautetta.

Atlantin toisen puolen kulttuuriin kuuluu läheisten kannustaminen silloinkin, kun nämä eivät saa aikaiseksi mitään järkevää. Tämä ei kuulu englantilaisen huumorin ytimeen, jossa on aina mukana tietty sardonisuuden häivä.

Julmuus puuttuu, mutta sen ymmärtääkseen on oltava ohjelman kanssa samalla aaltopituudella. Tekijät ovat aina painottaneet kirjailija Flintstonen olevan kolmikon menestyksestä ylpeitä ja olevansa tyytyväinen saamaansa huomioon ja kirjojen myyntilukuihin.

Kirjaa kommentoivan kolmikon kemiat ovat hitsautuneet vuosien aikana yhteen, jolloin myös kuulija tuntee istuvansa ystävien ääressä. Morton eläytyy lukemaansa tekstiin parhaansa mukaan huokaillen kärsimyksestä matkan varrella. Levine erikoistuu pistäviin sivuhuomioihin, Cooper säestää luentaa nauramalla tarttuvasti ja sydämestään asti. Tekijöillä on aidosti kivaa, mihin auttaa se, että Levine ja Cooper kuulevat jokaisen uuden luvun sisällön vasta nauhoituksissa, joten huumori on improvisoitua.

Tietysti My Dad Wrote a Porno ei olisi aivan tällainen ilmiö, jos kyseessä eivät olisi ammattilaiset. Auttaa, että Jamie Morton on ammattimainen tv-tuottaja, niin kuin James Cooper. Alice Levine on ammatiltaan koomikko ja radiojuontaja.

Valitettavasti HBO-spesiaalissa ammattilaisuus näkyy liiaksi. Hyvistä hetkistä huolimatta moni vitseistä tuntuu jähmeästi etukäteen harjoitelluilta. Tämän vuoksi saatan jättää Suomen esityksenkin väliin.

Röyhkeys

Ossi Nymanin Röyhkeyden (2017) kansiliepeessä seisoo näin:

Ossi Nyman (s. 1978 Rovaniemellä) on opiskellut kaksi vuotta ammattikoulussa ja viisi vuotta iltalukiossa.

En tiedä onko tämä kuittailua, mutta haluaisin lukea sen niin. Olen huvittuneena pistänyt merkille, kuinka uusista suomalaisista kirjailijoista tehdään kansipapereihin jonkin sortin mini-cv, josta on tultava esille koulutustaso ja jokainen kulttuurijulkaisu, johon tekijä on raapustanut.

Kirjoittaisin itsestänikin sellaisen esittelyn tai joku kirjoittaisi sen puolestani. Tällaiset eristävät kirjallisuutta osaksi koulutetun ihmisen ansioluetteloa, ja vihjaavat, että tekstin ja mieluiten myös lukijuuden takana on oltava vähintään FM yleisessä kirjallisuustieteessä, jotta nyanssit eivät jäisi lukematta oikein.

Vaikka on kirjoitettu ennenkin, aivan toisenlaisilta pohjilta, ja tulisi kirjoittaa.

*

Tämä on siis omasta työttömyydestään ja työhaluttomuudestaan julkisuudessa kertoneen Nymanin esikoisromaani, ja kuten Opus Vei -blogissa mainittiin (eikä juuri missään muualla), onnistui kirjailija löytämään vielä yhden sellaisen tabun, jota suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole rikottu: työn karttamisen.

RöyhkeysNyman kertoi haastattelussa olevansa työtön omasta tahdostaan. Tästä suomalainen suuri yleisö arvattavasti tyrmistyi. Että meidän verorahoilla! Tätä vapaaehtoista työttömyyttä käsittelee myös Röyhkeys, jonka päähenkilö elää hidastempoista, hieman ajelehtivaa elämää.

Onhan tästäkin aiheesta toki puhuttu aiemmin, eli ei tämä kirja täysin tyhjästä tule. Olen sattumalta ollut taustaosallisena aihetta sivuavan radio-ohjelman tekemisessä muutama vuosi ennen Röyhkeyden ilmestymistä.

Hienoa on, että edes joku todella kirjoittaa työstä ja sen puutteesta Suomessa. Aivan liian usein ihan oikealla työllä ja vielä oikeammalla työttömyydellä ei ole mitään roolia täkäläisessä fiktiossa, siis verrattuna stereotyyppeihin. Suurten massojen työttömyys kerronnallisessa taiteessa, silloin kun sitä on, on media-alalle koulutettujen, ihan hyvin toimeen tulevien kuvitelmaa.

Yleisesti ottaen tässä maassa puhutaan työttömistä täysin käsittämättömin termein. Työ on kunnia-asia, joka määrittää ihmisarvon, vaikka sivistysvaltiossa ihmisarvo on jakamaton.

Toisaalta keskiluokka on myöntänyt itselleen ja toisilleen, ettei tällä työksi kutsutulla puuhastelulla ole mitään muuta merkitystä kuin rahan kierrätys, joten miksi kirjoittaa siitä. Rikkaus on sitä, ettei rahaa tarvitse ajatella.

Tavallaan Nyman myöntää saman, mutta kirjoittaa aiheesta juuri siksi.

Taiteen diversiteetin kannalta aiheen käsittely on hyvästä.

*

Röyhkeyden kiinnostavinta antia on sen ajoittain väläyttämän kuivan huumorintajun lisäksi Bruce Springsteenin nostaminen päähenkilön idoliksi. Kolmeosainen romaani alkaa pitkällä kuvauksella Springsteenin keikasta Turussa, jota on moitittu romaanin irrallisimmaksi osaksi. Minulle se on kekseliäin.

Nyman kuvaa Springsteenin konserttia näennäisesti tasaveroisuuden näyttämönä, jossa täystyötön ja äveriäs kansanosa voivat seistä rinnakkain saman asian äärellä. Totuushan on yleensä toinen, sillä Springsteenin keikkaliput maksavat viittä vaille saatanasti, mitä päähenkilö ei mainitse.

Tämä noudattaa kirjan läpi kulkevaa punaista lankaa, jossa päähenkilö välttää rahasta ja työstä puhumista suoraan, mutta tuntee toistuvasti olevansa parempi työtön kuin muut.

Röyhkeys kuvaa, kuinka keikkapaikalla ihmiset on jaettu pitin eliittiin eli tosifaneihin, enemmän maksaneisiin vip-tilojen asiakkaisiin ja penkeillä istuvaan perusjurnuttajien luokkaan. Jako luokkiin siis elää kuin huomaamatta, mutta ei samalla tavalla kuin ulkopuolisessa maailmassa.

Springsteen duunariveisuja vetävänä miljonäärinä on kävelevä paradoksi – tai sitten vain tekopyhä muinaisjäänne. Vitsi on siinä, että samanlaiseen popularisoituun ja häpeämättömään duunarielämyksen kuvaamiseen kuin Springsteen pyrkii myös Röyhkeys, vain työttömyyden kannalta.

Asetelma on liukua osoittelevaksi, mutta minulle se toimi. Aivan kuin Springsteeniä ei nähdä työn kautta, Röyhkeyden ensimmäisessä osassa on läsnä jännite, jossa ulkopuoliset ihmiset eivät aavista, että yksi heidän joukossaan kulkevista on yksi näistä pahamaineisista, hirvittävistä työttömistä, vieläpä todellinen desperado, itse työnvälttelijä, laiskuri. Tämä kaksijakoisuus on kirjan parasta antia.

*

Kirjan toisessa osassa esitellään työttömien kohtelemisen absurditeetteja, jotka tuntuvat päähenkilön irrallisuuden ja aiemman luvun oivaltavuuden vuoksi ulkokultaiselta luetteloinnilta kaikille sanomalehtiä lukeville jo vuosien mittaan tutuksi tulleista työvoimapalveluiden käsittämättömyyksistä.

Osio on kenties päähenkilönsä jatkuvan ulkopuolisuuden vuoksi löysä. Ehkä se olisi ollut lukevalle yleisölle kerralla liikaa nieltäväksi, mutta ollakseen romaani miehestä, joka on jäänyt työttömäksi omasta tahdostaan, Röyhkeydessä puhutaan tällaiseen ratkaisuun johtavista ajatuksista vähän.

Mietin: onko tämä tarkoituksellinen provokaatio – kirjailija ei anna lukijoille mitä he janoavat – vai ennemmin sen myöntämistä, ettei kirjoittajalla ole paljoa sanottavaa? Lukijasta riippuu riittääkö pelkkä representaatio.

Röyhkeyden sijaan on mennä kosiskeluksi, keskiluokan pohjimmiltaan ihanien ajelehtimisromaanien puolelle, kun edes Pariisin matkaan ei tarvitse laskea rahoja ja lopussa odottaa ura kirjailijana. Myönnän toki, että parodinen luenta voi olla mahdollinen, mutta en usko kirjan pyrkivän siihen.

*

Nymanin päähenkilö lähinnä kuvailee tapahtumia ympärillään, mutta väläyttää osaavansa nähdä ympäröivän maailman tarkemmin kuin proosan pintapuoli antaa ymmärtää.

Kirjan kolmannessa osassa päähenkilö opiskelee kirjoittajakoulussa ja tekee romaania, joka muistuttaa kovasti sitä teosta, jota lukija on siihen mennessä lukenut. Kirjan päähenkilö nimetään, mutta romaani ei täsmennä tulisiko Röyhkeyden lukujen minähenkilö(it)ä kutsua tällä nimellä. Opiskellessaan henkilö kohtaa hahmoja, joille annetaan samat nimet kuin lihaa ja verta olevilla kirjailijoilla.

Vaikka arvostan puhujan häivyttämistä autofiktion ja tavallisen fiktion rajoja hämmentämällä, kolmas osa on edellisten kahden osan suoran kerronnan jälkeen tyylivalinta, jonka pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan varmistaa, ettei kirjailijaa pääse syyttämään itsetietoisuuden puutteesta.

En voi välttää tunnetta, että ajattelin toisinaan lukevani huijariromaania. Irvailu autofiktion itsekeskeisyydelle ja namedroppailulle ontuu. Kirja latistuu vaisuksi jälkimoderniksi leikiksi, vaikka mahdollinen fiktion taso oli kaikille paitsi typerimmille lukijoille välitetty taitavammin kahdessa ensimmäisessä osassa.

Samalla tarkoitus on entisestään korostaa yhteyttä, rakentaa silta median luoman Ossi Nymanin ja romaanissa kuvatun fiktiomiehen välille. Tässä mielessä Röyhkeys muistuttaa beat-kirjailijoita, joiden itsekeskeisistä jorinoista en usein pidä.

Mikko Rimmisen romaani Pölkky (2007) mainitaan suoraan, eikä ihme, niin paljon yhteistä päähenkilöissä on. Kafkaan viitataan, mielestäni tarpeettomasti, kun kertoja toteaa TE-toimiston muuttuneen työttömille linnaksi.

*

Röyhkeyden etu on, että se on kenen tahansa luettavissa oleva kirja. Helppoudestaan huolimatta teksti oli paikoin sietämätöntä. Kirjoittajan proosaa yksinkertaistavat maneerit ovat väsyttäviä, erityisesti ja-sanan käyttö, jolla tavoitellaan soljuvuutta, vaikka se on esteettisesti kömpelöä:

– – Anna oli joukon viimeisenä ja hän näytti hauskalta kävellessään tummissa saappaissaan ja valkeassa mekossaan ja lyhyissä hiuksissaan, ja minulle tuli lämmin ja kaihoisa tunne häntä katsellessa. Hän oli iloinen ja avoin ja rohkea, ja minä ajattelin, ettei hänellä ollut mitään hätää ja että minun tulisi häntä ikävä kurssin päätyttyä. – –

Edellisessä lainauksessa on 9 ja-sanaa kahdessa virkkeessä korvaamassa kohtia, joihin voisi aivan hyvin laittaa pisteitä, ajatusviivoja, kaksoispisteitä, pilkkuja tai muita sanoja, eikä tämä ole lainkaan poikkeuksellinen määrä läpi romaanin. Huomatkaa myös turha ”minä”, joka on toistuva piirre romaanissa.

Tekniikka on tietoinen, koska tietyissä kohdissa Nyman lopettaa ja-sanojen viljelyn ja osoittaa erityisesti kolmannessa osassa, että olisi voinut valita toisin.

Tällä tavoitellaan tajunnanvirtamaista, naivistista ilmaisua, mutta kun harkiten käytettynä erinomainen tyylikeino toistuu lauseesta, kappaleesta ja sivusta toiseen, välillä kadoten vain palatakseen sitten yhä vakuuttuneempana siitä, että aikoo repiä raukat silmäni kuopistaan… Se ei ole lähestyttävää vaan häiritsevän quirkya. En löydä siitä oivallusta, tajunnanvirtaa, en edes hengästyttävyyttä.

Ainoa syy, jonka keksin jatkuvaan ja-ja-jankuttamiseen on pyrkimys välttää lankeaminen toteavan koivuklapiproosan ansaan. Pelko toteuttaa itsensä, Nymanin etäännyttävä kirjoitustapa tuntuu nyt vielä enemmän koivuklapilta, jossa ja-sanat korostavat virkkeiden rakenteellista kömpelyyttä kerronnallisen sujuvoittamisen sijasta.

Röyhkeyden tyyli ei siis ole makuuni. Tunteista kirjoittamisen välttäminen ja lyyrisyyden vähyys osana hyvää kirjoittamista on sellaista suomalaisen proosan riemujuhlaa, että seuraava rikottava tabu voisi olla vaikka se.

Olenko tullut umpihulluksi, vai miksi tätä pidetään laajalti erinomaisena proosana? Ainoa, jonka olen nähnyt kiinnittävän huomiota tekstin suoranaiseen kömpelyyteen kuittaamatta sitä unenomaisuutena tai tajunnanvirtana on blogisti Marjatta Mentula. ”Ainutlaatuisen hallittu esikoisteos”, kertoi sen sijaan Aamulehti. ”Työläisromaanin uudistaja”, kirjoitti Helsingin Sanomat. Niin se kai on, koska se on harvoja työläisromaaneja, joita on kirjoitettu vuosiin.

*

Kirjoitin aiemmin, että kirja on aiheensa puolesta taiteen diversiteetin kannalta hyvästä. Olisin myös suonut, että työttömyyskeskustelun pelinavaajana se olisi parempi romaani. En pidä pelkkää tabujen rikkomisen ympärille rakentuvaa yhteiskunnallista keskustelua itseisarvona. Olen myös epäileväinen Röyhkeyden herättämien reaktioiden mielekkyyttä kohtaan; lukemani kommentit ovat olleet yhtä huonoja kuin useimmat muutkin Internet-keskustelut.

Hartain utopistinen toiveeni on, että suurin osa ihmisistä lakkaisi osallistumasta minkään näköiseen julkiseen keskusteluun, koska heillä ei ole siihen rahkeita. Tämä pätee toisinaan myös kirjailijoihin.

Olisi kuitenkin epäreilua mitata kaunokirjaa sen perusteella paljonko se herättää keskustelua. Silloin on katsottava muita kaunokirjallisia ansioita, ja ne ovat Röyhkeyden tapauksessa aiemmin mainitsemistani syistä heikot.

Vaikka Röyhkeys sai kaunokirjaksi epätavallisen paljon julkista huomiota, uskon sen jäävän parin muun kirjallisen pelinavauksen lisäksi kuriositeetiksi. Siitä olen kyllä varma, että romaanista kirjoitetaan tulevaisuudessa useampia graduja.

Parhaimmillaan romaani houkuttelee katsomaan rivien väliin ja ajattelemaan omaa suhdettaan työhön. Se ei onnekseen jää vain työttömyyskirjaksi vaan on edes jonkinmoinen kertomus suomalaisen kulttuurin karsastamasta, ihmisarvon ja työn arvon erottelevasta ajattelutavasta.

En silti voi väittää romaanin olleen kovin hyvä lukukokemus. Sen yhteydessä on nostettu esiin kaikenlaista teemaa päähenkilön syömishäiriöstä työn merkitykseen. Yhdistävä tekijä näille analyyseille on, ettei juuri missään niistä ole sanottu mitään kiinnostavaa, koska kirja ei anna sitä parempaan keskusteluun eväitä.

Röyhkeys on lopulta ohut sisällöltään. Yhdistettynä kielellisen toteutuksen kankeuteen kirja on nopeasti luettava pettymys, yritykseltään ja aiheeltaan kymppi, kaunokirjana korkeintaan keskinkertainen.

Kultainen hansikas

Heinz Strunkin Kultainen hansikas (2016) herätti huomiota saadessaan Fatih Akinin ohjaaman elokuvasovituksen (2019), jonka väkivaltaisuudesta on pöyristytty festivaaliensi-illoissa.

Koska elokuvafestivaaleilla pöyristyminen on yksi sopuleimmista käytöksistä, joita kulttuurijournalisteilta löytyy, säästän omat arvioni vasta elokuvan näkemiseen.

Nyt Saksassa kuvia kumartelemattomana koomikkona tunnetun Strunkin alkuteos on ilmestynyt Sammakolta.

Kultainen hansikasEletään 1970-lukua. Baari Kultaisessa hansikkaassa on hauskaa vain niillä, joilla piisaa rahaa tarpeeksi kovan kännin juomiseen. Yksi lähiöräkälän asiakkaista on Fritz ”Fiete” Honka, naisia kuristava sarjamurhaaja, jonka aivoituksia suurin osa kirjasta seuraa.

Kirjan ääneen sanomattomana taustana on saksalainen sodan jälkeinen yhteiskunta, käsittelemättömän menneisyyden jättämät vauriot. Honka saa dokaavana, kierosilmäisenä änkyttäjänä edustaa sodan jälkeisen Saksan vaiettua puolta, sarjamurhaajaa, joka on kotoisin maasta, jossa vain muutamia vuosikymmeniä aiemmin massamurhattiin ihmisiä olan takaa. Väkivalta elää yhteiskuntarakenteissa, se suorastaan pursuaa liitoskohdista. Honka on tällainen rako, josta täytteet valuvat ulos.

Honkan moraalinen kaksoiskappale kirjassa on rikkaan laivanvarustajasuvun jäsen, Karl, joka kärsii alkoholiongelmasta. Isoin ero hänen ja Honkan alennustilan välillä on rahan luoma turvaverkko. Karlin yhteiskunnallinen asema estää vaivoin häntä luisumasta hirmutekoihin, vaikka kirja vihjaa, eikä kovin hienovaraisesti, että hän voisi toisissa olosuhteissa olla kykeneväinen tappamaan ja tuntee Honkan kaltaista viehätystä toisten ihmisten nöyryyttämiseen.

Romaania ei pidä käsittää demaridekkarina, jossa vakavalla naamalla heristellään sormea ja muistutetaan, että hyvinvointivaltiossa on vielä paljon rakennettavaa. Tositapahtumiin osin perustuvana ja silti röyhkeästi fiktiivisenä se ei sitä edes yritä olla, päinvastoin. Strunk ei osoita sormella syyllisiä eikä toisaalta kohauttele olkapäitään. Hän kirjoittaa nihilistisesti, kauniilla lauseilla ja ”niin se vain on” -asenteella.

Kirjan kohteena on saksalainen luokka. Käsittääkseni oikean Honkan teot kuitattiin  tyypillisiksi hänen edustamalleen yhteiskuntaluokalle, mitä voisi kutsua tekopyhäksi, erityisesti vain muutama vuosikymmen toisen maailmansodan jälkeen. Strunk pyrkii satirisoimaan näiden tavallisten ihmisten ironista ylemmyydentunnetta lankeamatta kuvaamansa kurjaliston ylistämiseen.

Ajattelin lukiessani Rainer Werner Fassbinderin elokuvia kuten Fox and His Friends (1975) ja Chinese roulette (1976). Kuten Fassbinder, Strunk kuvailee ihmissuhteiden raadollista puolta koruttomuudella, joka saa armottomuudessaan myös huvittavia piirteitä. Kaikki on niin kurjaa, että se jo naurattaa, sen kuuluukin naurattaa, sillä nauru asettaa psykologisen moralisoinnin kyseenalaiseksi.

Maskuliininen haavoittumisen ja kunnian tunto näyttelee isoa osaa. Jokainen mies mudassa rypijöistä ylempään porvaristoon kokee olevansa oikeutettu saamaan edes jotain, joka ei ole saavutettavissa; aina suurempaa kuin mihin todelliset rahkeet riittäisivät.

Kirjailijan taitavuudesta kertoo, että kun Honka yrittää nousta yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ja saa elämänsä ensimmäisen kunnon työpaikan, lukija onnistuu tuntemaan jopa sääliä, vaikka sosiopaatti on tässä vaiheessa pahoinpidellyt lähimmäisiään, tehnyt ensimmäisen murhansa ja ryssii pian pienenkin sosiaalisen nousun mahdollisuuden vajoamalla itsekeskeiseen, onanistiseen kierteeseen.

Paljon puhuttu väkivalta on ensisijaisesti henkistä, nöyryyttämiskeskeistä, ja se kohdistuu ensisijaisesti naisiin, joiden kohtalo on pääasiassa olla passiivisia ja alistuneita raukkoja. Fyysisen väkivallan kuvaukset ovat inhottavia mutta jäävät vähiin. Erityisesti murhiin suoraan liittyvää väkivaltaa on vähän.

Kirjan takasivulta löytyy lista kirjallisten vaikutteiden antajia. Bukowski ja Céline ovat ilmiselvimmät. Joukossa ovat myös Nick Cave, J. M. Coetzee ja koko liuta true crime -kirjailijoita. Kultaisen hansikkaan kuvaama maailma on saastainen ja yleisesti ihmisvihamielinen, mitä en Bukowskin lutuisesta rappioromantiikasta muista. Sen sijaan Céline on jo hyvin lähellä, vaikka Strunkin tyyli ei ole tajunnanvirtamainen ja huohottava vaan sujuvasti suoraan asiaan menevä – ja törkeän luettava. Caven Kun aasintamma näki herran enkelin (1988) taas on kuin maaseudulle sijoittuva sisarteos.

Jos rytyytystä kestää, on kyseessä luettava ja jopa uudelleen luettava, kiinnostava ja armottomuudessaan epätyypillinen hittiromaani. Tämä on käsitykseni hyvästä lukuromaanista ja dekkarista, tyyliltään jotain sosiaalipornon, melkein juonettomien tuokiokuvien, kieli poskella tehdyn kansankuvauksen ja trillerin väliltä. Kultainen hansikas on viihdyttävää mukamas true crimea mutta sen tyyli on vinossa – eksploitatiivinen ja vihamielinen – ja sen pyrkimykset vaikeammin paikannettavissa, mikä on kehu.

Thomas Bernhard – Drei Tage

Thomas Bernhard – Drei Tage

Luin Thomas Bernhardin esikoisromaanin, Pakkasen (1963). Julkaisen vanhassa blogissani 17.4.2016 julkaistun kirjoituksen Bernhardin tuotantoa käsittelevästä dokumentista hivenen muuteltuna.

The stupid person doesn’t know what difficulty is, he gets up, washes, steps out into the street, gets run over, is squashed to a pulp, it’s all the same to him. There are brute resistances right from the start, probably always have been. Resistance, what is resistance? Resistance is material. The brain requires resistance. While it’s accumulating resistances, it has material, resistance? Resistances. Resistance when you look out the window, resistance when you’ve got a letter to write—you don’t want any of this, you receive a letter, again a resistance. You chuck the whole thing into the trash, nevertheless you do eventually answer the letter. You go out into the street, you buy something, you drink a beer, you find it all tedious, this is all a resistance. You fall ill, you check into a hospital, things get difficult—again resistance. Suddenly terminal illnesses crop up, vanish, stick to you—resistances, naturally. You read books—resistances.

Thomas Bernhard – Drei Tage (1970) on kirjailija Thomas Bernhardin (1931–1989) haastattelu, joka on tehty hänen uransa ensimmäiseen huippukauteen, 60–70-lukujen vaihteessa. Kirjailijan uran toinen huippukausi voidaan sijoittaa 80-luvun puoliväliin hieman ennen hänen kuolemaansa.

Haastattelun on tehnyt avantgarde-ohjaaja Ferry Radax (1932–), joka on käsitellyt teoksissaan Hans Carl Artmannin, Konrad Bayerin ja Ludwig Wittgensteinin kaltaisia merkittäviä itävaltalaisia kirjallisia hahmoja.

Drei Tage on yksi monien sarjassa, tällä erää Länsi-Saksan televisiolle tehty työ, jonka idean Radax sai myytyä voitettuaan edellisestä elokuvastaan palkintoja.

Kirjailijahaastatteluita on tehty tuhansittain, mutta Radaxin ohjaustyö saavuttaa harvinaislaatuisen selkeyden välttäen sentimentaalista kronologisuutta ja alamäki-ylämäkirakennetta.

Tämä ei ole tyypillistä taiteilijaprofiileille. Teos onnistuu rakentamaan kirjailijan sanoille rinnakkaisen kuvallisen miljöön. Tietysti Drei Tagea voi yrittää syyttää kikkailusta, mutta sen estetiikka on perusteltua.

Esimerkiksi käy teoksen perusmuoto, joka syntyi pakosta. Radax on kertonut elokuvasta Georg Vogtille antamassaan videohaastattelussa, jossa mainitsee, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa oli esimerkiksi seuraavanlainen kohtaus:

Bernhard lukee ääneen kirjaansa maalaistalossa. Ympärillä on ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita kirjailijan puheesta. Aurinko paistaa kesäisesti sisään talon ikkunasta. Kirjailija lopettaa lauseen kesken ja nousee pöydästä, jonka ääressä istuu. Kamera kääntyy ympäri ja paljastaa talon olevan vain kulissi laivan kannella. Myös kesäinen valo on lavaste, synnytetty lampulla. Todellisuudessa on yö. Lähelle kameraa kävelleen Bernhardin ohitse leijuu pimeydessä sarja lyhtyjä. Meri kuohuu.

Huikean elokuvallinen idea, kohtaus jonka keksimisestä jopa Fellini olisi voinut tappaa – ja Bernhardin toisteiselle ja klaustrofobiselle kirjallisuudelle vieras. Kohtausta valmisteltiin yhdeksän päivää. Ei ole ihme, että kuvauspäivän aamuna Bernhard soitti Radaxille, ettei halua tehdä kohtausta eikä elokuvaa eikä mitään muutakaan.

Kiihtynyt ohjaaja sai ärtyneet tuottajat vakuutettua, että elokuva kannattaa edelleen tehdä. Bernhard, joka ei Radaxin mukaan ymmärtänyt kovin hyvin elokuvaa taidelajina, totesi, että hänelle riittäisi istuminen viihtyisällä puistonpenkillä ja kirjoistaan kertominen. Radax tarttui tähän. Tuotantoassistentit etsivät sopivan paikan kuvauspaikkana toimineesta Hampurista.

Radax päätti, ettei haastattelua tehtäisi kysymys-vastauspohjalta. Voidaan olettaa myös haastatteluja vihanneen Bernhardin kiinnostuneen konseptista. Kysymysten sijaan Radax oli tehnyt pienen vihon, johon oli kirjannut ylös Bernhardin eniten kirjoissaan käytämiä sanoja. Sanojen ympärille oli kirjattu missä teoksissa ne esiintyivät ja kuinka tiuhaan. Kirjailija saisi selata vihkoa, valita joitain sanoja ja sen jälkeen kertoa niin paljon kuin niistä tulisi hänen mieleensä.

Elokuva päätettiin tehdä kolmessa päivässä, yhdeksässä sessiossa. Filmikameraan tottumattoman kirjailijan sallittiin käyttää monologeihin oma aikansa. Radax työryhmineen piti kameroita jatkuvasti päällä vaihtaen filmikeloja tarvittaessa.

Ohjaaja antoi Bernhardin istua pitkiä aikoja sanomatta sanaakaan. Tai oikeastaan pakotti – kirjailija itse olisi tyytynyt muutamaan repliikkiin jokaista avainsanaa kohti ja oli nopeasti valmis nousemaan penkiltä. Radax vaati häntä tylsistymisen uhallakin istumaan paikallaan, pohtimaan ja puhumaan vapaasti.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen kirjailija avasi viimein suunsa. Se mikä tuli ulos, oli kultaa; ei pornografista tai sympaattista vaan harkitusti lausuttua, suodattamatonta kokemista. Bernhard puhuu lapsuudestaan, kirjoitustyönsä taustoista, väitetystä synkkyydestään, arvostamistaan kirjailijoista.

Tekniikka oli ilmeisen onnistunut, sillä elokuva on ensimmäinen tapaus, jolloin Bernhardin tiedetään puhuneen tällaisella avoimuudella omasta elämästään, jopa ennen avainromaanejaan. Monologien helpottamiseksi ja tilan antamiseksi kamera asetettiin 50 metrin päähän kirjailijasta ja sitä siirrettiin hitaasti lähemmäs, kunnes se oli kolmannen päivän iltana enää muutaman metrin etäisyydellä.

Bernhardin puhuessa langattomaan mikkiin (joka oli 70-luvulla vielä harvinaista teknologiaa, kuten yhtä lailla kuvauksissa käytetty kevyt japanilainen TV-kamera) filmi ei tallenna pelkästään häntä. Kamera kohdistaa huomionsa ohi pomppivaan mustarastaaseen, kirjailijan jalkojen asentoon, vieressä kahisevaan puuhun. Tauot, siirtymät, pimeät ja hiljaiset hetket nousevat yhtä merkittävään asemaan kuin sanottu.

Leikkaustekniikkana käytetään rajua fade to blackia, joka tapahtuu joskus jopa kesken kirjailijan lauseiden. Tämä tiheästi ilmestyvä leikkaustyyli matkii kirjailijan kirjoitusten rytmiä; on lisättävä, että erittäin onnistuneesti, sillä elokuvassa ei ole musiikkia. Skarvien rytmi riittää.

Katsojan odotusten rikkomiseksi Radax muuttaa teoksen metadokumentiksi toisen päivän iltana, jolloin toinen kamera kuvaa itse kuvaamisen prosessia. Näemme hetken aikaa Bernhardin ilman korostettua tietoisuutta kuvaustilanteesta, kontrastina hänen vaitonaisuudelleen ja avoimelle pohdinnalleen. Hän katsoo hiljaa hymyillen televisiosta Länsi-Saksan ja Bulgarian välistä jalkapallo-ottelua.

Paikalle raahatusta jättimäisestä nosturista kuvataan itse kuvauspaikkaa, kaukokuvista on siirrytty vielä kaukaisempaan kuvaan, joka asettaa elokuvassa aiemmin nähdyn uuteen mittasuhteeseen. On kuin Radax olisi halunnut rikkomalla oman teoksensa raamit näyttää Bernhardin romaanien tehoavan, koska ne ovat klaustrofobisessa kontrastissa niitä ympäröivän maailman avaruuden kanssa.

Elokuvan monologi löytyy pienin muutoksin kokonaisuudessaan Internetistä, englanniksi käännettynä. Sitä lukemalla ja vertaamalla elokuvaan hämmästyy Bernhardin tavasta ilmaista itseään suullisesti yllättävän samoin kuin kirjoittaessaan. Onko kyse ihmisestä, joka on onnistunut kirjoittamaan kuten ajattelee, mahdollisimman suorasti, vai ihmisestä, joka on hionut ajattelunsa kirjallisuutensa tasolle?

Tunnettua on, että Bernhard on kuvaillut kirjoittamisen olevan kuin hengitystä – ja että hengitys on yllättävän vaikeaa. Hakkuun (1984) jälkisanoissa Tarja Roinila kuvailee Bernhardin kirjoitusta puheesta vaikutteita (rytmin, toiston, rakenteiden logiikan) ottaneeksi ei-puheeksi.

Kiinnittäisin huomiota tämän tekstin alussa olevaan lainaukseen suoraan elokuvasta. Pakottaessaan kirjailijan istumaan päivätolkulla penkillä Radax on pistänyt hänet kohtaamaan vastarinnan, jonka vuoksi hän on joutunut yrittämään sanojensa uudelleen järjestämistä.

Se on osoittautunut hedelmälliseksi yllättävän samalla tavalla kuin hänen kirjalliset teoksensa. Lopputuloksena on merkittävä, unohtunut taiteilijamuotokuva, yksi onnistuneimmista, joita olen elokuvamuodossa todistanut.

Kritiikki on kuollut, eläköön kritiikki

Kritiikki on kuollut, eläköön kritiikki

Ajattelen taidetta ennen kaikkea taidekokemusten ulkopuolella, teosten vaikutukset jatkuvat ja jatkuvat ja niiden on annettava tehdä niin. Uskoakseni ihmisen vakuuttelua kirjallisuuskiinnostuksensa vakavuudesta, hänen täytyy näyttää minulle ajattelevansa sitä muutenkin kuin lukiessaan.

Jotta näillä pohdinnoilla olisi joku merkitys, on mietittävä makuaan: Miksi se on sellainen kuin on. Suosittelen pohtimaan tarkasti, jos ei osaa sanoa, miksi todella inhoaa tai pitää jostain.

Syiden pohtimisen olisi suotavaa olla kokonaisvaltaista. On ajateltava millaisen kulttuurin kasvatti on, samoin kasvatustaan, moraaliaan ja henkilöhistoriaansa. Entä mikä mieltymyksissä on selvästi biologista? Vastauksista syntyy käsitys esteettisten ihanteiden syistä.

Esimerkkejä omista tajunnan laajenemisen kokemuksistani: Luettuani pätevää tutkimusta tai journalismia sisäistin, kuinka ulkomaanuutiset antavat usein puutteellisen tai vääristyneen kuvan vieraiden kulttuurien ilmiöistä – ovat ne hyviä tai huonoja. Sama virheellisyys korostuu myös tiedeuutisoinnissa ja taidekritiikissä. [1]

Feminististen ystävien myötä olen tarkistanut omia kantojani eri kirjallisuuden lajien historiaan. Olen alkanut suhtautua skeptisesti niin populismin kuin akatemian muoti-ilmiöihin. Asioihin hurahtaminen on jäänyt teini-ikään, jonne se mielestäni myös kuuluu. Taiteesta voi nauttia riemulla pimahtamatta täysin.

Elokuvakritiikissä pitkään pyöriskeltyäni – luettuani, oikoluettuani, kirjoitettuani, osallistuttuani ”keskusteluun”… tätä viimeistä kadun… – voin varmuudella sanoa kaikkea huonoa kritiikkiä yhdistävän yhden piirteen:

Kritiikki epäonnistuu, jos kirjoittaja ei ole luonut kuvaa omasta maustaan. Jos kuvaa itsestä taiteen kokijana ei ole, ei onnistu myöskään mieleenpainuvan sanottavan kirjoittaminen teoksista.

Näin jäävät niin esteettiset kuin moraaliset mielipiteet perusteettomiksi. Virkkeissä on tuttuja sanalitanioita, jotka eivät tarkoita mitään. Valtaosasta kritiikkiä puuttuu itse kritiikki, perusteltu mielipide. Kaikilla on mielipiteitä, perusteluista on pulaa. Ei ihme, että koko journalismin laji vetää viimeisiään.

En juurikaan enää lue kritiikkejä, mutta satunnaisesti silmiini osuvassa kirjallisuuskritiikissä, erityisesti sanomalehdissä, on sama ongelma. Esteettisten ihanteiden soveltaminen teoksiin ei ole väärin, mutta usein ihanteet ovat muualta apinoituja, valtavirtakritiikin perinteiden mukaisia ja huonosti perusteltuja.

Toisinaan vastaan tulee yksinkertaisesti kriitikon tietämättömyys, monet taustatiedotkin ovat selvästi haastatteluista tai pressimateriaalista poimittuja.

Jotkut suomalaisen kirjallisuuskritiikin tekijät eivät tiedä, miten suhtautua kokeelliseen – tai edes pseudokokeelliseen – kirjallisuuteen, vaan kutsuvat sitä asenteellisesti vuodesta toiseen outoiluksi ja nostavat ihanteeksi helpon sulateltavuuden. Positiivisimmillaan ei osata sanoa juuri mitään.

Tällaisessa tapauksessa olennainen juurille menevä kysymys on seuraava: Miksi ihmeessä kirjallisuuden meriitin pitäisi olla helppo luettavuus ja siten lukijansa paapominen? Jatkokysymys: Miksi minä, kriitikko, pidän tätä helppoutta ihanteena?

Ei liene ihme, että omista vioistaan huolimatta oivaltavampaa kritiikkiä löytää joidenkin hyvien kirjallisuuslehtien lisäksi täältä blogimaailmasta.

[1] Suosikkiylimielisyyteni tässä sarjassa on todellinen klassikko suoraan 50-luvulta: ranskalaisten elokuvakriitikoiden (kuten Rivetten ja Godardin) töräyttämä Kurosawan dumaaminen ”ei-japanilaisena” ohjaajana verrattuna Mizoguchiin tai Ozuun, mikä on naurettava väite, niin kuin ranskalaiset voisivat päättää oikean japanilaisuuden, joka on heidän tulkinnassaan vain teehöyryn hengittelyä ja riisikipon tuijottelua, ei miekkailuviihdettä. Kurosawan elokuvat ovat erityisesti moraalikäsityksiltään selvästi buddhalaisvaikutteisia, mikä paljastuu menemällä lähteelle eli lukemalla ohjaajan omia näkemyksiä teoksistaan. Tämä on muuten toinen asia, mitä kriitikot eivät tykkää tehdä: etsiä lähteitä väitteilleen.

Kritiikistä, jälleen kerran, 1

Kirjoitin seuraavan Opus Vei -blogiin kommentiksi, mutta laitan sen nyt hiukan muokattuna tähän, koska näkyjään tämä on kirjallisuusblogi.

En hyvällä tahdollakaan ymmärrä, miten maan vaikutusvaltaisimman lehden kirjallisuuskriitikko voi kirjoittaa näin Miki Liukkosen Romaanista Hiljaisuuden mestari (2019):

”Yksinkertainen kysymys, kuten onko Hiljaisuuden mestari huono vai hyvä romaani, on täysin toissijainen, irrelevantti, koska se kohdistuu sellaiseen järkeilyyn, joka on romaanin omassa universumissa järjetöntä.”

– Jukka Petäjä, Helsingin Sanomat

Jos jossain hyvyyden kysymys on ollut jo vuosia toissijainen, se on kritiikin laatu. Miten kirja voi olla niin voimakas, ettei kriitikko osaa sanoa onko kirja hänen mielestään hyvä tai huono vaan mitätöi yhdellä virkkeellä oman toimijuutensa?

Onko Liukkonen onnistunut kirjoittamaan niin vastaansanomattoman hienon teoksen, että se välttää kriittisen arvioinnin mittatikut, joilta ei ole tähän mennessä paennut mikään muu teos maailmanhistoriassa Raamatusta Ulyssekseen (1922)?

Vaihtoehtoisesti käännetään ajatus ympäri. Jos moni muu teos on arvioitavissa hyvän ja huonon mittareilla, mutta tämä romaani paljastaa, ettei mittarilla ole merkitystä, eikö tästä voi vetää johtopäätöksen, ettei kritiikissä kannata puhua hyvästä tai huonosta ollenkaan?

Petäjäkin on kuitenkin kirjoittanut Helsingin Sanomiin kritiikkiä vasta vuodesta 1988. Ilmeisesti näkemys siitä mitä proosa voi olla (ja oma suhde siihen) ei ole siinäkään vaiheessa kristalloitunut.

Kritiikissä oli myös, totta kai, neuroottissävyinen alaviite, niin kuin arvosteltavassa kirjassa. Kirjailijan tyyliä imitoivan tavan kirjoittaa kritiikkiä soisi tulevan tukahdutetuksi jo kehtoonsa. Se on tosi ”kirjablogimaista” ja rasittavaa.