Kategoria: Kirjoittaminen

Vastaan vastaan olemista

Vastaan vastaan olemista

Useimmat ajatukset, joihin esimerkiksi kirjallisuudessa törmää, ovat jotain vastaan. Vastaan oleminen on ihastuttavaa erityisesti, kun on nuori.

Jos leikkiin lähtee ja aikoo olla hanakasti jotain vastaan, tajuaa jossain vaiheessa ajattelunsa riittämättömyyden.

Tuolloin alkaa toimia aiempaa toimintatapaansa vastaan, jos ei halua kuolla älyllisesti, ja ainoa oikea tapa toimia jotain vastaan todella on lakata välittämästä siitä ja siirtyä toiseen asiaan, jota vastaan olla, ja toistaa edellinen.

Olen muodostanut koko aikuisen elämäni näistä vastareaktioiden vastareaktioista, pikkuhiljaa ulapalle ajelehtien.

Tämä voisi olla oikotie nihilismiin tai konservatiivisuuteen. Vaara on ollut ilmassa. Silti en tunnista kumpaakaan itsessäni, vaan mukana on selvinnyt hyväntahtoisuus ja ymmärryksen kyky. Se on parasta, mitä minusta voi sanoa. Liu’un yöbussissa kohti viimeistä pysäkkiä, eikä minulla ole aavistustakaan, mikä siellä odottaa.

Vapautus varmasti, mutta miten? Onko tämä ajelehtiminen ratkaisu, joka kestää kuolemaan saakka? Armahtavatko vanheneminen ja uupuvat aivosolut minut valinnoilta? Tuntuu kauhean pitkältä ajalta vain odottaa…

Tämän ja terveydentilani vuoksi olen joutunut miettimään arvojani. Olen miettinyt ensimmäistä kertaa, mitä haluan elämältä(ni). Kysymys oli tätä ennen minulle käsittämätön.

*

Pohtiessani millainen minä olen, olen äkkiä oven edessä. Oven takana voi olla kaivattu rakastettu tai vittumainen tiikeri. Kadehdin ihmisiä, jolle minuudesta puhuminen on niin helppoa, että ovi on valmiiksi auki, odottaa siellä mitä tahansa. Tuntevatko he suoran yhteyden?

En puhu nyt filosofisesta, paikantamattomasta, teoreettisesta minuudesta vaan sellaisesta minästä, jonka voin käsittää arkijärjellä, ja joka puhuu mieliteoistaan ja tahdostaan.

Mietin, miten voisin määritellä arkisen minuuteni, jotta voisin käsittää sen. Päädyin lopulta siihen, että minuuteni näkyy siinä, mitä haluan. Koska en ole ajatellut minuutta, en ole myöskään ajatellut halujani.

Olen vain reagoinut, aloittanut ja lopettanut useimpia asioita elämäni aikana, koska se on tuntunut luontevalta.

Olen elänyt halujeni mukaan, mutta vasta nyt olen alkanut sanallistaa niitä ymmärtääkseni, mitkä halut ovat osa minuuttani ja mitkä vain reaktioita.

Aloin miettiä suodattamatta asioita, joita tahdon. Ensimmäinen mieleeni juolahtanut halu oli olla terve. Seuraava oli olla jollekin läheinen. Kolmas oli tavallinen arki. Neljäntenä sisään vyöryivät jo kevyemmät unelmat: toiveet matkoista, kirjoista, kirjoituksista, hyvistä ruoista ja iloista, jotka odottavat edessäpäin.

Mutta tämäkö on minä?

Vastaus voi olla jossain siellä suunnalla. Olen hiljaa elämää pitkin lipumalla todennäköisesti viivyttänyt jokaista näistä toiveista enemmän kuin onnistunut pääsemään niitä kohden. Ne eivät ole tuntuneet unelmilta, koska en ole edes pyrkinyt niihin, vaikka olen ajatellut niitä toiveinani ja hyveinäni.

Reagointi ei ole pyrkimistä. Reagointiin tyytymällä olen kiistänyt unelmien olemassaolon.

Söin jokin aika sitten ensimmäistä kertaa elämässäni bouillabaissea, jota olen halunnut maistaa jo vuosia. Unelma oli pieni, mutta vasta nyt olen elämässäni pisteessä, jossa sen toteutuminen oli merkityksellistä. Ruoan itsensä maku oli lähes toissijaista, vaikka se oli hyvää.

*

Luin Antti Hurskaisen esseekokoelman Suru ei toimi. Kirjoituksessa Belgravian idiootti pohditaan kirjailijuuden motiiveja.

Essee on tehty kirjailijan näkökulmasta, joka on kirjoittavalle ei-kirjailijalle vieras. Esseisti puhuu vastaanotoista ja suosioista, vähätellen kirjoittamisen yksityistä mielihyvää, ylistäen egoisteja.

Estetiikkani on kirjallisuuden suhteen Hurskaisen kanssa täysin päinvastainen. Luen kaikenlaista, mutta nautin huomiotta jääneen kirjailijuuden ajatuksesta. Välitän pienuudesta, en suuruudesta, suosiota enemmän pidän hädin tuskin muistamisesta.

Kiinnostukseni kohde on kirjoitus, joka tähtää tarkasti julkisen ja yksityisen väliin. Onko siinä tila?

Onhan siinä. Se on tila, joka syntyy, kun luetaan kirjoitettua, yhden ihmisen dialogi. Ironisoiden, myös Belgravian idiootissa, puhutaan kirjoittajankammiosta, mutta myös lukijalla on oma kammionsa.

Julkinen tila on merkitty keskustelulle, ja keskustelu on kirjallisuudessa vähiten kiinnostavaa.

*

Aloin miettiä, miksi haluan kirjoittaa. En ole koskaan ajatellut tätäkään asiaa todella.

Yllätyin, sillä sain vastauksen lähes samalla hetkellä, kun kysymys, jonka luulin olevan vaikea, ilmestyi päähäni.

Vilkaisin yöpöydälläni lojuvaa päiväkirjaa. Se on elämäni ensimmäinen oikea sellainen.

Kirjoitan siihen suodattamatta juuri sillä hetkellä päähän pulpahtavia ajatuksia. En ole kirjoittanut tajunnanvirralla koskaan ennen.

Minulla ei ole aikomustakaan käyttää päiväkirjan tekstiä jalostetumpana toisessa muodossa. Se on korjaamatonta, toisteista tekstimassaa ja pysyy sellaisena. Ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoitan todella vain itselleni.

Hurskainen puhuu esseessään epäillen kirjoittamisen autuudesta. Se johtuu siitä, että hän on kunnoltaan perusterve kirjailija, jonka sanoittamana ahdistuskin on koristeellista. Hän yhdistää esseessään toistuvasti kirjoittamisen julkaisemiseen, koska kirjailijuus on julkaisemista.

Kirjoittaminen vihkoon tuottaa minulle mielihyvää. Pidän siitä, mitä kirjoittaminen tekee minulle, silkkana fyysisenä tekona, ja siitä, että voin katsoa tekstejä jälkikäteen nähdäkseni millainen minä olin.

Minä. Ehkä olen enemmän jäljillä kuin olen luullut.

*

En yleensä taustoita kuvia, joita käytän tässä blogissa. Teen nyt poikkeuksen. Artikkelin kuva on Axel Haartmanin maalaus Emilienne (1912), yksi Turun Taidemuseon Haartman-Munsterhjelm-Salokivi-kokonaisuuden taidonnäytteistä. Kävin kyseisessä näyttelyssä vastikään. Kuva on inhimillisyydessään onnistunut ja yksi näyttelyn avainteoksista. Suosittelen vilpittömästi vierailua myös muille vuosisadan alun suomalaistaiteesta kiinnostuneille.

Sosiaalisen median käyttö luo tunteen siitä, että maailma kiihdyttää tahtiaan. Vauhdissa on pidettävä entistä tiukemmin kiinni tai luiskahtaa pois. Jos ei ole jatkuvasti paikalla ja valveilla, ei ole kiinni tärkeiksi mielletyissä kokemuksissa. Sivistys tarkoittaa pikaista informaatiota.

Tarkoitan nopeaa, puhelinkeskeistä sosiaalista mediaa. Kirjoitanhan blogia, joka lasketaan joukkoon yhtä lailla.

Pitkiä kirjoituksia sisältävä blogi on perusmuodoltaan staattinen, enemmän teos, lähellä kirjallisuutta, jos siitä haluaa tehdä sellaista. Se on oma planeettansa kiertolaisineen – innostava itsessään sille, joka haluaa siihen erikoistua. Twitter sen sijaan on asteroidikehä.

Yksittäistä Twitter-profiilia selaamalla kirjallisia oivalluksia saa harvoin. Hyvien blogien lukeminen on kuin avaisi hyvän romaanin, runokokoelman tai tietokirjan. Blogi ei siksi aiheuta minussa yhtä herkästi tunnetta nopeudesta ja paineista. Siihen pysähtyy, ja se pysäyttää.

Nopean sosiaalisen median stressi jatkuu niin kauan, kunnes sulkee kaiken ja astuu ulkopuolelle. Äkkiä ”meistä” joiden tekemisistä on loputtoman kiinnostunut tulee ”niitä”. Tunne merkityksellisyydestä katoaa, koska tärkeysjärjestys muuttuu.

Ihmiset ovat paremmin läsnä. Tarkoitan tätä myös yksinkertaisimmassa kehollisessa muodossa. Digitaalin tuijottelun vähennyttyä toisen ihmisen olemassaolo näyttää paljon kiinnostavammalta, myös kiihottavammalta.

Sosiaalinen media alkaa näyttää kollektiivisen fiktion kehältä, josta haluaa pysyä erossa samalla vaistomaisella reaktiolla kuin silloin, kun tajuaa, ettei halua liittyä mihinkään uskontoon.

Jotta en karrikoisi digitaalisuutta tai edistystä, voin kokemuksesta sanoa, että myös kirjallisuus voi joskus toimia karmeana puuduttajana, joka repii olemisen suorasta kokemisesta masentavaan sumuun.

Se vain ei hyökkää päälle vaan odottaa hiljaa, joten sille antautuminen on enemmän oire kuin taudin aiheuttaja.

Runonrääpäleitä

Runonrääpäleitä

Pari lyhyttä runoani löytyy nyt uusimmasta Tuli & Savun numerosta. Teema on ”eläin”. Hyvä lehti onkin kyseessä. Mukana on esimerkiksi Maria Matinmikon essee, Tiina Lehikoisen uutiskollaasirunoutta kuin yli 30 sivuja kritiikkejä (muun muassa Pauli Tapion Varpuset ja aika -teoksesta). Anni Sairion ja Iiris Halmeen ulkoasu lehdelle on kaunis.

Kirjastosta löytää – tai kenties jostain lehtikaupasta, joka ei ole täysin Seiskojen valtaama. Tai sitten lehden voi ostaa Tuli & Savun verkkosivuilta suoraan kotiinsa.

Tekijästä, aiheesta

Tekijästä, aiheesta

En toivottavasti koskaan kirjoita esseetä rockin olemuksesta. En keksi tylsempää ja uuvuttavampaa aihetta, erityisesti jos mukaan sotketaan poptimismi, folk-musiikin uusi nousu, vastarock-vallankumous sun muu löpinä.

Kyse on löyhimmästä mahdollisesta sivuntäytteestä, on kyse musiikkilehdestä, blogista tai mistään. Väsynyt lähtökohta. Se on varmasti monia jatkuvasti kiinnostava mutta minulle sisällöltään mitätön.

Erityisesti koska karsastan taideteosten genrelähtöistä luentaa ja rock-keskustelu ei ole mitään muuta kuin puhetta genrestä. Näkemykseni voi tiivistää Limonadi Elohopean säkeisiin: ”Rokkia voi soittaa vaikka kukkopillillä / onhan ennenkin oltu rajuja.”

En jaksa myöskään lukea kirjoituksia aiheesta. Voin silti edes kuvitella sen harvinaisen esseistin, joka pystyy repimään aiheesta irti jotain uutta ja luo tekstin, jota voin lukea tuntematta väsymystä tai häpeää.

Yhtä lailla en pystyisi kirjoittamaan itsesäälin täyttämää proosaa ja sellaisen lukeminen on lähes poikkeuksetta rasittavaa. Mutta voin lukea sitä ja jopa ihastella, kun sen tekee Louis-Ferdinand Céline!

Paraikaa lukemani Linnasta linnaan (1957) ei ole kuin uhriutumista ja narsistista jäpätystä. Silti jopa iloitsen Célinen lukemisesta ja pidän sitä oleellisena itselleni, vaikka en osaa sanoa onko kirja perseestä vai tarpeeksi röyhkeä ollakseen kulttiainesta.

Väittäähän kirjailija siinä noin kymmenen vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, että natsien kanssa yhteistyössä toimineet ranskalaiset olivat kaikkein vainotuin ihmisryhmä ja muuta hourupäistä, joka Internetin pimeällä puolella liikkuessa saisi nopeasti sulkemaan välilehden.

*

Teoslähtöisyys on moderni kirjallisuuskritiikin ihanne, mutta omissa lukutavoissani se ei esiinny puhtaana. Sen vuoksi ymmärrän, miksi kustantamot kulkevat kirjailijat edellä. Myönnän joskus pyöritteleväni silmiäni luovan alan tekijöiden marinalle siitä, että joutuvat osallistumaan oman työnsä markkinointiin. Myös syrjään vetäytyminen luo tietylle yleisölle vetoavan kirjailijakuvan.

Mutta jotta voisi olla Thomas Pynchon, pitäisi olla myös yhtä lahjakas ja juhlittu, ja tämä tosiasia harmittaa luultavasti useimpia kirjailijoita eniten.

Tekijä vaikuttaa lukutottumuksiini siinä missä moni muu asia. Joskus epätasaiselta mutta sitä jotain taskut täynnä saapastelevalta tekijältä haluaa lukea välityötkin, kun joltain suvereenilta kirjailijalta riittää yksi kirja koko elämän tarpeiksi eikä muita tarvitse lukea lainkaan.

Se jokin on määrittelemätöntä iskua, pitelemättömyyttä ja uusien rajaviivojen vetoa, joka kasvaa iloksi itse lukemisesta ja siitä että voi yleensä lukea.

Samalla luen myös sivistyksekseni, jota voi kutsua toiseksi omaksi iloksi. Tartun muihin teoksiin silloinkin, kun mieleni tekisi lukea yhdeltä kirjailijalta kaikki 20 kirjaa. [1]

Näin tasapainoillaan nuoralla. Jos heilahtaa liikaa yhdelle puolelle, mätkähtää ankeaan kirjasivistykseen – jos lipeää toiselle, tuiskahtaa merkityksettömään subjektiivisuuteen.

On esimerkiksi mainiota, että olen lukenut Peltirummun (1959). Se on oikein hyvä ja kanonisointinsa arvoinen kirja, vaikka muuttuu hiukan tylsäksi loppua kohden. Pidän opuksen tasosta huolimatta silti yhdentekevänä luenko koskaan muuta Günter Grassia. Ehkä muutaman vuoden päästä, ehkä en.

Mutta Célineltä minun on tulevaisuudessa luettava kaikki myötähäpeää aiheuttava säilynyt muistiinpanokin, vaikka Linnasta linnaan on ristiriitainen sekasotku ja Niin kauas kuin yötä riittää (1932) on liian pitkä ja epätasainen ollakseen oikeasti loistava. [2]


[1] Makustelen sanalla sivistys jotain muuta kuin yleissivistykseksi mielletty tiedon kerääminen tai niin sanottu klassinen (kanonisoitu) sivistys. Haen henkilökohtaista kokemusta sivistyksestä: minkä tekstien juurille haluan pyrkiä, mitä haluan nähdä mahdollisimman suoraan enkä vain toisten tekeminä tiivistelminä, niin kuin kouluissa?

[2] Kun luin Linnasta linnaan -romaanista otteita ääneen, ystäväni sanoi sen kuulostavan Jussi Parviaisen blogilta. Naulan kantaan, jos Parviaisen tekstimassalla olisi ollut kustannustoimittaja.

Puhelimessa

Puhelimessa

On ajattelemattomuutta väittää, että kaikki tekniset välineet etäännyttäisivät ihmiset toisistaan. Puhelinsoitto voi olla hyvin intiimi. Kahdenkeskeinen nauru yhdistää siksi, että yhteys on rajattu vain ääneen. Rakastajalle soitetut puhelut, joissa kuuluu molemminpuolinen hellyys, ovat jännittäviä ja mieltä kiihottavia. Puhuessa silmät kohdistuvat heikosti vaikka näkevät. Kun kuulee luurista toisen ihmisen äänen, on kuin hän kuiskisi aivan lähellä.

Puhelinta ei käytetä enää puhumiseen vaan kirjoittamiseen ja kuvaamiseen. Kirjoituskin on tietysti hienosäikeistä, mutta se tulee paremmin esiin kirjallisuudessa kuin arjessa. Keskustelu kirjoittamalla karsii äänenpainot ja rytmin, hengityksen.

Matkapuhelinvalmistajien vasta haaveillessa verkkoyhteyksistä, minulla oli tapana puhua ystävieni kanssa puhelimitse. Enää en muista, milloin olen viimeksi soittanut puhelun, jossa en olisi kokenut velvollisuutta yhteydenpitoon tai hoitanut virallista asiaa. Soitan välittääkseni tietoa, en nautinnokseni.

Sosiaalinen media on korvannut tarpeen kertoa jostain yhdelle kaukaiselle ystävälle. Saman asian voi kertoa kaikille yhtaikaa.

Hauskalla jutulla on vähemmän mahdollisuuksia hioutua kerronta kerronnalta toimivammaksi. Ajatus on käsitelty kerran. Jos siitä kirjoittaa uudestaan, sitä pidetään jankkaamisena tai meeminä. Kerran kirjoitettu on kerran käsitelty.

Kaikille huutaminen ei korvaa yhdelle puhumista, ei edes silloin kun asia on sama. Kirjoitus on helppo unohtaa, vain viitseliäimmät kommentoivat. Vastaajilla on liikaa aikaa miettiä.

Tämä ei ole kirjoittamisen ja kirjoitetun puheen vähättelyä, mutta olisi ollut tyydyttävämpää soittaa ystävälle myös tästä ajatuksesta, kysyä mielipidettä ja hymähtää vastaukselle. Sen sijaan luonnostelin aiheen päässäni vain tätä kirjoitusta varten.

Koen joskus halua soittaa iltaisin tuntemattomalle ihmiselle jutellakseni niitä näitä, mutta tietäisin tekeväni niin vain kirjoittaakseni siitä.