Category: Politiikka ja yhteiskunta

Patsaita

Anders Zorn Alamedan i Cádiz 1887

Kuten olemme saaneet uutisista lukea, patsaatkin kuolevat. Mielenosoittajat eri puolilla maailmaa ovat laittaneet kolonialistien muistomerkkejä uuteen uskoon.

Niin kuin kirjallisuuden tapauksessa, jos jokin teos päätyy tiensä päähän, sen aika on sitten tullut ja turha väännellä käsiään. Yleensä niin käy ”luonnollisesti”, mikä tarkoittaa epäonnistunutta markkinointia, ymmärtämätöntä yleisöä, puolueellisia kritiikkejä tai tutkimuksia tai vain sitä, että teos on huono.

Teosten tuhoaminen väkivalloin toimii toisella tavalla.

Kun mielenosoittajat ovat kaataneet kolonialistien patsaita, konservatiivit ja ne yhdet tolkun ihmiset ovat heiluttaneet käsiään ja tehneet vertailuja esimerkiksi kirjarovioihin.

Tämä on sentään liioittelua. Patsaan kaataminen ei ole yksi yhteen sama asia kuin systemaattinen historian uudelleenkirjoittaminen ja modernin kulttuurin kiistäminen, mihin kirjaroviot aina pyrkivät, vaan spontaanissa ajattelemattomuudessaan historian merkityksen tunnustamista.

Mikä voi toki sekin ampua itseään jalkaan.

Patsaiden kaatamista on liberaalien ja niiden toisten tolkun ihmisten toimesta verrattu Neuvostoliitosta irtaantuneissa maissa tapahtuneeseen Leninin patsaiden tuhoamiseen. Mitä pahaa siinä on! Vapautta!

Tämä edistyksellinen näkökulma vaikuttaisi paremmalta, jos ei ottaisi huomioon, kuinka ”vapaiksi” itäeurooppalaiset maat tulivat vauhtisokeudessaan ja kuinka vihkoon demokratian prosessi meni niin monessa paikassa. Jälkiä ei enää edes yritetä korjata.

Holokaustista sen sijaan jätettiin harkitusti merkkejä. Ne tai niiden rauniot seisovat edelleen todisteina rikoksista, vaikka äärioikeistolaiset poliitikot ja salaliittoteoreetikot selittäisivät mitä tahansa.

Kuka tahansa voi mennä Auschwitziin, katsoa ympärilleen ja kuolla hiukan sisältä. Tai, jos pystyy asian käsittelemään, tulla ulos ehjempänä ihmisenä. Natsismin paluuta se ei ole onnistunut estämään, mutta se on pitänyt huolen siitä, että sukupolvi toisensa perään ei ole voinut perustella rasismiaan tietämättömyydellään. Sen sijaan vaihtoehtona on ollut kieroutunut denialismi.

Symbolinen patsaiden tai yleensä historian tuhoaminen ei ole lopettanut Stalinin haikailua Venäjällä, Titon muistelua Serbiassa tai romanialaista korruptiota. Puhumattakaan Valko-Venäjästä, Puolasta tai Unkarista.

Kaikilla näillä valtioilla oli niin kiire hankkiutua symboleista eroon, että ne jäivät henkisesti neuvostomaiksi. Karl Marx pukeutui fasistin mustaan univormuun tai uusliberalismin puvuntakilta näyttävään pakkopaitaan.

En välitä ulkomaisista pönötyspatsaista tai koe niitä kohtaan periaatteellista kiintymystä. Olen vain odottanut sitä päivää, jolloin muutkin kuin historioitsijat osaisivat käsitellä, millainen ihminen esimerkiksi Winston Churchill (1874–1965) oli ja mitä hän tarkalleen teki.

Pelkään, että kolonialismin symboleista on niin kiire hankkiutua eroon, että prosessi jää siihen. Patsaat ovat vallan kaikkein pinnallisin maamerkki, helppo kaataa. Ne makaavat joessa, ja kaikki tunnolliset valkoihoiset ovat ostaneet Toni Morrisonin tuotannon hyllyynsä. No niin, tasa-arvo on saavutettu.

Radikaali teko hyvällä tarkoituksella ei ole sama asia kuin loppuun asti ajateltu teko. Ilmassa on ristiriitaisuutta. Samalla kun ihmisiä kehotetaan ”lukemaan ja valistamaan itseään”, vanhoja symboleita kaadetaan väkivalloin – ennen kuin niitä osataan edes lukea.

Sivullisia uhreja tulee aina. Vandalismin kohteeksi on joutunut esimerkiksi Matthias Baldwinin (1795–1866) patsas Philadelphiassa, koska Baldwinin ansioita ei tunneta. Baldwin ajoi orjuuden lakkauttamista ja kannatti ajalleen poikkeuksellisen näkemyksellisesti ihmisten välistä tasa-arvoa.

Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että sosiaalisessa mediassa tulee taas vastaan salaliittoteorioita siitä, että Beethoven oli musta sen sijaan, että nostettaisiin esille oikeita Beethovenin aikana toimineita mustia säveltäjiä?

Aina roiskuu kun rapataan, sekin on väistämätöntä historiassa. Mutta se ei ole mikään olankohauttamisen arvoinen asia, vaan merkityksellistä.

Moderneja romaaneja ei ollut ennen Don Quijotea, Matthias Baldwin oli kolonialisti, Beethoven oli musta.

Ottaen huomioon, kuinka vähän ketään kiinnostaa muutenkaan lukea, pidän lievästi sanottuna optimistisena valkoisen sosiaalisen median ”valista itseäsi” -hokemista. Katso dokumentti, niin opit empatiaa sorrettuja kohtaan! Kertokaa meille miten tulee tuntea!!!

Se on suorastaan liikuttavaa luottoa sivistyksen parantavaan voimaan, vaikka voittopuoleisesti juuri sivistyneet miehet (ja joskus naiset) siirtelevät vallan shakkinappuloita, eivätkä mitkään barbaarit. Ilman sivistystä emme olisi tässä pisteessä, ja tämän pisteen muste on levinnyt pitkin paperia……………………..

*

Tämä ei tarkoita, etteikö patsaiden kaatamisella tai kirjallisuuden lukemisella ole merkitystä tässä ja nyt eläville ihmisille. Symbolisesti. Se voi silti tarkoittaa, että lukuisat historiaa muuttaviksi tarkoitetut eleet myös jäävät symbolisiksi. Erityisesti kun tällaiset eleet syntyvät kuohuvista tunteista.

Esimerkiksi mainitsemaani Churchillia, jonka patsasta taannoin spreijattiin, voi kutsua oikeutetusti rasistiksi, kolonialistiksi ja Bengalin tapauksessa joukkomurhaajaksi. Silti ilman suurmiesglorifiointia Churchill oli (konservatiivina) yksi 1900-luvun avainhenkilöistä länsimaisen liberalismin pelastamisessa fasismilta – eikä ilman liberalismia kaikkine tahroineenkin tämän kaltainen protestointi Isossa-Britanniassa, Yhdysvalloissa tai juuri missään muualla länsimaissa olisi mahdollista.

Eikä tästä vittumaisesta seikasta pääse yli eikä ympäri, vaikka kuinka pinnistäisi ja toivoisi muuta. Historia on monimutkaista, sekasotkuista, ristiriitaista, täynnä kunniattomuutta ja siksi inhimillistä. Karmaisevat kusipäät tekevät myös hyviä tekoja – enkeleiksi kutsutut voivat paljastua joukkomurhaajiksi.

*

Loppuvalitus

Koska olen vielä heikosti osa sosiaalista mediaa, huomaan kuinka hyväosaiset kulttuuri-ihmiset ryntäävät säännöllisesti kertomaan siitä, kuinka vasta lukemalla tiedostivat onnekkuutensa ja ovat nyt ymmärtäneet, kuinka on vielä niin paljon opittavaa. Hyvä lukeminen! Kiitos kirjallisuus!

Hyvä, että oppivat, mutta vähän hirvittää. Kuinka tynnyrissä ja ilman käsitystä historiasta on täytynyt elää, jos vielä yli 30- tai 40-vuotiaana tulee yllätyksenä, että yhteiskunta on valuvikainen ja ihminen yksilönä vajavainen, osa virhettä?

Tai jos vielä sen ikäisenä haluaa esittää olevansa omasta asemastaan yllättynyt.

Kuinka merkittävästä ”oppimisesta” on kyse, kun nämä valistavat kirjat olisivat ennen pitkää joka tapauksessa päätyneet lukevan kansanosan käsiin ihan markkinatalouden logiikallakin?

Alhaalta päin, duunarivinkkelistä katsoessa on selvää, että yksilöiden, perheiden, kylien ja kaupunkien välillä on eroja. Näitä eroja kutsutaan paremman puutteessa luokiksi muuallakin kuin vasemmistolaisuudessa, eivätkä erot etnisyyksien, sukupuolien ja terveydentilojen välillä ole muuta kuin lisää käytäviä luokkaerojen labyrinttiin.

Keskiluokalle on pitänyt erikseen kertoa luokista ja antaa ne huomioon ottavalle ajattelulle nimeksi intersektionaalisuus, kun alemmissa luokissa samaa on eletty todellisuutena joka päivä. Niin kuin rikkaus on sitä, ettei ajattele rahaa, yhteiskunnallisesti turvattu asema on sitä, että ajattelee omaa elintapaansa normaaliuden mittarina.

Viisi syytä huonoon journalismiin

Viisi syytä huonoon journalismiin

  1. Kilpailu. Journalismi on ala, jolle on työntekijöistä massiivista ylitarjontaa. Koulutettujen lisäksi joukkoon puskee kouluttamattomia, suhteilla paikkansa saaneita, aivan muita kuin journalismia opiskelleita. Näille uusille naamoille eivät toimittajan ohjeet paljon merkitse. Tietysti kaikki eivät ole ammattitaidottomia ja moraalittomia ja moni oppii tekemään työtä tekemällä, mutta silti seulan väljyys vaikuttaa. Syy johtuu virheoletuksesta, jonka mukaan ”kaikki osaavat kirjoittaa”. Siis kuin lääkäriksi pääsisi kuka tahansa, joka osaa laittaa laastarin. Toimittajille tulee painetta niin ylhäältä (luettujen juttujen lukumääriä seurataan) kuin alhaalta (joku on aina valmis tulemaan tilallesi, jos meno ei maistu).
  2. Virheen myöntäminen on faux pas. Monet toimittajat tuntevat erheellisyytensä myöntämisen olevan niin yksilön kuin toimittajien kollektiivin heikkouden osoitus, vaikka tieteen tavoin erheellisyyden pitäisi olla journalismin perusoletus. Oikaisut pitäisi julkaista kissan kokoisin kirjaimin etusivuilla, ja päätoimittajien pitäisi pyytää yleisöltä näkyvästi anteeksi. Sen sijaan trollitehdaiden tykkäyksien ja normaalien klikkausten välillä ei erityisesti isoissa lehdissä tehdä analyyttista eroa. Siihen ei ole tarvetta, koska bisnes elää huomiosta ja huomio on ”hyvä”. Oikaisut on likistetty pienin otsikoin taustalle. Toimittajien moraali ei usein ole muita ihmisiä korkeammalla tasolla, vaikka sen pitäisi olla. Kunniakoodisto on auttamattoman lepsu.
  3. Valta kihahtaa journalisteille nuppiin siinä missä taiteilijoille, poliitikoille ja muille, eikä ammatin julkisuus ainakaan auta asiaa. Timo Haapalan kaltainen erikoismies voi mellastaa, kun nousee tarpeeksi korkeaan asemaan. Asemaa ei horjuteta, koska palkan maksava organisaatio on tulokseen tyytyväinen. Alan mahdollisuudet luoda sisäistä painetta eivät ole tarpeeksi vahvat. Samalla esimerkiksi Haapalan puolueellisia mielipidejuttuja – joiden kolumniluonnetta niitä julkaiseva lehti ei korosta tarpeeksi – klikataan juuri polarisaation takia. Klikit käsitetään hyväksi journalismiksi, koska lukijat eivät ole koskaan väärässä. Ainoa toimiva protesti lukijalta on jättää lukematta. Suosittelen kokeilemaan, suurimman osan maailman merkittävistä tapahtumista saa tietoonsa muuta tietä ja lopuilla ei ole oman elämän kannalta väliä. Aikaa vapautuu omille mielihaluille.
  4. Huonon journalistin merkki – kun on kyse isosta mediumista, ja niistä on lopulta aina kyse, kun journalismista puhutaan – on liiallinen kunnioitus lukijaa kohtaan. Olen vilpittömästi tätä mieltä. Keskimääräinen valtavirran uutisten kuluttaja ei ole mikään ylevä olento, jos ei pahakaan – eihän hän muuten selaisi Ilta-Sanomien mediapornoa. Hyvä journalisti pitää lukijansa sopivasti loitolla. Siksi hän pyrkii selittämään kaiken totuudellisesti ja yrittää pitää huolen, ettei väärinkäsityksille jää sijaa. Jos somepeukutuksia seuraava toimittaja kuvittelee lukijan olevan puolellaan (ja sen vuoksi fiksu; onhan toimittaja fiksu omasta mielestään ja toimittajan fiksuus tarttuu lukijaan), hänet pitäisi laittaa pakkolomalle ja asentaa älypuhelimeen alkolukko. Etäisyyttä ottava hyvä journalisti ei voi ilmaista neutraalia suhdetta lukijaansa ääneen, sillä lukija rankaisee siitä. Tosiasiassa turhautuminen – jopa halveksunta – lukijakuntaa kohtaan tulee mieleen monille toimittajille vähintään kerran päivässä, mutta vain hyvät osaavat suhtautua tällaisiin ajatuksiin neutraalisti ja jopa jalostaa niitä. Lukijoiden kehuihin ja tykkäyksiin ihastuneet toimittajat taas ovat menettäneet kykynsä etäisyyteen. Vaikka tämä etäisyys on tietysti ihanne ja siten mahdoton saavuttaa, sen on oltava olemassa kaiken journalistisen toiminnan taustalla. Paikoin siitä on luovuttu ja tyydytty hekumoimaan saadulla vallalla.
  5. Media myy uutisia. Uutiset ovat median tuote. Tätä moni valveutunutkaan kansalainen ei ymmärrä tai jos ymmärtää, ei muista pitää sitä mielessä – suositumpaa on tulkita asioita valikoivasti ”poliittisen agendan” lävitse. Tällaiselle lukijalle Yleä ajaa vihervasemmistolainen vaikuttamisen palo, Helsingin Sanomat on visusti liberaalien taskussa ja iltapäivälehdet läpeensä persuuntuneita – mutta yleensä joku näistä tahoista saa synninpäästön riippuen lukijan omista ennakkoluuloista. Ideologisen kritiikin taakse katoaa, että kaikkia näitä tahoja ajaa tarve myydä tuotetta – siksi ne ottavat kantaa. Kliketi klik. Jatkuvalla kommentoinnilla myydään samaa tuotetta, uutista, uudestaan ja uudestaan. En jaksanut tarkistaa tällaista kevyttä kirjoitusta varten, mutta journalistiikan alueella on varmasti tehty tutkimuksia siitä, kuinka paljon ”uutta” jokainen kommentoiva teksti tuo ydinuutiseen. Epäilen informaation määrän romahduksen olevan varsin nopea – ehkä jo vuorokauden jälkeen. Silti jatkouutisia tehdään loputtomasti, mistä seuraa sisällöttömän, huonosti kirjoitetun tekstin virta.

On paikkansa

Franz Schams Neuigkeiten 1883

Kun istuin luennoilla ja oppitunneilla kouluttautuessani toimittajaksi, sain kuulla usein lässytystä, joka johtui kentän nopeasta murroksesta. Niin sanottua pikajournalismia pohdittiin silloin paljon. Esiin nousi huolestuneita ääniä, jotka kysyivät riittääkö taustoittamiselle enää aikaa.

”Niin tutkivalle kuin nopealle journalismille on paikkansa eikä nopea vie pois hitaalta”, hoettiin silloin. Jotkut sanovat kai samaa edelleen, ja kaiku vastaa ok boomer.

Muistan kyllä, kuinka suunnilleen jokainen vakuutti toisilleen ja itselleen, että kyllä tämä muutos on ihan vähittäinen ja printti on varmasti suuri ja mahtava vielä pitkään.

”Pitkään” on tietysti suhteellista, koska Punaiset khmeritkin olivat vallassa alle neljä vuotta, mutta se tuntui varmasti monesta aika tavalla pidemmältä ajalta.

Mietin tuolloin opiskeluaikoina, että hitaan journalismin paikka vaikuttaakin olevan kuopan reunalla ja nopean teloitusryhmässä, vaikka kovasti tolkun journot yrittivät toisin vakuuttaa.

Nyt sitten kamppaillaan valeuutisten, huononevan sisälukutaidon, Twitter-sanailun ja klikkiotsikoiden kierteessä ja mietitään, että mitä helvettiä tapahtui ja ovatko nuo ruumiit maanneet tuolla jo kauan.

Alalla ei kärsitty vauhtisokeudesta vaan se noudatti luonnollista reittiä, joka sille avautui uuden teknologian myötä. Pikemminkin ala, rahan tuottamisen ja kaupankäynnin logiikkaa noudattaen, kiihdytti pällistelemään jääneiden journalistien ohitse niin, etteivät nämä edes tajunneet sen jo kadonneen horisontin taakse.

Hitaan journalismin valitsevat ovat etuoikeutettuja tai erikoistyyppejä, jotka tietävät kirjoittavansa vähemmistölle – aivan kuten vaikeampaa taidetta tehdään pienemmälle mutta asiansa osaavalle yleisölle.

Tai muotoillaan vaikka näin:

Pitkät jutut ovat niin kuin kaikki kirjallisuus; suunnattu vain niille, jotka pitävät lukemisesta. Lukemisesta pitää yhä harvempi.

*

Journalistien tuolloinen sokeus johtui siitä, että ei ymmärretty ”nopean journalismin” tarkoittaneen muutakin kuin nopeasti kirjoitettua ja lyhyttä. Välineen nopeus unohtui. Marshall McLuhan oli lukematta useammalla kuin kuvittelisi.

Puhelimien merkitystä ei ymmärretty tai haluttu ymmärtää oikein, vaikka esimerkiksi Twitter tuntui ilmestyessään merkittävältä. Myös itse arvioin kehityksen nopeuden pieleen, vaikka tiesin sen olevan vääjäämätön ja noin 10 vuotta sitten käytin Twitteriä ensimmäistä kertaa selaimella ja sitten desktop-sovelluksen avulla. [1]

Tunnette tietysti Twitterin, mutta lisätään nyt silti, että eteeni pölähti silloin feed, joka syötti valtavalla spiidillä eteeni mitä erilaisimpia mielipiteitä, uutisia ja erikoisempaakin sisältöä. Sitä sitten tuijottelin huvikseni tajuamatta katsovani tulevaisuuteen. Paradoksaalista kyllä, kun ihmeelliseen on jo totuttu, sitä tajutaan vasta alkaa hämmästellä.

Twitter, kuten kaikki sosiaaliset mediat, on ollut osaltaan nopeuttamassa ei-niinkään-tiedon vaan informaation leviämistä. Pitkän jutun lukeminen tarkoittaa sitä, että ihanasti hellivästä viestinnän hyökyaallosta tulisi pystyä myös irrottautumaan.

Tutkimusten mukaan useat lukevat lähinnä otsikot uutisista, eikä tämän yhtäläisyyttä sosiaalisen median nopeasti ohi viuhuvaan lyhyeen tekstivirtaan ole vaikea tajuta.

Tämä ei ole surunvalittelua. Näin asiat vain ovat, enkä usko minkään muuttavan ihmisluonnetta niin paljon, että nopeus ja helppous eivät olisi suosiossa pidemmällä kuin hitaus ja monimutkaisuus. Vaikka olisihan se kiva, että tästäkin tilanteesta pystyisi kaivamaan esille jotain oikeasti positiivista. Siihen eivät energiani ainakaan tällä kertaa riitä.

[1] Kunnes tulin järkiini ja ymmärsin paikan olevan suunnattu medianarkomaaneille.

Poliisi ei pamputakaan taas

Poliisi ei pamputakaan taas

Anglosaksisen kulttuurin vastaanottamat iskut vierailta valloilta on kylvetty sen omaan ulkopolitiikkaan, erityisesti kun kysymys on kapitalismin ja valtakulttuurin yrityksestä jyrätä paikalliskulttuurien ylitse.

Tähän projektiin kuuluu myös kulttuurin kielen opettaminen. Kieleen kuuluvat niin itse puhuttu ja kirjoitettu kieli (englanti) kuin kulttuuristen merkitsijöiden ja konseptien levitys.

Iso kiho ei vaivaudu ottamaan selvää paikalliskulttuureista. Kun alistuneet opettelevat alistajan kielen, puhuvat he kahta kieltä. Alistaja jatkaa puhumista yhdellä kielellä.

Tämä antaa muille kulttuureille etulyöntiaseman muutaman sukupolven kuluessa. He tietävät valloittajakulttuurin arat kohdat ja osaavat lyödä niihin, mutta ovat silti säilyttäneet osan omasta identiteetistään, jolloin valloittaja ei osaa iskeä takaisin.

Kulttuurinen omiminen on kammoksuttua, mutta ei tosiasiassa yllä kovin pitkälle juuri pinnallisuutensa vuoksi. Valta-asemassa oleva kulttuuri jättää huomiotta valloittamiensa alueiden todelliset kansalliset identiteetit.

Valloittaja ei siis tiedä valloittamistaan paikoista juuri mitään tai tulkitsee kaiken vääristävän lasin lävitse, niin kuin imperialismiin kuuluu.

Yhdysvaltalaista pop-kulttuuria roudataan sellaisiin maailmankolkkiin, joita moni Yhdysvaltain kansalainen ei osaa paikallistaa kartalta. Osaako moni edes ajatella, että hänen kulttuuriaan yritetään viljellään muualle esimerkkinä siitä, miten tulisi elää?

Tähän kulttuuriseen sokeuteen on Yhdysvalloissa pikkuhiljaa alettu herätä vaikkakin hitaasti. 9/11 ja sitä seuranneet Afganistanin ja Irakin sekoilut opettivat, että kun jonnekin mennään, siellä on pakko pysyä maailman tappiin asti, jos ei halua saman toistuvan.

Paitsi nyt, kun tämä periaate on taas vedetty viemäriin. Yhdysvaltain presidentti Ayn Rand -päissään yrittää ajaa maailman takaisin toista maailmansotaa edeltävään aikaan ja vie joukkonsa pois alueilta, joissa niiden läsnäoloa vakauttajina kaivataan.

Ymmärrän kyllä miksi. Tämä on omanlaistaan puolustustaktiikkaa, jolla pyritään saavuttamaan globaali hegemonia mutta vanhat keinot hyläten. Maailmanpoliisista on tullut palkkionmetsästäjä.

Kivuliainta tämä muiden hylkääminen on niille, jotka ovat alistuneet vapaaehtoisesti anglosaksisen kulttuurin vaikutteille, siis muille ”lännen maille”. On ehkä hyvä, että ainakin eurooppalaisen maailman keskus siirtyy lännestä lähemmäs Eurooppaa itseään. Se on kasvun paikka.

*

Randista tuli mieleeni, kuinka suurien ideologisten ajattelijoiden ongelma on, etteivät nämä osaa kuvitella maailman, historian, jatkuvan heidän ympärillään esittämistään ajatuksistaan huolimatta.

Korkeintaan joku Marx saattoi ymmärtää, että asiat seuraavat joskus toisiaan kaoottisesti… mutta luonnosteli silti jämäkän lineaarisen eli epärealistisen käsityksen tulevaisuuden tapahtumista.

Kaikista ideologioista tulee kuin oletusarvoisesti utopistisia ”historian loppuja”. Kaikissa on ”aika ennen meitä” ja ”aika jälkeemme”. Tosiasiassa kaikki ajat ovat limittäisiä, niitä on useita päällekkäin.

Elämme edelleen antiikkia, keski-aikaa, renessanssia, valistusta ja modernismia, vaikka ne koulujen historiankirjoissa on merkitty loppuun kalutuiksi. Ne vuotavat omaan aikaamme ja vaikuttavat tavoilla, joita ideologit eivät pysty kontrolloimaan.

Samalla selittyy ideologioiden suurin, innostavin piirre, jonka vuoksi ihmiset tarttuvat niihin. Tämä kaiken edeltäneen lopettaminen eli ihmisyyden niistäminen on jokaisen utooppisen ajattelun ytimessä. Kaikki utopiat ovat hirmuvaltoja.

Huomaamatta huonoja hokemia, 2

Huomaamatta huonoja hokemia, 2

”Kyse on kasvatuksesta.”

Tätä toitotetaan Suomessakin kommenttipalstat ja mielipidekirjoitukset täyteen, kun nuoriso on käyttäytynyt otsikoiden mukaan huonosti. On kyse roskaamisesta tai murha-aallosta, vika on aina vanhemmissa. Ei sillä tietysti väliä, että poliisin mukaan nuoriso on kauttaaltaan aiempaa kunnollisempaa.

Eikä kiltteys taatusti ole yksin kasvatuksen ansiota vaan myös yhteiskunnan, joka kasvatuksen arvoja ohjaa. Sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio ja passivoivan, helposti mobilisoidun viihdeteollisuuden kehitys ovat isoja asioita. Rötöksiä tehdään vähemmän myös siksi, että nuoret viihtyvät vähemmän ulkona.

Myytti vanhempien suuresta vastuusta on huonosti ajateltu, sillä se kiistää ihmisyksilön ainutlaatuisuuden, oman luonteen. Se on orjallisen psykologinen ajattelutapa, ei oikein kulttuurisidonnainen (koska se ei ymmärrä muun ympäristön vaikutusta nuoren kehitykseen) muttei biologinenkaan (koska biologia vapauttaisi vanhemmat vastuusta).

Sen sijaan se on yksinomaan syyllistävä. Sillä työnnetään yhteistä vastuuta ja ehkä jopa ajatuksista käsittämättömintä – ettei ihmisen sielua voi tai jopa saa hallita – pois, toisten syliin.

En tarkoita, etteikö lapsen kasvatuksella ja suhteella vanhempiin olisi vaikutusta, mutta erityisesti kasvava nuori etsii samastumiskohteensa muualta. Aika harvassa ovat teinit, jotka ilmoittavat vilpittömästi ihailevansa äitiä ja isää ja haluavansa olla aikuisena samanlaisia.

Idolit löytyvät muualta, kavereilta saadaan käyttäytymismallit tiettyihin toimintaympäristöihin, joissa aikuiset eivät ole läsnä (jolloin aikuisten maailman säännöt eivät myöskään päde). Niin kuin kaikki ihmiset, lapsi tai nuori on erilainen ihminen erilaisessa ympäristössä ollessaan.

Inhottavana vanhempien syyllistämistä pidän siksikin, että on häirikkölapsia, joiden vanhemmat eivät yksinkertaisesti mahda lastensa luonteelle mitään. Kaikkea on kokeiltu, on itketty ja yritetty ymmärtää, kokeiltu terapiaa ja kuunnella nuorta, mutta apu ei toimi tai sitä ei ole saatu.

Tai vaikka kyse ei olisi edes häiriköinnistä. Jos mietin omaa nuoruuttani, eivät samastumiskohteeni olleet kotona, niin paljon kuin vanhempiani arvostinkin. Merkittävämpiä asioita tuolloin olivat taideharrastukset, ystävyys ja kaveripiirin kolttoset, koska olin kasvamassa aikuiseksi.

Epäanalyyttisena nuorena en tajunnut sitä, että juuri perheen vakaus taustalla auttoi tällaisten irtiottojen tekemisessä. Moni nuori ei tajua tätä samaa, vaan etsii elämää jostain muualta kuin kodin seinien sisältä. Niin kuin kulttuurissamme yleisestikin on tapana.