Kategoria: Taiteesta yleisesti, kuvataide, arkkitehtuuri, muu

Apocalypse Blues

Apocalypse Blues

Maailmanloppu käsitetään puhujasta riippuen aivan eri tavoilla. Huomattavaa on, kuinka erityisesti politiikassa kulttuurin muutoksesta puhutaan maailmanloppuun vivahtavin termein.

Mietin tätä jälleen luettuani loppuun Alan Mooren kirjoittaman ja Jacen Burrowsin piirtämän Providencen (2015–17). Providence on Mooren viimeisin sarjakuvasuurteos, 12-osainen kertomus kauhukirjailija H. P. Lovecraftin kirjoitusten pohjalta kehittyneeseen mytologiaan perustuen. Tarinaan kuuluu olennaisena osana ihmisten maailman korvautuminen suurien muinaisten maailmalla.

Maailma ei kuitenkaan lopu Lovecraftillakaan, eikä edes Providencessa. Se vain muuttuu ihmiselle tunnistamattomaksi. Silti lukuisat sarjakuvan lukeneet fanit käyttivät puheissaan maailmanlopun kaltaisia ilmaisuja.

Tuntematon on tuhoa. Tällaiseen ajatteluun viittasin jo edellisessä kirjoituksessani.

Lähes kaikki arkikielessä kuvitellut maailmanloput ovat pohjimmiltaan kulttuurin loppuja. Tällä tarkoitan, että pelko kohdistuu tutun muuttumiseen tuntemattomaksi.

Tutun muuttuminen tuntemattomaksi taas kertoo kuolemanpelosta. Kulttuurin ”loppu” eli muutos pelottaa, koska ihmisellä on elinympäristöönsä ihannoiva suhde. Liian nopeasti muuttuva maailma on muistutus katoavaisuudesta.

Ymmärrän ja olen samalla turhautunut. Minulle maailmanloppu tarkoittaa ihan oikeaa maailmanloppua. Pienemmässä mittakaavassa ajattelen sen tarkoittavan kaiken elolliseksi kutsutun tuhoutumista. Isommassa mittakaavassa ajattelen maailmanlopun tarkoittavan valon sammumista, maailmankaikkeuden lämpökuolemaa.

Siksi apokalyptiset pelot esimerkiksi juuri oman kulttuurin rappiosta tai poliittisista epävakauksista eivät ole pohjimmiltaan vakuuttaneet minua lopullisuudestaan – pelottavia ne voivat olla mutta eivät toivottomia.

Niissä on sentimentalismia, jonka ymmärrän, mutta josta en silti saa otetta, koska kulttuurin luonne on väistämättä:

a.) osaksi päättymätöntä, menneisyys vuotaa jatkuvasti meidän aikaamme ja nykyhetken kulttuurilla luomme jatkuvasti myös tulevaa,

b.) osaksi syklistä, suuret kulttuurien virrat vuorottelevat keskenään synnyttäessään reaktioita ja vastareaktioita, toisin sanoen kulttuurit kukoistavat ja nuutuvat trendien mukaan.

Oikea kulttuurinen maailmanloppu on sitä, jos Lovecraftia mukaillen käännämme selkämme aivan kaikelle muutokseksi kutsutulle ja astumme pimeyteen – jos pysäytämme kaiken. Historian tuntien se on hyvin vaikeaa.

Todennäköisempää on, että maapallo on sitä ennen elinkelvoton.

*

Olen kirjoittanut monta kertaa maun merkityksestä ihmisen älyllisen ja moraalisen kehityksen kannalta. Erääseen aihetta käsitelleeseen kirjoitukseeni viitattiin sittemmin myös Ylioppilaslehdessä, mistä ilahduin, vaikka aiheesta ei ole syntynyt sen kummemmin keskustelua (mikä ei toki yllättänyt).

Että kulttuureista kirjoitetaan apokalyptisin termein liittyy siihen, ettei yksilö ymmärrä historiaa muuna kuin oman päiväkirjansa laajana liiteosiona. Jos hän ei käsitä historian roolia suurena liikuttajana edes etäisesti, hän ei ymmärrä omaa paikkaansa ja siten omaa makuaan ja miksi siitä on tullut mitä on. Jos omaa makua ja ymmärrystä sen synnystä ei ole, ihminen on helposti ulalla myös omasta matkastaan.

Se on paljon järkyttävämpää kuin kuviteltu kulttuurin rappio, joka johtuu toisten kulttuurien kanssa tapahtuvasta vaihdosta, konflikteista tai yhteiskunnallisista murroksista. Muutosta pahempi asia on, jos maailma jatkaa kulkuaan, mutta yksilö katoaa historian kurimukseen ymmärtämättä mitä tapahtuu.

*

Henkilö, joka ei työskentele kulttuurin parissa, ei välttämättä huomaa, että kulttuuria syntyy ja kuolee koko ajan. Usein myös kulttuurin parissa työskentelevä ihminen ei tätä noteeraa. Koska kuolevalla kulttuurilla ei ole tarpeeksi monelle ihmiselle merkitystä, ei sen kuolemaa kirjata kuin marginaaleihin.

Pelkästään kirjallisuuden historiassa on miljoonia teoksia, joilla ei ole kestävää merkitystä. Ne ynisevät ensiparkaisunsa, kiertävät lukijoiden syleissä hyvällä tuurilla joitain viikkoja ja kuukausia ja sitten kokevat kätkytkuoleman.

Kaikki mitä olen kirjoittanut ja tulen koskaan kirjoittamaan tulee kokemaan saman kohtalon. Tätä ei tule ajatella surun kautta vaan kuolevaisuuden laista seuraavana väistämättömyytenä.

Lähes kaikki teokset kuolevat välittömästi synnyttyään, koska joutuvat kilpailemaan huomiosta kaiken muun taiteen kanssa. Kirjastojen varastot ovat täynnä tekstejä, joita lainaavat enää tutkijat tai aivan liian syvälle suohon uponneet harrastajat, jos hekään.

Jos ei harrasta kirjallisuutta, ja usein vaikka harrastaisikin, jatkuva tuhoutuvan, rappeutuvan kulttuurin suistuminen kuiluun ei ole millään tavalla merkityksellistä. Jotain kirjoja, mitä sitten? [1]

Sattumalta tämä lukuisten ideoiden kuolema yhden kustannuksella ja selviytymisellä on myös Providencen lähtökohta. Sarjakuva ihmettelee, kuinka yhden epätasaisen pulp-kirjailijan sekavasta kädenjäljestä on tullut niin ikonista, että maailmankirjallisuutta on nykyään yhtä mahdotonta kuvitella ilman Cthulhua kuin vailla Kafkaa.

Providencessa kyse on siitä, että kosmoksen pimeät möröt uneksivat itsensä maailmaan tekijänsä kautta (eli että tarpeeksi tarttuvat ideat onnistuvat löytämään tekijänsä, ja siten tekijä yleisönsä – eli lopulta kaupallisuutensa).

Se mitä tällä tarkoitetaan on, että Lovecraftilla kävi tuuri. Jonkun rooli on mennä ensin. Taiteessa vitsikkäintä on se, ettei etujoukossa olija usein tajua tai ehdi tajuta rooliaan.

[1] Sana ”vastakulttuuri” on siksi kaunis, että se implikoi pyrkivänsä pitämään teoksia hengissä edes puheikään asti kapitalismin pyrkimysten vastaisesti.

Genren jälkeen

Genren jälkeen

Vaikka genret ovat kiinnostavia, samoin niiden tutkimus, esteettisesti olen kiinnostunut niin sanotusta jälki-genre-elokuvasta. Tällä tarkoitan elokuvia, jotka syntyvät genren kaavoista vain hylätäkseen ne esteettisten päämääriensä vuoksi.

Esimerkiksi Rainer Werner Fassbinderin elokuvia voi kutsua jälki-genre-elokuviksi. Niiden lähtökohta on tiukasti rajatussa melodraamassa, erityisesti Douglas Sirkin women’s weepies -tyylisissä nenäliinaelokuvissa.

Fassbinder kuitenkin rikkoo tarkoituksella genren rajoja käsittelemällä korostetun transgressiivisia aiheita esimerkiksi brechtiläisellä näyttämötaiteella tai Godardilta periytyvällä arthouse-estetiikalla, joka on tuttua muun muassa elokuvasta Pierrot le fou (1965).

Totunnaisuudesta, jota katsojat eivät juuri pohdi genren tyyppiteosten kohdalla, esimerkiksi melodramaattisesta näyttelystä, tulee tällöin vieraannuttamisen ja häirinnän keino.

Silkka arthouse ei kuitenkaan tee jälkigenre-elokuvaa. Oleellista on nimenomaan genren konventioiden tunnustaminen lähtökohdaksi, jota monissa kunnianhimoisemmissa taide-elokuvissa ei juuri näe. Ne ovat usein alusta asti liikkeellä ”tositarkoituksella”, omien esteettisten päämääriensä sisällä, joten rajojen rikkomista ei tapahdu.

Jälki-genrellä voisi sanoa olevan jotain yhteistä esimerkiksi japanilaisten estetiikan kanssa. Väitetään, että esimerkiksi go-lauta ei ole neliön muotoinen siksi, että täydellistä symmetriaa pidetään huonona makuna.

Jälki-genre-elokuvissa ”symmetria” eli genren odotettu konventio rikotaan, koska vanhan toisintaminen ilmentää huonoa makua enemmän kuin perinteisemmin huonoksi mauksi mielletty sisältö, esimerkiksi väkivalta, eritteet, seksi, jumalanpilkka, selittämättömyys.

Teoksesta tulee jotain muuta. Estetiikasta tulee monessa suhteessa kokeneellekin katsojalle vieroksuttavaa ja outoa. Siksi on poikkeuksellista, että tällaiset elokuvat juhlisivat kaanonlistoilla.

Ehkä tämä kertoo jotain tarpeestani välttää helposti tutkittavaa ja akateemista ja lähestyä esteettistä.

Esimerkkejä jälkigenrestä: Jean Rollin, Philippe Grandrieux, Monte Hellman, jotkut Hammer-elokuvat.

Pari pop-raapaisua

Pari pop-raapaisua

Modernismin alettua populaarikulttuurista on tullut aikakauden raaka-ainetta. 1800-luvulla käynnistynyt teollinen vallankumous teki viihteestä teollista, ja modernismi teki teollisuudesta estetiikkaa.

Viihteen teollistaminen on luonut markkinat, joissa nostalgiaa sisältävää, turruttamiseen pyrkivää ja poikkeuksia välttelevää taidetta suositaan, koska sitä on helpointa myydä. Jos jokin hiukan erilainen menestyy, siitä tahkotaan taatusti kaikki irti.

Tahkottu on. Game of Thrones (2011–19) hyppäsi puolivälissään hain yli, mutta jopa Ylen kaltainen kolossi kirjoitti viimeisistä jaksoista kuin belle epoquen päättymisestä.

Samalla teollistuminen on mahdollistanut ainakin teoriassa vaikeammin nieltävän, artsymman popin tavoitettavuuden. Esimerkiksi Spotifya ei ole keksitty sellaisia artisteja kuin Death in June varten, mutta niin vain Douglas P:n musiikkia voi kuunnella myös sieltä, kiitos Madonnan, Kanye Westin, Rihannan, Katy Perryn ja muiden, joiden musiikin vuoksi palvelu on todella perustettu.

Tämä muistuttaa etäisesti vanhaa suurien levy-yhtiöiden logiikkaa. Pienempää bändiä voitiin tuottaa sillä rahalla, jonka suuret olivat tuoneet sisään. Se toi yhtiöille myös taiteellista uskottavuutta.

Nyt levy-yhtiöt ovat keskittyneet tuottamaan jokaisella artistillaan rahaa. Jopa kriitikot pitävät kertakäyttömuoviin pakattuja ja sarjana ulos pullautettuja single-poppareita kiinnostavina ja tarjoavat mainosjournalismia ennen näkemättömällä laajuudella. Isot yhtiöt hoitavat lähinnä pienempien lafkojen levitystä.

Albumi ei ole kadonnut mihinkään, mutta pop-musiikki on jälleen single-musiikkia, artistit luovat uransa biisien ja esiintymisten ympärille. Indie-tyypit, joita albumit taidemuotona voivat vielä kiinnostaa, ovat keskittyneet tekemään levynsä itse.

*

Markkinoiden vetovoima on tullut musiikkiin tai elokuviin tai kirjoihin keskittyneiden levityspalveluiden eduksi, kun pop-viihteen tuottaminen on säröytynyt. Kysyttäessä mitä henkilö katsoo tai kuuntelee, ei hän mahdollisesti sano sarjan tai bändin nimeä vaan ”Netflixiä”, ”YouTubea” tai ”Spotifya”.

Intohimoisinkin kapitalismikriittinen antaa popille kaiken sellaisen anteeksi, jota monille muille teollisuudenhaaroille ei, vaikka esimerkiksi Disneyn kasvavan monopolin ja toisaalta striimauspalveluiden hajaantumisen television puolella ennustetaan muuttavan kenttää ja tekevän kuluttajista entistä enemmän yhtiöuskollisia.

Mitä laskelmoivinta ja mielikuvituksettominta populaarikulttuuria on silti kannattavaa tehdä jatkuvalla syötöllä. Keskiluokan ruutuaika ei ole puhelimien vallankumouksen jälkeen kuin kasvanut. Viihteteollisuuden parissa työskentelee niin paljon ihmisiä, että marsipaanitahnaa voidaan tuottaa vielä aiempaa nopeammin.

Laaja-alainen kriittisen tarkastelun puute johtuu ainakin osin siitä, että popkulttuuri on mielihyväteollisuutta. Sen kritisoiminen on kuin vastustaisi hattaraa sirkuksessa. Voisi sanoa, että valtavirran esteettinen mieltymys on siirtynyt vähän kerrassaan tehdasmaisiin tuotoksiin.

Tätä puolta esimerkiksi korealaisessa pop-musiikissa tuodaan avoimesti esille – kuuntelija tietää ja jopa haluaa yhtyeen olevan tuote – ja epäilen trendin laajenevan länsimaihin tv:n talenttikisojen ulkopuolellekin.

Ihmisten muovaaminen kulutustavaroiksi ja kuluttamisen rooli identiteetissä ovat juuri sitä, mitä popin estetiikalta yhä enemmän toivotaan ja mihin yhtiöt pyrkivät. Modernismi on siis vasta todella polkaistu käyntiin.

My Dad Wrote a Porno

My Dad Wrote a Porno

Miltä kuulostaisi seuraava idea podcastiksi?

Eläkkeelle jäänyt pohjoisirlantilainen timpuri on päättänyt kirjoittaa eroottisen romaanin. Jostain syystä hän lähettää s-postilla kopion teoksestaan mediateollisuudessa työskentelevälle pojalleen.

Eksentrikkopapan kirjailijanlahjat osoittautuvat hyvin, hyvin vajavaisiksi koomisella tavalla. Poika lukee podcastissa kirjaa ääneen kahdelle ystävälleen, jotka ovat tukehtua nauruun.

Kirjan nimi on Belinda Blinked (2015). Se kertoo kattila-alalla työskentelevän Belinda Bloomenthalin matkasta tämän paneskellessa tiensä läpi yritysmaailman. Salanimellä Rocky Flintstone julkaisseen kirjailijan pojan nimi on Jamie Morton. Hänen ystävänsä ovat Alice Levine ja James Cooper.

Kyse on Ison-Britannian suosituimmasta podcastista My Dad Wrote a Porno (2015–), jolle löytyy varmasti paljon faneja myös Suomesta. Tähän mennessä neljä tuotantokautta tehdyn ohjelman jaksoja on ladattu yli 160 miljoonaa kertaa. Podcastin tekijät ovat tehneet jo yhden laajan kiertueen podcastin pohjalta ja lähdössä ensi vuonna seuraavalle, joka yltää myös Helsingin Kulttuuritalolle asti.

Rakastan My Dad Wrote a Pornoa. En ole kovin vakava tyyppi, mutta minulle on silti niin vähän rentoa, kevyttä viihdettä, joka saa minut hymyilemään, että olen sellaista saadessani lääpälläni.

Ohjelmassa on kyse taiteellisesta huonoudesta. Taiteilijalle itselleen tiedostamaton huonous ja siihen liittyvä outsiderius viehättää minua, koska siihen liittyvä huumori ei ole keksittyä vaan spontaania. Kaikki huono ei automaattisesti naurata minua, mutta parhaimmillaan huonous on suurempi ilonlähde minulle kuin mikään kiltti, tasaisen hyvin tehty taiteellisesti kunnianhimoinen, yhteiskunnallinen monumentti tai käsikirjoitettu hauskuus.

Huonoudesta on tietysti kyse monissa muissakin podcasteissa ja YouTube-sarjoissa, joista satun pitämään. The Flophouse Podcast (2007–), RedLetterMedian Best of the Worst (2013–) ja moni muu keskittyy huonoihin elokuviin.

Huonolle kirjallisuudelle on valitettavan vähän tilaa. Osin tämä johtuu siitä, että elämme kirjallisuuden pyhittämiselle tarkoitettua aikaa. Koska juuri kukaan ei lue, kirjojen lukemisesta on tehty niin kirjallisuuden harrastajien kuin median näkemyksissä aina ylevöittävä, ajatuksia, tunteita ja aivan kaikkea edistävä yleishyödyllinen harrastus, jota kaikkien tulisi tehdä niin paljon kuin lähtee ja jonka harrastamattomuutta kaikki pyytävät anteeksi.

En ole kaikesta eri mieltä, mutta tällaisessa pohjattoman jeesustelevassa ja epätoivoiselta kuulostavassa ympäristössä on aivan ihastuttavan virkistävää, kun joku kutsuu kirjaa huonoksi. Kritiikkikin on nahistunut, koska jälkimoderniin tapaan tuntuu, ettei huonoa kirjallisuutta julkaista koskaan, vaan kaikesta voidaan tehdä tärkeä merkitsijä, vaikka teos olisi aivan perseestä.

Mutta Belinda Blinked on todella huonoa kirjallisuutta. Se on täynnä kirjoitusvirheitä, outoja kerrontaratkaisuja ja välimerkkien käyttöä, ja, mikä huomionarvoisinta, sen kirjoittajalla on hyvin, hyvin huono käsitys naisen anatomiasta.

My Dad 1
Jaime lukee Belindasta otteen…

Toinen syy siihen, että pidän My Dad Wrote a Pornosta on, kuinka se normalisoi seksuaalisuutta lähestyttävällä, jopa hellyttävällä tavalla.

Rocky Flintstonen näkemykset seksistä ovat kuin naiivin kaksitoistavuotiaan yrityksiä kirjoittaa niin ronskia tekstiä kuin pystyy mutta höystettynä 60-vuotiaan miehen kiinnostuksen kohteilla ja tiedoilla, kuten yksityiskohdilla teknisistä vempeleistä. Juuri siksi ne ovat hyvin lähestyttäviä. Niiden naurettavuus normalisoi vertailussa kaiken muun seksuaalisuuden ja antaa järkevät mittasuhteet.

En ole ainoa, joka näin on ajatellut. Tekijätiimi on saanut palautetta, jossa ensimmäisiin seksikertoihinsa ahdistunein ajatuksin odottaneet nuoret ovat pystyneet podcastin avulla suhtautumaan seksuaalisuuteen rennommin; siis luonnollisesti, niin että se on hauskaa ja jokaisen oma asia.

Suhtaudun keskimäärin hyvin epäileväisesti esimerkiksi kehopositiivisuuskampanjoihin ja muuhun moraaliseen seksuaalivalistukseen (erotuksena esimerkiksi ehkäisyn merkitystä korostavalle seksuaalivalistukselle) ja julistamiseen. Niissä pyritään hyvään, mutta niiden kohde ja tehokkuus jättävät toivomisen varaa. Ne ovat aina niin saatanan vakavia.

Iloisimmillaankin ne muistuttavat lähinnä akateemista knoppailua harrastavien ihmisten näkemystä hauskasta eli karnevalisointia, jota pääasiassa inhoan sanana, koska sitä käytetään usein väärin ja se tarkoittaa käytännössä samaa kuin huumorintajuttoman ihmisen kertoma vitsi.

Pidän Flintstonen käsittämättömän huonoa proosaa terveempänä valistuksena kuin monia ”oikeita” valistuskampanjoita. Se on niin absurdia tavaraa, että kukaan seksuaalisuutensa kanssa ahdistuneena kamppailevakaan ei voi kuunnella sitä nauramatta.

Jatkuvasti esimerkiksi tuotteiden markkinoinnissa tyrkytetty seksuaalisuus on rasittavaa myös omasta mielestäni. Se ei tunnu painostavalta vain itsensä takia vaan myös siksi, että se pakottaa toisinajattelevat ihmiset jauhamaan samoista aiheista loputtomasti, mikä poistaa seksistä ajatuksettomuuden ja tuo tilalle jatkuvan tiedostamisen, joka tappaa seksuaalisuuden tunnetasolla.

Seksistä on edelleen helvetin vaikeaa puhua järkevästi, vaikka sitä tyrkytetään kaikkialta. Rockyn näkemys seksistä taas on aina iloinen ja hyväntahtoinen, se ohjaa näkemään asiat mittasuhteissa. Tekijät ovat myös ymmärtäneet tämän, sillä kiertueilla ja ohjelman yhteydessä annetaan aina silloin tällöin huumorin varjolla ihan perinteistä seksuaalivalistusta aikuisille.

Belinda Blinkedin teksti on kieltämättä paikoin erittäin omituista, mutta köykäisyydestään huolimatta tai oikeastaan juuri sen vuoksi siitä puuttuu pornon pimeys. Se näyttää millaiselle maaperälle monet ”vakaviksi” mielletyt fantasiat yleensäkin rakentuvat, näyttää kitsin kitsinä.

My Dad 2
…Alicen ja Jamesin reagoidessa asiaan kuuluvasti.

Tänä vuonna podcast sai HBO-spesiaalin. Sarja on saanut The Rocky Horror Picture Show’n (1975) kaltaisen laajan fanikunnan, joka pukeutuu tapaamisissa kirjan hahmoiksi, lähettää fanipiirroksia ja harrastaa juomapelejä kuunnellessaan jaksoja.

Faneihin kuuluu Hollywoodin ja Ison-Britannian näyttelijäkermaa: Elijah Wood, Daisy Ridley, Michael Sheen, Emma Thompson… Kaikki nämä ovat myös vierailleet podcastissa. Silti podcast on onnistunut säilyttämään intiimin tunteensa, on kuin osallistuisi pienen perhepiirin sisäiseen vitsailuun.

Podcastin vetovoima perustuu sen huumoriin eli ironiantajuun ja nimenomaan toisiin ihmisiin kohdistuvaan pilkantekoon, joka on toisissa kulttuureissa herjaamisen tai sydämettömyyden rajalla kulkevaa mutta Iso-Britanniassa vielä sallittua.

Kolmikon esiinnyttyä kiertueensa aikana yhdysvaltalaisessa televisiossa haastattelijoiden on toisinaan ollut vaikeaa käsittää ohjelman perusideaa, jossa kirjan sisällölle nauretaan ilman loiventavaa positiivista palautetta.

Atlantin toisen puolen kulttuuriin kuuluu läheisten kannustaminen silloinkin, kun nämä eivät saa aikaiseksi mitään järkevää. Tämä ei kuulu englantilaisen huumorin ytimeen, jossa on aina mukana tietty sardonisuuden häivä.

Julmuus puuttuu, mutta sen ymmärtääkseen on oltava ohjelman kanssa samalla aaltopituudella. Tekijät ovat aina painottaneet kirjailija Flintstonen olevan kolmikon menestyksestä ylpeitä ja olevansa tyytyväinen saamaansa huomioon ja kirjojen myyntilukuihin.

Kirjaa kommentoivan kolmikon kemiat ovat hitsautuneet vuosien aikana yhteen, jolloin myös kuulija tuntee istuvansa ystävien ääressä. Morton eläytyy lukemaansa tekstiin parhaansa mukaan huokaillen kärsimyksestä matkan varrella. Levine erikoistuu pistäviin sivuhuomioihin, Cooper säestää luentaa nauramalla tarttuvasti ja sydämestään asti. Tekijöillä on aidosti kivaa, mihin auttaa se, että Levine ja Cooper kuulevat jokaisen uuden luvun sisällön vasta nauhoituksissa, joten huumori on improvisoitua.

Tietysti My Dad Wrote a Porno ei olisi aivan tällainen ilmiö, jos kyseessä eivät olisi ammattilaiset. Auttaa, että Jamie Morton on ammattimainen tv-tuottaja, niin kuin James Cooper. Alice Levine on ammatiltaan koomikko ja radiojuontaja.

Valitettavasti HBO-spesiaalissa ammattilaisuus näkyy liiaksi. Hyvistä hetkistä huolimatta moni vitseistä tuntuu jähmeästi etukäteen harjoitelluilta. Tämän vuoksi saatan jättää Suomen esityksenkin väliin.

Muutos ihmisen katseessa ja ryhdissä, kun luulee kameroiden menneen pois päältä. Tätä katsetta fiktiivinen ei tavoita, sillä tietoinen läsnäolo ei voita koskaan tiedostamatonta. Luodessamme jotain toimimme tietoisen läsnäolon piirissä, fiktio on auttamattoman toivoton väline esittää todellisuutta sellaisena kuin se näkyy katsoessa kanssaihmistä, joka ei ajattele olemassaoloaan.

Mutta jotainhan fiktio merkitsee, itseään, ja itseään esittäessään se yrittää seuloa olemisesta jotain sanottavaa ja juuri sanominen itsessään on fiktiossa fiktiivinen aines, ei sanomisen sisältö. Tämä on syy siihen, miksi monet dokumentaristit sanovat myös tekevänsä fiktiota; väline itsessään on väistämättä fiktiivinen, koska se tislaa totuutta.

Fiktion fiktiivisin puoli on, että se selittää asioita, jotka eivät ole selitettävissä. Fiktio kertoo toiveista ja painajaisista, äärimmäisyyksistä logiikan ja tunteiden saralla. Silloinkin, kun se yrittää esittää kaaosta, se yrittää selittää kaaoksen. Sen arvo on, että se kertoo ihmisen tahdosta.