Kategoria: Taiteesta yleisesti, kuvataide, arkkitehtuuri, muu

My Dad Wrote a Porno

My Dad Wrote a Porno

Miltä kuulostaisi seuraava idea podcastiksi?

Eläkkeelle jäänyt pohjoisirlantilainen timpuri on päättänyt kirjoittaa eroottisen romaanin. Jostain syystä hän lähettää s-postilla kopion teoksestaan mediateollisuudessa työskentelevälle pojalleen.

Eksentrikkopapan kirjailijanlahjat osoittautuvat hyvin, hyvin vajavaisiksi koomisella tavalla. Poika lukee podcastissa kirjaa ääneen kahdelle ystävälleen, jotka ovat tukehtua nauruun.

Kirjan nimi on Belinda Blinked (2015). Se kertoo kattila-alalla työskentelevän Belinda Bloomenthalin matkasta tämän paneskellessa tiensä läpi yritysmaailman. Salanimellä Rocky Flintstone julkaisseen kirjailijan pojan nimi on Jamie Morton. Hänen ystävänsä ovat Alice Levine ja James Cooper.

Kyse on Ison-Britannian suosituimmasta podcastista My Dad Wrote a Porno (2015–), jolle löytyy varmasti paljon faneja myös Suomesta. Neljä tuotantokautta tehdyn ohjelman jaksoja on ladattu tähän mennessä yli 160 miljoonaa kertaa. Podcastin tekijät ovat tehneet jo yhden laajan kiertueen podcastin pohjalta ja lähdössä ensi vuonna seuraavalle, joka yltää myös Helsingin Kulttuuritalolle asti.

Rakastan My Dad Wrote a Pornoa. En ole kovin vakava tyyppi, mutta minulle on silti niin vähän rentoa, kevyttä viihdettä, joka saa minut hymyilemään, että olen sellaista saadessani lääpälläni.

Ohjelmassa on kyse taiteellisesta huonoudesta. Taiteilijalle itselleen tiedostamaton huonous ja siihen liittyvä outsiderius viehättää minua, koska siihen liittyvä huumori ei ole keksittyä vaan spontaania. Kaikki huono ei automaattisesti naurata minua, mutta parhaimmillaan huonous on suurempi ilonlähde minulle kuin mikään kiltti, tasaisen hyvin tehty taiteellisesti kunnianhimoinen, yhteiskunnallinen monumentti tai käsikirjoitettu hauskuus.

Huonoudesta on tietysti kyse monissa muissakin podcasteissa ja YouTube-sarjoissa, joista satun pitämään. The Flophouse Podcast (2007–), RedLetterMedian Best of the Worst (2013–) ja moni muu keskittyy huonoihin elokuviin.

Huonolle kirjallisuudelle on valitettavan vähän tilaa. Osin tämä johtuu siitä, että elämme kirjallisuuden pyhittämiselle tarkoitettua aikaa. Koska juuri kukaan ei lue, kirjojen lukemisesta on tehty niin kirjallisuuden harrastajien kuin median näkemyksissä aina ylevöittävä, ajatuksia, tunteita ja aivan kaikkea edistävä yleishyödyllinen harrastus, jota kaikkien tulisi tehdä niin paljon kuin lähtee ja jonka harrastamattomuutta kaikki pyytävät anteeksi.

En ole kaikesta eri mieltä, mutta tällaisessa pohjattoman jeesustelevassa ja epätoivoiselta kuulostavassa ympäristössä on aivan ihastuttavan virkistävää, kun joku kutsuu kirjaa huonoksi. Kritiikkikin on nahistunut, koska jälkimoderniin tapaan tuntuu, ettei huonoa kirjallisuutta julkaista koskaan, vaan kaikesta voidaan tehdä tärkeä merkitsijä, vaikka teos olisi aivan perseestä.

Mutta Belinda Blinked on todella huonoa kirjallisuutta. Se on täynnä kirjoitusvirheitä, outoja kerrontaratkaisuja ja välimerkkien käyttöä, ja, mikä huomionarvoisinta, sen kirjoittajalla on hyvin, hyvin huono käsitys naisen anatomiasta.

My Dad 1
Jaime lukee Belindasta otteen…

Toinen syy siihen, että pidän My Dad Wrote a Pornosta on, kuinka se normalisoi seksuaalisuutta lähestyttävällä, jopa hellyttävällä tavalla.

Rocky Flintstonen näkemykset seksistä ovat kuin naiivin kaksitoistavuotiaan yrityksiä kirjoittaa niin ronskia tekstiä kuin pystyy mutta höystettynä 60-vuotiaan miehen kiinnostuksen kohteilla ja tiedoilla, kuten yksityiskohdilla teknisistä vempeleistä. Juuri siksi ne ovat hyvin lähestyttäviä. Niiden naurettavuus normalisoi vertailussa kaiken muun seksuaalisuuden ja antaa järkevät mittasuhteet.

En ole ainoa, joka näin on ajatellut. Tekijätiimi on saanut palautetta, jossa ensimmäisiin seksikertoihinsa ahdistunein ajatuksin odottaneet nuoret ovat pystyneet podcastin avulla suhtautumaan seksuaalisuuteen rennommin; siis luonnollisesti, niin että se on hauskaa ja jokaisen oma asia.

Suhtaudun keskimäärin hyvin epäileväisesti esimerkiksi kehopositiivisuuskampanjoihin ja muuhun moraaliseen seksuaalivalistukseen (erotuksena esimerkiksi ehkäisyn merkitystä korostavalle seksuaalivalistukselle) ja julistamiseen. Niissä pyritään hyvään, mutta niiden kohde ja tehokkuus jättävät toivomisen varaa. Ne ovat aina niin saatanan vakavia.

Iloisimmillaankin ne muistuttavat lähinnä akateemista knoppailua harrastavien ihmisten näkemystä hauskasta eli karnevalisointia, jota pääasiassa inhoan sanana, koska sitä käytetään usein väärin ja se tarkoittaa käytännössä samaa kuin huumorintajuttoman ihmisen kertoma vitsi.

Pidän Flintstonen käsittämättömän huonoa proosaa terveempänä valistuksena kuin monia ”oikeita” valistuskampanjoita. Se on niin absurdia tavaraa, että kukaan seksuaalisuutensa kanssa ahdistuneena kamppailevakaan ei voi kuunnella sitä nauramatta.

Jatkuvasti esimerkiksi tuotteiden markkinoinnissa tyrkytetty seksuaalisuus on rasittavaa myös omasta mielestäni. Se ei tunnu painostavalta vain itsensä takia vaan myös siksi, että se pakottaa toisinajattelevat ihmiset jauhamaan samoista aiheista loputtomasti, mikä poistaa seksistä ajatuksettomuuden ja tuo tilalle jatkuvan tiedostamisen, joka tappaa seksuaalisuuden tunnetasolla.

Seksistä on edelleen helvetin vaikeaa puhua järkevästi, vaikka sitä tyrkytetään kaikkialta. Rockyn näkemys seksistä taas on aina iloinen ja hyväntahtoinen, se ohjaa näkemään asiat mittasuhteissa. Tekijät ovat myös ymmärtäneet tämän, sillä kiertueilla ja ohjelman yhteydessä annetaan aina silloin tällöin huumorin varjolla ihan perinteistä seksuaalivalistusta aikuisille.

Belinda Blinkedin teksti on kieltämättä paikoin erittäin omituista, mutta köykäisyydestään huolimatta tai oikeastaan juuri sen vuoksi siitä puuttuu pornon pimeys. Se näyttää millaiselle maaperälle monet ”vakaviksi” mielletyt fantasiat yleensäkin rakentuvat, näyttää kitsin kitsinä.

My Dad 2
…Alicen ja Jamesin reagoidessa asiaan kuuluvasti.

Tänä vuonna podcast sai HBO-spesiaalin. Sarja on saanut The Rocky Horror Picture Show’n (1975) kaltaisen laajan fanikunnan, joka pukeutuu tapaamisissa kirjan hahmoiksi, lähettää fanipiirroksia ja harrastaa juomapelejä kuunnellessaan jaksoja.

Faneihin kuuluu Hollywoodin ja Ison-Britannian näyttelijäkermaa: Elijah Wood, Daisy Ridley, Michael Sheen, Emma Thompson… Kaikki nämä ovat myös vierailleet podcastissa. Silti podcast on onnistunut säilyttämään intiimin tunteensa, on kuin osallistuisi pienen perhepiirin sisäiseen vitsailuun.

Podcastin vetovoima perustuu sen huumoriin eli ironiantajuun ja nimenomaan toisiin ihmisiin kohdistuvaan pilkantekoon, joka on toisissa kulttuureissa herjaamisen tai sydämettömyyden rajalla kulkevaa mutta Iso-Britanniassa vielä sallittua.

Kolmikon esiinnyttyä kiertueensa aikana yhdysvaltalaisessa televisiossa haastattelijoiden on toisinaan ollut vaikeaa käsittää ohjelman perusideaa, jossa kirjan sisällölle nauretaan ilman loiventavaa positiivista palautetta.

Atlantin toisen puolen kulttuuriin kuuluu läheisten kannustaminen silloinkin, kun nämä eivät saa aikaiseksi mitään järkevää. Tämä ei kuulu englantilaisen huumorin ytimeen, jossa on aina mukana tietty sardonisuuden häivä.

Julmuus puuttuu, mutta sen ymmärtääkseen on oltava ohjelman kanssa samalla aaltopituudella. Tekijät ovat aina painottaneet kirjailija Flintstonen olevan kolmikon menestyksestä ylpeitä ja olevansa tyytyväinen saamaansa huomioon ja kirjojen myyntilukuihin.

Kirjaa kommentoivan kolmikon kemiat ovat hitsautuneet vuosien aikana yhteen, jolloin myös kuulija tuntee istuvansa ystävien ääressä. Morton eläytyy lukemaansa tekstiin parhaansa mukaan huokaillen kärsimyksestä matkan varrella. Levine erikoistuu pistäviin sivuhuomioihin, Cooper säestää luentaa nauramalla tarttuvasti ja sydämestään asti. Tekijöillä on aidosti kivaa, mihin auttaa se, että Levine ja Cooper kuulevat jokaisen uuden luvun sisällön vasta nauhoituksissa, joten huumori on improvisoitua.

Tietysti My Dad Wrote a Porno ei olisi aivan tällainen ilmiö, jos kyseessä eivät olisi ammattilaiset. Auttaa, että Jamie Morton on ammattimainen tv-tuottaja, niin kuin James Cooper. Alice Levine on ammatiltaan koomikko ja radiojuontaja.

Valitettavasti HBO-spesiaalissa ammattilaisuus näkyy liiaksi. Hyvistä hetkistä huolimatta moni vitseistä tuntuu jähmeästi etukäteen harjoitelluilta. Tämän vuoksi saatan jättää Suomen esityksenkin väliin.

Muutos ihmisen katseessa ja ryhdissä, kun luulee kameroiden menneen pois päältä. Tätä katsetta fiktiivinen ei tavoita, sillä tietoinen läsnäolo ei voita koskaan tiedostamatonta. Luodessamme jotain toimimme tietoisen läsnäolon piirissä, fiktio on auttamattoman toivoton väline esittää todellisuutta sellaisena kuin se näkyy katsoessa kanssaihmistä, joka ei ajattele olemassaoloaan.

Mutta jotainhan fiktio merkitsee, itseään, ja itseään esittäessään se yrittää seuloa olemisesta jotain sanottavaa ja juuri sanominen itsessään on fiktiossa fiktiivinen aines, ei sanomisen sisältö. Tämä on syy siihen, miksi monet dokumentaristit sanovat myös tekevänsä fiktiota; väline itsessään on väistämättä fiktiivinen, koska se tislaa totuutta.

Fiktion fiktiivisin puoli on, että se selittää asioita, jotka eivät ole selitettävissä. Fiktio kertoo toiveista ja painajaisista, äärimmäisyyksistä logiikan ja tunteiden saralla. Silloinkin, kun se yrittää esittää kaaosta, se yrittää selittää kaaoksen. Sen arvo on, että se kertoo ihmisen tahdosta.

Modernismin äärellä, 1

Modernismin äärellä, 1

Näin ei periaatteessa voi kirjoittaa: pidän modernismista.

Lause on naiivi. Modernismi on kokoelma erilaisia kulttuurisuuntauksia, jotka ilmenivät 1900-luvun vaihteesta eteenpäin osana moderniksi kutsutun aikakauden kehitystä. Niillä ei sinänsä ole yhtenäistä kokoavaa tekijää. Niiden voidaan kuitenkin sanoa ilmentävän eri tavoin aikakautensa tuntoja.

Töksäytän alkuvirkkeeni kaltaisia asioita siksi, että satun olemaan kiinnostunut modernistisista liikkeistä ihan yleensä, siis laajemmin, ja erityisesti termin alle niputetusta taiteesta.

Luultavasti yhdistän modernismiin romanttisesti niitä asioita, jotka miellyttävät minua esteettisesti. Pidän koneista ja kaupungeista, pidän modernistisen arkkitehtuurin alkusysäyksistä, räjähdyksistä kuvataiteen, elokuvan ja kirjallisuuden kentillä.

Pidän siitä, että ”oman aikansa heijastaminen” tyylillisesti tarkoitti sitä, että James Joyce pystyi kirjoittamaan Ulysseksesta (1922) kirjallisuuden ja kulttuurin sekametelisopan, jolla oli tarkoitus kuvata käsitteellisen, kielellisen ja kokemuksellisen avaruuden valtavuutta psykologian, koneiden ja nousevan massamedian aikakautena.

Mainitsen Ulysseksen siksi, että vaikka modernisteilla oli lukuisia päämääriä, aikakauden suuntausten kokoavana piirteenä voi ajatella moninaisuuden esittämistä. Ulyssesta parempaa symbolista teosta ei siksi mieleeni tule.

Tunnistan aikakauden kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden esteettisessä otteessa niin keksimisen ilon kuin liikkuvan nykyisyyden. Ajan henki oli sähäkkä ja veti mukaansa niin suuruudet kuin epäonnistujat. Uudet ideat tukivat heidän taidettaan kietoutuen yhteen sen kanssa.

Modernismista pitäminen on väistämättä jonkinlaista nostalgiaa, koti-ikävää. Postmodernismi on astunut sen tilalle. Maailmansodat tekivät sähäkkyydestä jotain muuta.

*

Postmodernistit saivat perintönä modernismin taakan ja elämänpettymyksen. Jälkiviisastellen yhdistelmä ei voinut johtaa kuin täyteen läpimurtoon eli kyynisyyteen.

Jos minun pitäisi määritellä postmodernistisen valtavirran henki (ja alleviivatkaa edellinen sana tuhat kertaa; en yritä määritellä tässä postmodernismia sen enempää kuin modernismia vaan puhun löysästi sen ilmapiiristä) ei-akateemisesti vaan omasta ideologisesta näkökulmastani, sanoisin sen sisältävän modernismin keinoja, mutta kesytettynä junnaavan yksituumaisuuden ja sanomallisuuden eli kaupallisuuden tarpeisiin.

En ole reteästi sitä mieltä, että postmodernismi on ohitse. Sen henki on läntisissä yhteiskunnissa hallitseva. Sille etsitään edelleen isoja vastalauseita.

Koen, että esimerkiksi indie-pop-musiikissa on alettu hakea uutta tunnetta, etsimään korostettua, pastisseista ja viittauksista riisuttua tavallisuutta, arkea representaatioiden takana.

En menisi niin pitkälle, että puhuisin uudesta realismista. Ennemmin kyse on esimerkiksi hypnagogisen popin tavasta hyödyntää postmodernismiin kuuluvia nostalgiaviboja erilaisella tavalla hylkäämällä pelkän tyylipastissin tyhjyyden ja yrittämällä etsiä autenttista.

Tunne itsessään on tässä kapina, tavallisuuden tärkeys nouseva aurinko. On tyystin toinen kysymys onnistutaanko siinä kovin hyvin.

*

Radikalismin sijaan lässähtämisestä tuli postmodernin tapa kapinoida edeltäjäänsä vastaan. Tarkoituksellinen pinnallisuus oli edellisten sukupolvien ideologisuuden pilkkaa ensin tiedostaen, sitten tiedostamatta.

Modernismista ilmiönä olisi tullut jälkikäteen päätellä, että asiat ovat niin valtavia, ettei mikään yksinkertaisesti voi tulla yhteen, vaan kaikki on jatkuvaa ja loppu kaaosta.

Sen sijaan esimerkiksi kollaasinomaisista näkökulmatekniikoista tuli laimennetussa muodossaan kirjallisen kerrontataiteen bulkkia, joka ei jaksa ainakaan itseäni elähdyttää juuri missään muodossa. Näillä keinoilla teeskennellään taitavuutta.

Pikemminkin ”romaanini on useiden näkökulmien ja kerrontatapojen kudelma…” saa minut heittämään kirjan seinään, koska sen lähes väistämätön jatko on ”…jossa kaikki tulee lopussa yhteen” täysin riippumatta siitä tuleeko vai ei. Se on opetuksena ja esteettisenä ohjeena idioottimainen ja taantumuksellinen.

Vika ei tietysti ole postmodernin taiteen olemuksessa (pastisseissa, tyylien kokeilussa, utopioiden vastaisuudessa) itsessään. Liikkeeseen kuuluvat taiteilijat olivat aluksi radikaaleja. Kyse on siitä, että postmoderni taide katosi omaan taipuvaisuuteensa muuttuen ennätysnopeasti markkinamyllyn jauhoksi, jolla lahjattomat leipovat, kun eivät muusta tiedä.

Kukaan ei ole tältä turvassa. Kiinnostavan ja tylsän raja hälvenee myös terävimmiltä hoksottimilta. Huomaan usein, että ihmiset suhtautuvat omasta mielestään tylsiin asioihin esittäen mielenkiintoa, vaikka sisimmässään haluaisivat kirkua.

Pieni ajatus historiasta ja estetiikasta

Pieni ajatus historiasta ja estetiikasta

Jatkan lyhyesti eilen käsitellyn kriittisen, kirjallisen omakuvan parissa. Olen huomannut, että kuva omasta taiteellista mausta kulkee usein käsi kädessä historian ymmärryksen kanssa. Jos käsitys historiasta on heikko, niin on myös kuva omasta mausta, esteettisestä minäkuvasta. En tarkoita, että ymmärtääkseen itseään on muistettava Suomen presidenttien vallassa olemisen vuodet, vaan on oltava tajua siitä, mitä suunnilleen on tapahtunut ja voinut tapahtua, miten kirjoitetut asiat riippuvat näkökulmista. On oltava käsitys asioiden välisistä suhteista ja johdonmukaisuuksista, historian (kirjoitetun) ja tapahtumisen (kirjoittamattoman) – yhdessä menneisyyden – luonteista.

Syy historian ja ihmisen minäkuvan yhteisyyteen ei ole siinä, että ihminen olisi historian tuote niin kuin pihvi on tuotantolinjan tuote, jolloin tuntematta historiaa yksilö olisi henkisesti hukassa, vaikka näinkin joskus on, vaan siinä, että historian tuntemus on suorin väylä sivistykseen. Historia tuhoaa käsityksen omien ajatusten ainutkertaisuudesta ja kerrostaa sen syy-seuraussuhteilla, joiden ymmärtäminen on sivistyksen edellytys. Sivistys taas on yhteiskunnissa barbariaa korvaamaan rakennettu kyky käsitellä asioita turvautumatta hallitsemattomaan väkivaltaan – epäreilusti sitä käytetään usein myös muiden kulttuurien kutsumiseen takapajuisiksi, niin kuin huomataan rasismin historiasta. Tästä sudenkuopastaan huolimatta sivistys antaa ihmiselle edes mahdollisuuden itsetietoisuuteen olemalla silkan raakalaismaisuuden, tyhmyyden (joka ei ole tiedon puutetta vaan kykenemättömyyttä sisäistää tietoa), vaihtoehto, ja tyhmä ihminen on olento vailla kykyä katsoa itseään ja muodostaa kriittisiä omakuvia. Taiteellinen maku, estetiikka, on tällaisen kriittisen omakuvan luonteva seuraus.

Kaksoisolentoni halveksii selityksiäsi

Jokin aika sitten Ylen sivuilla julkaistiin juttu Jordan Peelen Us osoittaa, kuinka vaikeaa on tehdä hyvä kauhuelokuva – Get Out -ohjaajan uusi leffa pelottelee kaksoisolennoilla, joka oli jonkinlainen epäarvio otsikon filmistä.

En ole elokuvaa nähnyt, mutta ihmettelin sen lähestymiseen käytettyä tulokulmaa. Juttuun haastateltu elokuvaohjaaja Ilja Rautsi kertoo toimittajalle, miten ajatella ja kohtaamisesta on tehty artikkeli. Valinta kirjoittaa teksti näin ei tietysti ole Rautsin, mutta ihmettelen silti.

Juttu kehystää Rautsin lausunnot niin, että Peelen elokuvan täytyy olla epäonnistunut, koska se ei ole yhtä helposti selitettävissä kuin ohjaajan edellisen elokuvan, Get Outin, yhteiskuntakritiikki.

Voi olla että artikkeli on epäselvästi kirjoitettu tai ymmärrän sitä väärin, mutta missään vaiheessa toimittaja ei tajua kysyä itseltään tai Rautsilta, miksi Peelen kaksoisolentoteeman täytyisi olla selkeä tai sanoman ymmärrettävä?

Rautsin mielestä Us ei hyödynnä tarpeeksi kaksoisolentoihin liittyvää tematiikkaa. Kaksoisolento on painajaisversio siitä, mitä hahmo hautoo sisältään. Aihe on käsikirjoittajalle hedelmällinen, koska sen kautta pystyy tutkimaan, kuka hahmo oikein on: Mitkä ominaisuudet siitä peilaantuvat? Mitä hahmo pelkää?

Olen jyrkästi eri mieltä. Missään ei sanota, että doppelgängeriin täytyy liittyä ohessa kuvatun kaltaista tematiikkaa, ei ainakaan ehjästi. Oletus on populaarikulttuurin kliseiden läpäisemä ja jähmeä.

On sama asia väittää, että elokuvassa ei voi esiintyä vodou-uskomusten zombia, koska siinä ei silloin käsitellä Romeron zombien kaltaista yhteiskunnallista tematiikkaa.

Kaksoisolennon ei tarvitse olla Dorian Grayn muotokuva. Doppelgängerin alkuperäinen karmivuus taruissa ja kertomuksissa on liittynyt sen rooliin peilikuvana. Pelottavaa on nimenomaisesti olennon samanlaisuus, jakamattoman ihmissielun paljastuminen kaikkea muuta kuin ainutlaatuiseksi.

Psykologinen kaksoisolento on myös antimystinen, mikä kertoo osaltaan ajan raameista. Yliluonnollista ei nähdä pelottavana sen itsensä vuoksi, koska henkiin ei enää uskota. Jungia, vanhaa hourupäätä, mukaillakseni: kivet eivät enää vastaa, kun niille puhuu.

Itse kaksoisolennon olemassaolon karmeus on useimmille nykyään vieras konsepti. Siksi uskon, että Rautsikin olettaa sen olevan selkeämmin kytköksissä päähahmon oman minän pimeyteen.

On myös erikoista kutsua kaksoisolentoja kuluneeksi aiheeksi kauhuelokuvissa, niin kuin jutun alussa sanotaan, sillä kaksoisolennon teemaa ei ole käytetty kunnolla kauhuelokuvissa sitten mykkäfilmiaikojen.

*

En voi olla ajattelematta Rautsin omaa Helsinki Mansplaining Massacrea (2018), joka on ala-arvoisen huono ja myötähävettävä elokuva. Kyseisessä pätkässä ei jää lainkaan epäselväksi, mitä ohjaaja yrittää kertoa: pääasiassa nettimeemitason ajattelua osoittavia hokemia ja kliseitä, jotka yhdistetään uskottavuutta tavoittelevaan kumarteluun kauhuklassikoille.

Sen huumori on vain hiukan jalostuneempi versio Jason Friedbergin ja Aaron Seltzerin ”komedioiden” ”ideoista”.

*

Tunnen vastenmielisyyttä kaikkea sellaista propagandaa kohtaan, joka on selitettävissä auki sen haastamatta ketään. Taide joka pyrkii sanomaan jotain yksinkertaisen terävää tai ideologisesti armotonta ei ole huono asia, mutta jos sanottava ei kyseenalaista omia rajojaan ja kokijansa kokemusmaailmaa, jää kokemus väistämättä puolitiehen. Haluttomuus sanoa mitään lopullista (eri asia kuin monitulkintaisuus, josta en niinkään piittaa) on yksi rajuimmista taiteen keinoista haastaa kokijansa, koska se pakottaa myöntämään ihmiselämän ja ideoiden ahdistavan ja vapauttavan rajattomuuden.