Kategoria: Teatteri

Non Existere – esitys katoavista asioista

Non Existere – esitys katoavista asioista

Modernin teatterin helmasynteihin kuuluu immersion aliarviointi. Immersiota taas on monenlaista. Teos voi kutsua katsojaa juonensa, estetiikkansa, hahmojensa tai sen herättämien tunteiden avulla.

Pelkät ajatukset eivät riitä immersioon, eivätkä ajatuksiksi riitä yksinkertaiset hokemat. Brechtiläisyys ja muut etäännyttämiskeinot ovat tietysti asia erikseen. Niidenkin pohjana on immersiivinen teatteri, joka rikkoo tahallaan katsojan oletuksia.

Jos teoksessa ei ole edes lähtökohdiltaan mitään vetoavaa, päätyy katsoja katsomaan esitystä, jota voi hyvällä syyllä kutsua ”hahmojen heilumiseksi tilassa, kunnes esitysaika loppuu”.

Ongelmaa ei olisi, jos teoksesta ei näkisi, että se haluaa kuitenkin herättää katsojassaan jotain tunteita tai ajatuksia. Tämän ongelman välttäisi ottamalla ratkaisevan askeleen kohti avantgardea, jossa estetiikka on vähintään yhtä vahva kuin sanottu. Tällainen askel otettiin esimerkiksi eräässä Turun ylioppilasteatterin onnistuneimmista tuotannoista, Laumassa. Tällöin teos kokemuksena itsessään riittää.

Kiinnostuminen on vaikeaa, jos työ jää puolitiehen. Tehdään jotain kokeellista mutta ei tarpeeksi, jolloin ei jää mitään johon tarttua. Herättäkää tunteita tai sanokaa jotain mielenkiintoista, jos haluatte minun muistelevan teostanne! Jos tekijöiden taidot eivät riitä, voi lopputuloksena olla tahatonta komiikkaa.

Tästä pääsemme TYT:lla tällä hetkellä pyörivään näytelmään Non Existere – esitys katoavista asioista, jonka on käsikirjoittanut Elina Kilkku, ohjannut Riitta Lindroos. Kilkun näytelmää on aiemmin esitetty ainakin Raisiossa.

Kahden tunnin mittaiseen näytelmään mahtuu 21 kohtausta, joiden päämäärä on näytelmän temaattisen johtoajatuksen variointi, erilaisten katoavaisuuksien läpikäynti.

Toteutus tuo mieleen esimerkiksi jotkut Dario Fon varhaiset näytelmät kuten Il ditto nell’occhion (1953), jossa yhtä lailla 21 kohtausta sallii näyttelijöille mahdollisuuden kertoa maailmanhistoria läpi satiirisissa vinjeteissä.

Näytelmän lähtökohta onkin kiehtova. Ylioppilasteatterin aula on täynnä esitykseen temaattisesti liittyviä lappuja ja julisteita, joita on kiinnostavaa tutkia esitystä odottaessa. Lapuissa etsitään kadonneita eläimiä, ihmisiä, tarkoitusta.

Valitettavasti toteutus jättää paljon toivomisen varaan, myös harrastajanäytelmien mittapuulla. Ongelma ei ole lavastuksessa ja tekniikassa, joka on pääosin kelpoa. Erityisesti näytelmän musiikki on onnistunutta. En aio myöskään moittia näyttelijöitä, vaikka heidän tasonsa jättää tällä kertaa toivomisen varaa.

Sen sijaan ohjaajan valintoja on syytä kyseenalaistaa. Iso osa näyttelijöiden ja toteutuksen heikkouksista johtuu ohjauksesta; sen puutteesta tai virheellisistä ratkaisuista.

Non Existeren ongelma on immersion halveksunta. Esityksen idea on sen mahdollistama vapaus tekijäryhmälle. Lyhyistä episodeista koostuva näytelmä antaa kehikon näyttelijöiden improvisaatioon ja sen pohjalta tehtyihin ratkaisuihin. Tällaisen näytelmän toteuttaminen harrastajateatterivoimin on vapauttavaa ja samalla suuri riski.

Välillä mennään koomisen juoksentelun ehdoilla, sitten hiljennytään draamaan, pari kertaa liikutaan symbolismin mailla ja ajoittain ”tanssitaan” viiden sentin jormauotisina että hytkyn hytkyn vaan. Erilaisia katoamisia edustavat yhtäältä inhimillistettyjen formaattien (DVD, VHS, blu-ray) välinen keskustelu suoratoiston mörön uhatessa, toisaalta konkreettinen ihmisten katoaminen.

Rakenteellisesti näytelmä on kuin pönttöön pyrähtänyt haulikkopaska tai kuten Emmi Ketonen sanoi kiltimmin Lumooja-lehdessä: ”Yksittäiset kohtaukset tuntuvat vyöryvän eteenpäin ilman tarpeeksi kasassa pitävää lankaa tai tarttumispintaa.”

Sekametelisoppa ei ole itsessään ongelma, vaan kaiken yhtäläisen lattea toteutus. Repliikit ovat mielikuvituksettomia, ei ole poikkeuksellista ajatusta johon tarttua. Kliseet vaivaavat, joten tunnepuoli jää kylmäksi.

Rakkauden katoamista kuvaavassa kohtauksessa vuorosanat ovat kuin esiteineille suunnatusta nuortenkirjallisuudesta tai seksivalistusoppaasta. Joskus rakkaus katoaa, joskus sen muoto muuttuu. Juu juu lässyn lässyn.

Kun lavalle marssi kuuluisuuden perään median kautta haikaileva nainen, arvasin kohtauksen huipentuvan väkivallan uhkaan kouluampujien ja muiden veijareiden ilmestyessä puheisiin. Jos voin arvata mitä kohtauksessa tapahtuu, koska se on ilmiselvin ja ensimmäisenä mieleeni tullut ajatus, kohtaus ei ole hyvä vaan läpikävelyä. Se on sääli, koska kyseinen roolisuoritus on näytelmän taitavin, teksti sitä huonompi.

Rimanalituksista mieleenpainuvin on kohtaus, joka sijoittuu nimeämättömäksi jäävään valtioon, jonka tilannetta verrataan argentiinalaiseen sotilasjunttaan. Joku tietysti voisi sanoa, että tämän ja VHS:n vanhentumisen sisällyttäminen samaan näytelmään on yhteismitatonta ja teema käsitetty liian laajasti mutta menköön nyt.

Jotta katsoja ei varmasti jäisi vaille moraalista opastusta, kohtauksen aluksi korostetaan erikseen, että diktaattorit tappavat lapsia. Totta kai lapsia tapetaan konflikteissa. Sen täräyttäminen ääni vavisten ja kirkkain silmin kuin kyseessä olisi uutinen, jotain muuta kuin terrorivaltojen business as usualia, on naivismissaan tahattoman humoristista, kuin katsoja tarvitsisi apua ymmärtääkseen kohtauksen.

Pariskunta piilottelee vauvaansa kellarissa, kun sisään marssii Gary Numanilta tai Kraftwerkilta estetiikkansa ominut sotilaallinen joukko, joka tulee hakemaan toisinajattelijoita. Vauva on kellarissa. Vauva. Kellarissa. Pariskunta pitää vakituiseen vauvaansa piilossa kellariluukun alla.

En tiedä teistä, mutta minulla on aavistus, että alkuperäiskäsikirjoituksessa lapsen tulisi olla vanhempi kuin jatkuvasti lämpöä ja ruokaa vaativa nyytti. ”Mennään nukkumaan”, toteavat lapsen vanhemmat, ilmeisesti aikoen jättää vauvansa kellariluukun alle kuin surrealistisessa sketsissä. Sitten seminatsien hanhenmarssin iloinen kopina jo kuuluukin oven takana.

Jos tarkoitus on luoda jännitystä Quentin Tarantinon Inglourious Basterds -elokuvan aloituksen tapaan, se ei onnistu. Kohtaus lässähtää, koska jännitettä ei ole aikaa kehitellä.

Olen käyttänyt nimenomaan tämän kohtauksen erittelyyn rivejä näin paljon, koska se tiivistää Non Existeren ongelman. Halu sanoa on kova, asetelmat vaisuja.

Näytelmän lopetus on niin laiska, että on vaikea uskoa sitä muuksi kuin parodiaksi. Näyttelijät tulevat lavalle esittämään rentoutta kuin suomenruotsalaisessa sukujuhlassa ja luettelevat muun muassa asioita, jotka voisivat heidän puolestaan kadota. Näihin katoaviksi tuomittuihin asioihin kuuluu kaikenlaista tuomitsemista, rasismia, homofobiaa, sen sellaista.

Ratkaisu on niin helppo ja tylsä, että minua vitutti. Kaikkien pahaksi tunnistaman asian tuomitseminen jälleen kerran ei ole kiinnostava moraalinen kannanotto tai hyvää pohdintaa vaan pelkkää itsensä taputtamista selkään omasta hyvyydestään. Elokuvapuolella vertaisin tätä studioiden käsikirjoituksiin pakottamiin onnellisiin loppuihin. ”Katsokaa, minä en pidä ikävistä asioista!” Niin kuin kukaan yleisössä tätä oletusta kyseenalaistaisi.

Eikö tyhjänpäiväisen paskanjauhannan sijasta olisi mielekkäämpää kysyä, miksi julkisuus voi tuottaa nautintoa tai hävittäminen on niin vetoavaa? Eikö voitaisi puhua rakkaudesta jonain muuna kuin kliseekimppuna? Non Existeren antamat selitykset, jos niitä on, ovat katsojan älyä aliarvioivia.

Vahvimpana jäävät mieleen tarinat, joita jaksetaan kertoa pidemmälle. Esityksen läpi kulkee kertomus erämaahan katoavista isästä ja lapsesta, kaipaamaan jääneiden kivusta. Tämäkään osio ei pakene kliseitä, mutta toistuvana se antaa katsojalle jotain seurattavaa. Koska katsojaa kiinnostaa mitä henkilöille käy, huolimatta sen ilmiselvyydestä (teoksen nimi on kuitenkin Non Existere…), on se samalla näytelmän vahvinta antia.

Koska en ole tutustunut pohjatekstiin, on vaikeaa sanoa onko moni ratkaisu käsikirjoittajan vai ohjaajan alkuperäisluomus, mutta sen tiedän, että ohjaajan tehtävä on tunnistaa kömpelyydet ja karsia ne kokonaisuudesta. Se ei ole Lindroosilta onnistunut.

On omituista, ettei katoamisista ilmiselvintä käsitellä teoksessa missään vaiheessa suoraan. Tarkoitan tietysti kuolemaa. Kadonneita (ja siten kuolleita) ihmisiä esityksestä kyllä löytyy, mutta se on eri asia. Mortti jää kohtaamatta.

Mietin teosta katsoessani (pysyäkseni hereillä) erästä tekstikappaletta, joka Roberto Bolañon Kesyttömissä etsivissä (suom. Einari Aaltonen) pääsee väkevämpään lyyriseen ulottuvuuteen kuin koko kahden tunnin näytelmä. Tätä voi lukea lohdukseen, jos kirjoittamani tuntuu liian ankaralta:

Jonkin aikaa kritiikki saattaa teosta, sitten kritiikki katoaa, ja lukijat saattavat teosta. Matka voi olla pitkä tai lyhyt. Sitten lukijat kuolevat yksi toisensa jälkeen, ja teos jatkaa yksinään, vaikka uusi kritiikki ja uudet lukijat alkavat vähitellen taas saattaa sitä. Sitten kritiikki jälleen kuolee, samoin lukijat, ja heidän luidensa kirjoman jäljen päällä teos jatkaa matkaansa kohti yksinäisyyttä. Teoksen lähestyminen, sen vanavedessä kulkeminen, on selvä merkki varmasta kuolemasta, mutta uusi kritiikki ja uudet lukijat lähestyvät teosta väsymättä ja järkähtämättä, ja aika ja avaruus ahmaisevat sen. Lopulta teos matkaa peruuttamattomasti yksin äärettömyydessä. Ja sitten teos kuolee, niin kuin kaikki muukin, niin kuin Aurinko sammuu ja Maa, aurinkokunta ja galaksi tuhoutuvat ja kaikkein etäisimmätkin muistot ihmisistä haihtuvat. Kaikki mikä alkaa komediana, päättyy tragediaan.

Katoamisen teema ansaitsee parempaa. Jos tarkoitus on puhua katoamisesta, tilasta joka tulee koskemaan koko lämpökuolemaa kohti matkaavaa universumia, on kummallista, ettei siitä saada irti enemmän.

Bolaño tuo romaanikatkelmassaan esiin ulottuvuuden, joka Non Existerestä jää palavasti puuttumaan eli sen, että katoaminen koskee kaikkea. Silti mikään esityksessä näytetty ei tunnu koskettavan minua, meitä.

Kuvailisin kliseetä ajatuksena tai ilmaisukeinona, joka on kaikille niin tuttu, että siihen halutaan luottaa, mutta tuttuudestaan huolimatta se on pohjattoman valheellinen. Pelkkä kliseen näyttäminen ei riitä samastumiseen.

Kliseiden takia mikään Non Existeressä kerrottu ei tunnu koskevan todellista elämää. Se on katoavaisuudesta kertovassa näytelmässä ylittämätön virhe.

Non Existere Turun ylioppilasteatterilla vielä 9.2. asti.

Lauma

Lauma

Max Ryynänen esseekirjassaan Elokuva, rakastettuni:

Kaikki alkaa nivoutumaan yhteen Rancieren tekstissä emansipoidusta katsojasta. Teatteri, josta Ranciere ennen kaikkea puhuu, on itse asiassa päässyt helpolla, mutta sen joukoissa on silti taisteltu kenties aggressiivisimmin passiivisuutta vastaan – Brecht etunenässä, herättämässä katsojia poliittisesti, sitten, kuten Ranciere muistuttaa, Artaudin tapaiset häiriköt, joiden piti repiä katsojat turvallisilta sijoiltaan. Sittemmin on nähty yleisön joukkoon hyökkäämistä, yleisön kiusaamista, ja loputonta tarvetta ylittää raja joka on esiintyjän ja yleisön välissä, joka loppujen lopuksi ilmentää sitä, ettei luoteta katsojaan.

Jotain tämän suuntaista mietin eilen käydessäni katsomassa Turun Ylioppilasteatterin uusinta näytelmää Lauma, ohjaus Veera Alaverronen. Teos on osa Suvi Puttosen sosiologian pro gradu -tutkielmaa. Väärinkäsitykset välttääkseen on hyvä kirjoittaa aluksi, että esitys on aika hyvä, jopa paras jonka olen nähnyt TYT:lla, vaikka siinä on omat ongelmansa.

Punainen lanka ja toistuvat keskushahmot teoksessa on, mutta koska suurin osa kohtauksista on abstrakteja ja tunnelmaa ilmaisevia, en pidä vähäisen juonen luettelemista merkityksellisenä. Kyse on osallistavasta näytelmästä, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa muun muassa sitä, että noin puolivälissä yleisö jakaantuu osiin ja käy teatterin tiloissa katsomassa viisi eri kohtausta, joita voi kutsua pienoisnäytelmiksi.

Tähän mennessä varsin hajanaiselta tuntuva kokonaisuus saa eleestä jäntevyyttä. Syy ei ole osallistavuus ainakaan sellaisella tavalla kuin on tarkoitettu vaan jokin teatterille harvinainen; huolimatta siitä, että katsoja pakotetaan kulkemaan teatterissa, tilanteen selvästi korostettu keinotekoisuus tekee eleestä siedettävän ja todellisemman. Erilaiset eleistä ja monologeista koostetut pienoisnäytelmät tekevät teatterista hetkeksi museon ja teoksesta performanssitaidetta, jonka jälkeen loppupuoliskossa on selkeämmin tuntu näytelmän muotoon kirjoitetusta esseestä.

Silti en voi olla miettimättä osallistamista. Kyse on edelleen rajoitetusta katsojapositiosta, sillä katsoja aistii näkymättömän rajan, jota hänen ei sovi ylittää. Tässä tapauksessa ne on merkitty seinän viereen laitetuilla tuoleilla. Monologia vetävän näyttelijän kanssa ei kannata alkaa väitellä, kohtausta on katsottava siististi sivusta.

Katsojalle on varattu edelleen katsojan rooli, jonka peittämiseksi häntä hämätään liikkeen eleillä. En koe tulevani haastetuksi sillä, että olemassaoloni huomioidaan näin. Kaikki teatteri on esiintymistä yleisölle ja siten osallistumista ja huomioimista puolin ja toisin. Otan aina katsojan position, joka ei rikkoudu: näyttäkää mitä osaatte. Se ei muuta asiaa, vaikka joudun kävelemään ympäri salia ja makaamaan maassa.

*

Ahdistusta tuottavat jälleen yhteiskunnan paineet. Tätä kipuilua en tunne, joten teoksissa ei ole positiota minulle. Ennemmin hämmästelen, että tällaisiako asioita nuoret ihmiset edelleen pohtivat. Painotan tunteeni johtuvan myös minusta, ei vain esityksestä.

Tämä on toistuvaa yhteiskunnallisissa näytelmissä. Lauma ei ole poikkeus. Se oli minulle sen heikkous, vaikka nautin esityksen lavastuksesta, valaistuksesta ja mainioista näyttelijöistä, joista erityisesti Iina Löppönen, Nanne Pyrhönen ja Valtteri Juvonen olivat erinomaisia.

En koe yhteiskunnan olevan niin kiinnostunut minusta, että tuntisin monia sosiologiasta tuttuja yksilön ja yhteisön välisiä ristiriitoja sisimmässäni. Moni tuntee, tiedän sen, mutta samastumisen ja kiinnostuksen kannalta koen sisällössä paikoin ongelmia.

Haluttiin tai ei, esityksen keskiössä on ristiriidasta syntyvä ahdistus, on ahdistuksen perua sitten laumaan kuulumattomuus eli yksinäisyys tai kykenemättömyys kuulua siihen oikealla tavalla. Tämä ahdistus saa huippukohtansa pienoisnäytelmien kohdalla, ja toinen puolisko on matka kohti valoa.

Katsoessani nuoria ihmisiä esittämässä näitä kohtauksia ajattelumme ja elämisemme rajat tuntuvat korostetun konservatiivisilta, edelleen keskiluokkaisten ongelmien parissa painimiselta, mikä ei ole oma kokemukseni.

Rajoja on ehdottomasti olemassa, mutta omassa elinpiirissäni ne ilmenevät toisin esimerkein. Kamalinta tässä onkin, että tajuan olevani enemmän anarkisti kuin näytelmän tekijät, mikä ei ilahduta vaan hämmentää, huolestuttaakin.

Tästä huolimatta teos on katsomisen arvoinen jo siksi, että se on mielenkiintoisesti toteutettu. Pienoisnäytelmistä ennen kaikkea ylempää keskiluokkaa edustavan pariskunnan ruokatuokio ja toisaalta kehonkuvastaan ahdistuneen tytön peilien edessä pyöriminen tuovat surrealismissaan elokuvan puolelta mieleeni Jan Svankmajerin, vaikka kukaan ei mutatoidu katsojan edessä vihanneksiksi tai partateriksi – paitsi ehkä henkisesti.

Lauma Turun ylioppilasteatterilla 2.2.2018 asti.

Vanhat mestarit teatterissa

Vanhat mestarit teatterissa

Kävin pitkästä aikaa teatterissa, tarkalleen ottaen eilen. Kansallisteatteri esitti yhteistyössä Helsingin taidemuseon kanssa Thomas Bernhardin samannimiseen 1985 julkaistuun romaaniin perustuvan Vanhat mestarit, rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Hannu Kivioja ja Markku Maalismaa, ohjaajana Minna Leino.

Vanha musiikkikriitikko Reger (Maalismaa) on tullut joka toinen päivä (paitsi maanantaisin) 36 vuoden ajan saman museon samalle penkille katsomaan samaa taulua: Tintoretton Valkopartaista miestä (1545).

Tämä on yksi sellainen päivä, mutta totutusta poiketen Reger on nyt toista perättäistä päivää museossa ja kutsunut luokseen nuoremman ystävänsä Atzbacherin (Björkman) jonkin merkittävän asian vuoksi. Tilannetta seuraa vahtimestari Irrsigler (Kivioja), jonka Reger on lahjonut rahalla voidakseen istua lempipenkillään ja joka osaa toistaa vanhan miehen puheita kuin papukaija.

Ennen kuin Reger pääsee varsinaiseen, näytelmän lopussa odottavaan asiaan, käsitellään herrojen keskusteluissa monenlaista, ennen kaikkea Regerin vähättelevää suhdetta kaikkeen filosofiaan ja taiteeseen. Halveksunta on vain korostunut hänen vaimonsa kuoleman myötä. Humoristisen nihilismin alta nousee esiin bernhardilaisesti aito elämänpettymys – ja samalla halu elää.

*

Itse olen vuorostani usein pettynyt teatteriin taiteena. Valitettavan monet viime vuosina näkemäni etäisesti kiinnostavat näytelmät ovat olleet rasittavaa mekastamista ja niiden kekseliäisyys on rajoittunut noloon yleisölle huutamiseen.

Ainakaan Turussa ei ole paljon näytelmiä, jotka eivät olisi musikaaleja tai komedioita – genrejä joita ei jaksa katsoa loputtomasti, vaikka arvostan niitä enemmän kuin vaivaannuttavaa kokeellisuutta – ja silloin kun tarjolla on jotain muuta, kyse on usein amatöörituotannoista tai nuorten teatterista, jotka kärsivät edellä mainitsemastani pullistelusta.

Vanhat mestarit on yksi parhaista näkemistäni näytelmistä vuosiin, koska se ymmärtää olevansa lahjakkaan ja itsevarman kirjailijan teksti. Siitä puuttuu vaivaannuttava yritys vakuuttaa ihmiset omasta aitoudestaan, osallistaa ja kikkailla. Repliikkien monologiluonteesta johtuen näyttelijät puhuvat kuin lausuisivat kirjallisuutta eli tarkasti mutta rennosti, tietäen Tarja Roinilan kääntämän kielen notkeuden ja herkkyyden. Siksi nähty tuntuu jossain.

Hahmot ovat kuin kirjan sivuilta kävelleet mutta eivät aivan, mikä on kai suurin kehu, jonka näyttelijälle voi antaa. Minna Leinon dramatisoinnissa on romaanin parhaat palat kuuluisaa Heidegger-monologia myöten. Tonaalisesti se noudattaa esikuvaansa ollen ehkä hieman kevyempi kuin olin ajatellut. Olen näet aina kuvitellut Bernhardin henkilöt hulluuden rajalla pyöriviksi maanisiksi paasaajiksi, jota he eivät tässä versiossa ole niinkään kuin ylimielisen rakastuneita omiin ääniinsä.

Sanat vyöryvät tulvan lailla näyttelijöiden suista, niinkin voimakkaasti että ajoittain sattuvat sanasekaannukset antaa anteeksi. Näytelmä on lyhyt, mutta tekstiä on hyvin paljon.

Rakenne korostaa sanamassan kannalta kenties hiukan vähemmän Regerin vaimon kuoleman roolia kuin kirja, vaikka tapahtuma tietysti sanelee juonessa kaiken. Sen lisäksi teos kohottaa Irrsiglerin toiminnallista roolia suuremmaksi mutta jättää mainitsematta hänen perhe-elämänsä ja sen, että vahtimestari on suoraan vastuussa Regerin avioitumisesta vaimonsa kanssa. Reger on tiukemmin teoksen keskiössä.

Romaanin kolmeen kerrokseen pinotun kerronnan näytelmä ratkaisee antamalla kolmen miehen olla samanlaisia – myös ulkonäöltään: kaikilla on ZZ Top -parrat samanlaisuuden korostamisen lisäksi myös viittauksena mainituista maalauksista tärkeimpään, Valkopartaiseen mieheen.

Herrat siteeraavat toisiaan ja toistensa ajatuksia, puhuvat välillä yhteen ääneen, ovat joskus eleissäänkin toistensa peilikuvia. He ovat kirjoittajan persoonan kolme osaa (Reger mestari – Atzbacher oppilas – Irsigler tarkkailija) mutta näytelmän rakenteen kannalta eri henkilöt.

Silti Bernhardin kirjalle uskollisesti sisäkkäisten siteerauksien vuoksi ei aina voi sanoa kuka puhuu. Välillä hahmot puhuvat muiden repliikkejä omalla suullaan, välillä tyytyvät huomioimaan, että toisen hahmon repliikki on ajallisesti sanottu ennen näytelmän nykyhetkeksi oletettua.

Taitaapa Björkmanin esittämä Atzbacher sanoa aivan näytelmän alussa litanian ”Reger sanoi, Atzbacher kirjoittaa, Thomas Bernhard kirjoittaa” puhuen siis itsestäänkin kolmannessa persoonassa kunnes heti myöntää olevansa vain kirjallinen keksintö. Tämä jää kuitenkin ainoaksi repliikiksi, joka korostaa näin pitkälle tekstin keinotekoista, jälkimodernia luonnetta.

Väkevämmin keinotekoisuutta tuo esiin esitystilanne. Näytelmää esitetään HAM:in toisen kerroksen salissa. Katsojat ottavat itse varsin epämukavat tuolit – huonoin asia esityksessä – ja asettavat ne ympyrään näyttelijöiden ympärille, jolloin he näkevät näyttelijöiden lisäksi muiden katsojien kasvot. Estradina toimii kolme kirstun näköistä istuinta, joilla henkilöt välillä istuvat ja välillä seisovat.

Ympärillä olevat taulut, valkoiset seinät ja ajoittain himmenevä valaistus riittävät rekvisiitaksi. Välillä Irrsigler lähtee ulos piirin keskeltä ja kulkee pitkin salia huudellen kommentteja kauempaa.

Eräänlaisina taukomerkkeinä kuullaan sieltä täältä nuotteja Bachilta, esimerkiksi Glenn Gouldin esittämänä, totta kai.

Näytelmä kestää vain 75 minuuttia ilman väliaikaa. Se on optimipituus mille tahansa esitykselle, tekisi melkein mieli sanoa että myös pitkälle elokuvalle – paitsi tietoisesti maratonmittaisille, viiden tunnin rajapyykin ylittäville järkäleille. Lyhyessä ajassa Vanhat mestarit saavuttaa mitä tuli hakemaan.

Lopuksi yleisön näkemisestä. Arvioni mukaan olin paikalla olleista kolmanneksi tai neljänneksi nuorin, mikä on valitettavaa. Muita oli kuitenkin hauskaa katsoa. Joukossa oli huvittuneisuutta, aitoa iloa teatterista, nuokkumista, tympääntyneitä katseita, vakavia ilmeitä, keskittymistä, suoraan silmiin katsoneita tuntemattomia; miellyttävää vaihtelua normaalisti niin pimeälle ja hiljaiselle salille, jossa kaikki katsovat samaan suuntaan.

Näytelmää esitetään tänä syksynä vielä 12 kertaa. 26.10. tulee lisää lippuja kevään näytöksiin myyntiin.

Messias ja Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet

Messias ja Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet

Löysin ajattelun avaimia kahdesta taide-elämyksestä. Ne olivat Turun ylioppilasteatterin uusin näytelmä, Jenni Korpelan ohjaama Messias (2017), ja Antti Nylénin kolmas kirjoituskokoelma Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (2016).

Messiasta katsellessa ajatus syttyi, Nyléniä lukiessa kirkastui: En pysty nielemään ajatusta ihmisestä yksinomaan kulttuurin tuotteena, nykyaikaisen humanismin pääteesiä. Kaikki elämässäni kokema puhuu sitä vastaan.

Messias kertoo Jeesuksen tarinan, mutta tällä kertaa niin, että Jeesus on myyttisiä piirteitä saavassa nykyajassa elävä nainen ja lesbo. Hänen opetuslapsensa ovat erilaisia vähemmistöryhmiä tai muuten elämän murjomia.

Näytelmä ottaa kantaa sukupuolisen tasa-arvon puolesta, ja sen teemat ovat tuttuja kaikille viime vuosien mediajulkisuudessa ollutta feminismiä tunteville.

Messiaassa Jeesus julistaa ylpeästi huutaen, että ihminen ei ole lainkaan biologiaa. Pelkkää kulttuuria. Tämä on liberaalin humanismin vähemmän korostettu puoli, usko salaa ylivertaiseen ihmiseen, joka pystyy jatkuvasti luomaan ja latomaan uusia teitä.

Antti Nylén taas on esseekokoelmatrilogiansa viimeisessä osassa tuttujen aiheiden äärellä: kirjallisuus, uskonto ja yhteiskunta saavat osansa. Muutama teksti löytyy hajanaisista aiheista kuten krapulasta ja Gaspar Noén elokuvista.

Nylén on usein parhaimmillaan kirjoittaessaan lihansyönnistä. Kirjassa aihetta käsittelevän esseen nimi on Lihansyönnin oikeutuksesta. Hänen kanssaan on hyvä keskustella päänsä sisällä ja lukea hänen moraalisista kamppailuistaan.

Tähän esseeseen hän on valinnut erinomaisen vastustajan, Helsingin Sanomien ruokakolumnisti Joonas Konstigin. Mutta tällä kertaa petyin hieman, tosin tutuksi tulleella tavalla. Kutsuttuaan kanssaan eri mieltä olevia epärationaalisiksi, Nylén kuittaa teoriat lihansyönnin merkityksestä ihmisen kehitykselle ”tiedesaduksi”, ihmisen yksin kulttuurin tuotteeksi.

Mielestäni kirjailija kadotti tässä esseessä otteensa. Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet on kautta linjan hengeltään onneton, luovuttanut teos, mutta tässä kohdassa, kirjoittajan ollessa kiihkeimmillään, hän epäonnistuu.

Käyttäessään perustelemattomia ja halpoja retorisia keinoja hän ei enää edes yritä. Essee tuhriintuu oikeamielisen raivon sijasta vanhanaikaiseen ylimielisyyteen eli laiskuuteen. Kirjoituksesta tylsyy kärki.

Teoksen kauneimmaksi sisällöksi nousevat sisäisestä kilvoittelusta kertovat uskonnolliset esseet. Uskallan väittää niiden olevan parasta, mitä Nylén on koskaan kirjoittanut.

Hänessä on silti aina ollut samaa kuin Timo Hännikäisessä, joka käyttää esseeteoksessaan Kunnia (2016) käsikirjoitettua reality-tv-sarjaa esimerkkinä miesten ja naisten eroista. Esseeminä voi olla ristiriitainen, mutta tyhmäksi tekeytyminen ja sen piilottaminen teeskenneltyyn poleemisuuteen ovat eri asioita kuin ristiriitaisuus.

Tätä kutsutaan laiskasti ajattelevan esseistin suulla kaunokirjallisuudeksi. Nylénin erikoisisku on perustella rationaalisuudella monia väitteitään, paitsi sitten, kun ne käyvät häntä vastaan, jolloin hän hylkää välineensä.

Olen surrut jo pitkään humanistisesti suuntautuneiden ihmisten luonnontiedevastaisuutta, joka ilmenee niin Nylénin esseissä kuin Messiaassa.

Minulla on siitä henkilökohtaista kokemusta. Yhdistän tiedevastaisuuden kouluvuosien tylsistymisen kokemuksiin, siihen että luonnontieteissä vaadittiin ehdottomasti oikeita vastauksia ja luovuudesta ei tullut lisäpisteitä.

Koin luonteeni muodostuessa, aikuistuessani, luonnontieteiden ja matematiikan halveksunnan velvollisuudeksi. Humanistit ja erityisesti parhaat filosofit eivät mielestäni olleet kiinnostuneita numeroista tai atomeista.

Samalla takaraivossani kolkutti tietoisuus siitä, että Wittgenstein oli matemaatikko ja Kant merkittävä fysiikan tutkimukselle, mutta en avannut tiedolle ovea.

Olin lukion porteille asti biologiassa ja matematiikassa loistava, fysiikassa hyvä, kunnes kyllästymisen myötä luovuin niistä tietoisesti enkä enää välittänyt kurssi kurssilta laskevista numeroista.

Tuhosin tahallani koulumenestykseni erityisesti matematiikassa. Sitten toitotin itselleni, kuinka olin näissä aineissa huono ja olisi vain parempi keskittyä humanismiin. Eli olin nuori.

Vaikka päätökseni vapautti minut keskittymään asioihin, joista olin kiinnostunut, en ymmärtänyt, ettei yhtä aina tarvitse valita toisen kustannuksella. Olinhan sitä ennenkin pärjännyt kaikessa hyvin.

Leikin äärettömän subjektin projektia ja yritin samalla olla ajattelematta, että silkalla kokemuksen tasolla en tuntenut maailman antautuvan solipsismilleni.

Lopulta ajattelin olevani radikaali teoreetikko, vaikka elämä oli minulle merkityksellisimmillään, kun saatoin koskea ja katsoa sitä ja ajatella olevani ruumiillisesti läsnä. Kun teoria ja käytäntö kohtasivat.

Vasta silloin tunsin ajatuksillani olevan jotain väliä. Katsoin syksyisillä kävelyretkilläni tuulessa heiluvien lehtien suonia, ja olin iloinen niiden läsnäolosta. Ajatukset ovat ruumiin multaan kasvaneita kukkia, ajattelin.

Humanismi poseeraa mielellään kovien tieteiden kanssa, kun se kokee hetken itselleen otolliseksi. Se kiistää tutkimustulokset, jotka ei koe sosiaalisen tasa-arvon levittäjiksi, mutta kumartaa syvään, kun puhutaan astronauteista ja Mars-luotaimista, suuruuden fantasioista. Antti Nylén ei tosin tee edes tätä, mikä on sanottava hänen kunniakseen.

Humanistin kannalta kova tiede koskee kaikkea muuta paitsi ihmisiä, jotka on parempi jättää humanististen tieteiden huomaan. Ihminen on vaivihkaa edelleen itsensä ja luomakunnan herra.

Tiede pystyisi ja pystyy tälläkin hetkellä selittämään niin monta asiaa, joiden käsittelyn jälkeen ahdistus olemassaolosta vähenee tai ainakin selkiytyy.

Voin jälleen puhua vain omasta puolestani, mutta kansantajuisia yhteiskunta- ja luonnontieteellisiä tekstejä lukiessani olen saanut isoja sisimpäni lukot aukaisseita elämyksiä. On kuin tuuli hälventäisi sumun rannalla ja näkisin viimein meren aallot. Olen meren äärellä avuton mutta rakastan sitä.

Tiedeartikkelit ovat kertoneet paljon yhteiskunnista, ajattelusta, politiikasta, seksuaalisuudesta, tilastoista, maailmasta. Vaikka selitykset ovat joskus olleet kiistanalaisia, ainakin on ollut helppoa etsiä joku kriittisempi tutkimus ja muodostaa kokonaiskuva.

Humanismi valmiiksi leivottuna ja paistettuna asenteena taas antaa harvemmin oivallettavaa. Se ei johdu humanistisista tieteistä itsestään vaan niitä tunnustavista ihmisistä, jotka eivät osaa suhtautua lempiaiheisiinsa kuten tieteisiin yleensä suhtaudutaan.

Monista mielipiteistä on tullut kiveen hakattuja. Silloin on mentävä historiaan ja luettava jotain, joka ei ole trendikästä. On tulkittava tekstit uusiksi itse, vaikka kukaan muu ei niin tekisi.

Tämän vuoksi minulla oli Messiasta katsoessani ikävää. Näytelmä oli kaikki tuhat kertaa kuullut teesit ulkoa opetellutta ja uskollisesti toistavaa kitsiä, jossa parasta olivat valot ja musiikki.

Kannanotot ovat aina samaa lässytystä: rakastakaa kaikkia, koska ei ole mitään rajoja. Kaunokirjallisesti teos on kunnianhimoinen mutta mielikuvitukseton. Olisipa joskus näytelmä, joka sanoisi rakkauden olevan mahdollista rajoista huolimatta.

Toivottavasti pian keksitään uusia ja parempia fraaseja. Jeesuksen tulkitseminen uudelleen ei ole pidemmälle menemistä. Se on vieraan talon kynnykselle jäämistä, hermostunutta hatun pyörittelyä käsissä. Mietin, että tässäkö ollaan vielä melkein 90 vuotta Luis Buñuelin Kulta-ajan jälkeen, väännetään Vapahtajasta uutta kilttiä inkarnaatiota.

Näytelmän muut hahmot queer-joukon ulkopuolella ovat synkkiä ja usein kasvottomia, pahaa silkasta ilkeydestä tahtovia lippispäisiä juntteja lätkäpaidoissa tai Rajat kiinni -porukkaa.

Tekijät ovat haastatteluissa sanoneet, että tarkoitus ei ole loukata. Silti näytelmän nähnyt voi sanoa, että se käsittelee aihetta tavalla, joka varmasti loukkaa ihmistä, jolle Jeesus tarkoittaa perinnettä.

Politiikasta tutussa retoriikassa provosoidaan ja samalla kiistetään provokaatio. Taiteilija ei ikinä aseta itseään alttiiksi moraalille. Tätä väsyttävämpää lähtökohtaa ei taiteessa luultavasti ole olemassa.

Ei minua harmita loukkaaminen vaan ennalta-arvattavuus. Ehkä minun pitäisi syyttää itseäni, koska taisin tietää kaikkien merkkien perusteella ennalta, mitä esitykseltä saisin.

Postmodernin näytelmänteon mielikuvituksettomuus on toistunut enemmän tai vähemmän kolmessa neljästä viime syksystä asti Turun seudulla näkemässäni näytelmässä. Neljäs oli musikaali.

Tapahtuu asioita, puhutaan tyhjiä, millä tarkoitan, että henkilöt karjuvat kaikki ajatuksensa suoraan yleisölle.

Käsitys siitä, mikä tekee kohtauksen on hutera. Ei tarvitse kertoa tarinaa tai kirjoittaa hahmoja, jotka puhuvat joskus muustakin kuin yhdestä ja samasta asiasta. Pelkkiä arkkityyppejä vain. Harvassa ovat katsojat, joihin voi sattua.

Etsin taiteesta hanakasti puhdasta kokemusta, koska en halua teoksen olevan selitettävissä tutuilla symboleilla, joihin kokija voi turvallisesti paeta. Kärjistetysti sanoen, en halua, että näytelmässä on kahvipannu, jonka fallosmainen pää ja kahva emännän kädessä tarkoittavat, että nainen kantaa mukanaan patriarkaattia.

Tyhjä symbolismi teki Messiaasta turhauttavan kokoelman 21. vuosisadan alun ihmistyyppejä, jotka toistuvat teoksesta toiseen. Nylénin kirja taas on hänen parhaansa ja lukemisen arvoinen. Se välttää ankeimmat karikatyyrit mutta ei ajoittaista sielullista laiskuutta.