Category: Televisio

Only Connect

Only Connect

Minua kiinnostaa aivan toisenlainen televisio kuin kehutut ”huippusarjat”, jotka yleensä tympivät minua jo ennen ensimmäisen kauden loppua. Koska laatudraama esittää yleensä luovaa peittääkseen toisteisuutensa ja se on aivan liian ilmiselvää, haluan katsoa telkkarista jotain helppoa, viihdyttävää ja tarinoinnista vapaata – tarkoituksellisen kaavamaista. Käännyn usein brittiläisten visailuohjelmien puoleen.

Nämä visailut ovat oikeaa tietovisaa enemmän kevyitä paneeliohjelmia, joita tutut tv-kasvot juontavat. Nämä myös vierailevat toistensa ohjelmissa. Hyviä esimerkkejä ovat Never Mind the Buzzcocks (1996–2015), QI (2003–), 8 Out of 10 Cats (2005–) ja sen spin-off 8 Out of 10 Cats Does Countdown (2012–) sekä Would I Lie to You? (2007–). Monissa näistä sarjoista nähdään seuraavia kasvoja: Jimmy Carr, Aisling Bea, David Mitchell, Sarah Millican, Bill Bailey… Paneelit ovat myös nuorille stand-up-koomikoille hyvä ponnahdusalusta.

BBC:n Only Connect (2008–) on miellyttävä poikkeus. Siinä on vain yksi julkkisjuontaja, alusta asti mukana ollut Victoria Coren-Mitchell, toimittaja, koomikko ja ammattimainen pokerinpelaaja. Osallistujat ovat kahteen joukkueeseen jaettuja taviksia. Keskiössä ovat pirullisen vaikeat kysymykset. Voittajajoukkue jatkaa eteenpäin. Kauden voittajat saavat palkinnoksi mainetta ja kunniaa.

Tehtävissä etsitään yhtäläisyyksiä. Ensimmäisellä kierroksella joukkueiden on arvuuteltava, mikä yhdistää neljää eri vihjettä, jotka voivat olla sanoja, kuvia tai musiikkia. Mitä aikaisemmin vastauksen tietää, sitä enemmän saa pisteitä.

Toinen kierros nostaa vaikeustasoa: nyt kilpailijoiden on tiedettävä kolmen vihjeen perusteella, mikä on sarjan neljäs vihje. Kolmannella kierroksella etsitään sanasekamelskasta aikarajan puitteissa neljää kokoavaa tekijää, joilla sanat voidaan jakaa ryhmiin.

Viimeisellä kierroksella arvuutellaan sanoja ja sanontoja kirjainrimpsuista, joista puuttuvat vokaalit.

Only Connect
Tyypillinen Only Connectin ensimmäisen kierroksen kysymys. Oikea vastaus on ”_ollywood”. Neljäs, yhden pisteen vihje olisi H: Los Angeles. Nollywood on nimitys Nigerian elokuvateollisuudelle, jonka keskus on Lagos. Hindinkielisiä Bollywood-elokuvia tehdään Mumbain elokuvastudioilla. Pigeon Forgessa sijaitsee Dolly Parton -teemapuisto Dollywood ja Hollywoodin nyt kaikki tietävät.

Kisa on epätavallisen haastava. On vaikeaa sanoa, mikä on visailun kohderyhmä, mutta sarja on pienuuteensa ja vaikeuteensa nähden suosittu. Sen ympärille on syntynyt fanisivustoja ja kulttimaine. Katsojaluvut ovat olleet parin miljoonan paikkeilla, ja esityspaikka on siirretty kulttuurikanava BBC Fourilta suuremman yleisön BBC Twolle.

Mistään Kymppitonnista ei ole kyse, vaikka Only Connect on kai jonkinlaista eläkeläisviihdettä. Siinä väläytelty toisinaan pikkutuhma huumori on joskus surrealistista ja usein kuivempaa kuin cream cracker. Kysymykset taas ovat aivan liian visaisia mumman ja paapan kepeäksi aivojumpaksi. Ohjelman musiikki on geneeristä ja hienovaraisesti käytettyä. Jännitystä ei ole, eikä kisassa voita mitään paitsi hyvän mielen, lasilliset kuohuvaa Coren-Mitchellin kanssa ja ehkä jonkin pystin. Edes palkinnon antamista ei näytetä kunnolla kauden viimeisessä jaksossa, vaan se peittyy pimennetyn studion ja lopputekstien taakse.

Omituisin piirre on, että studioyleisöä ei ole ollenkaan. Tietysti näin oli esimerkiksi suomalaisessa visailuklassikossa Suomen tietoviisas (1990–98), mutta nykyaikaisten visailuohjelmien aikana tämä on poikkeuksellista. Yleisön ja jännitysmusiikin puute näyttää kirkkaasti, miten muut kisaohjelmat pyrkivät luomaan keinotekoista intensiteettiä niin paikan päällä kuin kotikatsomoissa.

Coren-Mitchellin deadpanilla heittämien vitsien ainoat naurut voivat päästä kisaajilta, useimmiten on kuitenkin hiljaista. Yleistunnelma on kiehtovan vaivaannuttava.

Kilpajoukkueet koostuvat ihmisistä, joita ei televisiossa saada nähdä kuin fiktion karikatyyreissa: Nörteistä, joiden sosiaalista kömpelyyttä Coren-Mitchell saattaa lempeästi pilkata, vanhoista pubivisojen senseistä, roolipeliharrastajista tai matemaatikoista. Kisan yleishenki on silti kannustava ja luokseen kutsuva. Juontajan tehtävä on kuivilla jutuillaan luoda kisaajille lähestyttävä tunnelma.

Tietovisojen viehätys perustuu usein siihen, että katsoja voi arvuutella kilpaa kisaajien kanssa ja paukutella henkseleitään: ”Kyllä minä tuon olisin tiennyt.” Haluatko miljonääriksi? -tyyppisten ohjelmien julkkisversioita katsoessa taas joutuu tuskastuneena läpsimään otsaansa, kun koko kansan idolit paljastavat idiotiansa.

Only Connectin tapauksessa ylemmyydentuntoon ei ole mahdollisuuksia. Kisaan osallistujat ovat lähes varmasti tietorikkaampia ja nokkelampia kuin keskimääräinen kotisohvalla istuja. Tämä on nörttien kosto.

Saan yleensä yhden tai pari ensimmäisen tai toisen kierroksen kysymystä oikein ennen kisaajia. Useimmiten minulla ei ole hajuakaan, mitä edes haetaan. En silti turhaudu. Tämä kokijan oman rajallisuuden näkeminen selvästi – ja sen myöntäminen – on hyvin harvinaista jopa dokumenttielokuvaa katsoessa. Ja varsin vapauttavaa.

Samalla se purkautuu arvostuksena liian räikeään havaijipaitaan pukeutunutta hikoilevaa niskapartaa, koukkuselkäistä patua tai hiukan liian hiljaa vastauksensa supisevaa silmalasipäistä tyttöä kohtaan (ääniraidalta kuulee välillä, että miksaamossa nostetaan mikrofonien volaa ylös). Hei, meissä todella on sisällä jotain, jota pelkkä kuori ei voi paljastaa.

Kritiikistä, jälleen kerran, 2

Kritiikistä, jälleen kerran, 2

Katsoin jälleen Elävästä arkistosta tämän puolentoista tunnin ohjelman, jossa kriitikot ja taiteilijat keskustelevat kritiikin merkityksestä.

Keskustelun vetäjänä on Jörn Donner. Paikalla ovat Ere Kokkonen, Laura Voutilainen, Mikael Fränti, Tapani Länsiö, Alpo Suhonen, Suvi Ahola, Marjatta Tapiola, Kaisu Mikkola, Markku Eskelinen, Einojuhani Rautavaara… Vieraita on parisenkymmentä.

Sanan ”keskustelu” ympärille voi sijoittaa vielä ylimääräiset 10 lainausmerkkiä, koska painopiste on huutamisessa. Ohjelma on paras mahdollinen vastalause harhaisille kuvitelmille, joiden mukaan ennen sivistys hallitsi julkisia ulostuloja ja sosiaalinen media on pilannut kaiken.

Ihmisen muisti on lyhyt. Osin käsitys suomalaisen yhteiskunnan häijyyntymisestä johtuu siitä, ettei julkista keskustelua enää käydä näin rajusti. Kansalaisten itsensä täytyy hoitaa se puoli, eikä ainoa turhautumien purkuväline ole enää Veikko Ennalan kirjepalsta.

Tarkoitus olisi luultavasti puhua kritiikin ja taiteen välisestä suhteesta, mutta ohjelma lähtee Donnerin käsistä ensimmäisen viiden minuutin aikana. Kaikki alkavat puhua keskenään kuuntelematta toisiaan, puheenvuorot saadaan huutamalla kovempaa kuin muut.

Yleiset kulttuurin ja humanismin merkitykseen vetoavat puhujat lytätään täysin, huonot kiilataan surutta ulos. Välillä hiljennytään kuuntelemaan mutta ei koskaan järkeä. Moodi on avoin vittuilu, turhautuminen ja vaivoin pidätelty raivo.

Niin hyvin kehää kierretään, että ohjelman lopuksi Donner toteaa katsojien luultavasti vaihtaneen kanavaa ja kaiken menneen päin persettä. Kehtaan olla eri mieltä: näin huikeaa tv-viihdettä kulttuurista ei enää tehdä eikä edes voitaisi.

Tämä on siis kulttuuripöhinää Ison-Britannian tai Ranskan malliin. Eurooppalaisten esikuvien jälkeen olemme siirtyneet yhdysvaltalaiseen kommunikaatioon, jossa vahva taiteen kentän sisäistä konsensusta rikkova näkemys esimerkiksi esteettisistä pyrkimyksistä tai kiinnostavasta sisällöstä on ajatuksena vieras.

En pidä poliittisella korrektiudella lätkimisestä, mutta sanapari hiipii mieleeni väistämättä.

Se kielii laajemmasta ongelmasta; kärkevyyttä harjoittavat enää sivistymättömiksi oletetut. Näin ei tulisi olla.

*

Mikään edellä kirjoittamani ei tarkoita, että ohjelmassa olisi sisällöllisesti hyvää keskustelua kritiikistä. Suurimmaksi osaksi ei ole. Paikalla on ihmisiä, jotka ovat ajattelun sijasta kiinnostuneempia möykkäämisestä, eivätkä häpeä sitä lainkaan.

Osa puhujista on näkemyksellisiä, toisaalta osa erityisesti vanhemmista herroista laukoo täyslaidalliselta mielipiteitä, jotka herättävät myötähäpeää ja kysymyksiä taidekeskustelun yleisestä mielekkyydestä.

Iso osa keskustelijoista ei tajua, kuinka ikävystyttäviä ja huonoja puhumaan ovat.

Ohjelma on siis vertaansa vailla. Se riisuu titteleitä ja on oiva nettikeskustelusimulaattori kauan edellä aikaansa.

Melkein tällaista kaipaa. Metelöivät riitapukarit olisi tällöin suljettu yhteen laatikkoon, jota kansa voi äimistyneenä katsoa.

Tällaista kunnon huutoa Yleltä joka lauantai saunavuoron jälkeen puolentoista tunnin ajan, niin kyllä Suomessa löydettäisiin pian yhtenäiskulttuuri uudestaan…

*

Leikki sikseen. Aikansa kutakin, kritiikin portinvartijan rooli on tullut poistuakseen. Jopa 30 tai 40 vuotta samassa virassa olleet kriitikot ovat leipiintyneitä ja usein näkemyksiltään köyhiä.

Eikä maailmassa taida löytyä ketään niin hullua, että haluaisi heidän tilalleen. Useimmat kritiikkiä kirjoittavat ihmiset ovat persoonattomia senttareita.

Jos olisin kirjailija, lukisin mitä teoksestani on kirjoitettu seuraamissani blogeissa, koska ne pakottaisivat minut kohtaamaan kirjoitusteni vaikutuksen yleisössä. Lehdille antaisin vähemmän arvoa.

Kehitys kehittyy, mutta en mielelläni haluaisi luottaa vain blogeihin. Silti minusta tuntuu vainoharhaisesti siltä, että kirjoitan itsekin keskimäärin kriittisemmin taiteesta ja ilmiöistä kuin useimmat suomalaiset kulttuurinaamat, eikä se ole vaatinut tosiaankaan paljoa. Olen myös huomattavan helläkätinen, voisin kirjoittaa paljon pahemminkin.

Edelliset eivät ole hyviä merkkejä. Minua rajummin saisi, voisi ja pitäisi sanoa jo taidekentän tyylillisen monotonian estämiseksi.

Tuntematon sotilas (2017)

Jos väriä kuvaillaan paskanruskeaksi, kaikilla on väristä oma, tarkka mielikuvansa. Kuinka moni tietää, mitä tarkoittaa paskansininen? Se on harmaan rajalla liikkuva värisävy, jolla Aku Louhiniemen Tuntematon sotilas on maalattu lattiasta kattoon.

tuntematon sotilasSillä Louhiniemen estetiikassa uusi amerikkalainen yö on muuttunut suomalaiseksi yöksi, siniseksi ja valkoiseksi ilman valkoista. Taivas, maa, ihmiset ovat sinisiä. Päivä on sininen ja niin myös yö.

Uusin smurffielokuva täyttää kaikki laatudraaman merkit, eli se on turvallisesti, tylsästi tehty elokuva, jossa ei ole kiinnostavia kohtauksia. Siis ”kiinnostavia”, ei ”hyvin tehtyjä” tai ”muistettavia”.

Tuntematon sotilas, kirja, on henkilöiden tarina. Siksi painotukset vaihtuvat elokuvaversiosta toiseen. Louhiniemen valinta päähenkilöksi on Rokka, suomalaisten baby boomerien vastine Teräsmiehelle.

Näyttelijöiden suoritukset ovat epätasaisia. Eero Aho on Rokkana niin ylivoimainen, että on kuin kävellyt toisesta elokuvasta. Vain Hannes Suominen Vanhalana pääsee samaan. Aku Hirviniemi yrittää parhaansa, mutta kuinka vaikeaa voi olla vielä kolmannella kerralla löytää Hietasen rooliin turkulainen näyttelijä? Jussi Vatasen esittämällä Koskelalla on ilmeestä päätellen läpi elokuvan mielessä kotiin päälle jäänyt hella.

Muut kävelevät roolinsa läpi. Lehto ei ole pelottava, Viirilä ei tarpeeksi hullu, Riitaojan pelko ei tunnu munaskuissa, ihan niin kuin mikään muukaan elokuvassa ei tunnu pahalta tai hyvältä tai miltään.

Sivuosissa olevien sotilaiden nimiä lausutaan ohimennen sen kummemmin miehiä yksilöimättä. Näyttelijöiden nimet näytetään lopussa pärstineen syystä, sillä ummikkoina leffaan tulevat katsojat ehtivät unohtaa puolet hahmoista loppuun mennessä.

Kun Tuntemattomasta sotilaasta katoaa ihmisyyden ulottuvuus (mikä on Tuntematon sotilas -nimen saaneelta teokselta humoristista), se kiiruhtaa eteenpäin best of -kohtauksesta toiseen. Dramaturgisesti elokuva on kummallinen, sillä se on tehty katsojalle, joka tuntee alkuteoksen ja mahdollisesti aiemmat elokuvat läpikotaisin.

Mitä tarkoittaa teoksen tarpeellinen päivitys, josta tämän elokuvan kohdalla niin paljon on puhuttu? En keksi, rahan ansaitsemisen lisäksi, mitä uusin versio tuo kriittisesti lisää kahteen aiempaan elokuvaan, kirjaan ja takavuosien suosittuun näytelmään. Katsojat saavat eteensä tuttuja näyttelijöitä näyttelemässä tutut kohtaukset lävitse vielä kerran jännittävänä toimintaelokuvana.

Vaikka pohja on sama kuin aiemmin, rytmityssyistä ja hajuttomuudesta johtuen elokuvalla ei ole ainakaan katsomanani tv-sarjaversiona järkevää rakennetta. Siihen on esimerkiksi lisätty naishahmoja, tiedostavaa. Yritys ampuu itseään jalkaan, koska järkeviä repliikkejä naisille ei ole kirjoitettu. Mikä hyöty on kreikkalaisesta kuorosta, joka ei puhu?

Toisessa rakenteen rikkovassa lisäyksessä Koskelan huusholliin mennään neljännessä jaksossa täysin ennakkovaroituksitta, juuri kun Ville on jäänyt hahmona täysin taka-alalle ja Rokasta on tehty päähahmoa. Kohtaus on niin jäyhä, että se tuntuu parodiselta. Sen ainoa tehtävä on saada Koskelan väistämätön kuolema tuntumaan joltain.

Rokan kotielämän kuvaukset, joille annetaan dramaturgisesti perustelematon osa, ovat sellaista eloveenaa, että katsojan päässäkin täytyy olla puuroa, jotta sitä suostuu lusikoimaan. Paula Vesala pääsee luikauttamaan parit säkeet ja näyttämään tissit. Muuten hän saa kylpeä chiaroscurossa ja olla Suomalainen Nainen.

Edellä mainituissa esimerkeissä Louhimies tavoittelee herkkää rekisteriä. Yritys muistuttaa laservaloa jahtaavaa kissaa. Louhimies on suorittava viihdeohjaaja. Silti hän haluaa tehdä vuosi toisensa perään elokuvia saatanan vakavista aiheista, vaikka hänen pitäisi ohjata toimintatrillereitä. Kirjoitustaidoton mies haluaisi olla auteur.

Asioita tapahtuu, niillä ei ole kontekstia, ei sanottavaa. Sanottavaa täytyy olla, kun tehdään jo kolmatta versiota. Louhimies vain kuvailee, mikä tekee kokonaisteoksesta täysin lattean suhteessa kumpaankin aiempaan elokuvaan, joista ensimmäinen oli paatosta ja toinen transgressiota.

En ole varma, onko ohjaaja ymmärtänyt, mikä on alkuteoksen rakenteen tarkoitus. Välinäytöksiä ovat jatkuvien täydennysmiesten aallot, jotka vaihtuvat reservin konkareista (Rokka, Susi) nuorukaisiksi (Hauhia), hulluiksi (Honkajoki), ukoiksi (Korpela) ja lapsiksi (Asumaniemi). Jokaisen täydennyksen mukana käsitellään yksi sodan aspekti, sotilaskohtalo.

Sen sijaan Avatar 2: Tuntemattoman sotilaan työryhmä ei ole teosta tehdessään tiennyt, mikä ikonisiksi nousseiden kohtausten ydin on vaan toistanut niitä memeettisesti. Ne käsitellään äkkiä, sitten mennään täyttä vauhtia eteenpäin seuraavaan.

Toisaalta mukana on kohtaus, jossa Koskela miehekkäästi hiukan tyrskii Hietasen ruumiin äärellä, mutisee ”perkele” ja Rokka laskee käden olalle. Kohtaus on kornimpi kuin maissintähkä, suomalaisen miehen tunteiden näyttämisen oppikirjasta. Kariluodon viimeinen näky ovat rakastetun Sirkan kasvot. Täysin yhdentekevää, sentimentaalista. Kranaatin räjähtäessä se tukkii katsojankin korvakäytävät, koska äänisuunnittelu on sotamiesryania. Sitä kutsutaan immersioksi. Kun everstiluutnantti Karjulan yli ajaa panssarivaunu, saa katsoja sentään hyvät slapstick-naurut. Pläts mennään kuin GTA:ssa konsanaan.

Elokuvan parhaassa kohdassa Juho Milonoff Honkajokena puhuu lööperiä Lammiolle, kääntää katseen hetken ajaksi suoraan kameraan ja on rikkoa neljännen seinän mukana katsojan immersion. Odotin, että näyttelijä olisi päättänyt höpinänsä kaksoisveljeltään tuttuihin docventuresmaisiin keloihin. Hetki on niin lyhyt ja elokuvassa ainutkertainen, että se tuntuu vahingolta ja sellaisenaan jää valitettavasti perusteettomaksi.

Niin käy myös Louhimiehen selvimmälle yritykselle olla auteur eli lisätä elokuvaan kohtauksia Rokan ihmeellisistä kohtaamisista pupujussien ja susien kanssa, koska niin Terrence Malick tekee. Jos äänisuunnittelua voi kiittää jostain, se on kaikkien itikoiden ja pörriäisten äänien korostaminen. Luonto tulee edes niiltä osin lähelle hetkeksi.

Lopussa soi Finlandia uutena, modernina sovituksena. Se on suomalainen isänmaallisuus pähkinänkuoressa; vanhojen tuttujen merkitsijöiden toistelua moderniin makuun sovitettuna kuin sukupolvesta toiseen hieman erilaisissa valkoisissa hyllyissä komeileva Aalto-maljakko, perusjäyhää mielikuvituksetonta konservatismia, jonka kova ydin ei ole ankaruus tai tiukkapipoisuus vaan kaikille mieliksi oleminen.

Elokuva sai ilmestyttyään kaikkialla suitsutusta osakseen. Kriitikoille lukuun ottamatta Helsingin Sanomien mainiota pelinavausta, jonka laduilla olen tässä kirjoituksissa hiihtänyt, kelpaa ilmeisesti aivan mikä tahansa. Tosiasiassa sarjan voi katsella, se viihdyttää aikansa, muutaman vuoden kuluessa se unohtuu, jos Yle ei ota tavaksi näyttää sitä Laineen version sijasta.

Louhimiehen Tuntematon sotilas epäilyttää minua ja tuntuu vastenmieliseltä. En kaipaa sodanvastaisuutta, en kevytvasemmistolaisuutta tai muuta paijaamista, sillä tätä kaikkea eepos sisältää riittämiin. Olisin kaivannut vihdoin kuvausta Suomen sodista moraalin, arjen ontologian poikkeustilana; kun mennään niin kauas kuin yötä riittää.

Fargon ensimmäinen kausi

Fargon ensimmäinen kausi

Suklaapatukalta vaadittu nautinto kestää viisi minuuttia. 10 jakson mittaisen televisiotuotantokauden taas on täytettävä tyydyttävällä tavalla noin 8–10 tuntia.

Nuorempana ajattelin, ettei taiteella ja viihteellä ole pohjimmiltaan eroa. En välittänyt katsojan odotuksista. Kuvittelin olevani objektiivinen.

Taiteen ja viihteen tehtävät ovat vastaanottajissa erilaiset. Viihteeltä toivotaan, ettei se edistä kokijaansa ihmisenä, taiteelta toivotaan jotain henkisesti korvaamatonta.

Sama teos voi olla yhdelle viihdettä ja toiselle taidetta. On kuitenkin löydettävissä teoksia, jotka ovat kumpaakin ja teoksia, jotka ovat selvästi vain toista.

Niin kutsuttu laatutelevisio yrittää tavoittaa kummankin puolen. Se on midcult-taidetta. Olemalla silkkaa roskaa paremmin tehtyä se kehuu katsojaansa älykkyydestä, vaikka ei mullista kenenkään ajattelua.

Laatutelkkari ei ole suklaapatukka vaan Mozart-kuula. Pohjimmiltaan se on edelleen suklaata mutta ympärillä on hienouden aromi.

Lester Nygaard (Martin Freeman) on nössö vakuutusvirkailija Bemidjin pikkukaupungissa, Minnesotassa, film noirin antisankari, joka väärän henkilön kohdattuaan ajautuu pahoille teille.

Väärä henkilö on Lorne Malvo (Billy Bob Thornton), sadistinen palkkatappaja, joka on juuri möhlinyt erään tappokeikan. Lesterin sattumalta sairaalassa kohdattuaan Malvo päästää päiviltä tämän suurimman vihamiehen, Sam Hessin. Kaikki hetken mielijohteesta.

Murhasta seuraa paljon pahaa. Hess on Pohjois-Dakotassa sijaitsevan Fargon kaupungin rikollissyndikaatin palkkalistoilla oleva mies. Gangsterit laittavat kaksi palkkamurhaajaa, Mr. Numbersin (Adam Goldberg) ja Mr. Wrenchin (Russell Harvard), hoitamaan tekijän päiviltä.

Bemidjin poliisilaitoksen tunari päällikkö Bill Oswalt (Bill Odenkirk) ja hänen huippulahjakas apulaissheriffinsä Molly Solverson (Allison Tolman) yrittävät siivota sotkun. Duluthin kaupungin poliisikonstaapeli Gus Grimly (Colin Hanks) on vuorostaan ainoa, jolla on Lorne Malvosta näköhavainto pian murhan jälkeen.

Tarina sinkoutuu eteenpäin vauhdilla. Siinä on monta käännöstä, hymyilyttävää vitsiä ja jännittävää hetkeä.

Valitettavasti siinä on myös suoraan Quentin Tarantinolta apinoitua väkivaltaa ja replikointia, mikä vakuuttaa minut entistä enemmän siitä, että Tarantinon vaikutus yhdysvaltalaisissa viihteentekijöissä on ollut voittopuolisesti negatiivinen.

Ei Tarantino tietty väkivaltaa ole keksinyt (vain jalostanut); eikä sitä kuinka korostunut rooli sillä on yhdysvaltalaisessa viihteessä, siis nimenomaan viihteessä. Tämä monissa sarjoissa ja elokuvissa nykyään ohimennen tapahtuva teurastaminen hiukan oksettaa minua.

Ihmishenki ei paina juuri mitään, mikä on häiritsevä viesti, eikä olankohautukseen riitä se, että kyse on fantasiasta, koska juuri fantasia on ahdistavaa jos jokin, ei realismi, sillä fantasia synnyttää unelmia tavallista elämää enemmän.

Kuten moni merkkisarja, Fargo onnistuu paremmin komiikassa, kauniissa kuvauksessa ja näyttelijäsuorituksissa kuin taiteellisissa ratkaisuissaan.

Noah Hawleyn kirjoittamien hahmojen ”filosofia” tuntuu muun vauhdikkaan mellastuksen keskellä kömpelöltä ja sarjan tuottaneiden Coen-veljesten elokuvia tahattomasti parodioivalta best of -kokoelmalta.

Erityisen koomista on, että jokaiselle hahmolle on annettu mahdollisuus pitää pieni merkityksellinen monologi. Sivuhahmojen tapauksessa tämä tarkoittaa samaa kuin punainen paita Star Trekissä.

Tosin Coenien hengen tavoittamisessa on jotenkin onnistuttu, sillä katselukumppanini, joka ei ole (omasta näkökulmastani) juuri perehtynyt elokuvaan taiteenlajina, sanoi toista tuotantokautta aloittaessamme sarjan tuovan jatkuvasti mieleen Big Lebowskin. Hän ei tiennyt sarjan kytköksistä elokuvaan.

*

Kirjoittaessani laatutelevision käsitteestä mainitsin monen sarjan olevan tarpeettoman raaka ja lapsellinen. Fargossa julmuutta kerrostetaan kunnolla.

Ensimmäinen kausi on menettää otteensa, kun Lorne Malvo tekee Yhdysvaltain historian pahimpiin kuuluvan joukkoampumisen. Asialla ei ole sarjan maailmassa juuri mitään seurauksia, vaikka todellisuudessa sitä seuraisi mittakaavaltaan järisyttävä ajojahti. Sen sijaan tapahtunutta kohdellaan vitsinä; sen todistaneet FBI-agentit laitetaan rangaistuksena tehottomuudestaan sisätöihin arkistoon.

Väkivalta tapahtuu kuplassa, spektaakkelina jolla ei ole merkitystä kokonaisuuden kannalta. Ratkaisu on täysi lässähdys, jännittävän vastakohta. Sarja nousee jaloilleen vielä Malvon sekoilun jälkeen, mutta vahinko on jo tapahtunut. Joukkoteurastuksen jälkeen tuleva on löysempää kuin sitä edeltänyt. On kuin tuotantokaudella olisi kaksi loppua.

Malvoa alkaa inhota, eikä siksi että tämä on ”filosofisesti paha”. Hahmo on kirjoitettu niin rasittavaksi übermenschiksi, että tarinan saumat ratkeilevat.

Billy Bob Thornton on hyvä roolissaan, mutta hänellä ei ole kiitollinen rooli esiintyä heikompana Anton Chigurh -kopiona. Malvolla vihjataan olevan yli-inhimillinen kyky tuoda kanssaihmisissään huonoimmat piirteet esiin. Toisaalta hän on vain huonoja vitsejä ja paskoja juttuja veistelevä Tarantino-hahmo.

Kiinnostavampi materiaali on varattu Martin Freemanille ja Allison Tolmanille.

Mielijohteesta vaimonsa tappava Lester Nygaard on kauden kahdesta isosta antagonistista kiinnostavampi. Työssään surkea vakuutusasiamies herättää katsojan sympatiat, kunnes löytää hirviön sisältään. Hän pyörii eläimenä ansakuopassa ja aiheuttaa välillisesti monien muiden ihmisten kuoleman.

Freemanin roolisuoritus on erinomainen. Olen alkanut pitää häntä yhtenä tämän hetken taitavimmista miesnäyttelijöistä. Freeman onnistuu välittämään tappajan itsestään löytävän Lesterin epävarmuuden niin pienillä eleillä kuin lavealla huumorilla. Vaikka Lester muuttuu ovelammaksi, pohjimmiltaan hän pysyy epätoivoisesti tietään ulos labyrintista etsivänä idioottina.

Parasta kaudessa on Allison Tolman. Hän on ihastuttavan naturalistinen ja hienovarainen roolissa, jossa on liian helppoa olla yksitotinen. Molly Solverson on hyvä poliisi, hyvä ihminen, hyvä rikosten ratkoja.

Fargossa kiinnostavinta on, että Molly osaa muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta päätellä lähes välittömästi, mistä rikosten sarjassa on kyse. Hänen suurimmat esteensä maaliin pääsemiseksi ovat poliisikollegoiden tunarointi ja poliisilaitoksen patriarkaalinen jäykkyys, eivät rikolliset.

Molly Solversonin hyvyys on kaksijakoista. Se estää sarjaa muuttumasta pelkäksi lapselliseksi pop-nihilismiksi, toisaalta korostaa sen huonoimpia puolia. Hän on suvereeniudessaan antiteesi pahuudessaan piehtaroivalle Lorne Malvolle.

Fargon ensimmäinen kausi läpäisee suklaapatukkatestin olemalla enemmän viihdettä kuin taidetta, onneksi. Minulla oli sitä katsoessa suurimman osan ajasta viihtyisä olla.

Jatko ei kestä. Olen katsonut myös toisen kauden. Se on selvästi edellistä huonompi. Väkivalta on enää halpa sirkustemppu. Ruumiita kertyy jatkuvasti, spektaakkeli seuraa toistaan.

Vielä Twin Peaksista

Vielä Twin Peaksista

Kirjoitin Laajakuvaan tänään Twin Peaksista. Jatkan tekstiä jälkikirjoituksen omaisesti tänne.

Kolmas kausi antaa nenille nörttikulttuurille. [1] Alkuperäinen sarja luotiin työpaikkojen taukohuoneiden keskustelunavaajaksi. Siihen on suhtauduttu samalla tavalla nytkin.

Taukohuoneet ovat vaihtuneet Internetiksi ja kaikille mahdollinen spekulointi on mutatoitunut isojen nörttikulttuuria edustavien medioiden jakso jaksolta -analyyseiksi.

Samalla uusi Twin Peaks käy odotuksia vastaan. Se kutsuu katsojan makustelemaan, sarjan ystävät keskustelemaan ja odottamaan seuraavaa jaksoa osoittaen mielenköyhimmät analyysit naurettaviksi jo julkaisuhetkellään.

Ja mielenköyhästä todella voidaan puhua. Lähes kellään mielipidekirjoituksia tehneellä ei ole ollut mitään tähdellistä sanottavaa. Sarjan saama vastaanotto on pikemminkin osoittanut kuinka tyhjää tv-kritiikki on.

David Lynchin tyyliin on suhtauduttu paikoin vihamielisesti jopa kehuvissa arvioissa, ilmeisesti koska se on tullut monille tv-kulttuurin ja kahden ensimmäisen kauden rakastajille mutta Lynchin elokuvia tuntemattomille yllätyksenä.

Kahdeksannen jakson abstrakteja näkymiä on kuvattu ”kauniiksi hölynpölyksi, joka toimii parhaiten luupilla taidegalleriassa halpaa punaviiniä siemaillen”, ikään kuin televisioissa ja taidegallerioissa olisi säännöt, ehdottomasti noudatettavat diskurssit, jotka ovat luonnonlakeja.

Kritiikki muistuttaa Lynchin omaa näkemystä puhelimella katsotuista elokuvista. Täsmälleen samasta ei kuitenkaan ole kyse. Tekijä tietää formaattinsa ja mihin se on tarkoitettu. Asia voisi olla Lynchinkin mielestä eri, jos tehtäisiin elokuva, joka on suunniteltu teatterin sijasta ensisijaisesti puhelimelle.

Edellä mainitsemaani taidegallerioiden hölynpölyä masentavampaa näkemystä kokeellisen elokuvan esteettisistä mahdollisuuksista ei tule helposti mieleeni. Nimenomaan elokuvan, koska monet kriitikot eivät vieläkään tajua katsovansa elokuvan ja sarjan välimaastossa liikkuvaa hybridiä, vaikka toistelevat hokemaa kuin meemiä.

Suoranainen hätä muka-nörteillä on, kun jaksojen analyysi paljastuu Twin Peaksin arvaamattomuuden takia pohjimmiltaan turhaksi. Jaksoista ei voi vetää lopullisia johtopäätöksiä siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, jos tapahtuminen nyt on mittari, jolla haluaa taidetta ajatella.

Mutta kun tv-kritiikki on: jaksojen kertaus, muutamat kohokohdat, lyhyt ja helppo oma mielipide loppuun. Tämän sovittaminen Twin Peaksiin osoittautui viikko viikon jälkeen koomisemmaksi. Teos tekee, mitä olen tv-sarjoilta odottanut eli käsittää ”sarjan” sanan moniosaisuuteen viittaavasta luonteesta huolimatta kokonaisuudeksi.

Tämä on siirtymistä populaarista (toistosta ja kertosäkeistä) post-bop-jazziin (teemojen variointiin ja jatkuvaan kehitykseen).

Harva televisiokatsoja altistuu audiovisuaalisessa kuvavirrassaan millekään poikkeukselliselle – tai edes haluaa sitä. Hauskasti kolmas kausi tekee uusiksi ajan suosituinta tv:tä eli halpoja NCIS-tyylisiä rikosohjelmia kuten ensimmäiset kaudet oman aikansa saippuaoopperaa. [2]

*

Elinympäristön pehmustaminen vaaroja vastaan viedään niin pitkälle, että se ulotetaan koskemaan myös taideteoksia, joilta toivotaan ennakoitavuutta ja trooppeja. Televisiosarja on zeniitti kehityksessä, vielä pidemmälle viety kiteytys kuin popmusiikki.

Yleisestä nössöytymisestä muovautuu tuttu mustavalkoisen väittelyn maailma, jossa arkipäivän paineet puretaan mölyämällä tyhjänpäiväisiä, kun ei ole muuta tekemistä eikä konkreettisesti, materiaalisessa maailmassa esiintyviä haasteita.

Kukaan ei kuitenkaan todella tee mitään radikaalia, vaikka kovasti uhotaan, on kyse yhteiskunnallisista liikkeistä, taiteesta, väkivallasta…

Paitsi Twin Peaks, joka teki televisiossa jotain, mitä tullaan tuskin näkemään enää pitkään aikaan.


[1] Sana ”nörttikulttuuri” liittyy pseudovastakulttuuriksi kutsumaani ilmiöön, jossa valtavirtaa markkinoidaan niin sanotun vaihtoehtoisuuden leiman avulla, koska se on erityisesti nuorille helppoa. Geek on uusi musta.

Kyse on samasta kuin anarkistimerkkien painamisesta vietnamilaisessa hikipajassa tehtyihin t-paitoihin. Edelleen elävän ja epäseksikkään nörttiyden alakulttuurin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Siis sellaisen, jossa voidaan puhua parhaista omien hahmojen kuolemista roolipelikampanjoissa viisi tuntia putkeen.

Nykyisessä mielessä nörttikulttuuri on vain toinen tapa kutsua passiivista harrastamista, siis television katsomista, videopelien pelaamista ja muuta, jos sen ympärille luodaan tarpeeksi suuri keskustelukulttuuri ja mainosympäristö. YouTube on ollut tässä avainasemassa.

Tarve määrittää itsensä kulttuurin osaksi taas syntyy huomiosta, että joku toinen ihminen voi tässä maailmassa pitää samoista asioista kuin itse.

Pidän jokaista vaahto suupielessä nörtiksi tunnustautuvaa ja siitä ylpeyttä tuntevaa ihmistä lähinnä raivokkaana kuluttajana. Tällainen identifioituminen on kuin pitäisi luonteensa merkittävimpänä piirteenä vessapaperin käyttöä.

[2] NCIS on ollut useampana vuotena maailman suosituin televisiosarja ja yksi suosituimmista yhdysvaltalaisista televisiosarjoista koskaan. Tämä on hyvä muistaa väitettynä laatutelevision aikakautena.