Avainsana: 1964

Kotiinpaluusta

Kotiinpaluusta

Toisen maailmansodan loppupuolella Unkari on kaaoksen vallassa, maahan tunkeutuneet kasakat etsivät natseja ja heittävät summittain leireille kaikki kansallisuutta kyselemättä. Yksi nuori mies etsii tietä kotiin. Matkalla hän joutuu vangiksi ja tutustuu nuoreen venäläiseen sotilaaseen. Syntyy ystävyys.

Miklós Jancsó kuvaa Kotiinpaluussa (1964) historiaa virtana, jossa yksilö on kelluva karahka. Murhaaminen on lakonista; kyse on valtasuhteista, jotka ovat jatkuvasti läsnä myös arjessa, keskusteluissa ja eleissä, mutta Jancsó tiivistää eleet ja sanat ääritilanteiden edessä, esittää ne omat rajansa saavuttavassa muodossa, joista ei voi käydä edemmäksi: hyväksynnän, väkivallan ja vallankäytön rajankäyntinä. On yhdentekevää hyväksyykö kohtaloaan, jos lopputulos on sama.

Tarinassa kohdataan esimerkiksi mies, joka yrittää henkensä hädässä paeta vangitsijoitaan, mutta katsoja ei saa koskaan selville, mitä hänelle lopulta tapahtuu. Miehen pelokkaat kasvot jäävät mieleen, mutta hänet viedään venäläisten vankileirille, jonne päähenkilö ei joudu. Koska tarinan keskus on nuori unkarilainen sotilas, kamera seuraa häntä. Kaikki muut ihmiset katoavat historiaan, yksi nuori pelastuu väistämättömältä unohdukselta.

Kamerasilmä Jancsón elokuvissa on litteää ja avaraa laajakuvaa, mutta silti sen ulkopuolelta tulee jatkuvasti näkyviin asioita, joita edes sen näkökenttään ei mahdu. Usein yllätykset tulevat sellaisesta kulmasta, josta kuvaruudussa näkyvän ihmisen pitäisi ne nähdä. Mutta näin ei tietysti ole, kameran silmä alistaa kaiken siinä nähtävän. Vain se, mikä ilmestyy kameran eteen on todellista.

Mitä kuvaruudun ulkopuolella tapahtuu todella ja mitä ei riippuu ohjaajan mielivallasta. Joskus iso ihmisjoukko voi olla näkymätön ja äänetön kunnes on liian myöhäistä, toisaalta joskus kuvaruudun ulkopuolelta kuuluu laukauksia, jotka luultavasti surmaavat hieman aiemmin nähdyt ihmiset, joita ei enää nähdä kuvissa koko elokuvan ajan. Tekijäryhmä rikkoo näin jatkuvasti oletetun todellisuuden rajoja. Uhkaavaa vaikutelmaa korostaa Unkarin maasto, leimallisesti pusta ja suurien metsien puute.

Myös tämä esteettinen rajaus on ironinen ja kriittinen näkemys historiasta, siitä kuinka sitä käytetään katsomiseen muka laajasti ja silti aina rajaten. Kun päähenkilönkin tarina jää jollain tapaa kesken, ironia ja tarinan koskettavuus saavuttavat lakipisteensä.