Avainsana: 1970

Muistiinpanoja elokuvista, 2

Muistiinpanoja elokuvista, 2

La Cérémonie (Ohj. Claude Chabrol; Ranska: 1995)

Pilaan tässä tekstissä koko elokuvan juonen, joten jättäkää lukematta, jos haluatte yllättyä. La Cérémoniessa Sandrine Bonnairen tulkitsema Sophie palkataan porvarillisen perheen uudeksi taloudenhoitajaksi. Sophie kohtaa ennen pitkää paikkakunnalla asuvan postineidin, Jeannen (Isabelle Huppert). Sophie on itsevarma, lähes autistinen.  Jeanne on räävitön ja katkeroitunut yhteiskuntaa kohtaan. Jeannen radikaalit ajatukset löytävät lukutaidottomasta Sophiesta ymmärtäjän. Kaksi naista löytää toisistaan kaikupohjan, joka huipentuu anarkiaan ja väkivaltaan.

La Cérémonie on häiritsevä elokuva, minun oli vaikeaa katsoa sitä. Elokuvaa ei voi kutsua kostopornoksi porvarillisuutta kohtaan, niin tarkasti elokuva esittää sen keskiössä olevan perheen virheistään huolimatta tai juuri niiden vuoksi inhimillisinä ja näiden kohtalo tuntuu todella kurjalta. Tässä suhteessa Chabrol voittaa Michael Haneken tämän omassa pelissä 100–0. Hanekella on pakkomielle kommentoida ylemmyydentuntoisena katsojan makaaberia kiinnostusta, kuin väkivaltaista elokuvaa myötäelävä katsoja ei etsisi vuoristoradaltaan mitään muuta kuin animaalista himojensa täyttymystä. Chabrol sen sijaan ymmärtää, että arthouse-elokuvaan orientoitunut emotionaalisesti valpas katsoja asettaa itsensä jatkuvasti eri henkilöiden asemaan olematta mikään robotti. Jännitin ahdistukseen asti, milloin isäntäväelle paljastuu Sophien olevan lukutaidoton, mutta vielä enemmän sitä, mitä seurauksia asiasta on ja kenelle. Ohjaaja vitsaili filmin olevan viimeinen marxilainen elokuva. Tokaisussa on väkevää ironiantajua, sillä jos Sophie ja Jeanne ovat marxistisia hahmoja, he ovat elävä esimerkki siitä, miksi kommunismi ja fasismi epäonnistuivat mutta jaksavat edelleen puhutella joitain kansalaisia. En usko tekijöiden ajatelleen elokuvaa mikään vertauskuvallisuus edellä, siihen se on liian monitasoinen. Kyseessä on vain pirullisen taitavasti rakennettu, sosiopaattista mielenlaatua tarkasti kuvaava trilleri.

Käsittelen silti lyhyesti elokuvan luokkakysymyksiä. Huppertin ja Bonnairen hahmot edustavat sellaista työväenluokkaisuutta, jota pitäisi ajatella entistä tarkemmin Internet-aikakaudellakin. Vaikka sosialismi olisi pehmentynyt länsimaissa sosiaaliseksi liberalismiksi, luokkayhteiskunta ei ole kadonnut minnekään. Joillain ihmisryhmillä on edelleen massiivisesti enemmän kuin toisilla, niin rahaa, valtaa kuin mahdollisuuksia. Luokkien kiistämisen myötä syntyy entistä katkeroituneempaa työväenluokkaa ja keskiluokkaa. Ainoa lohtu on viihde. Sophie ja Jeanne ovat kirjaimellisesti lumoutuneita jatkuvasti pauhaavasta televisiosta ja filmitähdistä.

Meidän maailmamme Internetissä purkautuu jatkuvasti yksien kateellisuutta ja kaunaa toisia kohtaan, jossa on mukana aimo annos pelkoa oman elämäntyylin katoamisesta tai sen mitättömyyden paljastumisesta. Se ilmenee raivoisana vastareaktiona ja kasvavana välinpitämättömyytenä, jopa vihana toisten ihmisten arkista olemista ja käytöstapoja vastaan. Yksi melskaa, toinen lähtee mukaan tai hyväksyy toiminnan olemalla hiljaa. Lopussa ei ole väliä kumpi vetää liipaisimesta. Kyse ei oikeasti edes ole siitä, mitä toiset ovat saavuttaneet, vaan inhosta sitä kohtaan mitä nämä ovat – anti-intellektuaalisuudesta, lukutaidottomuudesta, kyvyttömyydestä astua toisten nahkoihin. Chabrolin elokuvassa surmatyön jälkeen yksi ottaa mukaansa stereot, toinen ei yhtään mitään. Rikkaiden rikos on se, että he ovat olemassa, mutta koston jälkeen heidän omistamillaan asioilla ei äkkiä ole edes väliä.

Muutamia Takashi Iton elokuvia (Japani: 1993–97)

Katsoin muutamia Iton lyhytelokuvia. Olen pitänyt hänen aiemmin näkemästäni tuotannosta paljon. Jos erikseen pitäisi nostaa muutamia esimerkkejä hänen kattavasta tuotannostaan, Spacy (1980) ja The Moon (1994) ovat hyviä, vaikuttavia esimerkkejä Iton tyylistä. Ito on siitä kummallinen taiteilija, että hänen teoksensa herättävät aitoa hämmennystä. Ymmärrän suhteellisen paljon elokuvan tekemisestä, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten osa Iton elokuvista on toteutettu teknisesti. Erityisesti The Moon hämmentää minua. Ollakseen kotikutoinen avantgarde-taiteilija, onnistuu Ito usein orgaanisin keinoin tai filmitekniikalla luomaan omaperäisiä ja painostavia teoksia, jotka ovat genre-elokuvan puolelta eniten sukua kauhulle. Toisaalta Spacyn tehosteet muistuttavat Portal-videopelisarjan (2007–) vastaavia fysiikan lakeja rikkovia kieputuksia. Teoksen Zone (1995, artikkelin kuvassa) visiot päättömistä, istuvista miehistä ja leijuvista sielupalloista ovat taatusti inspiroineet Twin Peaksin kolmannen tuotantokauden (2017) näkyjä Mustasta mökistä. Lynch ystävineen on kopioinut jopa aika härkisti Iton kuvia ja erikoisinta on, että Twin Peaksissa tehosteet ovat kehnompia, Iton taikaa ei ole onnistuttu keksimään uudelleen. Nyt katsomistani Iton teoksista parhaiten mieleeni jäi December-Hide-and-Go-Seek (1993), jonka Ito on kuvannut silloin viisivuotiaan poikansa kanssa. Teoksen lähtökohtana on omaa lasta kohtaan silloin tällöin tunnettu vieraus, jonka käsittelemiseksi ja ylittämiseksi teos on luotu. Teknisesti teos on karkein Iton työ ja käyttää yksinkertaisia screen-divide-efektejä, mutta se on hänen tuotannostaan emotionaalisesti eniten avoinna oleva elokuva, jonka olen nähnyt, mikä on erityisen hienoa huomioiden aiheen olevan tabu, vaikka sitä käsitelläänkin nyt herkästi, tunteella.

Woodstock (Ohj. Michael Wadleigh; Yhdysvallat: 1970)

Woodstockin lumo on kenties osin siinä, kuinka täysin katastrofin partaalla ollut festivaali kuin ihmeen kaupalla onnistui. Ihmiset eivät alkaneet mellakoida mutavellin vallatessa kentät. Kukaan ei murskaantunut kaatuvien telineiden tai kaiutinkaappien alle, vaikka pari tapaturmaista kuolemaa sattuikin. Tämä oli osittain tuurista kiinni; dokumentti näyttää kuinka paidattomat hipit rakentavat puisia telineitä yläilmoissa jointit huulissa roikkuen… Armeijan vapaaehtoiset tulivat myös jakamaan ruokaa, vettä ja lääkintäpalveluita kaikille. Woodstockin lumo on myös siinä, kuinka huonosti se oli järjestetty, mutta artistit tajusivat kaikesta huolimatta tapahtuman arvon ja pystyivät antamaan periksi sekoiluista huolimatta. Selvästi raskaana oleva Joan Baez, jonka mies on vankilassa, on ehkä hiukan nyreissään joutuessaan soittamaan useita tunteja myöhässä, mutta hän kuittaa lopulta tilanteen vitsaillen, että ainakin paikalla on enemmän porukkaa kuin tämä piskuinen joukko… Tässä vaiheessa katsojia oli jo varmasti yli 300 000. Woodstockin lumo on mielettömän hienoissa musiikkiesityksissä. Onnekseni, vaikka en ole mikään faijarockin suurkuluttaja, pidän 60-luvun psykedeelisestä rockista ja folkista paljon. Erityisen arvokas dokumentti tämä on siksi, että studioalbumeillaan aika kuluneista artisteista paljastuu aivan uusi puoli. En ole koskaan ollut iso Sly & the Family Stonen tai Janis Joplinin studiolevyjen fani, mutta kiesus että heissä on voimaa lavalla. Woodstockin lumo on vastakulttuurissa. Asiallinen kuulutus lavalta: ”Alueella kiertävää ruskeaa happoa kannattaa käyttää omalla vastuulla, se ei ole kauhean hyvää kamaa…” Esimerkiksi kannabis mietona huumeena on yhä useammassa paikassa laillista, mutta on hankalaa kuvitella nykyään tämän kokoluokan festaria, jossa olisi välispiikki, joka ei korosta omaa kapinallisuuttaan itsetietoisesti. Sadat tuhannet ovat kerääntyneet festaroimaan ja myös osoittavat, että festarit ovat vain festarit myötä- ja vastoinkäymisineen. Musiikkia voi kuunnella ja löytää nautinnosta vastarinnan ainekset itsessään sen olematta anarkistien vallankumous. Kaipaan nykyiseen nuorisokulttuuriin avoimen seksuaalisuuden, alastomuuden, nautintojen ja päihteiden käytön hehkutusta tämän saatanan tylsän, ahdistuneen, itseensä kääntyneen, konservatiivisen harmauden keskelle. Lumoa on myös valtakulttuurissa – kaupungin asukkaita haastatellaan ja vaikka jotkut ovat nyreissään, monet ovat ymmärtäväisiä ja rakastavia nuoria kohtaan. Kaikki festaroivat ”lapset” ovat ”kaikkien lapsia” ja arvokkaita tulevaisuuden kannalta, viis poliittisista jakolinjoista. Tämä on viimeinen kerta Yhdysvaltain lähihistoriassa, kun näin ajateltiin. Tämä ei ole dramatisointia. Jakolinjat jyrkentyivät tutkitusti 60-luvun jälkeen. Woodstockin lumo on myös tässä elokuvassa, ilman tätä elokuvaa ja elokuvan pohjalta julkaistuja kokoelmalevyjä olisivat nämä olleet hipat toisten joukossa. Woodstock näytti klassisen rock-festivaalin mallin – joka tosin ainakin Suomessa on pitkälti kuollut ja kuopattu; ryönässä möyriminen on vaihtunut samppanjabaareihin ja ”tapahtumallisuuden” korostamiseen. Woodstockin järjestäjät toteavat, etteivät välitä pätkääkään, vaikka tapahtuma olisi taloudellinen katastrofi. Yllättävintä elokuvassa näistä sanoistani huolimatta on se, kuinka epäsentimentaalinen se on, vähemmän sentimentaalinen kuin tekstini perusteella voisi ajatella. Juhlinnan vastapainona lähes nelituntisessa teoksessa kuvataan bajamajakuskin toimintaa, salaliittoteoreetikkojen sössötystä ja ihmislauman keskellä paniikkikohtauksen saavaa nuorta naista. Mytologisoidut sateetkin vaikuttavat aluksi aivan hirveiltä ja olisivat luultavasti tarpeeksi jatkuessaan tuhonneet koko festivaalin.

Cannonball! (Ohj. Paul Bartel; Yhdysvallat: 1976)

Cannonball! on viihde-elokuva sanan parhaassa ja pahimmassa mielessä eksploitaation kultaiselta vuosikymmeneltä. Se on uskomattoman tyhmä autoporno/kaahailufilkka, joka ei jaksa edes kiinnittää huomiota omaan mahdottomuuteensa vaan singahtaa seuraavaan typeryyteen kuola valuen. Juoni: Jollain heppulilla on intohimona järjestää osavaltiosta toiseen yltäviä laittomia kaahailukisoja, joissa on isot rahapalkinnot. Mukana kisassa on komea hullunkuristen perheiden kavalkadi. Päähenkilöksi on tällä erää valikoitunut Pontiac Firebird Trans Amilla pöristelevä Coy ”Cannonball” Buckman, jota esittää runkkuvainaa David Carradine. Pelkääjän paikalla istuu hänen rakastettunsa Linda (Veronica Hamel), joka sattuu olemaan myös hänen ehdonalaisvalvojansa. Kyllä, tämä on niin älykäs elokuva. Muita osallistujia ovat muun muassa yli-ihmisyyttään aksentillaan todisteleva sakemanni (James Keach) kanarianlinnun värisessä kaarassaan ja farmariautolla ajeleva perheenisi (Carl Gottlieb), jolla on luurankoja kaapissa. Kaikki hahmot esitellään yhdessä lyhyessä kohtauksessa, sitten jo ajetaan. Tämä on taloudellista kerrontaa. Elokuva ei kiinnitä mitään huomiota siihen, kuka kisaa johtaa ja miten, sillä kaaharit voivat juonen nimissä ottaa vaikka 30 mailin mittaisia välimatkoja kiinni sekunneissa. Meininki on kuin lapsille suunnatuissa kevyissä kaahailuelokuvissa, Kanuunankuularallissa (1981) ja Konnassa ja koukussa (1977). Veikeää yleistunnelmaa rikkoo, että hassut karikatyyrit saattavat kokea räjähtäviä kuolemia tulimerissä, mutta ei se mitään, sitten taas hupaillaan menemään. Pidän tällaisesta tunnelmasta tosin, sillä katsoja voi sentään arvuutella, kuka posahtaa väistämättömissä onnettomuuksissa ja kuka ei. Surrealistista tunnelmaa luovat Martin Scorsese ja Sylvester Stallone statistirooleissa gangstereina. David Carradine käyttää niin tiukkoja housuja, ettei katsojalle jää epäselväksi kummassa lahkeessa pikku-Carradine luuraa. Jostain syystä yksi elokuvan tuottajista on Shaw Brothers -yhtiön Run Run Shaw. Ehkä Death Race 2000:sta (1975) parhaiten tunnettu ohjaaja Bartel on saanut elokuvansa myös Criterion Collectioniin! Ei tosin tätä vaan kannibaalikomedia Eating Raoulin (1982).

Mainokset
Thomas Bernhard – Drei Tage

Thomas Bernhard – Drei Tage

Luin Thomas Bernhardin esikoisromaanin, Pakkasen (1963). Julkaisen vanhassa blogissani 17.4.2016 julkaistun kirjoituksen Bernhardin tuotantoa käsittelevästä dokumentista hivenen muuteltuna.

The stupid person doesn’t know what difficulty is, he gets up, washes, steps out into the street, gets run over, is squashed to a pulp, it’s all the same to him. There are brute resistances right from the start, probably always have been. Resistance, what is resistance? Resistance is material. The brain requires resistance. While it’s accumulating resistances, it has material, resistance? Resistances. Resistance when you look out the window, resistance when you’ve got a letter to write—you don’t want any of this, you receive a letter, again a resistance. You chuck the whole thing into the trash, nevertheless you do eventually answer the letter. You go out into the street, you buy something, you drink a beer, you find it all tedious, this is all a resistance. You fall ill, you check into a hospital, things get difficult—again resistance. Suddenly terminal illnesses crop up, vanish, stick to you—resistances, naturally. You read books—resistances.

Thomas Bernhard – Drei Tage (1970) on kirjailija Thomas Bernhardin (1931–1989) haastattelu, joka on tehty hänen uransa ensimmäiseen huippukauteen, 60–70-lukujen vaihteessa. Kirjailijan uran toinen huippukausi voidaan sijoittaa 80-luvun puoliväliin hieman ennen hänen kuolemaansa.

Haastattelun on tehnyt avantgarde-ohjaaja Ferry Radax (1932–), joka on käsitellyt teoksissaan Hans Carl Artmannin, Konrad Bayerin ja Ludwig Wittgensteinin kaltaisia merkittäviä itävaltalaisia kirjallisia hahmoja.

Drei Tage on yksi monien sarjassa, tällä erää Länsi-Saksan televisiolle tehty työ, jonka idean Radax sai myytyä voitettuaan edellisestä elokuvastaan palkintoja.

Kirjailijahaastatteluita on tehty tuhansittain, mutta Radaxin ohjaustyö saavuttaa harvinaislaatuisen selkeyden välttäen sentimentaalista kronologisuutta ja alamäki-ylämäkirakennetta.

Tämä ei ole tyypillistä taiteilijaprofiileille. Teos onnistuu rakentamaan kirjailijan sanoille rinnakkaisen kuvallisen miljöön. Tietysti Drei Tagea voi yrittää syyttää kikkailusta, mutta sen estetiikka on perusteltua.

Esimerkiksi käy teoksen perusmuoto, joka syntyi pakosta. Radax on kertonut elokuvasta Georg Vogtille antamassaan videohaastattelussa, jossa mainitsee, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa oli esimerkiksi seuraavanlainen kohtaus:

Bernhard lukee ääneen kirjaansa maalaistalossa. Ympärillä on ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita kirjailijan puheesta. Aurinko paistaa kesäisesti sisään talon ikkunasta. Kirjailija lopettaa lauseen kesken ja nousee pöydästä, jonka ääressä istuu. Kamera kääntyy ympäri ja paljastaa talon olevan vain kulissi laivan kannella. Myös kesäinen valo on lavaste, synnytetty lampulla. Todellisuudessa on yö. Lähelle kameraa kävelleen Bernhardin ohitse leijuu pimeydessä sarja lyhtyjä. Meri kuohuu.

Huikean elokuvallinen idea, kohtaus jonka keksimisestä jopa Fellini olisi voinut tappaa – ja Bernhardin toisteiselle ja klaustrofobiselle kirjallisuudelle vieras. Kohtausta valmisteltiin yhdeksän päivää. Ei ole ihme, että kuvauspäivän aamuna Bernhard soitti Radaxille, ettei halua tehdä kohtausta eikä elokuvaa eikä mitään muutakaan.

Kiihtynyt ohjaaja sai ärtyneet tuottajat vakuutettua, että elokuva kannattaa edelleen tehdä. Bernhard, joka ei Radaxin mukaan ymmärtänyt kovin hyvin elokuvaa taidelajina, totesi, että hänelle riittäisi istuminen viihtyisällä puistonpenkillä ja kirjoistaan kertominen. Radax tarttui tähän. Tuotantoassistentit etsivät sopivan paikan kuvauspaikkana toimineesta Hampurista.

Radax päätti, ettei haastattelua tehtäisi kysymys-vastauspohjalta. Voidaan olettaa myös haastatteluja vihanneen Bernhardin kiinnostuneen konseptista. Kysymysten sijaan Radax oli tehnyt pienen vihon, johon oli kirjannut ylös Bernhardin eniten kirjoissaan käytämiä sanoja. Sanojen ympärille oli kirjattu missä teoksissa ne esiintyivät ja kuinka tiuhaan. Kirjailija saisi selata vihkoa, valita joitain sanoja ja sen jälkeen kertoa niin paljon kuin niistä tulisi hänen mieleensä.

Elokuva päätettiin tehdä kolmessa päivässä, yhdeksässä sessiossa. Filmikameraan tottumattoman kirjailijan sallittiin käyttää monologeihin oma aikansa. Radax työryhmineen piti kameroita jatkuvasti päällä vaihtaen filmikeloja tarvittaessa.

Ohjaaja antoi Bernhardin istua pitkiä aikoja sanomatta sanaakaan. Tai oikeastaan pakotti – kirjailija itse olisi tyytynyt muutamaan repliikkiin jokaista avainsanaa kohti ja oli nopeasti valmis nousemaan penkiltä. Radax vaati häntä tylsistymisen uhallakin istumaan paikallaan, pohtimaan ja puhumaan vapaasti.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen kirjailija avasi viimein suunsa. Se mikä tuli ulos, oli kultaa; ei pornografista tai sympaattista vaan harkitusti lausuttua, suodattamatonta kokemista. Bernhard puhuu lapsuudestaan, kirjoitustyönsä taustoista, väitetystä synkkyydestään, arvostamistaan kirjailijoista.

Tekniikka oli ilmeisen onnistunut, sillä elokuva on ensimmäinen tapaus, jolloin Bernhardin tiedetään puhuneen tällaisella avoimuudella omasta elämästään, jopa ennen avainromaanejaan. Monologien helpottamiseksi ja tilan antamiseksi kamera asetettiin 50 metrin päähän kirjailijasta ja sitä siirrettiin hitaasti lähemmäs, kunnes se oli kolmannen päivän iltana enää muutaman metrin etäisyydellä.

Bernhardin puhuessa langattomaan mikkiin (joka oli 70-luvulla vielä harvinaista teknologiaa, kuten yhtä lailla kuvauksissa käytetty kevyt japanilainen TV-kamera) filmi ei tallenna pelkästään häntä. Kamera kohdistaa huomionsa ohi pomppivaan mustarastaaseen, kirjailijan jalkojen asentoon, vieressä kahisevaan puuhun. Tauot, siirtymät, pimeät ja hiljaiset hetket nousevat yhtä merkittävään asemaan kuin sanottu.

Leikkaustekniikkana käytetään rajua fade to blackia, joka tapahtuu joskus jopa kesken kirjailijan lauseiden. Tämä tiheästi ilmestyvä leikkaustyyli matkii kirjailijan kirjoitusten rytmiä; on lisättävä, että erittäin onnistuneesti, sillä elokuvassa ei ole musiikkia. Skarvien rytmi riittää.

Katsojan odotusten rikkomiseksi Radax muuttaa teoksen metadokumentiksi toisen päivän iltana, jolloin toinen kamera kuvaa itse kuvaamisen prosessia. Näemme hetken aikaa Bernhardin ilman korostettua tietoisuutta kuvaustilanteesta, kontrastina hänen vaitonaisuudelleen ja avoimelle pohdinnalleen. Hän katsoo hiljaa hymyillen televisiosta Länsi-Saksan ja Bulgarian välistä jalkapallo-ottelua.

Paikalle raahatusta jättimäisestä nosturista kuvataan itse kuvauspaikkaa, kaukokuvista on siirrytty vielä kaukaisempaan kuvaan, joka asettaa elokuvassa aiemmin nähdyn uuteen mittasuhteeseen. On kuin Radax olisi halunnut rikkomalla oman teoksensa raamit näyttää Bernhardin romaanien tehoavan, koska ne ovat klaustrofobisessa kontrastissa niitä ympäröivän maailman avaruuden kanssa.

Elokuvan monologi löytyy pienin muutoksin kokonaisuudessaan Internetistä, englanniksi käännettynä. Sitä lukemalla ja vertaamalla elokuvaan hämmästyy Bernhardin tavasta ilmaista itseään suullisesti yllättävän samoin kuin kirjoittaessaan. Onko kyse ihmisestä, joka on onnistunut kirjoittamaan kuten ajattelee, mahdollisimman suorasti, vai ihmisestä, joka on hionut ajattelunsa kirjallisuutensa tasolle?

Tunnettua on, että Bernhard on kuvaillut kirjoittamisen olevan kuin hengitystä – ja että hengitys on yllättävän vaikeaa. Hakkuun (1984) jälkisanoissa Tarja Roinila kuvailee Bernhardin kirjoitusta puheesta vaikutteita (rytmin, toiston, rakenteiden logiikan) ottaneeksi ei-puheeksi.

Kiinnittäisin huomiota tämän tekstin alussa olevaan lainaukseen suoraan elokuvasta. Pakottaessaan kirjailijan istumaan päivätolkulla penkillä Radax on pistänyt hänet kohtaamaan vastarinnan, jonka vuoksi hän on joutunut yrittämään sanojensa uudelleen järjestämistä.

Se on osoittautunut hedelmälliseksi yllättävän samalla tavalla kuin hänen kirjalliset teoksensa. Lopputuloksena on merkittävä, unohtunut taiteilijamuotokuva, yksi onnistuneimmista, joita olen elokuvamuodossa todistanut.