Tag: 2009

The Collected Stories of Lydia Davis

Lydia DavisNiin sanottu flash fiction eli väläysproosa on kiinnostava itseilmaisun laji. Jotain sen kaltaista olen itsekin satunnaisesti kirjoittanut tähän blogiin.

Väläysproosassa viehättää, että siinä on mahdollista sanoa tiivistetysti kaikki mutta kirjallisen ilmaisuvoiman katoamatta. Sen lisäksi siinä katoavat usein fiktion ja esseen väliset rajat, mistä pidän erityisesti.

Mahdollinen tarinallisuus on osattava lukea rivien välistä. Kuten moni minimalistinen taiteenlaji, väläysproosa on epäonnistuessaan kaamean teeskenteleväistä, onnistuessaan hyvin kiehtovaa. Usein lopputulos riippuu yksin lukijan mieltymyksistä.

Lydia Davis (1947–), joka on luonut kirjallisen uransa ranskalaisten klassikkojen kääntäjänä, on flash fictionin moderni suuruus. Davis on voittanut lukuisia palkintoja, mutta häntä, kuten monia muita novellisteina uransa luoneita, ei juuri lueta niin sanottujen laatukirjallisuusympyröiden ulkopuolella.

Pitäisi lukea, sillä Davisin tekstit ovat helppolukuisia ja lähestyttäviä. Ne käsittelevät tuttuja aiheita laajalta alueelta: perhesuhteita, myyttejä, ikäkausia, valtaa. Niitä voi lukea lyhyessä ajassa pari kerrallaan, ja jos yksi tarina ei kolahda, se on nopeasti ohi seuraavan kiihdyttäessä päälle.

Davisin kolmella eri vuosikymmenellä julkaistut neljä novellikokoelmaa yhdistävässä järkäleessä The Collected Stories of Lydia Davis (2009) väläystarina saattaa olla vain rivin mittainen lause tai peliä otsikon ja ilman otsikkoa täysin irralliselta tuntuvan anekdootin välillä, kuin runoudessa.

Kaikki ei ole pelkkää nopeaa välipalaa, vaan joukossa on pidempiä tarinoita, jotka noudattavat kylläkin samaa tarinankerronnan moodia kuin lyhyemmät kertomukset. Tarinat lyhenevät kuitenkin mitä lähemmäs kronologiassa tullaan nykyhetkeä. Kehitys on beckettiläinen.

Kokoelman viimeisissä novelleissa Davisin ilmaisu lähenee runoa: yhden virkkeen mittainen tarina, joka proosallisena olisi liian irrallinen muistikirjan raapustus, saa säkeisiin jaottelusta uutta painoarvoa. Sen siis lukee eri tavalla:

The Busy Road

I am so used to it by now
that when the traffic falls silent,
I think a storm is coming.

Virkkeen jakaminen säkeisiin korostaa sen luentatapojen monimuotoisuutta ja lauseen yksi kerrallaan avautuvia iskuja paremmin kuin yksittäinen proosakappale.

Novelliksi tekstin voi lukea siksi, että sitä ympäröivät kirjoitukset ovat valtaosaltaan perinteisemmin jaoteltua proosaa, jossa tekstiä ei jaeta säkeisiin vaan kappaleisiin.

Etusijalla ovat ihmisten tunteet, mutta Davis kuvaa ulkokohtaisesti, kuin ihmiset olisivat hyönteisiä, vaikka puhuja olisi kertojaääni tai korostettu minä.

Henkilöhahmoilla ei mene hyvin, mutta heidän tunteidensa sopukat jätetään koluamatta. Sen sijaan teksti kuvaa tunteiden herättämiä tekoja (tai tekemättömyyttä, hahmot ovat korostetun passiivisia) ja reaktioita, jopa koomisiin mittoihin saakka, kuten kertomuksessa Varieties of Disturbance, jossa Davis kuvaa ahdistuksen tarttumista perhepiirissä tavalla, joka on tosi ja ironinen; aluksi oudolta tuntuva, kunnes tajuaa, ettei kyse ole liioittelusta vaan realismin tavoittelusta koomisia mittasuhteita saavalla tarkkuudella:

She hurt my brother’s feelings as she was protecting my father from certain feelings of disturbance anticipated by him if my brother were to come, by claiming to my brother certain feelings of disturbance of her own, slightly different. Now my brother, by not answering his phone, has caused new feelings of disturbance in my mother and father both, feelings that are the same or close to the same in them but different from the feelings of disturbance anticipated by my father and those falsely claimed by my mother to my brother. Now in her disturbance my mother has called to tell me of her and my father’s feelings of disturbance over my brother, and in doing this she has caused in me feelings of disturbance also, though fainter than and different from the feelings experienced now by her and my father and those anticipated by my father and falsely claimed by my mother.

Intensiivisimmillään, kuten edellisessä lainauksessa, tarinat ovat vahvaksi tislattua Thomas Bernhardia, toistuvien termien ja pakkoajatusten rykelmiä, joissa päähenkilöiden ajatukset pyörivät ympyrää.

Tällaisen neuroottisen passiivisuuden kuvaaminen on piirre, jota inhoan ironisen kylmissä, usein yhdysvaltalaisissa perhedraamakirjoissa, kuten Jonathan Franzenin teoksissa, mutta Davis välttää pahimmat haaverit.

Hän välittää henkilöhahmoistaan, ei vihaa heitä sadistisella ylemmyydentuntoisuudella. Davis ei silti ole edes herkimmillään sentimentaalinen vaan suora ja hiukan kuiva, kuin opas museossa, mitä edesauttaa se, että hänelle juoni ei ole tapahtumia vaan henkilöhahmojen kokemuksia, niin kuin historia on vastavuoroisesti valitettavan usein vain tapahtumia, ei kokemuksia lainkaan.

Davisin yliasiallinen kirjoitus taipuu moneen. Useampi kokoelmien teksti on ohimennen myös parodia historiallisesta tai tieteellisestä kirjoituksesta ja niiden epäinhimillistävyydestä, joka tekee niin tragediasta kuin arkisista asioista vieraita.

Tästä käy erinomaiseksi esimerkiksi We Miss You: A Study of Get-Well Letters from a Class of Fourth-Graders, josta otsikko kertoo jo kaiken. Novellissa analysoidaan koululaisten ystävälleen (opettajan käskystä) kirjoittamia parane-pian-kirjeitä muun muassa näin. Näennäisen neutraali sävy muuttuu kontekstissa ylimielisyydeksi:

There is a tendency toward non sequiturs in the letters: one sentence often has little to do with the sentence that follows or precedes it (e.g., “The temperature keeps on changing. I can’t wait until you come back to school”).

Some letters, however, develop one idea with perfect cogency throughout: e.g., Sally’s grim letter, Scott’s enthusiastic, somewhat violent letter threatening to “yank” Stephen out of bed, and Alex’s informative letter about sledding, which names the location of the sledding and notes progress from last year—“We had some fun over at Hospital Hill. We went over a big bump and went flying through the air. This year I went on a higher part than I used to.”

Novelli Mrs. D and Her Maids taas käy systemaattisesti läpi liberaalin perheen piikojen nopeasti kuolevia työsuhteita. Erityisenä vertailukohteena on naistenlehtiin novelleja kirjoittava äiti, joka omaksuu piika piialta yhä käytännöllisemmäksi ja samalla mekaanisemmaksi käyvän asenteen.

Asetelma onnistuu lähes mahdottomassa. Riiston ja eriarvoisuuden teemaa ei osoitella tekstissä, ja juuri siksi herran ja orjan suhde tulee tuskallisen todeksi. Tarina on yksi kokoelman parhaista. (Kaikki, jotka ovat lukeneet Pohjolan poliisi kertoo -kirjoja tietävät, että joskus kliininen, jopa kömpelö ilmaisu saa hyytävämmät sävyt kuin tyylittely…)

Novellissa on luettavissa autofiktiivistä ironiaa, sillä kirjailijan omat vanhemmat, mukaan lukien kirjailijana itsensä elättänyt äiti, tunnettiin kommunisteina. Elämäkerralliset yksityiskohdat eivät mene aivan yksi yhteen, mutta ei vaadi loputtomasti mielikuvitusta ymmärtääkseen, mistä D on lyhenne.

Yhteiskunnallisuudesta puheen ollen Davis ei ole nähdäkseni ensisijaisesti feministinen kirjoittaja, vaikka myös näitä sävyjä on joukossa ja suosittelisin kokoelmaa varauksetta modernin feministisen kirjallisuuden ystäville.

Tarinoiden näkökulma on läpitunkevan feminiininen ja tarkoitan kaikkea mahdollista muuta kuin sanan latistavinta tulkintaa. Kertomukset muistuttavat monia Ingmar Bergmanin elokuvia: Davisin hahmot kertovat tarinoitaan useimmiten naisen silmistä katsoen ja silti irrallisina, yhtaikaa läheltä ja etäältä, menettämättä mitään ihmisyydestään eli muuttumatta symboleiksi, mikä on virkistävää ja taidokasta.

Roskaelokuvat

Roskaelokuvat

Jouni Hokkasen ja Nalle Virolaisen Roskaelokuvat on zinejulkaisuiden jalanjäljissä 1990 ilmestynyt ensimmäinen kattava suomenkielinen katsaus eksploitaatioelokuviin.

Kirja on erityisen isossa maineessa 80-luvulla varttuneiden elokuvaharrastajien piireissä. Muoto on pamflettimainen ja provosoiva. Ilmeisesti tämän perusteella kulttisuosikista otettiin 2009 uusintapainos, kustantajana Johnny Kniga. Uutta painosta täydennettiin Hokkasen uusilla teksteillä.

*

Jos listaisin juuri nyt maailman parhaita elokuvia, joukosta löytyisivät muiden muassa Cannibal Holocaust (1980), The Return of the Living Dead (1985), Rabid Dogs (1974), Don’t Torture a Duckling (1972), Up! (1976) ja Tetsuo, the Iron Man (1989). Luetteloni olkoon merkki siitä, että luultavasti tiedän, mistä puhun.

Elokuvakirja on tylsä, jos asiantuntijat eivät osaa sanoa käsittelemistään elokuvista mitään ja huomaan tuntevani kaikki teokset ennalta. Aika on tietysti ollut toinen Roskaelokuvien ilmestyessä, ja Internet on tehnyt minulle pahojaan. Suurimman osan Roskaelokuvissa käsitellyistä elokuvista löytää jokaiselta ö-filmeihin keskittyvältä nettisivustolta.

Tämä yksin ei ole ongelma, mutta kameli saa selkävaivoja, kun lukija tajuaa, etteivät Hokkanen ja Virolainen osaa kirjoittaa.

Kirjassa on alle 400 sivua. Sen kieli on yllättävän persoonatonta, joten sanottu toistaa itseään ja puuduttaa. Jokaisesta elokuvasta ynnätään niissä olevat raakuudet ja kuitataan ne joko hyviksi tai huonoiksi.

Mässäilykohtausten korostamisesta näkee, että tekijät ovat fetisistejä. Se on näkökulma sekin eikä sen huonompi kuin muukaan, mutta näkökulma vaatii rinnalleen kyvyn sanoa.

En ole kiinnostunut Perjantai 13. päivä -elokuvista. Seuraava Virolaisen arvio olkoon silti esimerkki:

Tähän asti on oikeastaan vain kehuttu elokuvia, mutta nyt haukutaan oikein olan takaa. Eli lyhyesti sanottuna Friday the 13th -leffat ovat mielestäni täysin perseestä. Ne ovat tylsiä (siis tyyyylsiä), mielikuvituksettomia, mekaanisia ja aina samalla muotilla tehtyjä. P-a-s-k-a-a. Kaksinaismoralistista mainstream-gorea. Yäk. Äitini katseli näitä peräkkäin nelosen ja vitosen ja ihmetteli, että ovatko kaikki kauhuelokuvat näin ikävystyttäviä. Ainoa hauskuus mitä näistä löytyy on kuutososan alkutekstien Bond-parodia. No niin, haukkukaa minua! (Ai niin, poiminta Gorezone 3:n kysymyspalstalta: Will Jason Voorhees die? Only if he bores himself to death!)

”Olan takaa” haukkuminen tarkoittaa sen tunnustamista, että elokuva on tylsä ja sanan ”paskaa” tavuttamista kirjain kirjaimelta. Omaa äitiä käytetään tietysti mittapuuna konservatiivisuudelle. ”Yäk” on kirsikka kakun päällä.

Uhmakkuuteen peittyy, että teksti on kauttaaltaan huumorintajutonta, vaikka yrittää parhaansa teeskennelläkseen muuta.

Eikä tekstissä sanota mitään elokuvista. Jutun kruunaa, että Perjantai 13. päivä (1980) on luokiteltu splatteriksi. Mitä se ei ole, eli kriitikko haukkuu elokuvan osin siksi, ettei se muistuta genreä, johon hän luulee sen kuuluvan.

Zinemäisyyden näkee siinä, että teoksen rakenne on hajanainen. Luvut eivät seuraa toisiaan kovin oleellisessa järjestyksessä. Filmien listauksista hypätään haastattelun tapaisiin. Seuraa artikkeli jostain genrestä. Välillä elokuva saa jostain syystä oman muutaman sivun mittaisen luvun, vaikka sen voisi käsitellä osana listoja.

Hokkasen myöhemmin tekemät lisäykset ovat osin tarpeettomia. Matka Pohjois-Koreaan tuskin kiinnostaa ketään, joka on lukenut maasta hiukankin enemmän. Joiltain osin lisäykset ovat kuitenkin kiinnostavia, jäsenneltyjä ja alkuteosta paremmin kirjoitettuja, siis parasta mitä teoksesta löytyy. Lyhyet esittelyt Hongkong-elokuvasta ja olennaisista roskaelokuvanimistä ovat ohuudestaan huolimatta asiallisia sisällöltään.

Sillisalaatissa on oma viehätyksensä. Onnistunut esimerkki ovat Robin Bougien toimittamat ja poikkeuksellisen kauniisti kuvitetut Cinema Sewer -antologiat. Cinema Seweriä on hauskaa lukea. Bougie käyttää ylisanoja railakkaan yliampuvasti mutta hauskasti.

En voi olla miettimättä, olisiko Roskaelokuvien alkuperäinen painos ajanut esteettisesti paremmin asiansa. Huumorintajuttomuudella, ilman kuvitusta ja konservatiivisella painojäljellä kirja on tarpeettoman työläs tahkottava.

Ankeaa vaikutelmaa korostaa, että kirjassa on lapsuksia, joita ei ole korjattu. Goblin-yhtyeen kutsuminen Goblinsiksi (ja sen väittäminen Dario Argenton bändiksi) on vielä ymmärrettävää, mutta emämunauksen puolelle menee väite, että Lone Wolf & Cubissa (1970–76) olisi viisi osaa kuuden sijasta.

Erityisen oudoksi virheen tekee, että kirjoittajat väittävät sarjan ensimmäisten osien olevan aikansa raainta elokuvaa. Nimenomaisesti listauksesta unohdettu sarjan kuudes osa on yksi 70-luvun väkivaltaisimmista elokuvista ja jättää kaikki muut Lone Wolf & Cubit taakseen. Tämä on samuraielokuvan perustriviaa jos mikä.

Kenties mokien kirjaan jättämistä voi perustella autenttisuudella, mutta tekstiä on joka tapauksessa menty sörkkimään. Siinä samalla olisi voinut tehdä myös oikolukua.

Perjantai 13. päivän lisäksi myös John Carpenterin The Thing (1982) ja Lone Wolf & Cub ovat kirjassa splatteria. Tosin sanaa ”splatter” ei kirjassa juuri käytetä. Erityisesti Virolainen käyttää kirjan aikana niin monta kertaa uudissanaa ”lätistely” – joka ei ole onneksi vakiintunut suomeen – että se kääntyy itseään vastaan. Lukijan on tarkoitus tottua sanaan. Sen sijaan se osuu toistuessaan silmään kuin sivulta toiselle jatkuva kahvitahra.

*

90-luvun alussa Hokkasen & Virolaisen näkemykset ovat varmasti olleet raikas tuulahdus kanonisoidun sanomalehtikritiikin ja Peter von Baghin kaltaisten monoliittien välissä. Henkinen kekkoslaisuus sekä Neuvostoliiton ja lännen välissä rähmällään olo ovat painaneet tekijöiden mielessä.

Edellisestä voi päätellä, että kirjan sävy on ummehtunut lähes kolmen vuosikymmenen aikana auttamattomasti. Huonoimmin on vanhentunut taide-elokuvasta valittaminen ja sen kuvitteellinen vihollisuus eksploitaation kanssa.

Inhottujen pimpuloiden, fräntien ja vonbaghien rakastama arthouse palvelee Roskaelokuvissa näppäränä pahuuden symbolina.

Tämä on papukaijamainen vastareaktio, jossa käytetään vastapuolen retoriikkaa oman tunteilun oikeuttamiseen. Se on subversiivistä mutta ei transgressiivistä. Järjestelmää ei rikota tai kirjoiteta uusiksi, vaan sen säännöillä pelaamista jatketaan.

Aika tekee anarkismista setämieheyttä. Ongelma ei ole provokaatio vaan sen mielikuvituksettomuus ja kehnous. Joskus on oikein ladata kummatkin haulikon piiput ja antaa palaa. Hokkanen ja Virolainen onnistuvat vain tuhnauttamaan. ”P-a-s-k-a-a” on juuri niin laimea ja tyypillinen elokuvissakävijän kritiikki, että sen voi ohittaa olankohautuksella.

Verrataan tätä hatchet jobien moderniin klassikkoon, runoilija John Dolaniin, joka kirjoittaa David Brooksin kirjasta seuraavasti:

Reading Bobos in Paradise, I realized that it’s not so hard to make money by writing: all you have to do is suck and swallow several million people at once. It’s certainly worked for David Brooks, who sucks like a Black Hole, and could give Linda Lovelace swallowing lessons. He’s making a fortune from this book, which is nothing more than fellatio in print.

Of course, hard-working prostitutes from Night Flight to Tijuana trailer parks are performing the same service for petty cash—but that’s because they can only service one client at a time, while Brooks, with this book, has found a way to suck off every Boomer in America at once. Brooks’ message is simple: “Oh, you’re tho wunnaful. Oh, pleathe, more. Deepuh. Oh yeth, yeth. Let me gobble it all up.” It’s a little garbled—you can’t expect the man to enunciate perfectly with thirty million cocks in his mouth—but the thesis is clear enough: the “Bobos” (Brooks’ witty abbreviation for “bourgeois bohemians”) who control America are the most wonderful people ever.

Dolanin vitsi on hauska, koska se vie absurdeihin mittoihin yhden ainoan herjan (”oh, pleathe, more” on kohta jossa nauran), tekee sen käyttäen kieltä luovasti ja on samalla osa kritiikkiä, koska Dolanin vitsin idea on kirjan sanoman epämiellyttävyys. Näin haukutaan ”olan takaa”.

Roskaelokuvien tekijät eivät käytä näkemyksiään mihinkään. Niistä ei synny edes muistettavia loukkauksia. Tällaisista käytetään erittäin näppärää uudissanaa edgelord.

Muistikuvieni mukaan Hokkanen myönsi Elitisti-lehden foorumilla, että teos on vahvasti aikansa tuote. Tämä on rehellisesti sanottu. Klisee taidetta pikkurilli pystyssä katsovasta kriitikosta elää, mutta modernit alan ammattilaiset ovat avarakatseisempia ja valmiimpia antamaan anteeksi kuin maksava yleisö. Usein liiankin valmiita, kun pitäisi tilata tykistökeskitys. Tuolloin vanhaa, jähmeää elitismiä suorastaan kaipaa.

Kirjoittajien itsensä ihannoimat tekijät ovat arvostaneet arthousea. Dario Argento sanoo niin kirjasta löytyvässä haastattelussa. John Waters on hehkuttanut elokuvataidetta laidasta laitaan. The Last House on the Left taas kumartaa Ingmar Bergmanille. Ja niin edelleen.

Eksploitaation fanien ei tarvitse jakaa esteettistä arvomaailmaa ihailemiensa ohjaajien kanssa, mutta analysoinnin arvoista olisi voinut olla, miksi ohjaajat antavat niin paljon painoarvoa taide-elokuvan ilmaisulle. Tätä ei kuitenkaan käsitellä, koska se olisi oikeasti mielenkiintoista.

Kirjoittajat vastustavat kekkoslovakialaista sensuuria sen perusteella, että kansa haluaa nähdä raakuuksia, siis markkinataloudellisesta näkökulmasta. Tavoite on jalo, mutta argumentti ontuu. Ontui silloin ja ontuu nyt.

Suurin osa ihmisistä ei halua nähdä mondo-elokuvia tai gorepätkiä eikä välitä niiden sensuroinnista tuon taivaallista. Eksploitaatio on hupia rajatulle yleisölle eikä eroa siinä suhteessa arthousesta. Suuri yleisö haluaa nähdä Harry Potterin tai muuta feel-goodia. Valtavirtaelokuva on hallinnut aina, eivätkä höltyneet sensuurilait ole vaikuttaneet eksploitaation menestykseen lippuluukuilla ratkaisevasti.

Roskaelokuvat on tietyn sukupolven nostalgiaa. Oudolta tuntuu, että joku voi pitää kirjoittajien tapaa käyttää suorapuheisuutta virkistävänä, ainakin jos on käynyt Internetissä viimeisen 20 vuoden aikana ja lukenut kommenttipalstoja.

Kuva on Russ Meyer -elokuva Mudhoneyn juliste.

I Am a Heron loppu

I Am a Heron loppu

I Am a Hero loppui viime maaliskuussa. Lännessä verrattain tuntematon Kengo Hanazawan sarjakuva oli vuosina 2009–2017 julkaistu zombigenren kauhumanga, jota arvostettiin tarkasta ja kauniista piirrosjäljestä sekä juonen kunnianhimoisuudesta.

Sarjasta julkaistiin verrattain myöhään englanninkielisiä painoksia, joten länteen se on kulkenut ennen kaikkea Internetin fanikäännösten ja erään saksalaisen kustantamon kautta.

Viimeiset julkaistut numerot aiheuttivat sitä seuranneessa fanikunnassa raivoa samaan tapaan kuin The Sopranos -sarjan viimeinen jakso. Mangan saralla lopetusta on verrattu usein Gantz-nimisen kulttimainetta nauttivan kauhusarjakuvan loppuun, jota pidetään fanikunnassa yhtenä kaikkien aikojen pettymyksistä.

Kieltämättä I Am a Heron loppu on erikoinen, mutta palataan sen varsinaiseen sisältöön myöhemmin. Spoilaan tässä kirjoituksessa koko sarjan, joten jätä lukematta, jos haluat tutustua siihen.

On spekuloitu, että sarjakuva loppui, koska kustantaja vaati sitä. Näin käy joskus. Suosittu tai kulttimainetta nauttiva teos alkaa menettää lukijoitaan. Piirtäjille ja käsikirjoittajille ilmoitetaan, että sarja saa pian kirveestä, joten on aika laittaa homma pakettiin ja siirtyä seuraavaan projektiin. Tämä on nimekkäiden tekijöiden etuoikeus. Usein lopetuskäsky tulee ilman, että taiteilijat voivat asialle mitään. Kaikki jää kesken.

Toisaalta lopetuksessa saattaa olla kysymys tekijän isän kuolemasta, johon sarjakuvan lopussa olevalla omistussivulla viitataan, mutta tämä menee vielä enemmän puhtaan spekulaation puolelle.

Sarjan lopetuksen saama surkea vastaanotto johtuu osaltaan siitä, että fanit ovat jakautuneet kahtia.

Jotkut lukivat teosta satiirina otaku- ja mangakulttuurista. I Am a Hero kommentoi jatkuvasti mangan ja erityisesti kauhusarjakuvien ja seinenin [1] trooppeja, mutta koska se ei läiski lukijaansa naamaan ironiallaan, hassuttelu jää monilta huomaamatta, vaikka pääteema on kontrasti todellisen ja kuvitellun sankaruuden välillä.

Toinen fanijoukko luki I Am a Heroa kuten mangaa yleensä luetaan: juonen ja piirrosjäljen takia.

Teos kertoo Hideo Suzukista, keski-ikää lähestyvästä otakusta, joka piirtää tunnetumpien mangakoiden sarjakuviin taustoja. [2] Tämä on yleinen käytäntö nimekkäimpien sarjojen kohdalla. Pääpiirtäjä tekee kuvakäsikirjoituksen ja piirtää ja tussaa olennaisimmat kohtaukset. Muut piirtävät taustat, poistavat ylimääräisiä luonnosjälkiä ja hiovat työt. Yleensä avustajia on neljä, kuten Hideon työpaikalla.

Hideo elää epätyydyttävässä parisuhteessa Tekkon kanssa ja unelmoi tekevänsä suuren, taiteellisesti arvostetun mangan, mutta ei saa aikaiseksi. Hän on saanut julkaistua yhden pari osaa pitkän sarjakuvan, joka nauttii kulttisuosiota. Ironisesti suurin fani on Tekkon ex-poikakaveri Korori, joka ihailee Hideon töitä. Hideo inhoaa Kororia ja pitää tätä kilpailijanaan.

Yksin ollessaan Hideo puhuu mielikuvitushahmoille, jotka vastaavat hänelle. Öisin hän näkee mielensä mörköjen hiipivän varjoista. Hän suojautuu näitä vastaan piirtämällä maahan taikaympyröitä ja nukkumalla haulikko ulottuvillaan. Tämä on poikkeuksellista, koska Japanissa on harvinaista omistaa aseenkantolupa. Hideon harrastus on tarkka-ammunta.

Hideo on tyypillinen itseensä käpertynyt vanhan polven nörtti. Hän ei ole varsinainen hikikomori [3]: hänellä on sosiaalista elämää sekä tyttöystävä ja hän käy töissä. Mutta hänellä on suuria vaikeuksia itseluottamuksen ja mielenterveyden kanssa.

Hideo on säälittävyydestään huolimatta itsekeskeinen ja sosiaalisissa tilanteissa hiukan vaikea pälli, kuten moni ihmisten keskellä sosiaalisesti pihalla oleva nörtti on. Toisaalta yhteiskunta kuvataan mangassa suorituskeskeiseksi ja ahdistavaksi.

Tapahtuu zombiapokalypsi. Tämä on yksi parhaiten toteutettuja kuvauksia koko maailman kattavasta epäkuolleiden aallosta, joita olen missään mediassa nähnyt. Kestää 10 lehteä ennen kuin kaaoksen alkuun edes päästään. Jännite kasvaa hitaasti.

Zombit värjyvät taustalla, mutta sarja käyttää niin paljon aikaa päähenkilön sekavan luonteen ja elämän kuvaukseen, että teosta tietämättömänä selaava saattaa ennen kymmenettä numeroa luulla lukevansa arkista draamasarjakuvaa yhden miehen henkisestä rappiosta.

Ei ole ihme, että kun zombit viimein tulevat rytinällä esiin, Hideo luulee aluksi näkevänsä aiempaa pahempia hallusinaatioita. Niin saattaa arvella myös lukija.

Avain on nimessä. I Am a Hero on kuvaus Hideon matkasta kohti sankaruutta. Siten se on satiiria monista shônen-sarjakuvista [4] tutusta asetelmasta, jossa päähenkilö oppii itsestään uusia puolia, kunnes saavuttaa tavoitteensa itsereflektion ja aikuiseksi kasvamisen kautta.

Hideon itsereflektio on jatkuvaa mutta hedelmätöntä. Kun edistystä tapahtuu, se on vähittäistä. On mahdollista kyseenalaistaa tapahtuuko suuria muutoksia sarjakuvan aikana ollenkaan.

Haulikkoa mukanaan kanniskeleva, änkyttävä ja jatkuvasti hikoileva sankari ei uskalla aluksi edes käyttää kanuunaansa. Itsepintainen laista kiinni pitäminen on täysin kaheli ajatus, kun maa on kaaoksen vallassa, mutta tapakulttuuri istuu tiukassa. Toisaalta, kuten Anime-lehdessä huomioitiin, Hideon halu pitää kiinni tavoista pitää hänet ihmisenä.

Jos Hideo on sankari, on epäselvää kenen sankari hän on. Hän kohtaa matkansa varrella kymmeniä ihmisiä, jotka kaikki kuolevat tai katoavat häneltä ulottumattomiin.

Monet muista kohdatuista hahmoista ovat myös nörttejä. Teoksen skenaario on käytännössä tämä: Entä jos järjestäytyneen yhteiskunnan tuhoutuessa lähes ainoat jäljelle jääneet ovat ylemmyydentuntoisia, lautakulttuurissa aikaansa viettäviä ja populaarikulttuurissa marinoituja poikia? Jälki ei ole kaunista.

I Am a Heron lopusta on tarkemmin analysoidessa vaikea sanoa sen olevan kovin äkillinen. Sarjakuva on rakentunut jo pitkään lopussa nähtävään kliimaksiin, jossa kaikki eloonjäämiskamppailun osapuolet mittelevät toisiaan vastaan.

Mukana ovat Hideo, eräs kulttijohtaja, zombit, Kurusuna tunnettu hirviö ja satunnaisten selviytyjien ryhmä, jota on seurattu sarjassa useiden numeroiden ajan Hideon seikkailujen jäädessä taka-alalle.

Lopetuksessa on syvää ironiaa. Hideo osallistuu pilvenpiirtäjän katolla tapahtuvaan taisteluun kaukaa, jättimäisen nostokurjen päältä. Hän ampuu muutaman laukauksen mutta vääriin henkilöihin. Hän ampuu yhden hirviön pelastaen tytön, joka kuolee joka tapauksessa.

Toisen laukauksen hän ampuu epätietoisuudessaan tarinan ”todelliseen”, tyypillisempään sankariin, Kororiin. Hän pelastuu vain, koska kopio Hideon omasta sarjakuvalehdestä on luodin ja kehon välissä.

Tämä on kaikki tietysti naurettavaa ja samalla sarjan luonteelle tyypillistä. I Am a Hero pyörittelee jatkuvasti sankarillisuuden merkkejä ja merkitsijöitä ja kääntää niitä ympäri.

Hideo jää jälleen kilpailijansa varjoon nousematta koskaan tilanteen tasalle. Hän ei ikinä kohtaa sarjan muita päähenkilöitä paitsi kaukaa, kiväärin tähtäimen läpi.

Sarjan rakenne aukeaa lopussa. Sivuhahmoiksi luulemamme henkilöt ovat mitä tyypillisin esimerkki päähenkilöistä. Hideo on tyypillinen sivuhenkilö, hassutteleva otaku, jonka teot vaikuttavat lopussa ratkaisevilta päähenkilöiden kannalta, mutta jonka kohtalona on kadota sarjasta.

Tämä ei ole seikka, joka raivostutti faneja. Suurempaa vihaa aiheutti lopetuksen näennäinen keskeneräisyys. Tarinan suuria mysteerejä ei ratkaista. Zombien alkuperää ei kerrota, ja ne katoavat maan päältä. Eloon jääneet henkilöt matkustavat kornille paratiisisaarelle ja perustavat sinne uuden ihmiskunnan.

Hideo on ainoa eloonjääneistä, joka ei pelastu näin. Hän jää harhailemaan yksin Tokioon, kaljuuntuu, hallusinoi ensimmäistä kertaa sitten mangan alun ja viimein opettelee valamaan luoteja, joilla metsästää peuroja ja villisikoja. Hän on selvinnyt.

Hänen otteensa elämästä on ehkä vankempi kuin aiemmin. Hän pystyy elättämään itsensä, hänen mielialansa on tyynempi. Hän on menettänyt kaikki rakkaimpansa ja saanut pitää heistä vain fantasiakuvat. Aika kuluu vanhoja heiloja muistellessa ja runkatessa. Sivilisaatio on romahtanut, mutta ainakin ympärillä on loputtomasti mangaa luettavana.

Tavallaan kyse on toiveiden täyttymyksestä, Hideosta on tullut se mies, joka hän on pohjimmiltaan aina ollut, otakujen sankari, nahjus joka sinnittelee elämässä kiinni. Selviytymään on hyvä oppia, mutta elämän mielekkyys ilman muita ihmisiä kyseenalaistetaan. Lukija voi miettiä, ovatko maailmanlaajuisen katastrofin onnekkaimmat sittenkin sen ensimmäiset uhrit.

Tästä fanijoukon tyrmistys. Yksiselitteinen hyvyys ja pahuus loittonevat, syyt lahoavat. Mangaa juonen vuoksi lukeneet ihmettelivät, kun sankari paljastui lähes täsmälleen samanlaiseksi paskahousuksi kuin ennen. Mutta totta on, että jännittävät tapahtumat ovat vain peittäneet hahmon luonteen hyvin. Koko maailman on pitänyt romahtaa, jotta yksi mies löytäisi selkärangan.

I Am a Heroa voi kutsua nihilistiseksi. Parempi ilmaisu on, että se kuvaa lievintä mahdollista toivoa.


[1] Seinen tarkoittaa aikuisille miehille suunnattua sarjakuvaa.

[2] Otaku on omasta harrastuksestaan lähes pakkomielteisesti kiinnostunut supernörtti. Alan ei tarvitse liittyä mangaan tai animeen, vaikka sana yhdistetään länsimaissa useimmin niihin. Myös intohimoinen autonrassaaja tai lätkäfani voi olla otaku. Mangaka on sarjakuvapiirtäjä.

[3] Hikikomori on nimitys yhteiskunnasta eristäytyneille ihmisille, jotka ovat usein sulkeutuneet omiin huoneisiinsa tai asuntoihinsa ja pyrkivät välttämään ihmiskontaktia. Ilmiö on merkittävä sosiaalinen ongelma Japanissa ja monien työttömien nuorten tulevaisuudenkuva.

[4] Shônen on nuorille pojille suunnattua sarjakuvaa.