Tag: 2016

The Princess Saves Herself In This One

Uskon monen jälkimodernismin ja -strukturalismin nimeen vannovan tekevän esimerkiksi tällaisten runojen:

fill in the blank:
a)    poetry is ____________.

– anything you want it to be.

kohdalla katumusharjoituksia. Toivon Jacques Derridan viimeisinä vuosinaan itkeneen itsensä joka ilta uneen.

Olen niin formalistinen, että täyttäisin kohdan seuraavalla lainauksella englanninkielisestä Wikipediasta:

Poetry (the term derives from a variant of the Greek term, poiesis, ”making”) is a form of literature that uses aesthetic and rhythmic qualities of language—such as phonaesthetics, sound symbolism, and metre—to evoke meanings in addition to, or in place of, the prosaic ostensible meaning.

Alussa lainaamani runo on Amanda Lovelacen runokirjasta The Princess Saves Herself In This One (2016), joka on Rupi Kaurin teosten lisäksi viime vuosien myydyimpiä englanniksi kirjoitettuja runokirjoja. Siksi kirjoitan siitä.

The Princess SavesSiteerattu runo on Tumblr-sukupolvien julistus kaiken tekstin samanarvoisuudesta maailmassa, jossa tunne on Jumala, jota myös muiden kuin kirjoittajan on toteltava.

Tarkoitukseni ei ole Wikipedia-sitaatilla sanoa, etteikö runoilija ymmärtäisi runoa ilmaisumuotona, vaikka jotkut kriitikot ovat hänen teoksiaan myös niin kuvailleet. Hän ymmärtää runon olevan rytmin ja estetiikan leikkiä, ainakin osan ajasta.

Lovelacen ilmaisu on minimaalista. Toisinaan hänen runonsa muodostavat alkeellisen visuaalisen runouden lailla kuvioita, mikä ei ole epätyypillistä modernille runoudelle, vaikka käsitykseni mukaan tällä hetkellä hieman pois muodista.

Silti niitä hyödynnetään runoudessa, suomalaisessakin, edelleen, esimerkiksi Tuija Välipakan tänä vuonna ilmestyneessä Uutisia!-kirjassa. Lainaamaani runoa taas voi suomalainen lukija verrata Henriikka Tavin 2007 ilmestyneen Esim. Esa -kulttiklassikon runoon Tehtävä 1, jossa kehittelyä jatketaan ja viedään kiinnostavampaan suuntaan.

Lovelacen kuvarunot eivät ole kiinnostavia, eikä teksti niiden sisällä puhuttele lukijaa. Hänen kirjoituksensa ei yritä teeskennellä mitään, ja kirjallisuus on aina teeskentelyä, kerronnan löytämistä jostain, jossa sitä ei ensisilmäyksellä ole: maailmasta.

Kirjoittajan täytyy perehtyä kirjallisuuteen, sillä vain siten tapoja kuvata maailmaa voi löytää lisää.

*

Rytmillisesti kummallisinta Lovelacen runoissa on se, että niiden otsikot (ainakin tulkitsen ne sellaisiksi) löytyvät kursiiveilla useimpien runojen perästä.

Koska ne poikkeavat runon muusta rytmistä ollessaan aiempaa proosallisempia, ne vaikuttavat vitsin punchlineilta. Välillä minusta tuntui kuin lukisin antihuumorikirjaa:

your
death certificate
makes
the claim
that
you died on
november 3rd
at 3:03 AM.
that is a
lie.
you died
long
before that.

– 3 isn’t my lucky number anymore.

Tekijän henkilökohtaisestä sävystä huolimatta teksti on ympäripyöreää. Se johtuu tyylittömyydestä; tekijä on sekoittanut elämänsä tapahtumien ainutlaatuisuuden tekstin ainutlaatuisuuteen. Nämä ovat kaksi eri asiaa.

Kirjan leimaava piirre on pikkumaisuus. Useissa runoissa Lovelace kutsuu kirjoittamista suoraan koston välineeksi, mikä on rehellistä ja oksettavaa.

Usein esiin pulpahteleva teeskennelty armottomuus koko maailmaa kohtaan oman persoonan ylistämiseksi on yhtä lailla epämiellyttävää.

En tiedä huonompaa viestiä epävarmuudesta kärsiville nuorille kuin seuraava:

repeat after me:
you owe
no one
your
forgiveness.

– except maybe yourself.

Samanlaisia keloja pyörii hyväksikäyttäjien päässä. Solipsistinen merkintä on kuin sarjamurhaajan päiväkirjasta.

The Princessia voisi kutsua feministiseksi valtavirtakirjallisuudeksi. Sitä voisi myös kutsua kannustavaksi esimerkiksi; kirja on hitti, vaikka sen ensijulkaisu on tapahtunut Createspacessa ja saanut nostetta Goodreads-sivustolla.

Siis ”voisi”. The Princess on feministinen korkeintaan tavalla, jolla saadaan rahat pois ihmisiltä, jotka eivät uskalla toimia feminisminsä eteen vaan käyttävät sanaa brändäykseen. Samalla se osoittaa, kuinka tärkeää kirjallisuuden kannalta kustannustoimittaminen on.

En ole lukenut teoksesta esimerkiksi Goodreadsista arvioita, jotka eivät olisi valmiiksi anteeksipyyteleviä. Tämä johtuu edellä mainituista seikoista.

Perusliberaali lukutoukka ei halua olla nihkeä tyyppi, joka katsoo kirjallisuutta taidonnäytteenä. Kukaan ei halua ampua alas jotain, joka on a) feminististä, koska joku joskus sanoi että tämä on nyt feminististä, ja b) tekijälleen henkilökohtaista.

Lukija ymmärtää, että Lovelace puhuu omista menetyksistään, rakkaushuolistaan, masennuksestaan ja syömishäiriöistään. Niin toisaalta puhuu moni lahjakkaampikin kirjailija.

Jokainen kiväärillä kirjoitettu kritiikki laskee teloituksen jälkeen kukkia haudalle. Kilpaa kiirehditään kertomaan, että vika on luultavasti minussa.

Se kertoo hyvällä tavalla itsetietoisuudesta, jota kirjailijalla itsellään ei ole ollut. Samalla siinä on valitettavasti nähtävissä Internet-ajan varovaisuus, pelko sähköpostin täyttävistä vihaviesteistä, ja epäluulo laatuarvotelmia kohtaan.

Tekijän avoimuus todella on kirjan paras asia. Lovelacen runous on silti kuonaa, jonka on kirjoittanut kirjallisuuden opinnoistaan huolimatta nuoruutensa vangiksi jäänyt tekijä. Jos hänen kirjoituksensa heijastaa hänen sielunelämäänsä, hän on henkisesti 11-vuotias.

Rasittavinta on, että The Princess Saves Herself In This Onea on markkinoitu feministisenä. Epäilen syyn olevan sen hyvässä nimessä, joka ei liity tekstin sisältöön millään tavalla.

Tarkempi nimi olisi The Princess Whines Constantly And Is Emotionally Dependent On Other People In This One. Teos ei osoita itsetietoutta ja käytä sanaa ”prinsessa” karnevalisoiden, ”prinsessaa” ja ”kuningatarta” lätkitään menemään huoletta irvokkaimmalla tavalla: naista tulee palvoa, koska hän on sisäänpäin kääntynyt despootti, ei kunnioittaa ihmisyytensä vuoksi.

Jokainen nainen voi olla oman elämänsä Imelda Marcos.

Lovelace valittaa, mitään voimaantumista ei tapahdu, ei edes feikisti, kokoomuslaisesti.

Teksteissä ollaan kiinnostuneita muiden ihmisten vaikutuksesta itseen, mikä on noin kahdessa kolmasosassa runoista negatiivissävytteistä.

Luin kirjan englanniksi mutta suomennos (luultavasti Einari Aaltoselle helpompi suomennostyö kuin 2666…) on ilmestynyt vastikään.

Lukija voi pohtia Sammakon nettisivuillaan käyttämää hyperbolaa, jolle on varmasti tirskuttu kustantamolla:

Tässä prinsessa pelastaa itsensä sisältää runoja rakkaudesta, menetyksestä ja surusta, voimaantumisesta ja inspiroitumisesta. Tämä Emily Dickinsonin, Virginia Woolfin ja Sylvia Plathin teokset lukeneen tekijän bestsellerlistoille yltänyt merkkiteos on jaettu neljään runosikermään: prinsessa, neito, kuningatar ja sinä. Kolme ensimmäistä osiota kertovat kirjoittajan tarinan ja neljäs toimii kommenttina lukijalle. Tämän satumaailmaa, feminismiä ja raakaa arkea yhdistelevän esikoisrunokokoelman pääteema on lannistumattomuus.

”Tämä Emily Dickinsonin, Virginia Woolfin ja Sylvia Plathin teokset lukeneen tekijän bestsellerlistoille yltänyt merkkiteos…” Dickinsonin, Woolfin ja Plathin. Merkkiteos. Woolfin ja Plathin. Plathin. Woolfin. Dickinsonin. Merkkiteos.

Teksti on luotettava kuin mainos venäläisestä perseenpäristimestä, harhaanjohtavuudessaan melkein häijy. Tekijä todella on mainitun trion kirjat lukenut, luultavasti. Heidät mainitaan yhdessä kirjan runoista. Sen sijaan lukija saattaa tuntea itsensä huijatuksi.

Rakkaus, niinku

Rakkaus, niinku.jpgOstin kirjan viidellä eurolla, vaikka arvasin, etten pitäisi siitä. Olin oikeassa.

Tämä oli lukukokemuksena vastenmielinen. Reaktioni oli hyvin primaalinen jo ensimmäisiltä sivuilta asti.

30-vuotias pahvinen mieshahmo, Joona, vaeltaa halki ihmissuhteiden valaan vatsan. Mikään ei taas kerran tunnu miltään eli toisin sanoen kaikki tuntuu aivan helvetin pahalta. Chuck Palahniukit ja Houellebecqit on luettu, totta munassa.

Tietenkin Joonalla on taistolainen isä, jonka kanssa mitellään sukupolvieroista. Kirja etenee dialogimuodossa isän ja pojan, välillä pojan ja muiden ihmisten välillä.

Pohditaan työtä ja sitä kuinka ei kuulu mihinkään ja kuinka on niin merkityksetöntä olla mainostoimistossa töissä ja kuinka meemit ovat kaikkialla ja kuinka silti kaipaa rakkautta ja kuinka kaikki on täynnä pop-viitteitä ja kuinka kommunikaatio on niin vaikeaa ja kuinka rakenteet ovat kaikkialla ja kuinka kaikki on vain konstruktiota ja kaikkialla on seksismiä ja rasismia ja kuinka vaikeaa yhteisöllisyys on ja kuinka työ on niin merkityksetöntä ja kuinka kapitalismi on ainoa vastaus ja samalla täysin nujertavaa ja kuinka kaikki on lopulta samaa…

Tätä 400 sivua.

Aiheiden luetteloiminen ja puhekielen tasolle jäävä käsittely on vähemmän kiinnostavaa kuin yhden tai kahden aiheen hajottaminen atomeiksi olisi.

Päästään siihen lukeeko ihminen todella avartaakseen maailmankuvaansa. Ehkä tietokirjallisuutta. Fiktiota luen silti löytääkseni tutuiksi tunnistamiani tunteita, silloinkin kun yllätyn niistä. Etsin mielihyvää ja todenmukaisuutta. Silloin liian suuret erot minun ja kirjoittajan maailmankuvassa avaavat välillemme railon.

Kyse ei ole politiikasta. En vain jaksa kyseenalaistamisen itsensä vuoksi eteenpäin laahautuvaa, teeskenteleväistä itsekeskeisyyttä keneltäkään varttia kauempaa. Keskimittaisena romaanina sama jorina on kammottava urakka.

Sukupolvikokemus… Tietysti käsitettä ironisoidaan kirjassa. Se ei ole betoniporsas kritiikille. Se vain tarkoittaa, että kirjailija on maineestaan ylpeä, tietää oman paikkansa ja hyväksyy sen. Miksi muuten kirjoittaa tällainen teos, miksi mainita koko asiaa?

Kun kirja on kaksi vuotta julkaisunsa jälkeen vanhentunut, onko se tahatonta tai tahallista ironiaa vai vain väistämätön tosiasia? Olen iloinen, että luin Ekholmin teoksen vasta nyt. Etäisyys on sopiva.

Ymmärrän, että kyse on näkökulmaeroista. Periaatteessa kuulun romaanin kohdeyleisöön. Joku, moni, toinen löytää itsensä tästä. Olen 30-vuotias enkä tunnista itseäni kirjasta juuri lainkaan.

En koe olevani edellisille sukupolville katkera, mikä on kirjan jonkinlainen lähtöoletus. Toisin kuin päähenkilölle, työ tuo minulle mielekästä sisältöä elämään, arvostan terveyttä enemmän kuin ideologista selkeyttä, sosiaaliset piirit ja yhteiskunta eivät ahdista.

Jos olisin lukenut tämän, kun olen ollut 17, ymmärtäisin paatosta paremmin, pyörisin siinä, välittäisin siitä enemmän. Ja paatoksellinen Rakkaus, niinku todella on, vaikka sen lukisi tekstin eri tasojen mikromanageroimisen, moniäänisyyden simulaation ja muun jälkimodernin kirjallisuusteorian kautta.

Olen liian maalainen. Kirjan kuvaamat ongelmat lakkaavat pohdituttamasta, kun ei seuraa aikaansa eikä teeskentele elävänsä samassa maailmassa kuin moni kulttuurista mediaan kirjoittava. Omat vanhat ajatukset paljastuvat postmodernin akateemisen jargonin pilaamiksi.

Sitten mustat homesienet rapistuvat pois, tilalle syntyy jotain muuta, raakaa. Todellisuus on vähemmän pirstoutunut kuin akatemiasta katsoen näyttää.

Minusta on tullut pelätty tunneihminen, joka karrikoidaan passiiviseksi älykkyyden vastustajaksi. Pidän siitä, että jokin saa minut hyvälle mielelle, teen kivoja asioita mielijohteesta. En koe velvollisuutta kiinnostua päivän puheenaiheista.

Kerettiläisesti ajattelen, ettei kovasti manattu yhteiskunta ole niin sairas ja kalpea kuin ajatellaan. En tietenkään väitä kaiken olevan hyvin, mutta tunne kaiken kurjuudesta syntyy myös, kun puhutaan jatkuvasti kaiken kurjuudesta.

Sairastunut on asenne, joka ironisoi jatkuvasti, vaikka vikisee samalla vain kaipaavansa rakkautta; se, joka on syntynyt pakkosyötetystä jälkimodernismista ja joka ottaa Jean Baudrillardin kaltaiset huuhaamiehet aivan liian tosissaan.

Olen itsekin joitain vuosia sitten lukenut innoissani huru-ukkoja, Žižekejä, Bartheseja, sun muita, kai koska ajattelin sen kuuluvan sivistykseen. Todella sivistynyt valikoi paremmin kuin minä tein.

Halusin vain kuulla sanoja, joita olin ajatellut itse valmiiksi, tulla opetetuksi helpolla tavalla näennäisen monimutkaisista asioista ajattelematta totuudellisuutta tai hyvää, paikkaani kokijana tässä todellisuudessa.

Ajatus kaikenlaisista rakenteista olisi hyvä ahdistuksen purkaja, jos se ei itse aiheuttaisi ahdistusta. Käsitteen ”rakenne” vaikeus on, että se on voittamaton niin kauan, kun sitä ajattelee tai siitä kirjoittaa. Ulkoa annettua ei voi koskaan purkaa minuuden välineillä.

Myös tämä on kirjan päähenkilön ongelma. Se voisi olla kiinnostavaa. Valitettavasti asetelma ei tuo mitään uutta. Kirjoitus on kliseistä ja omahyväistä, Suomessa uutta, muun maailman mittapuulla väsynyttä.

Mietinkin, että onko kirjan vastaanotossa tehty kauttaaltaan virhe, jota myös itse toistan; ehkei tämä olekaan mikään samastumiskoe vaan peili, jonka on tarkoitus satirisoida postmodernia kirjoitusta ja varoittaa median luomien mantrojen toistelusta.

En vain jaksanut, Rakkaus, niinku jäi kesken, niinku jossain 200 sivun kohdalla. Selasin loput silmäillen ja luin tarkemmin viimeiset noin 50 sivua. Kirja päättyi tismalleen niin kuin ajattelin sen päättyvän. Todellisuus on kirjallisuutta rikkaampaa.

Jos pitää keskiluokkaisten valkoisten miesten maailmantuskasta kirjoittamista itsessään huonona asiana, lisätty metan ja ironian kerros ei helpota oloa. Nakkikioskilla turpaan toisia hakkaava öykkäri ei ole vähemmän mulkku ymmärtäessään täysin mitä tekee, päinvastoin. Tiedostaminen ei tee yksin mistään nokkelampaa, positiivista tai kirjallisempaa.

Asiaa ei auta myös edellisen tekopyhyyden kerroksen tiedostaminen tekstissä. Ydin on jatkuvasti sama.

En näe valkoisten miesten tilityskirjallisuutta itseisarvoisesti kauheana, koska pidän ihmissielua jakamattomana ja kokemuksiltaan arvokkaana riippumatta siitä kenen ulkokuoren sisälle se on piilotettu, vaikka hienoa on, ettei vain yhdenlainen ryhmä dominoi kirjallisuuskenttää.

Jos angsti kiinnostaa, paremmin kirjoitettuja opuksia löytyy pilvin pimein. Tai hyviä elokuvia, kuten Lindsay Andersonin pian 50 vuotta täyttävä If… (1968).

Rakkaus, niinkusta tulee paha mieli, ei ”hyvällä tavalla paha mieli”, jolla puhekielessä tarkoitetaan pohjimmiltaan ”kasvattavaa” kärjistetyn luterilaisessa mielessä.

Joillekin kumpi tahansa pahan mielen ilmentymä on saavutus. Jos kuitenkin ajatellaan, että taiteella ei voi olla tehtävänä vain valistaa, ei kenelläkään ole syytä lukea ahdistavia kirjoja yksin kuvitellun sivistyksen nimissä.

Lohdullisena koen, että onneksi monilla meistä on toisemme ja hyvät asiat. Minun tapauksessani jälkimmäistä on tätä parempi kirjallisuus.

Extracting the Stone of Madness: Poems 1962–1972

Extracting the Stone of Madness

Alejandra Pizarnik (1936–1972) oli argentiinanukrainalainen runoilija, jonka töihin törmäsin jokin aika sitten etsiessäni Roberto Bolañon innoittamana jotain uutta latinalaisamerikkalaista luettavaa.

Pizarnik ehti julkaista eläessään 8 kokoelmaa, joista Extracting the Stone of Madness (2016) sisältää niin alkuperäiskielellä kuin Yvette Siegertin englanniksi kääntämänä kolme niistä (Works and Nights, Extracting the Stone of Madness, A Musical Hell, joita pidetään hänen olennaisimpina töinään; 1965, 1968, 1971) ja joukon kokoelmien ulkopuolella julkaistuja runoja.

Hän oli muun muassa Octavio Pazin ja Julio Cortázarin ystävä. Kuten moni aikansa älykkö, hän vietti aikaansa Pariisissa, jossa haisteli kansainvälistä ilmaa ja käänsi aikansa merkittäviä kirjailijoita.

Valitettavasti hän kärsi elämästä. Pizarnik käytti amfetamiinia. Hänellä oli huono itsetunto, jota siivittivät taipumus änkytykseen ja ajatus omasta rumuudesta. Huumeiden käytön myötä lisääntyivät unettomuuden oireet.

36-vuotiaana Pizarnik teki itsemurhan lääkkeillä – eli taas yksi kirjailija, joka on tappanut itsensä ja jota käsitellään tässä blogissa.

SHAPES AND SILENCES

Tensed hands confine me to exile.
Help me not to ask for help.
They want to dusk me, they plan to death me.
Help me not to ask for help.

En tiedä, mitä Pizarnik, vuosikymmeniä sitten kuollut aivan eri kulttuurista tullut runoilija, mahtaisi ajatella, mutta hänen kärsimyksensä on runojen kautta tuonut minulle yllättävää lohtua, jota en ole nähnyt niissä aiemmin.

Masentuneen maailma on kaventunut. Tuskaa on vaikeaa kuvailla, se on kuin yrittäisi ilmaista samanlaisena toistuvaa luuppia sanoilla, jotka eivät ole koskaan tarpeeksi tarkkoja.

Mitä kenellekään tarkoittaa se, että sydämen ympärillä on tiukkaan puristettu nyrkki? Se ei tarkoita mitään kielikuvaa, vaan vahvaa fyysistä tunnetta, jota siivittävät pakkomielteisen negatiiviset ajatukset.

Liian mielikuvituksellinen lähestymistapa mystifioi liikaa tunnetta, joka yksinkertaisesti vain on olemassa. Valitettavasti jos niitä ei ole koskaan kokenut, ne jäävät vastaanottajalla kuvittelun ja empatiakyvyn rajoihin.

Tämän kapean alan vuoksi masentuneiden ihmisten tekemä kirjallisuus on usein kliseistä käytetyiltä sanoiltaan ja siten kuin suunnattu tietylle, rajatulle yleisölle. Parhaimmat heistä, kuten Édouard Levé teoksessaan Suicide (2011), onnistuvat vähäeleisyydessään kääntämään tämän voitokseen.

Siihen pystyy myös Pizarnik, jonka tie on sanoilla leikittely, muutamista eri rivien kirjaineroista syntyvät merkitysten uomat.

Outoa kyllä, samaan olen pyrkinyt runoja hitaasti luodessani jo ennen sairastumistani. Etsin paluuta tunteisiin, runouden peruskuviin eli -sanoihin, yrittäen olla valumatta kliseisiin ja huonouteen.

Haaste on valtava. Olen julkaissut muutamia runojani myös tässä blogissa, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, ovatko ne edes luettavia.

Kun nuorisolla oli vielä tapana ilmaista itseään nettirunoilemalla eikä ottamalla kuvia bikinirajoistaan, oli monissa yksinäisyyttä ja aivokemioiden pyörimistä ilmentävissä runoissa samaa tunnelmaa kuin Pizarnikin teoksissa, vaikkakin hioutumatta.

Pizarnikilla tuuli, sade, hauta, itsemurha, putoaminen, pimeys ja muut sanat tulevat käytetyiksi sen kummemmin häpeämättä ja toistettuina, sanat joita moni nykyrunoilija kavahtaa jo lähtökohtaisesti.

Listening to the sounds of falling water in my dream. The words fall like the water — I fall. Drawing the shape of my eyes in my eyes; swimming in my waters and telling myself of my silences. All night long, waiting for language to configure me, I am thinking of the wind that whirls toward me and stays in me. All night long, I have been walking in an anonymous rain. I was given a silence filled with shapes and apparitions (you say). And you keep running, as unconsoled as a bird alone in the wind.

Pizarnik ei kirjoita rikkoakseen muotoa vaan ilmaistakseen itseään. Myös tätä pidän viehättävänä, kaivattuna. Vaikka arvostan modernin kielirunouden tavoitteita ja lähtökohtia, minkä näkee esimerkiksi suomalaisista suosikkirunoilijoistani, on merkityksellisintä minulle lukijana ollut raikkaana tuntuva tunne, jonka toivon voivani edes kerran joskus tavoittaa itsekin kirjoittamalla.

Lowry Pressly kirjoitti Los Angeles Review of Booksissa kokoelmasta seuraavalla, erittäin osuvalla tavalla:

Pizarnik’s poems offer, as she once put it, the “precise expression of a profuse state of confusion.” Her particular style of confession does not reveal secrets but instead brings to life the tension between the necessity and the inability of adequately expressing interior states.

Pizarnik matkustaa teksteissään syvälle pimeään. Kuten Pressly huomioi tekstissään, tässä ei ole mitään romanttista. Perillä pimeässä ei odota juuri muuta kuin kirjallisuutta, mutta asia voisi olla paljon huonomminkin.

Onni ja liberalismi

Onni ja liberalismi

Ovatko ihmiset onnellisia saadessaan valita eli ollessaan ainakin näennäisesti tasa-arvoisimmillaan, siis vapaita yksilöitä?

Luin ruotsalaisen Lena Anderssonin kolumnien suomennoskokoelmaa Enpä usko (2016). Naapurimaassa kiitellyn ja kiistellyn Anderssonin aatemaailmassa on paljon vaikutteita yhdysvaltalaisesta yhteiskunnallisesta ajattelusta. Valtio on epäilyttävä, holhousyhteiskunta ei eroa totalitarismista, yksilönoikeudet ovat merkittäviä ja tosia ja niihin kuuluu oikeus omistaa.

Kirjoittajana Andersson ei koskaan erikseen korosta olevansa libertaari. Luulen tämän johtuvan siitä, että hän pyrkii välttämään leimautumista uskottavuuden nimissä, mikä on täysin ymmärrettävää. Valitettavasti tekstin kieli on muissakin paikoissa tarpeettoman koukeroista Anderssonin välttäessä ideologioiden ja yhteiskunnallisten liikkeiden nimiä.

Hän esittää väitteitä mutta kaihtaa liiallista suoruutta, mikä hämää lukijaa: Mitä oikeastaan luinkaan? Siltalan sivuilla mainitaan Anderssonin laittavan itsestäänselvyydet päreiksi, mutta hyperbola vaatisi taakseen tekstiä, joka on dynamiittia eikä venkoilua. Suomesta vertailukohdaksi käy Matti Apunen, mutta Apunen on ärsyttävimmilläänkin tarpeeksi suora ja ymmärrettävä.

En aio sen syvällisemmin analysoida kirjaa vaan palaan alun kysymykseen. Anderssonin kolumneissa toistuu johtoajatus: Vapaus on kaunista ja totta. Ihmiset ovat onnellisimmillaan voidessaan valita vapaasti ilman yhteiskunnan puuttumista. Tässä ajatusmallissa esimerkiksi sosiaaliturva on haitallinen väliintulo, koska se rajoittaa niin auttajien kuin autettavien vapautta ja ”orjuuttaa” keskiluokan auttamaan köyhälistöä, jolloin orjista tuleekin herroja, eikä mikään muutu.

Vapauden ja onnellisuuden suhde kiinnostaa minua, koska valinnanvapaus on kaikkien liberaalien ideologioiden takana. Liberaalit ideologiat taas pyrkivät mahdollisimman kattavaan onnellisuuteen. Onnea ei voi aukottomasti laskea, mutta tutkimuksia siitä on tehty. Luin YK:n tilaaman kansainvälisen onnellisuusraportin vuodelta 2017, siis juuri sen, jollaisia on tehty vuodesta 2012 alkaen ja joista tehdään vuoden välein uutisotsikoita myös täällä Suomessa.

YK pitää laillani onnellisuutta merkittävimpänä mittarina yhteiskuntien onnistumiselle. Raportti on koostettu pyytämällä arviot tuhannelta ihmiseltä jokaisesta tutkimukseen osallistuneesta valtiosta. Kansalaiset ovat siis itse saaneet arvioida onnellisuuttaan ja syitä siihen. Lista käsittää 155 valtiota. Alimpana Keski-Afrikan tasavalta, ylimpänä Norja. Suomi löytyy sijalta viisi.

Raportti on tulkinnanvarainen. Tiivistäisin sen kuitenkin näin: Se ei vahvista yksilönvapauden ja onnellisuuden välillä olevan suoraa yhteyttä yksituumaisella tavalla, jossa onnellisuus olisi vain kiinni yksilöiden periaatteellisista vapauksista. Tasaisesti onnellisimpien valtioiden kärjessä keikkuvat Pohjoismaat eivät ole klassisen liberaaleja ja yksilön oikeuksiin keskittyviä vaan sosiaalidemokraattisia yhteisöjä, joissa valtiolla on vahva mutta ei liian vahva rooli kansalaisten arjessa.

Itse asiassa yksilön mahdollisuuksille tehdä valintoja on annettu mittauksessa toki tärkeä mutta vertailussa pieni osa verrattuna elinajanodotteeseen, bruttokansantuotteeseen ja sosiaalisiin turvaverkkoihin.

Ihmisille on aivan yhtä merkittävää ellei merkittävämpää tieto siitä, että heistä pidetään huolta joko sukulaisten, ystävien tai valtion toimesta, jos he tippuvat pohjalle kuin se, että he saavat esimerkiksi ilmaista estoitta sananvapauttaan.

Klassisen liberalismin näkökulmasta holhoaminen on pois ihmisiltä, koska siinä yksilöt joutuvat mukautumaan ryhmien tahtoon. Tämä on moskaa, joka käy ihmisen luonteen sosiaalista puolta vastaan. Mitä merkitystä on sellaisella valinnanvapauden ihanteella, jonka ainoa kultainen päämäärä on onnellisuuden sijasta ideologian itsensä toteutuminen?

Suora lainaus raportista:

How do answers to the freedom question relate to the social foundations of happiness? In some ways the freedom and social support questions cover different but tightly related aspects of the social fabric. To feel secure, people need to feel that others care for them and will come to their aid when needed. To some extent, being in such a network of usually mutual obligations sets limits on each person’s freedom to make life choices freely, as the interests of others must always be borne in mind. It is apparent from our results that both features are important for a good life. It is also clear from the data that these different aspects need not conflict with each other, as the most successful societies are ones where both measures of the social fabric are strong. Indeed, some of the features of the social fabric that reflect its ability to care for people, in particular the health and education systems, also serve to level out the differences in life opportunities that affect the breadth and reality of the life choices open to each individual. For example, some Northern European countries ranking high in both social support and life-choice freedom have education systems that combine high average success while also narrowing the gaps in performance, and hence future life choices, between children raised in homes with very different levels of parental education.

Tätä ei voi kyllin alleviivata. Siinä se lukee, ja kyse lienee niin tieteellisestä raportista kuin ihmistieteiden tapauksessa voi olla. Ideologia tekee kuitenkin ihmeitä. Joukossamme riittää heitä, joiden mielestä olisimme todella onnellisia, vielä onnellisempia kuin nyt olemme, kallistuessamme keskitieltä jompaan kumpaan suuntaan.

Valinnanvapaudelle annetaan liberaalissa kulttuurikritiikissä suurin rooli, ja sen rajoilla spekuloidaan. Yksilöiden oikeuksien rinnalla mukaan on hivuttautunut myös pettymys järjestelmää kohtaan, joka on naamioitu byrokratiakritiikiksi. Olisiko liberaalien aika kääntää kelkka, tehdä yllättävä siirto ja omia se alue, joka perinteisesti mielletään konservatiiveille, siis kohdistaa katse myös vahvan yhteisön suomiin etuihin?

Elle

Elle

Ellen (2016) ensimmäinen kuva alkutekstien jälkeen on harmaa kissa, joka katsoo, kun maassa makaava Michèle Leblanc (Isabelle Huppert) raiskataan väkivaltaisesti. Katsoja säästyy suurimmalta osalta graafista kuvastoa.

Kissa ei ole vain nokkelaa kuvituskuvaa. Nelijalkaisen ulkoa sisään päästäminen on mahdollistanut väkivallan tapahtumisen, ja se minkä katsoja tulkitsee eläimen välinpitämättömyydeksi näkyy myöhemmin ihmisten keskinäisessä käyttäytymisessä.

Paljastan tässä tekstissä koko elokuvan, minkä ei pitäisi tulla lukijoille yllätyksenä, mutta mainitsen sen silti. Michèle ei ole kuka tahansa satunnainen uhri. Uran hän on luonut kirjakustantamoissa ja siirtynyt sittemmin videopelialalle parhaan ystävänsä Annan (Anne Consigny) kanssa.

Michèle on tunnetun joukkomurhaajan lapsi, jonka kuvan roskalehdistö on julkaissut vuosikymmeniä aiemmin. Isänsä varjossa elänyt tytär on saanut sietää vuosikymmenestä toiseen ihmisten pahoja katseita. Hänet televisiosta tunnistanut nainen kaataa kahvilassa ruoat hänen päälleen ja syytää loukkauksia.

Huono kohtelu on jättänyt häneen jälkensä ja luo elokuvan jännitteen. Katsojalla on syytä epäillä Michèlessä olleen jotain vialla jo ennen raiskausta. Hän on dominoiva, oman tiensä raivannut ja läheisensä henkiseen yliotteeseen napannut nainen, joka tietää mitä tahtoo.

Tunteeton hän ei ole, mutta hänen reaktionsa käyvät odotuksia vastaan. Ei ole sattuma, että Michèlen sukunimi on Leblanc. Katsojalle hän on valkea paperi. Isabelle Huppertin sopivasti annosteltu roolisuoritus vain korostaa tulkintaa.

Näin siis voi ajatella. Elokuvan nähtyäni ja sitä ajateltuani olen päätynyt toiseen johtopäätökseen. Mielestäni Michèle on elokuvan tasapainoisin henkilö. Hänen tyyneytensä ja kykynsä hallita elämäänsä tuntuvat katsojista poikkeuksellisilta, koska niitä ei yhdistetä feminiinisyyteen.

Elokuvissa tällaiseen tyyneyteen eivät pysty edes sankarittaret, joilla on suhteellisesti mitattuna huomattavasti vähemmän murheita. Uhrille pedatun aseman väistäminen ja suoraan asiaan meneminen ovat kliseisesti maskuliinisia piirteitä, joita ihaillaan miehissä ja vierastetaan naisissa.

Ohjaaja Paul Verhoeven on tunnettu siitä, että hänen elokuvansa käyvät katsojan kanssa metatason keskustelua, jossa oletukset ja kyky lukea valkokankaan informaatiota laitetaan koetukselle. Starship Troopersia (1997) osattiin (hädin tuskin) lukea satiirina oikeistolaisesta jingoismista. Showgirlsiä (1995) taas ei osattu lukea, vaikka se on pohjimmiltaan Starship Troopers erotiikan maailmassa. Yhdysvaltalaisten on kenties vaikeampi tunnistaa, kun heidän seksuaalisille pakkomielteilleen irvaillaan.

Odottaessaan Michèleltä rauhoittavaa ja emotionaalisesti tyydyttävää uhrin reaktiota, edes yhtä kyyneltä, katsojat heijastavat häneen samoja odotuksia kuin elokuvan esittämät niin sanotut hyvät ihmiset, jotka ovat tuominneet Michèlen jo lapsena yhden roskalehdistön valokuvan takia ja kokevat oikeudekseen soimata häntä julkisesti.

Vastaavasta ei tarvitse etsiä esimerkkejä kaukaa. Ulvilan surman oikeudenkäyntien yhteydessä taivasteltiin loputtomiin, miksi Anneli Auer ei itke jatkuvasti kokemaansa tragediaa. Lehdistössä ja yleisön keskuudessa tätä pidettiin merkkinä epäinhimillisyydestä.

Keskustelin erään silloisen opiskelutoverini kanssa tapauksesta. Tuolloin hän sanoi minulle, että ihminen, joka ei itke julkisesti, ei voi olla muuta kuin syyllinen. Niin Kafkaa että hirvittää! En jaksanut väittää vastaan.

Miten omasta moraalistaan ja ylemmyydentunnostaan varmalle yksilölle voi sanoa, etten itsekään olisi varma itkisinkö vastaavassa tilanteessa? Ehkä olisin liian väsynyt tai turtunut kaikkeen kokemaani. Tai ehkä – kuten Michèle – olisin päättänyt olla niin vahva, etten itke vain tyydyttääkseni muiden ihmisten sensaationnälkää.

Ero on siinä, että minun kohdallani tätä ei kysyttäisi, koska olen mies. Kukaan ei ole ihmetellyt sitä, miksi Jari Aarnio ei ole itkenyt, vaikka hänen elämänsä on loputtomiin kestävän poliisitutkinnan aikana varmasti pirstottu alkutekijöihinsä, syyllinen tai ei. Kun taas nainen joka ei itke on noita.

En välitä Bechdelin testeistä tai muista sisällön ohittavista mekaanisista mittareista, mutta korvaani särähtää aina, kun nainen joka vaatii asioita on elokuvan katsojille vain ärsyttävä ämmä. Yhtä vahvatahtoisesta miehestä ei käytetä lainkaan samanlaisia solvauksia.

Tätä tekevät myös naiset toisilleen, joten kyse ei ole yksin maskuliiniklubin pelkotiloista. Puhumattakaan elokuvien ulkopuolisesta maailmasta, jolloin tämä kaksinaismoralismi tuntuu vielä pahemmalta. Erityisesti ilmeet happanevat, jos nainen on pienikokoinen ja epäonnekseen kimeä-ääninen.

Elle on monista varmasti inhottava elokuva, koska se välttää uhrin muotokuvan rakentamisen. Tai oikeammin ei vältä. Michele on tietysti rikoksen uhri. Hän ei vain uhriudu toisin kuin ajan trendi vaatii. Hänen ei näytetä korostavan pahaa oloaan tai oikeuttavan mitään kokemuksillaan, vaikka ne ovat olleet epämiellyttäviä.

Hän ei edes ilmoita poliiseille, koska ei luota heihin eikä halua jälleen uutta julkisuusryöppyä osakseen. Hän kerää itsensä nopeasti, palaa takaisin työhön ja ryhtyy asian käsittelyyn omalla tavallaan. Michèlen pinnan alla tapahtuu jatkuvasti asioita, vaikka ulkoisesti hän ei suostu tyydyttämään kenenkään sensaationnälkää.

*

On ehkä turhaa tässä vaiheessa korostaa, että elokuva ei kerro vain raiskauksesta, mutta alleviivaan sitä vielä varmuudeksi. Sen aihe ovat miehet ja naiset, heidän seksuaalisuutensa ja keskinäiset suhteensa. Tuttua Verhoevenia jo Alankomaiden esikoistöistä lähtien.

Esimerkiksi voidaan ottaa Michèlen työpaikka. Videopelejä suunnitteleva firma on mieskeskeinen. Lähes kaikki ovat nuoria. Suurin osa nörttimisogynisteistä inhoaa Michèleä, koska tämä on kova pomo. Siis, jälleen, hänessä on piirteitä, joita ihailtaisiin miesjohtajassa mutta joita kavahdetaan naisessa. Loput taas projisoivat häneen ihastustaan.

Firman kehityksessä oleva peli sisältää väkivaltaisen raiskauskohtauksen, joka näyttää kontrastina aivan muulta kuin elokuvassa jo nähty, siis naurettavalta pornolta. Michèle itse myöntää, että videopelialan tarkoitus on tuottaa laskelmoivaa lööperiä kohderyhmälle, joka ei ole kiinnostunut älyllisyydestä. Ei tarvitse erikseen sanoa, mikä tämä kohderyhmä on.

Michélen lähipiirissä taas ovat äiti, poika, ex-mies. Äiti Irène (Judith Magre) on seksuaalisuutensa huippukautta elävä ja botoxilla itsensä kyllästänyt rouva, joka viettää eläkepäiviään gigoloiden seurassa. Säntillinen Michèle pitää äitiään häpeällisenä ja epäluotettavana, mutta käy kuuliaisesti tapaamassa tätä. Poika Vincent (Jonas Bloquet) on saamaton tohvelisankari, jonka tyttöystävä Josie (Alice Isaaz) jyrää jatkuvasti. Ex-mies Richard (Charles Berling) taas on poikansa varttunut versio, keski-iän kriisiä elävä älykkö, joka ei saa julkaistua suurta teosta ja kaipaa naisilta vain oman maskuliinisuutensa pönkitystä.

Michèlen paras ystävä Anna on perustanut videopelifirman hänen kanssaan. Anna on luultavasti tarinan sympaattisin hahmo, minkä takia katsoja voi tuntea ristiriitaisia tunteita, koska Michèle makaa salaa Annan epämiellyttävän Robert-miehen (Christian Berkel) kanssa. Keskushahmoista viimeiset ovat Michélen naapurit, hartaan katolilainen Rebecca (Virginie Lefira) ja hänen aviomiehensä Patrick (Laurent Lafitte), joka on Michèlen raiskannut mies.

Ennen raiskaajan paljastumista kirjaimellisesti kuka tahansa elokuvan miehistä olisi voinut olla rikollinen. Jopa Michèlen oma poika, joka on epäilyjen ulkopuolella, osoittaa reagoivansa vaikeisiin emotionaalisiin tilanteisiin raivolla ja väkivallalla.

Miehet ovat järjestään viettiensä viemiä lapsia. Xboxia pelaava ja pikaruokalassa töissä oleva Vincent ei suostu edes myöntämään, että Josien synnyttämä vauva ei ole hänen, vaikka ihonväri on huomattavan tumma. Hän on lapsellisen iloinen tekemästään jäätelöannoksesta, vaikka se on syntynyt kirjaimellisesti vipua vääntämällä.

Richardilla on pelkkiä huonoja ideoita kertomuksiksi ja hän vokottelee joogaavaa nuorta feministiä, joka luulee sukunimien samanlaisuuksien perusteella Richardia toiseksi kirjailijaksi.

Robert saapuu Michèlen työpaikalle Annan ollessa poissa ja laskee toimistossa housut kinttuihin kuin mikäkin kiimainen idiootti. Naiset ovat elokuvassa vahvoja – eivät välttämättä sen miellyttävämpiä ihmisiä mutta selvästi enemmän selviytyjiä miesten tumpeloidessa tiensä elämän läpi.

Ei ole ihme, että Verhoeven sanoi, ettei elokuvaa olisi voinut tehdä Atlantin toisella puolella. Moralistinen seksuaalipolitiikka olisi tehnyt sen mahdottomaksi. Elokuvaa olisi – ja on – syytetty Yhdysvalloissa esimerkiksi machofantasiaksi.

Ollaan tilanteessa, jossa vaikuttaa siltä, että mies ei voi tehdä älykästä elokuvaa, jossa on mukana raiskaus. Eikä miespuolisten mielipiteitä mielellään kuunnella asiasta, kuin mies ei voisi joutua raiskatuksi. Eli jos haluaa lohduttaa itseään, voi minunkin kirjoitukseni jättää tällä perusteella huomiotta.

Tästä kehityksestä on syyttäminen yhdysvaltalaisen elokuvan historiaa, jossa raiskausta on käytetty kaksinaismoralistisena viihteenä. Katsojien kiihottamisen jälkeen on rikollisille tarjoiltu vertauskuvallista tulta ja tulikiveä, jotta jokainen on voinut poistua teatterista tyytyväisenä. Aiheen käsittely on nykyisellään erityisen vaikeaa kypsemmissäkin elokuvissa cineman ulkopuolisen maailman jakautuessa mustavalkoisiin liberaalien ja konservatiivien leireihin.

Mutta mitä suhtautumisesta kertoo, että niin moni olettaa elokuvaan osallistuvan tärkeän naisen olevan vain vahvan ohjaajamiehen tahdoton nukke? Isabelle Huppert on 64-vuotiaana roolissa, jota useimmille hänen ikäisilleen ei tarjottaisi ja jota hänen asemassaan ei edes täytyisi ottaa vastaan.

Toki tarjouksen voidaan sanoa johtuvan siitä, että Huppert on ikäistään nuoremman näköinen; tässäkin hän esittää noin viisitoista vuotta itseään nuorempaa hahmoa. Siitä huolimatta eläkeikäisen rouvan esiintyminen näin kiinnostavassa ja poikkeavassa roolissa on itsessään huomionarvoista. Huppert tuo rooliin kokemusta ja arvokkuutta, joka monella nuoremmalla näyttelijällä ei ole.

Yhdysvaltalaisessa elokuvassa Michèlen äiti Irène taas olisi vain humoristinen omituisuus, jonka viihtymistä nuorten miesten seurassa pidettäisiin hassuna kevennyksenä. Verhoevenin käsittelyssä hän on oikea ihminen, jolla on tunteet ja syynsä.

*

Tietysti on otettava huomioon vastalauseet, koska ne eivät ole tuulesta temmattuja. Esimerkiksi Richard Brody kirjoitti The New Yorkeriin elokuvan olevan epäonnistunut. Brody on kieltämättä monessa asiassa jäljillä. Raiskaus on yksi halvimmista jännityksen luomiseen käytetyistä ratkaisuista elokuvissa jo mainitun kaksinaismoralismin tähden. Harvaa raiskausta näytetään tarpeeksi epämiellyttävänä. Kuvasto on usein tarpeettoman seksualisoitua, pornosta tuttua.

Mukailen seuraavassa sarjakuvakäsikirjoittaja Alan Moorea, jota syytettiin takavuosina siitä, että monissa hänen sarjakuvissaan tapahtuu raiskauksia: Nimenomaan raiskaus on tietyssä erityisasemassa. Kuolemaa käsittelevät vitsit ovat sallitumpia kuin raiskausta käsittelevät. Ajatus raiskauksesta ”kuolemaa pahempana kohtalona” on suoraa perua moralisoivalta, viktoriaaniselta ajalta, jolloin uhria syyllistettiin nykyistä huomattavasti tuntuvammin.

Vaikka raiskaus on iljettävä, kaamea rikos, on kuitenkin vahingollisella tavalla moralistista vihjata sen olevan kaameampi rikos kuin murha ja kohdella sitä toisin periaattein. Asenne antaa raiskauksen uhrin epäsuorasti ymmärtää, että olisi parempi jos hänet olisi tapettu. Kun taas raiskauksen kokeneiden lohtu useimmiten on juuri se, että ainakaan he eivät kuolleet.

Luvut ovat myös surullisia. Raiskauksia ja muuta hyväksikäyttöä tapahtuu huomattavasti enemmän kuin murhia. Silti viihteessä makustellaan vapaasti mitä groteskeimmilla murhilla, mutta siitä halutaan siivota oikeassa elämässä huomattavasti yleisempi seksuaaliväkivalta pois, vaikka se antaisi realistisemman kuvan todellisuudesta. Ollaan oudossa tilanteessa, jossa tappamisella mässäilyä pidetään eskapismina mutta todellisuutta liian läheltä liippaava väkivalta on aiheena tabu.

Ellen väkivallassa ei ole mitään erotisoitua. Se kuvataan epämiellyttävänä ja kliinisenä. Uhrin kimppuun hyökätään hänen kotonaan. Tekijä on tuttu naamiostaan huolimatta. Rikollisen kasvoista ei pilkistä syyliä, ja hänellä ei ole kyttyrää. Siviilissä hän on arkinen ja elokuvan muihin hahmoihin verrattuna miellyttävä mies.

Mikä tärkeintä, hänen tekojaan ei selitellä tarpeettomalla psykologisoinnilla. Luultavasti hän toimii niin kuin toimii, koska on kiihottunut ja haluaa seksiä. Mikä on, valitettavasti, yleisin syy raiskauksille, ei mikään vinoutuma rikollisen henkilöhistoriassa. Siis kulttuurinen ja biologinen, ei psykologinen ongelma.

Haluan nostaa esille Richard Brodyn lähtökohdan, koska se on mielestäni heppoisasti tulkittu ja haluan selventää omaa näkemystäni sen kautta. Hän kirjoittaa:

A wealthy self-made middle-aged businesswoman, Michèle Leblanc (Isabelle Huppert), the founder of a video-game company, is raped by an unknown assailant and then ends up pursuing an affair with him.

Tämä on tulkinta, jota elokuvan ei voi sanoa tavuttavan katsojalleen. En voinut elokuvan tarjoaman kuvan ja äänen perusteella tehdä näin suoria johtopäätöksiä. Michèle on monimutkainen hahmo, joka kiihottuu sadomasokismista ja masturboi vakoillessaan naapuriaan, mutta mitä tällainen himo lopulta todistaa paitsi oman olemassaolonsa? Fantasia ja rikos noudattavat eri lainalaisuuksia. Katsoja ei tiedä onko Michèlen pohjimmaisena motiivina lopultakin vain kosto – joka on tietysti parhaimmillaan kylmänä.

Brodyn teksti jatkuu viitaten Verhoevenin uraan laajemmin:

His films’ ambiguities and counter-clichés don’t so much challenge verities as muddy conspiratorial waters; it’s a cinema of disinformation masquerading as transgression. What’s more, far from being a view of a strong woman who acknowledges and acts on her desire, “Elle” is a story of a lifelong victim, a character so exceptional and troubled that it thrusts both her desire and her actions into the realm of the anecdotal, the pathological, and the ridiculous.

En ymmärrä ensimmäistä huomiota. Transgressio voi hyvin olla moraalin ja tiedon varmuuden hälventämistä. Oikeastaan lain ja moraalin kannalta mikään ei voisi olla transgressiivisempi akti kuin ehdottaa asioiden olevan – ei niinkään relativistisia kuin – epämääräisiä.

Toinen kohta on pohtimisen arvoinen ja ainakin pinnalta vahvempi huomio. Tässä on Brodyn tekstin perusajatus, jota hän päätyy toistamaan: Michèle ei ole vahva itsenäinen nainen vaan hän vain reagoi epäterveesti kokemiinsa vääryyksiin. Tämä on varsin vapaa tulkinta, jonka voi hyvin nähdä myös toisin. Koen Michèlen vahvaksi nimenomaan kyvyssään pärjätä ja elää elämäänsä omilla ehdoillaan vastauksena koetuille kauhuille.

Mitä muuta selviytyminen on kuin reagointia jo koettuun hirveyteen? Myyttistä ”itsenäistä naista” ei ole olemassa kuin Hollywood-elokuvassa, jos oletetaan että termi tarkoittaa ihmistä, joka voi jättää koko menneisyytensä kerralla taakseen kuin perhonen kuoriutuessaan kotelosta. Oikeat ihmiset kantavat muistojaan sisällään. Selviytyminen on tarpeeksi pitkän etäisyyden ottamista muistoihin, jotta ne eivät hallitse elämää mutta tarpeeksi lyhyen etäisyyden pitämistä, jotta yksilö ei unohda, mikä hänet on määrittänyt ihmisenä.

On keino mikä hyvänsä, amerikkalaisen elokuvan tällä puolen impulssi selviytymiseen ei voi syntyä tyhjästä. Oikeaa tarinaa ei olisi, jos ei olisi isoa rikosta, jota voi elokuvan kontekstissa varsin hyvin kutsua kahleistaan riistäytyneeksi maskuliinisuudeksi.

Se, että Brody vertaa näyttelijänä Huppertia Meryl Streepiin on laukaisu hutiin. Vaikka Huppertin vaikutus ranskalaiseen näyttelyyn on varmasti ollut yhtä iso kuin Streepin yhdysvaltalaiseen, on todenmukaisempi vertailukohta esimerkiksi Sissy Spacek.

*

Näkemistäni Verhoevenin elokuvista Elle häviää vain Spettersille (1980) ja Robocopille (1987). Suosittelen teosta kaikille paitsi niille, joita aihe ahdistaa liikaa.