Avainsana: 2018

Muistiinpanoja elokuvista, 3

Muistiinpanoja elokuvista, 3

Slow West (Ohj. John Maclean; Uusi-Seelanti & Iso-Britannia: 2015)

Tämä revisionistinen western on liian ihastunut omaan erilaisuuteensa. Nuoren miehen etsintäretkestä kertova elokuva on esteettisesti irrallinen omasta tarinastaan ja uskottavista henkilöhahmoista, ylikorostunut aikeissaan kertoa joku pointti. Teinipoika Jay Cavendish (Kodi Smit-McPhee) on matkustanut Skotlannista Yhdysvaltoihin murhasta etsintäkuulutetun ihastuksensa Rosen (Caren Pistorius) perässä. Pojan mukaan lyöttäytyy Michael Fassbenderin tulkitsema palkkionmetsästäjä Silas, joka auttaa naiivia nuorukaista rahaa vastaan todellisena pyrkimyksenään naisen listiminen. Filmi pyrkii rikkomaan villin lännen myyttejä jo 60-luvulta tutuksi tulleella tavalla. Vaihtelun vuoksi olisi joskus kiva nähdä riobravomaiseen viihdyttämiseen pyrkivä uusi länkkäri, sillä monet spagut ovat onnistuneet revaroinnissa näitä uudempia arthouse-filkkoja paremmin. Vaikka viihdyin elokuvan parissa niin kuin ihan kelpo westernin parissa viihtyy, on erityisesti käsikirjoitus kömpelö jatkuvassa alleviivaavuudessaan ja tönkön runollisessa replikoinnissaan. Kai tämä on tarkoituksellista, sillä eivät nämä mitään oikeita henkilöitä edes yritä olla. Monet päähenkilöiden kohtaamat hahmot ovat käveleviä symboleja, nykyihmisiä jotka ovat eksyneet 1800-luvulle. Näin teoksessa sivutaan muun muassa alkuperäisasukkaiden kohtelua ja villin lännen myyttien turhuutta, kaikkia hyvin pintapuolisesti. Erikoisin ja kiinnostavin piirre on pääteema, maskuliinisen keskenkasvuinen pakkomielle naiseen, joka ei ole miehestä kiinnostunut. Valitettavasti tämä aihe jää ohueksi. Hahmojen psykologinen harmaus olisi hyvä kohdata kiinnostavien reaktioiden eikä kävelevien metaforien kautta, ja terrencemalickmainen pönöttäminen keskellä aavaa preeriaa naurattaa välillä tahattomasti. Fassbender äijäilee elokuvan läpi automaattimoodilla; ilahduttavaa on, että oikea teini-ikäinen näyttelee nuorta miestä tuoden rooliin sopivaa kulmikkuutta.

Parasite (Ohj. Bong Joon-ho; Etelä-Korea: 2019)

Parasite on niin tuore tapaus, että jätän suosiolla kertomatta juonesta muuten kuin suurpiirteisesti. Kriitikoiden hokema tämän vuoden Cannes-voittajasta on ollut, että ohjaaja Bong Joon-ho on suorastaan keksinyt oman genrensä yhdistäessään teoksissaan trillerin, komedian, kauhun tai scifin elementtejä. Tällainen visuaalisesti yhtenäinen mutta moodien osalta palapelimäinen lähestymistapa ei tietenkään ole elokuvahistoriassa tavaton, mutta sille harvemmin ojennetaan palkintoja siistiin asuun puettujen sosiaalisten draamojen tai kevytsurrealististen unikuvien sijasta.

Ohjaajalleen tyypillisesti Parasite on poliittinen, keskiössä luokkayhteiskunta. Köyhän, ankean betonilaatikon kellarikerroksessa asuvien Kimien perheen poika Ki-woo (Choi Woo-shik) saa rikkaammalta kaveriltaan vinkin hakea englannin kotiopettajaksi rikkaaseen Parkin perheeseen, joka asustaa äveriäiden suosimalla kukkulalla. Äiti (Chang Hyae-jin) ja isä (Song Kang-ho) kannustavat. Visuaalisesti taitava sisko Ki-jung (Park So-dang) loihtii feikatun todistuksen veljen taidoista. Rikkaiden Parkien todellisuudesta irtaantunut äiti Yeon-kyo (Cho Yeo-jeong) palkkaa Ki-woon vakuuttuneena tämän taidoista. Pian Ki-woo hakkaileekin perheen romantiikannälkäistä tytärtä Da-hyeta (Hyun Seung-min).

Agenttileffat mieleen tuovana komediana alkava huijaritarina ottaa tiukan käänteen, kun köyhille sataa mammonaa taivaalta mutta stigma pysyy. Köyhyyden voi haistaa, ja haju vetää viimeistään rajaviivan ihmisten välille. Kumpikin elokuvassa esitelty perhe on tavallinen, mutta elää Akira Kurosawan Taivas ja helvetti -elokuvan (1963) tapaan aivan eri maailmoissa, jopa eri korkeuksilla, vaikka samassa kaupungissa. Lisäarvoa tuo, että Kim ja Park ovat ensimmäiseksi ja kolmanneksi yleisimmät sukunimet Etelä-Koreassa – eli tässä verrataan korostetusti Korhosia ja Mäkisiä.

Moni Bongin elokuva käyttää taitavasti hyödyksi juonen yksityiskohtia, jotka saavat elokuvan edetessä entistä suurempia merkityksiä, ja foreshadowingia. Parasite on tästä hiotuin esimerkki. Sen ensimmäisiltä minuuteilta asti mukana on esineitä, sivulauseissa heiteltyjä huomioita ja designin yksityiskohtia, jotka vähemmän hiotuissa elokuvissa ovat olemassa vain luodakseen tunnelmaa. Parasite sen sijaan luo sekä tunnelman että merkityksiä. Se on klassista, hiottua trillerielokuvaa, jossa uusintakatselut palkitaan. Esimerkkinä voidaan mainita Parkien perheen asunnon itsekseen syttyvät ja sammuvat valot, joihin ei kiinnitä ensikatselulla huomiota, kunnes ne saavat myöhemmin elokuvassa yllättävän arvon.

CoinCoin and the Extra-Humans (Ohj. Bruno Dumont; Ranska: 2018)

Neljä vuotta edellisen Dumontin sarjan, P’tit QuinQuinin, jälkeen seuraa jatko-osa. Samat amatöörinäyttelijät esittävät edelleen samoja rooleja, myös tapahtumapaikka on sama pikkukaupunki. Tunaripoliisit Van der Veyden (Bernard Pruvost) ja Carpentier (Philippe Jore) saavat murhatapauksen sijasta tällä kertaa eteensä vierailijoita niin Afrikasta kuin ulkoavaruudesta. Bodysnatchers-tyyliin ulkoavaruuden vierailijat alkavat luoda kyläläisistä kopioita. Mukaan sotkeutuu myös QuinQuinista CoinCoiniksi muuttunut nuorukainen (Alane Delhaye), joka on menettänyt tyttöystävänsä naiselle ja liittynyt äärioikeistolaiseen puolueeseen. Dumont tekee hengellistä satiiria, jonka kohdetta voi olla vaikeaa paikantaa, koskatapahtumat ovat omituisia ja hahmot eksentrisiä. Katsojan epävarmuus syntyy siitä, että tapahtumat eivät pohdituta hahmoja ja jos jotain ihmeellistä sattuukin, siihen reagoidaan niin sarjakuvamaisella äimistelytuijottelulla, että tekijöiden tunnistaa pitävän pilkkanaan fiktion käsityksiä kiinnostavista juonen yksityiskohdista. Tapahtuvat rullaavat eteenpäin loogisesti mutta epätasaisella rytmillä ja lapsenomaisella logiikalla: ”Nyt nää menis tänne ja tää tapahtuis ja sit nää ei keksis mitä tekis ja sit tapahtuiski näin.” Siksi, niin kuin P’tit Quinquinin tapauksessa, CoinCoinin juonta on hankala ellei mahdoton ennakoida. Uudempi sarja on alleviivatummin komedia, ja Dumontin kamera rakastaa seurata Pruvostin ja Jorenin edesottamuksia, ilmeitä joita ammattinäyttelijät eivät uskalla yrittää ylitulkinnan pelossa. Gagit ovat kovin ranskalaisia, liittyvät pantomiimiin, toistoon, yllättävään slapstickiin, sanaleikkeihin, yleiseen auktoriteettien kädettömyyteen. Paikoin mieleen tulee mainio belgialainen piirretty Panique au village (2009). Sarjan lopetus on liikuttavan apokalyptinen, kumartaa Fellinille ja samalla rikkoo käsityksiä siitä, mitä äänellä ja kuvalla oikeastaan edes tulisi ilmaista. Tarinoitako muka?

Armomurhaaja (Ohj. Teemu Nikki; Suomi: 2017)

Katson näemmä paljon televisiossa viime aikoina esitettyjä elokuvia. Minkäs teet. Armomurhaajassa Veijo-niminen mekaanikko tappaa muiden ihmisten lemmikkejä, kun näillä ei ole munaa tehdä sitä itse. Paikallista eläinlääkäriä Veijon sivubisnes vituttaa. Asiat menevät nopeasti päin honkia, kun paikalliseen natsijengiin haluava perheenisä Petri yrittää päästä koirastaan eroon ja tuo sen Veijolle lopetettavaksi. Veijopa ei koiroa teloita vaan päättää ottaa sen lemmikikseen. Samalla Veijon vakavasti sairaan isän osastolla työskentelevä sairaanhoitaja Lotta rakastuu Veijoon, ehkä koska pitää tämän elukannirhaustoimintaa moraalisesti ylevänä tai sitten koska kuolema ja tappaminen kiihottavat. Armomurhaaja on tyypillinen suomalainen onnistunut elokuva: siinä on niin paljon hutilointia, ettei sitä voi pitää oikeasti hyvänä, mutta siinä on ideoita ja kuvia, jotka nousevat kokonaisuutta paremmiksi. Tekninen toteutus on perustasoa. Samat ongelmat vaivaavat Armomurhaajaa kuin monia muita Suomi-elokuvia: lujempiotteinen ohjaus toisi ryhdikkyyttä kokonaisuuteen, näyttelytyön taso vaihtelee todella paljon, käsikirjoitus on nokkela mutta rakenteeltaan tönkkö ja pienellä lisäajattelulla ohueksi paljastuva. Käytännössä viesti on, että ihmiset ovat alistavia elikoita ja eläimet viattomia, koska niillä ei ole mitään niin kieroutunutta kuin moraali tai kunnia. Vautsi. Päähenkilön motiivien selittely on typerä lässähdys, tämän ratkaisut psykologisesti huonosti rakenneltuja. Onneksi psykologisia perusteita rikotaan elokuvassa muutenkin niin paljon, että kokonaisuutena teos onnistuu väistämään liian helpot määrittelyt. Jari Virman uhittelevana luuseri-Petrinä on välillä tahallisen mutta useammin tahattoman hauska, yksi huonoimmista hetkeen näkemistäni suomalaisista roolisuorituksista. Myös Pihla Penttinen sivuroolissa eläinlääkärinä on hyvin jäykkä, mutta ei tämän roolissa mitään syvyyttä olekaan. Matti Onnismaa pelastaa pääroolissa hiukan nyanssitajunsa avulla, vaikka olen kyllästynyt kivikasvoisten ja kostavien miespäähenkilöiden katkeamattomaan jonoon elokuvassa kuin elokuvassa. Hannamaija Nikander on ihan hyvä valitettavan rajallisessa roolissa Lottana. Käsikirjoitusta pelastaa se, että tämä on niin outo ja jopa tahallisesti rajojen rikkomiseen pyrkivä elokuva; edukseen se ei tiedä onko genrefilmi vai jotain muuta. Elokuvan näkemys uusnatseista on nolostuttavan tyhmä ja kliseinen, lähes elokuvaan sopimaton, ja teoksen moraalinen monimutkaisuus korostuisi, jos kysymyksessä ei olisi niin selvästi antagonisteiksi tyypitelty ryhmä ihmisiä. Ulkomaisia katsojia tällaiset omituisuudet tuskin haittaavat, kun eivät ymmärrä suomea tai näe, mikä on omassa kulttuurissamme epäluonnollista. Armomurhaaja tuntuu elokuvalta, jolla on tähdätty ulkomaiden arthouse-piirien kulttisuosikiksi ja vitut suomalaisista. Mikä on ihan virkistävää. Mutta mikä siinä on, etteivät käsikirjoittajat ymmärrä luontevien kirjakielisten repliikkien vaativan parempia näyttelijöitä kuin Suomessa on tarjolla? Tämäkin teos on taas täynnä epämääräistä puhe- ja kirjakielen sekoitusta.

Eight Hours Don’t Make a Day, 1: Jochen & Marion (Ohj. Rainer Werner Fassbinder; Länsi-Saksa: 1972)

Eight Hours Don’t Make a Day debuts in America at an imperiled time to remind audiences what real political filmmaking is. Such filmmaking isn’t a Marvel movie or an Oscar hopeful that’s been dotted with talking points out of a politically fashionable think piece; it’s art that invigorates dialectic with artistic spontaneity and a sense of the human quotidian, revealing the exaltations, the hypocrisies, and the irresolvable mysteries of life.

Näin kirjoittivat Slantissa Chuck Bowen ja Ed Gonzales. En voisi olla enempää samaa mieltä. Kts. tämän kirjoituksen alussa mainittu Slow West. Oikeasti poliittiset elokuvat eivät kiinnosta tietysti ketään, koska politiikka on vaikeaa, tylsää ja muistuttaa elämän monimutkaisuudesta. Iskulauseiden ja memeettisten merkitsijöiden tunnistaminen riittää ja think-piecejä ja videoesseitä pulahtaa pintaan kuin ruumiita Aurajoesta. Ilmiöiden perässä kieli pitkällä juoksentelevat toimittajat, taiteilijat ja kirjailijat sekä heidän työnsä vanhenevat nopeasti ja lakkaavat merkitsemästä, koska he eivät tunnista populaarikulttuurin teoksiin upotettujen poliittisten meemien muodostavan vain yhden fiktiivisen fantasian osan. Maailma ei ole muuttunut hektisemmäksi, isot rattaat narskuvat aivan yhtä hitaasti kuin ennenkin. Ihmisten tarkkaavaisuus vain on huonontunut, koska se on tyystin riippuvaista rahaa takovien journalististen julkaisujen tahdista. On eri asia onko minkäänlaisella poliittisella elokuvalla mitään sijaa tässä maailmassa enää, mutta en nyt puutu siihen. Fassbinderin poliittisuus tuntuu kestävältä, vaikka tämä kommentoi aikansa Länsi-Saksaa. Tämän vuosia piilossa olleen minisarjan hienous ainakin ensimmäisen jakson perusteella on, että Fassbinder ei tee agitaatioelokuvaa, jossa julistetaan iskulauseita ja kerrotaan kuka on äänesi arvoinen. Pikemminkin ohjaaja näyttää tällaiset tilanteet arjen keskellä varsin koomisina vaikkakaan ei mitättöminä. Rummunpäristelyiden sijaan hän kertoo erään perheen ja näiden lähipiirin (työtovereiden, ystävien, rakastettujen) tarinan itselleen epätyypillisesti kevyellä ja sydäntä lämmittävällä otteella. Työn ja vapaa-ajan väliset suhteet esitetään niin kuin ne arjessa ovat; keskusteluina jotka ovat läsnä alituiseen, huvin ja rakkauden välissä. Mitään mullistavaa ei tapahdu. Silti teosta hallitsee tunne – nämä ihmiset ovat tavallisuudessaan tärkeitä. Fassbinder alkaa tässä vaiheessa puhjeta elokuvantekijänä kukkaan. Kuvalliset ratkaisut ovat mietittyjä ja hiottuja, elokuvallisia ja tyylikkäitä.

Muistiinpanoja elokuvista, 1

Muistiinpanoja elokuvista, 1

Kirjoitan joistain viime aikoina katsomistani elokuvista, en kuitenkaan kaikesta näkemästäni. Kuvassa Terence Stamp elokuvassa The Hit.

In a Year of 13 Moons (Ohj. Rainer Werner Fassbinder; Länsi-Saksa: 1978)

Olen katsonut viime vuoden loppupuolelta asti Fassbindereitä muutaman ystävän kanssa. Tavoitteenamme on katsoa ohjaajan kaikki työt. Osan elokuvista olen nähnyt aiemmin, osa on uusia kokemuksia. Fassbinder on hämmentävän tasalaatuinen ohjaaja, mutta In a Year of 13 Moons on hänenkin repertuaarissaan erinomainen. Sukupuoltaan miehestä naiseksi vaihtanut Elvira tulee rakastettunsa jättämäksi. Hän kuulee elämänsä vanhan rakkauden, Antonin (Gottfried John), nykyisen rahakkaan suurmiehen, olevan kaupungissa. Prostituoitu ystävänsä Zora (Ingrid Caven) mukanaan hän lähtee toivioretkelle sytyttämään vanhaa rakkautta. Vaikka teos kuvaa transsukupuolista hahmoa – ja Volker Spenglerin tulkitsemana herkästi ja inhimillisesti sen tekeekin – pääteema ei ole seksuaalisuus vaan päättämättömyys, kyvyttömyys olla tyytyväinen. Tällainen on tyypillistä Fassbinderille. Esimerkiksi Fox and His Friends (1975), Fassbinderin kuvaus suurkaupungin homoyhteisöstä, ei käsittele ensisijaisesti homoseksuaalisuutta, identiteettiä, vaan kapitalismia, joka repii seksuaalisen yhteisön hajalle. Samoin Elviran sukupuolisuutta ei esitetä perinteisesti identiteettipolitiikan kautta, vaan hänen kärsimyksensä ja ehkä myös sukupuolinen valintansa on pohjimmiltaan tyytymättömyyttä elämän tasalaatuisuuteen: Perille pääseminen, paikallaan olo nujertaa hänet. Vain liike eli pyrkimys mahdottomaan pitää hänet elossa, vaikka sitä voisi päältä katsoen luulla kärsimykseksi. Jollain tavalla Elvira onnistuu (vaiko epäonnistuu?) olemaan oma itsensä, yksilö, olemalla konformisti, joka vaihtaa suuntaa tuulen mukaan. Hän ei ole homo, ei hetero, ei välttämättä transsukupuolinenkaan, sillä hän on vaihtanut sukupuoltaan yksin rakkauden tähden ja opetellut uuden identiteetin jälkikäteen. Realistisessa moodissa alkava elokuva muuttuu Liisa ihmemaassa -saduksi, jossa mustiin pukeutunut Elvira matkaa kaupungin halki ja kohtaa erilaisia hahmoja, joilla on tarjolla opetuksia elämästä ja kuolemasta. Sadoilla pienillä peileillä sisustettu wc saa toimia porttina toiseen maailmaan. Sadulle tulee kuitenkin päätös ja Elviran yritys palata takaisin reaalitodellisuuteen on menevä raiteiltaan.

The Hit (Ohj. Stephen Frears; Iso-Britannia: 1984)

En ole syystä tai toisesta koskaan ollut erityisen kiinnostunut englantilaisen elokuvan historiasta pois lukien varhaiset dokumentit, Michael Powellin & Emeric Pressburgerin mainiot yhteisfilmit ja Mike Leigh’n työt. Ealing-komediat, David Leanin kaltaiset eeposohjaajat ja ylistetyt rikoselokuvat sen sijaan lässähtävät, jäävät yhdentekeviksi kuin pannulappu kotiseutumuseossa. Stephen Frearsin ohjaama The Hit on yksi tällainen rikoselokuva vuosikymmeneltä, jota pidetään Iso-Britannian elokuvallisesti heikoimpana. Sittemmin filmin lähtökohtaa apinoitiin paremmin tunnetussa Sexy Beastissa (2000): rikollisesta elämästä syrjään vetäytynyttä tullaan hakemaan vanhojen tuttujen toimesta takaisin. Sexy Beastissa syynä on vielä yksi suuri keikka, tässä taas poliisin suojeluksessa olevaa kielikelloa tullaan hakemaan Espanjasta Pariisiin teloitettavaksi. Hakijoina ovat Tim Roth ja John Hurt, kohteena Terence Stamp. Kun mukaan kidnapataan vielä Carlos Sauran elokuvista tuttu Laura del Sol, muuttuu yksinkertainen tapporeissu filosofiseksi road-movieksi. Suurin ongelma on, että The Hit yrittää liian kovaa päästä kulttielokuvaksi nasevalla dialogillaan ja äkillisillä väkivallanpurkauksilla: juonen kehitys on epäloogista, käsikirjoitus liian ilmiselvästi vain muistettavia set-piecejä varten luotu. En pidä ihmeenä, jos Tarantino on katsonut ja kelaillut elokuvaa ees sun taas videolta. Tämä on ensisijaisesti näyttelijöiden elokuvaa. Stamp ja Roth varastavat show’n, vaikka Rothin rooli äkkipikaisena ja naiivina palkkatappajan apulaisena on tyypillistäkin tyypillisempi. Stamp on hurmaavimmillaan suhtautuessaan lähestyvään kuolemaansa pyhimysmäisellä zen-otteella, joka joko on tai ei ole bluffia. Del Solin rooli on epäkiitollinen niin kuin naisilla tällaisissa äijäilyelokuvissa valitettavasti on, mutta hän yrittää ottaa siitä irti kaiken minkä pystyy. Suurin pettymys on silti John Hurt, joka on yleensä loistava näyttelijä. Jäyhä, kivikasvoinen gangsteri ei ole kuitenkaan lainkaan hänen roolinsa.

Walker (Ohj. Alex Cox; Yhdysvallat, Meksiko & Espanja: 1987)

Alex Coxin ohjaamassa revisionistisessa westernissä William Walker -niminen sotilas (Ed Harris) lähtee 1800-luvun puolivälissä Nicaraguaan valloitusreissulle, koska vaimokulta Ellen (Marlee Matlin) kuukahtaa yllättäen tautiin ja uutta sisältöä elämälle on saatava. Mukaan lähtee urheiden isänmaantoivojen eli toinen toistaan pahempien rosmojen joukko. Pian tulee selväksi, että Walker on sotataktinen idiootti, joka ei osaa kuin marssia päämäärättömästi eteenpäin läpi tulen ja jään. Tietysti hän on historiallisen hahmon lisäksi myös kävelevä Amerikan ulkopolitiikka. Walker marssii erään kaupungissa tapahtuvan väijytyksen läpi lukuisten miestensä tullessa teurastetuksi tai haavoitetuksi. Miehet voittavat silti, koska tuovat mukanaan kulkutauteja. Walker tekee itsestään Nicaraguan presidentin ja hylkää pian kaikki periaatteensa. ”En muista miksi”, hän vastaa mukana keekoilevalle englantilaiselle taiteilijalle, joka tivaa selitystä. Loppu on apokalyptisen hirvittävä. Elokuvan nerous on sen pyhää päin syljeksivässä koomisuudessa. Walkerin miehet käyttäytyvät kuin slapstick-farssissa elokuvan viimeisille minuuteille asti, mikä tekee muuten julmista tapahtumista anarkistisen viihdyttävää katsottavaa – pelkoa tunareiden tahattomasta glorifioinnista ei kuitenkaan ole. Mukana on ironisesti ruudulla nähtävän kanssa täysin päinvastaista sanomaa papattava kertojaääni. ”En ole nähnyt heitä uljaampia miehiä”, kertoja julistaa, kun sotajoukkoon värväytyneet huligaanit joukkotappelevat keskenään. Huvittavinta elokuvassa taitavat silti olla aikalaiskritiikit: Yhdysvaltalaiset kriitikot ovat järjestään vihanneet westerniä, joka näyttää suurvallan rikokset sellaisina kuin ne ovat, rumina ja pilkan arvoisina. Kyseessä on allegoria ajastaan, ja Reagania rakastivat jopa liberaaleimmat juppiaikakauden pintaliitäjät. Anteeksiantamatonta on kai myös se, että ohjaaja on meren takaa, vaikka parhaat päivänsä nähneen imperiumin jäsen tietää parhaiten, mitkä ovat suurvallan romahtamisen askelmerkit. Samanlaista ulinaahan kuultiin, kun Lars von Trier ohjasi Dogvillen (2003) ja Manderlayn (2005); mitä se ulkomaalainen elitistinilkki meitä arvostelee, häh!

Shirkers (Ohj. Sandi Tan; Yhdysvallat & Iso-Britannia: 2018)

Shirkers on kertomus saman nimisestä kadonneesta singaporelaisesta indie-elokuvasta 90-luvun taitteesta. Vuoden 2018 Shirkers olisi tavanomainen making of -dokumentti ilman ylimääräistä twistiä; alkuperäinen leffa ei ole koskaan valmistunut, koska sen ainoat filmikelat varasti nuorten tekijöiden työryhmään kuulunut hämärämies, Georges Cardona. Vuosia myöhemmin kelat ilmestyivät yllättäen uudestaan. Tästä teoksesta oli mitä ilmeisemmin tuleva Singaporen elokuvan uuden aallon lippulaiva hieman samassa mielessä kuin Tsai Ming-liangin ja Edward Yangin filmit Taiwanissa joitain vuosia aiemmin… Ainakin jos uskomme tekijöiden omiin sanoihin ja luotamme elokuvassa nähtyjen otosten muodostavan järkevän kokonaisuuden, sillä kunnollisia todisteita elokuvan merkityksestä ei esitetä. Vanhemman Shirkersin erinomaisuudesta nostetaan esille yhden kriitikon ylityssanat, mutta kyseinen mies on kuvausryhmän ystäväpiiriä ja itse elokuvasta nähdyt pätkät ovat filmikuvan kauneudesta huolimatta silkkaa taidelukiopaskaa. Ohjaaja itse kuvailee menneisyyttään suureellisen mahtipontisesti ja vailla suhteellisuudentajua. Häiritsevin piirre dokumentissa sen narsistisen ja häiriintyneen ”pahiksen” lisäksi on, kuinka tekijät ovat mytologisoineet itsensä toisenlaisella, arkipäivän narsismilla. Yhtäläisen rasittava on fiktiosta tuttu mysteerirakenne, jota näkee nykyään joka toisessa uudessa dokumentissa. Nilkkimäisestä vorosta luodaan alusta asti mielikuva, että tässä voisi olla kyseessä vaikka sarjamurhaaja tai mikä lie superpervo, vaikka loppupaljastus on aika tavanomainen eikä lainkaan niin erikoinen tai ihmeellinen kuin jotkut elokuvasta tehdyt arviot antavat ymmärtää. Kun mukaan sotketaan vielä animaatiovälijaksoja ja ”jee jee me ollaan parhaita koska ollaan opittu niin paljon itsestämme ja toisistamme” -tyylistä ”sanomaa”, elokuvasta tulee juuri ja juuri valtavirrasta vinoon oman makunsa sijoittavien ihmisten feel-goodia. Elokuvassa ei ole kokonaisuutena mitään erityisen kiinnostavaa, ja se olisi kiehtovampi pitkänä Wikipedia-artikkelina.

Horrors of Malformed Men (Ohj. Teruo Ishii; Japani: 1969)

Horrors of Malformed Men on japanilainen kauhukulttielokuva, jollaisia löytyy sushimaan cineman kultaisilta vuosikymmeniltä joka vuosi lisää ja lisää ja lisää blu-ray-julkaisuja varten. Elokuva on ottanut inspiraationsa Japanin tunnetuimpiin kuuluvan dekkaristin, Ranpo Edogawan, tarinoista. Kokonaisuus on käsittämätön sekasotku. Selityskin löytyy: Elokuva ei perustu vain yhteen tarinaan vaan sisältää yksityiskohtia lukuisista novelleista. Erikseen varmasti jännittävät pikku stoorit ovat yhdessä idioottimainen kokonaisuus. Kertomus alkaa mielisairaalasta, jonne on tuotu muistinsa menettänyt lääketieteenopiskelija (Teruo Yoshida). Selittämättömän murhayrityksen jälkeen sankarimme pakenee ja päätyy esittämään vastikään kuollutta miestä, joka näyttää täsmälleen häneltä itseltään. Tämän hitchcockilaisen tempaisun myötä mukaan sotketaan myös Tohtori Moreaun saaresta muistuttava ihmiskoe ja sherlockholmesmainen etsivä, joka ”ratkoo rikoksia mieluummin kuin syö” ja selittää filmin loppupuolella yhtä hitchcockilaisesti ja uuvuttavasti tyhmimmillekin, mistä elokuvassa on kysymys. Teoksessa parasta on sen päähenkilön sisäinen kertojaääni, joka pohtii tahattoman koomisesti mitä moninaisimpia ja ilmiselvimpiä asioita kova ihmettelymoodi päällänsä, vaikka Yoshidan kasvot pysyvät haudanvakavina. Toiseksi parasta ovat valitettavan harvassa olevat psykedeeliset näyt, joissa hopeisiksi maalatut alastomat naiset tanssivat tähtisadetikut päässä Linnanmäen Vekkulaa muistuttavassa tilassa ja irtopäät lentävät taivaalla.

The Man Who Stole the Sun (Ohj. Kazuhiko Hasegawa; Japani: 1979)

Lisää japanilaisia kummallisuuksia. The Man Who Stole the Sunissa kemianopettaja Makoto Kido (Kenji Sawada) saa päähänsä rakentaa kotitekoisen ydinpommin ja kiristää Tokion poliisivoimia. Valitettavasti nuori ja liehuvalettinen antisankarimme ei oikein tiedä mitä pommillaan tekisi, joten hän vaatii muun muassa, ettei telkkarin baseball-pelejä enää keskeytettäisi uutislähetysten vuoksi. Vastapooliksi nousee kovanaamainen poliisi Yamashita, jota esittää legendaarinen yakuza-elokuvien yrmyilijä Bunta Sugawara. Tyttöystävä löytyy radiojuontaja Zerosta (kulttiklassikko Hausun pääosassa sekoillut Kimiko Ikegami), joka ei välitä vaikka koko Tokio räjähtäisi, kunhan pommimiehestä saadaan hyvää radio-ohjelmaa. Tunnelma on muutenkin kepeä, jännittävä toki mutta lähinnä viihdyttävä. Jos elokuvasta olisi tehty 80-luvulla burgerimaan remake, sen pääosassa keekoilisi Tom Cruise. Kotimaassaan arvostettu ja maailmalla vähemmän tunnettu terrorismifilkka on siitä erikoinen, että joukkotuhon mahdollisuutta enemmän sitä kiinnostaa päähenkilönsä irrallisuus ja toisen maailmansodan välttäneen nuoren sukupolven nihilismi, jossa toisista ihmisistä huolehtimista merkittävämpiä asioita ovat julkisuus, pop, purkka ja penkkiurheilu. Sanoma sopii sosiaalisen median aikakaudelle. Makoto on jonkinlainen otaku, innostuksensa kohteena ydinaseet, mutta kun sellainen on saatu kokattua, hän menettää tarkoituksensa. Kiristäessään koko kaupunkia hän käy automaatiolla lävitse terroristin ohjekirjaa: näin kai kuuluu tehdä. Filmi on kaksi- ja puolituntisena liian pitkä mutta viihdyttää ihmeellisen hyvin puolivälin turhasta jahkailusta huolimatta.

Kusama’s Self-Obliteration (Ohj. Jud Yalkut; Yhdysvallat: 1967)

Yayoi Kusaman taidetta esittelevässä kokeellisessa lyhytelokuvassa kaikki peittyy pilkkuihin, yllätys yllätys. Elokuva rakentuu siirtymälle luonnosta urbaaniin ympäristöön. Kusama koristelee pilkuilla kaiken, kissat, hevoset, jopa puut ja järvet. Filmitekniikalla pilkkuihin peittyvät jopa pilvenpiirtäjät. Tästä siirrytään alastomien vartaloiden täyttämiin pimeisiin saleihin, joissa ihmiset maalaavat toisensa täyteen pilkkuja. Kuvamateriaali on seksuaalista, vaikka taiteilijalla tiedetään olleen seksistä isoja traumoja. Pilkkujen leviäminen joka puolelle ja teoksen edetessä yhä kaoottisemmaksi ja epäselvemmäksi käyvä kameratyö kuuluvat itseyden katoamisen tematiikkaan, mikä on vahvan omaäänisen taiteilijan tapauksessa jossain määrin paradoksaalista – tai olisi, jos kyseessä ei olisi japanilainen. Niin taolaisuudessa kuin buddhalaisuudessa juuri oman tien veistäminen voi olla aivan hyvin osana katoamista kaikkeudesta, sillä oleellisia eivät ole ulkoiset, omaperäisiltä vaikuttavat teot vaan sisäinen oleminen, sen välittömyys. Avantgarde-psykerock-ääniraidalla varustettu, filmitekniikoiltaan abstrakti ja vinhaan leikattu lyhytelokuva on kieltämättä jonkinmoista hippipaskaa, mutta toisiaan vasten painautuneet ja pilkuin maalatut alastomat vartalot saavuttavat eroottisen välittömyyden, jollaista kaipaan konservatiivisesti ja tekopyhästi seksiin (vaikka ei seksuaalisuuteen) suhtautuvana aikana. Näin siitä huolimatta, että trybofobikkojen tapaan pidän lähekkäin sijoittuvia pilkullisia kuvioita inhottavina.

The Proud Princess (Ohj. Bořivoj Zeman; Tšekkoslovakia: 1952)

Ylpeästä prinsessasta kertova satu on Tšekin kautta aikain menestynein teatterielokuva kymmenellä miljoonalla katsojalla, ja se uusitaan joka joulu televisiossa keräten uskollisen yleisön. Jokaisella pienellä tai keskisuurella eurooppalaisella valtiolla tuntuu olevan yksi tällainen elokuva. Ulkomaalaisen katsojan täytyy vain yrittää kuvitella, mikä sadussa tšekkejä niin ilostuttaa, vaikka kyseessä onkin oikein sujuva fantasiatarina. Nuori kuningas kuulee naapurikuningaskunnassa asustelevan ylpeän prinsessan, joka voisi olla hyvää vaimomateriaalia. Valitettavasti prinsessan valtakunnassa kaikki on pielessä. Höynähtänyt vanha kuningas on joutunut neuvonantajiensa manipuloimaksi kieltäen niin laulun kuin tanssin. Musikaalimaasta kotoisin oleva nuori kunkku taas ei tätä siedä vaan on valmis tekemään palatsipuutarhurin valeasussa lempeämielisen vallankumouksen ja parantamaan kruunupääneidon myrtsiydestään. Äkäpussin kesyttämisessä on edes lievästi erilainen fiilis, kun raivottaren luonto ei johdu perusluonteen vammasta vaan ympäristön toksisuudesta. Vaikka kertomuksen päähenkilöt ovat aristokraatteja, mukana on ajalle tyypillinen sosialistinen sanoma. Rehellisen työn merkitystä elämälle korostetaan, samoin jokaisen työntekijän tasaveroista osaa. Jopa kuningas itse on työläinen. Prinsessan apeus paranee, kun hän tajuaa voivansa olla hyödyksi yhteiskunnalle. Näitä vivahteita ei hierota katsojan naamaan vaan kyse on pohjimmiltaan silkkoisesta lastenelokuvasta, joka on tarpeeksi hyvin lavastettu ja puvustettu, jotta sen jaksaa katsoa kerran.

Piemule (Ohj. Jana Sevciková; Tšekkoslovakia: 1984)

Piemule on pilkkanimi, jolla kutsutaan Romanian tšekkejä. 80-luvulla eräässä romanialaisessa pikkukylässä kuvattu dokumentti esittää maailman, joka voisi olla 50 vuotta kuvausajankohtaansa vanhempi. Diktaattori Ceaușescu on vallassa. ”Mitä tekisimme ilman Nikolaeta!” julistaa elokuvan alussa haastateltu pariskunta. Sitten seuraa ironinen kuvien kavalkadi. Joku herrasmies kompastelee viinapullo kädessä suoraan lumihankeen, haitari soi. ”Tämä ruukku on kotimaasta”, osoittaa keski-ikäinen, selvästi juopunut mies jotain täysin mitättömän näköistä kippoa ja jatkaa: ”Siitä voi juoda vettä tai vaikka viinaa!” Hieman myöhemmin hän kertoo lukevansa paljon tšekkiläistä kirjallisuutta. Eräs opus lensi seinään, kun lukumies tajusi menneisyyden kotimaassa kaiken olevan paremmin kuin Romaniassa. Kirkko ja perisynnin ajatus hallitsevat kylän elämää; vanhemmat polvet eivät ole palanneet kotimaahan, koska ovat kokeneet elämänsä kohtalon määräämiksi. Valistukseksi pappi muistuttaa avioon aikovia nuoria, että miesten ei soisi rahan ja avio-onnen takia juovan niin paljon, ainakaan tarjoamatta vaimolle myös. Elokuvan hienoin kohtaus liittyy naimisiin menemiseen. Nuoripari vihitään edellä mainitun papin riiteillä. Ulkona vihkipaikalla on niin kylmä, että hengitykset höyryävät. Kaikki vieraat niiskuttavat ja pyyhkivät kyyneleitä. Vähäisten hymyjen elokuvassa häät tuntuvat olevan kaikkein onnettomin tapahtuma. Pari joutuu polvistumaan omien vanhempiensa eteen ja pyytämään anteeksi syntejään. Vanhemmat tekevät lapsilleen ristinmerkit otsaan ja rintaan kuin siunaisivat nämä sotaan – en ole joutunut etsimään vertauskuvaa kaukaa, sillä pappi kutsuu retoriikassaan avioliittoa taistelujen sarjaksi. Vastapainoksi iloisesti hymyilevä vanhus kertoo, että kuolema on ihan iisi juttu, sitä vain lopettaa hengittämisen. Jos kaikki ei olisi niin puunaamaisen totta, kuvat voisivat olla länsimaisen propagandan kliseitä itäeurooppalaisesta elämästä. Nyt karikatyyritkin kalpenevat. Väistämättä kysyy itseltään, että voiko tällainen paikka olla enää olemassa noin 35 vuotta myöhemmin ja jos voi, miten se on muuttunut? Kun yhteisö kuolee, kuka tulee hautajaisiin?

Barton Fink (Ohj. Joel Coen; Yhdysvallat: 1991)

Coen-veljesten arvostetuimpiin kuuluvassa elokuvassa John Turturron esittämä teatterikirjailija Barton Fink saapuu vuonna 1941 Hollywoodiin saatuaan työkutsun suurelta elokuvastudiolta. Writer’s block ja majapaikkana toimivassa luhistuvassa hotellissa seinänaapurina asusteleva lupsakka vakuutusmies Charlie (John Goodman) häiritsevät työhön käymistä, samoin mahdollisimman sielutonta, epäluovaa luovuutta vaativat studiopamput. Alusta asti tunnelma on helvetillinen, genreksi määrittelisin kauhun, jossa on onnistuttu erinomaisesti. Teoksen näyttämä maailma on klaustrofobinen, epälooginen ja ahdistava, enemmän vailla hyvää kuin moni ihmisen julmuudella pornografisesti herkutteleva elokuva. Teos tuntuu  sanovan, että kenenkään pään sisään ei ole hyvä kurkistaa, siellä voi olla lähinnä tyhjiä huoneita ja epämääräisiä ääniä, joiden lähdettä ei voi paikallistaa, vaikka Coeneille tyypillistä on pikemminkin tehdä viihde-elokuvaa maustettuna erinäisillä kiusoittelevilla merkitsijöillä, joista ei synny elokuvan itsensä puitteissa kokoavaa kuvaa mistään. Tämä ei ole välttämättä huono asia, yhtenäistä syvällistä teemaa taideteoksilta kaipaavat ovat usein moralistisia tylsimyksiä. Jos jokin käsikirjoituksessa on väsynyttä, se on irvailu Barton Finkin itsekeskeisen hahmon kautta vasemmistointellektuellien kyvyttömyydelle ymmärtää kansaa, vaikka ymmärtävät tosiasiassa vain itseään. Havaintojeni perusteella vasemmistolaisten tyypillinen ongelma on pikemminkin liiallinen tietoisuus omien kokemusten ja massojen todellisuuden välisistä eroista, mikä johtaa turhautumiseen, klikkiytymiseen ja sisäisiin kiistoihin eli impotenttiuteen. Sen sijaan liioiteltu luulo kyvystä ymmärtää ”tavallista kansalaista” – ja siitä syntyvä hybris – on pikemminkin liberaalien ja konservatiivien ongelma. Toisaalta, Yhdysvalloissa liberaali ja vasemmistolainen ovat yleensä sama asia, niin perverssi maa se on.

Pop-esseistä laajemmin ja Pölyn ylistys

Kun kritisoin joitain kuukausia sitten pop-esseitä, tiedossani oli, että saan vasta paljon myöhemmin käsiini Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksen (2018). Varausjonossa lukuni oli suuri ja kirjoja kirjastossa vähän.

Ennakkoon lupasin itselleni, että tämä saa olla viimeinen pop-esseekokoelma, erityisesti suomalainen, jonka tulen lukemaan aikoihin. Se teki lukemisesta vapauttavaa.

Aion tulevaisuudessa keskittyä muihin kirjallisuuden lajeihin ja myös esseen tyyleihin.

Ennen kaikkea haluaisin nostaa tässä blogissa enemmän esille vanhempaa ja erikoisempaa kirjallisuutta, josta ei suomeksi blogeihin kirjoiteta.

Olen aika huono pitämään tällaisia julistuksia, jos ne käyvät lukemisesta ja kirjoittamisesta saamani ilon tielle. Ei siis kannata odottaa minkään muuttuvan.

*

Olen itse kirjoittanut sellaisia pop-esseitä, jotka nyt tympivät minua; sellaisia, joissa mielivaltaisilta tuntuvia mutta kirjoittajaa puhuttelevia aineksia yhdistetään kokonaisuudeksi.

Niitä on ollut verrattain helppoa kirjoittaa, erityisesti sellaisen kirjoittajan kuin minun, jolle kappalerakenteiden muodostaminen asiatekstissä on vahvin taito.

Kun tempun oppii, se näyttää kömpelöltä myös silloin, kun muut käyttävät sitä. Olen alkanut inhota outoja kulttuurituotteiden yhdistelmiä (”Onko Coldplayn singlen b-puolen sanoituksilla oikeasti merkitystä esseessä, joka käsittelee Caravaggion chiaroscuron herättämiä tunnemuistoja?”) ja jopa tekstien jakamista lukuihin roomalaisilla numeroilla.

Olen siirtynyt miedosta kriittisyydestä ja halusta ymmärtää kahdessa vuodessa täyteen turnausväsymykseen ja luovuttamiseen. Tunne-esseismi ei näytä minusta enää usein hutiin ampuvalta esseismin mestarisarjalta vaan masentavan itsekeskeiseltä ja toisteiselta, sisällöltään ontolta lässytykseltä.

Paljon vaikuttaa, että lopetin itse elokuvaesseiden kirjoittamisen. Lopetin kirjoittamisen osin siksi, että halusin enää kirjoittaa asioista, jotka tuntuivat isommilta kuin teokset itse, en enää elokuvista. Teos oli vain ponnahduslauta muihin ajatuksiin, jolloin se alkoi tuntua turhemmalta kuin asia, josta halusin kirjoittaa oikeasti.

Jos seuraa kania koloon, tippuu pop-esseen ihmemaahan eikä kirjoita teoksista todella vaan fiiliksistä tai filosofiasta, joihin sattuu liittymään joku ilmiö. Liian usein keskinkertaisiin ajatuksiin haetaan pönkitystä taiteesta. Ne tuntuvat silloin kummasti raikkaammilta.

Toivon suorempia havaintoja niin maailmasta kuin taiteesta. Vaikka kyse on asiaproosasta, ympäröivää maailmaa sellaisenaan kuvataan suomalaisessa nykyesseessä harmillisen vähän, vähemmän kuin journalismissa.

Samoin tunteistaan voisi kirjoittaa muuten kuin kuvailemalla pop-kulttuurin herättämiä esteettisiä värinöitä.

Huomaan pitäväni aina vain enemmän Merete Mazzarellasta, en Antti Hurskaisesta.

Kun Hurskainen kirjoitti Suru ei toimi -teoksessaan (2018) vanhempiensa erosta ja Abban musiikista, jälkimmäinen osio tuntui teeskentelevältä ja tarpeettomalta oikean asian rinnalla. Hurskainen olisi varmasti voinut kirjoittaa henkilökohtaisen esseen ilman tarpeetonta musiikkirinnastusta, jonka tarkoitus oli tehdä kirjoituksesta monimutkainen eli jollain mittapuulla mitattuna ”taitava”.

Esseiden väitteiden taustalle toivoisin havaintoja isommista tapahtumista, laskelmia ja tilastoja, kokemuksia jotka liittyisivät muuhun kuin kirjoittajan suosikkilevyyn. Haluaisin että kirjoittaja menee tunteensa juurille, vaikka siitä ei syntyisi tyylipuhdasta kirjallisuutta.

Hosseinit, hurskaiset, nylénit ja muut ovat päässäni muhjua, samanlaista kuin koulussa tarjottu spagettimössö, joka litisi kauhalla otettaessa ja läiskähti osuessaan lautaseen.

*

Pölyn ylistys on siis viimeinen hetkeen lukemani pop-esseekirja. Hyvä puoli on, että siinä on ainakin välillä jotain muuta kuin silkkaa poppia. Tuolloin tekstiin tulee lennokkuutta. Se unohtaa romuluisuutensa ja sitä lukee hetken myös mielikseen.

Pölyn ylistysKokonaisuus on paremmin ajateltu ja kiinnostavampi kuin monissa muissa esseekokoelmissa. Se ei kuitenkaan täytä lupaustaan. Kun esseekokoelman kehysteema on huonous, odotan sen todella käsittelevän sitä, eikä sisältävän keskinkertaista – ja pääpiirteiltään jo ulkomaisesta esseismistä tuttua – kirjoitusta Albert Camus’n Sivullisesta (1942).

Esimerkki huonouden väistämisestä: Yksi kirjoituksista käsittelee Leonard Cohenin Death of a Ladies’ Man -albumia (1977). Levy tunnetaan laajalti artistin uran omituisimpana. Sen tuottajana toimi wall of sound -tyylistään tunnettu Phil Spector. Cohen taas oli folk-levyistään tunnettu minimalisti.

Soittimia soittimen päälle ääniraidalle kasaava hullu tuottaja ja samettiääninen runoilijasielu eivät kohdanneet studiossa. Tuloksena oli hirvittäviä iskelmäsovituksia, joiden päälle Cohen laulaa kuin ei haluaisi olla paikalla, mikä oli luultavasti totta.

Cohen teki myöhemmin modernilta kalskahtavia levyjä, jotka olivat silti paremmin onnistuneita. Muistelen jaksaneeni kuunnella Death of a Ladies’ Manin alusta loppuun saakka yhden kerran.

Inhoni ei johdu sanoituksista, jotka ovat epäonnistumisen kannalta toissijaisia. Levy on kerta kaikkisen hyökkäävällä tavalla paskalta kuulostava tuotannollisesti ja sovituksellisesti, silkkaa kitsiä.

Huonous on ensisijaisesti musiikillisissa epäansioissa, jotka Hosseinin esseessä toistuvasti mainitaan mutta joita ei juurikaan käsitellä.

Ei tarvitse kuin kuunnella Paper-Thin Hotel. Sietämättömyys elää Spectorin joka paikkaan tunkemissa hooo-ooO-OOO-taustoissa, omituisesti käsitellyssä Cohenin epävireisessä muminassa ja kornissa pehmopornosoundissa.

Silti Hosseinin essee muistuttaa useimpia musiikkilehtien liian kunnianhimoisiksi käyneiden senttareiden kirjoituksia, eli se käy lävitse lähinnä levyn misogynistisiä sanoituksia ja tekee niiden kautta feminististä taidekritiikkiä.

Hosseini on sanataiteilija eikä musiikinopettaja, joten hän keskittyy teksteihin. Ajattelen silti, että esseen lupaus jää lunastamatta. Esseen kohde on huono levy, mutta sen musiikin todellisesta huonoudesta ei puhuta.

Sama lupaus jää lunastamatta muissakin teksteissä. Niissä ei käsitellä mitään oikeasti paskaa, vaan kulttuurisia hairahduksia, välitöitä tai hiukan ristiriitaisia taiteellisia kokemuksia. Tämä ei ole merkille pantavan huonoa vaan business as usual, eikä sellaisena toimiva raami esseekokoelmalle.

Pölyn ylistyksen näkemys huonoudesta on porvarillinen. Esimerkiksi valtavirran tv-sarja Sons of Anarchyn (2008–14) kutsuminen väkivaltapornoksi on minulle osoitus lähinnä kirjoittajan viattomuudesta.

*

Kirjailija heittää argumentteja, jotka perusteettomina aiheuttavat ”miten niin?” -kysymyksiä. Dubaista kirjoittaessaan Hosseini toteaa, että kaupungin projektien megalomaniaa ja keinotekoisuutta on pakko ihailla.

Minulle megalomania on yleensä vain etovaa. Syy on spektaakkelien keskinäisessä samanlaisuudessa. Elokuvalliset ja musiikilliset eepokset ovat äärimmäisen formalistisia. Valtavien rakennusten edessä mietin, että taas tällainen.

Koska en ymmärrä kuin teoreettisella tasolla Hosseinin lumoutumista kauheuden edessä, essee jää torsoksi. Se pitää kaupungin tarjoamaa hypertodellisuuden lumoa itsestäänselvyytenä.

Yritin joskus larpata vastaavaa ”keinotekoisten merkitysten” ihailemista, kunnes tajusin vihaavani yrityksistä huolimatta kaikkea, joka oli yksitotisen muovista. Donkkasin keinotekoisuuden ihanuudesta vakuuttuneen Baudrillardin roskakoriin.

Mutta pop-esseismissä fransmanni ponnahtaa edelleen esiin kuin luotettava vanha Kongfutse ja joka kerta huokaisen, että joopa joo, taas mennään.

Ei Dubaissa ole muuta hypertodellista kuin se, että se on toteuttanut kaikkien muiden suurkaupunkien pröystäilevät projektit erittäin nopeasti. Historiattomuus on vain nopeutta.

Pölyn ylistys ja moni muu sen kaltainen kirja on vailla historiallista perspektiiviä. Pop-essee on niin tiukasti subjektiivinen laji, että historia tukehtuu kirjoittajan olemassaolon hetkeen. Se ei jatka kulkuaan siitä pidemmälle, eikä sitä ole välttämättä ollut olemassa kuin anekdoottien veroisesti ennen kirjoitushetkeä.

Antti Hurskaiselle kävi samoin alkoholismia käsittelevän esseensä kanssa Suru ei toimi -kirjassa. Koska Hurskaisen näkemykset juomarityypeistä olivat ulkoa opeteltua esseismiä, kirjallista kärjistystä varten luotua lätinää, menetin uskoni tekstiin ja laajemmin koko kirjaan.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että kirjoituksen kanssa täytyy olla lukiessaan samaa mieltä. Kyse on siitä, että kirjailija puhuu minulle kuin olisi matkalainen toiselta planeetalta.

Mielipiteet tulevat tällöin kirjallisuuden maailmasta, jolla ei ole tekemistä kirjallisuuden ulkopuolisen maailman kanssa. Esseessä tämän voi nähdä ongelmana. Asiaproosan ihanteena pidetty ”lukija kiinnostuu tekstistä, vaikka aihe ei kiinnostaisi” epäonnistuu.

*

Pölyn ylistyksen nimikkoessee on mallikuva keskiluokan ahdistusta kuvaavasta kirjallisuudesta, johon työväenluokkaisen on vaikeaa samastua.

Hosseini valittaa kirjoituksessa, kuinka tuskallista on käydä aina matkoilla kansallismuseoissa, kuin se olisi pakollinen rituaali, jolla pidetään kuvitteellista sivistystä yllä.

Tässä tekstissä enemmän kuin missään muussa Hosseini määrittelee oman kohderyhmänsä ja kirjoittaa vain heille. Kohderyhmä määritellään vielä tarkemmin, kun kirjoittaja ilmaisee sivistyksen erottavan hänet vain jalkapallosta pitävistä plebeijeistä.

Käytännössä teksti on tiivistettävissä näin: kulttuurin yltäkylläisyys vaivaa kirjoittajaa niin paljon, että museon kahvilan kakkupalasta tulee kiinnostavampi kuin esillä olevista taideteoksista.

Ymmärrän kirjoituksen pohjimmaisen tarkoituksen, joka on kumota käsitys taiteesta kanonisoituna möhkäleenä. Olen täysin samaa mieltä, iso osa kuvataiteesta on katsojilleen merkityksetöntä.

Syyt ajatteluuni ovat erilaiset. On täysin luonnollista valita muistoihin taiteesta parhaimmisto ja hylätä loput. Sitä kutsutaan mauksi.

En ymmärrä, miksi valinnan mukana täytyy osoittaa halveksuntaa ja ahdistusta, joista kumpikaan ei olisi mahdollisia, jos kirjoittajalla ei olisi etuoikeutettua asemaa, joka syntyy rahan suomista mahdollisuuksista.

Hosseini kirjoittaa ahdistuvansa jo kahvikupista, siitä missä se on valmistettu, kuinka paljon luontoa se tuhoaa. Koska kahvikuppi ahdistaa häntä, niin taideteokset vasta ahdistavatkin lukuisine merkitysten kerroksineen!

Valinnanvaraa on liikaa. Museoita on liikaa, teoksia niissä on liikaa, merkityksiä teoksissa on liikaa ja turisti ei osaa edes päättää mitä mieltä asioista olisi, koska mielipiteitäkin on liikaa.

Inhoan syvästi tällaista itsen ja toisten syyllistämisen neuroottista kehää. Maailma ei ole reilu paikka, mutta hyödytön lamaannus ei auta vaan on tarttuvaa laatua oleva sairaus, joka levittää epätoivoa ja välinpitämättömyyttä niiden torjumisen sijasta.

Samalla se on puhujan oman yhteiskuntaluokan mahdollistama yritys taputtaa itseään selkään ja sanoa, että olen sentään hyvä ihminen; ajattelen moraalikysymyksiä, kun törsään ja pidän kulttuuria itsestäänselvyytenä. Se on länsimaisen poikkeuksellisuuden käsityksen kova ydin. [1]

Esseen lopuksi Hosseini asettaa kirjallisuuden kuvataiteen rinnalle ja pitää kirjallisuutta parempana, koska se herättää rikkaammin ajatuksia.

Näkemys ei ole rohkea vaan lähinnä ahdasmielinen. Itselleni suurin osa taiteesta saadusta mielihyvästä on yksinkertaista, teoksen olemassaoloon itseensä liittyvää, nautintoa siitä että teos on. Aivan kuin luonto on. Tämä koskee myös kirjallisuutta.

Ajatukset ovat tärkeitä. Valitettavasti Pölyn ylistyksessä on liikaa valmiiksi ajateltuja sellaisia.

[1] Viittaan siis termiin western exceptionalism, jota löytyy esimerkiksi historiankirjoista, jotka eivät osaa astua abrahamilaisten uskontojen muodostaman kehän ulkopuolelle ja joissa vähätellään vaivihkaa niitä ihmiskunnan historian vaiheita, jotka eivät liity Eurooppaan tai vielä tiukemmin angloamerikkalaiseen kulttuuriin, vaikka olisi täysin perusteltua käsitellä myös Aasiaa sivistyksen todellisena sulatusuunina. Jätänkin itse lähes poikkeuksetta sellaiset ”maailmanhistoriat” lukematta, jotka ovat liian länsikeskeisiä. Jottei väärinkäsityksiä tulisi: olen ihminen, joka rakastaa Eurooppaa ja sen kulttuureja. Tekopyhyys kuitenkin häiritsee, ja siihen ovat syyllistyneet niin konservatiivit kuin liberaalit. Ironioista suurin on tietysti se, että Aasiassa ja kaikkialla muuallakin ajatellaan aivan samalla tavalla omien kulttuuripiirien kohdalla, mietitään nyt vaikka hindunationalismia tai japanilaista yhteiskuntaa.

Climax

Climax

Gaspar Noé on kontrastien mestari. Kyse on värien estetiikasta. Hallitseva väri on punainen. Climaxin (2018) alkukohtauksessa käytetään Ranskan lippua, jonka valkoinen ja sininen hyökkäävät silmille (”Tämä elokuva on ylpeästi ranskalainen”, toteaa alkutekstiplanssi), vhs-kuvat vaihtelevat sliipatun laajakangasdigitaalisuuden kanssa. Pitkät otokset vuorottelevat välähdysmäisten kohtausten kanssa, joita pilkkovat ihmisen silmänräpäyksiä imitoivat mustat skarvit.

Toinen kontrasti on ihmisen raakuus sivistyksen rinnalla. Climax on elokuva ihmisistä, jotka ovat koreografioineet elämänsä ja paljastavat eläimellisyytensä lähinnä puheissa, jotka ovat itse tekoja suurempia.

Kun ihmisjoukko päätyy nauttimaan sangriaa, joka on terästetty psykedeeleillä, he näyttävät mielihyvän ja kauhun perimmäisen piirteet, sivistyksensä piilottamat puolet itsestään.

Joidenkin tapauksessa suuret puheet peittävät lähinnä epävarmuuden. Elokuva ei väitä animalismin olevan sivistyksen takana oleva perimmäinen totuus, tosin se esittelee nämä kaksi piirrettä yhtä vahvoina.

Ohjaajan roskaelokuvaharrastus näkyy siinä, kuinka Climax muistuttaa hysterialtaan 30-luvun huumevalistuselokuvia. Muut elokuvan vaikutteet näkyvät heti alussa nähtävässä VHS-julkaisujen pinossa. Joukossa on Rainer Werner Fassbinderin Fox and His Friends (1975) ja Querelle (1982), Andrzej Zulawskin Possession (1981), David Lynchin Eraserhead (1977), George Romeron Dawn of the Dead (1978), Jan Kounenin Vibroboy (1994), Pier Paolo Pasolinin Sodoman 120 päivää (1975), kokoelma Kenneth Angerin lyhytelokuvia, Gerard Karglin Angst (1983), Dario Argenton Suspiria (1977), Buñuelin ja Dalin Andalusialainen koira (1929) ja lopuksi Harakiri-nimisen ranskalaisen lehden julkaisema sketsinauha. Lista on oikeastaan koko Noén uran esikuvien tiivistelmä. VHS:ien vieressä on kokonainen pino kirjoja Nietzscestä homoseksuaalin elokuvan historiaan.

Visuaalisesti taitava cinefiili Noé ei valitettavasti tiedä mitä taidoillaan ja tiedoillaan tekisi. Hänen ilmiömäinen elokuvantajunsa häviää hänen teostensa pinnalliselle sisällölle, joka on alakoulutason nihilismiä, suunnattu lapsille.

Asenteeltaan elokuva on fasistinen. Heikot sortuvat elon tieltä, vain pelottomimmat pärjäävät pettymyksittä loppuun.

Noé on tehnyt kaksi kautta aikain hienoimpiin kuuluvaa elokuvien alkujaksoa Irréversibleen ja Enter the Voidiin (2009). Climaxissa on kolmas. Elokuvan väkivaltainen loppu on leikattu alkuun.

Seuraa hitaita ja loputtomilta tuntuvia haastatteluita, joissa kaikki päähenkilöt esitellään ovelasti kuin kyseessä olisi yhtaikaa sisäänpääsykoe elokuvan keskiössä olevaan tanssiryhmään ja samalla itse elokuvaan. Pinkka VHS-nauhoja nähdään tässä kohtauksessa.

Sitten seuraa huikean pitkä otto, joka alkaa viisiminuuttisella tiukasti koreografioidulla tanssikohtauksella.

Näin estetisoidusta väkivallan jälkiseuraamuksesta siirrytään hitaaseen hahmokehittelyyn ja lopulta elämän riemukkuutta ilmentävään tanssiin, jota seuraa jälleen odotuksen ja pelon vuoristorata.

Noén teoksissa on alusta asti ilkeä jännite. Lopputekstit tulevat useimmiten alussa, pitkät otot, taitavasti valittu musiikki ja nopeasti ruudulla välkkyvät tiedot aiheuttavat levottomuutta.

Ohjaaja on alkujaksojen tekijänä niin taitava, että hänen elokuvansa jäävät niiden varjoon. Hän ei keksi, miten elokuvaa voi jatkaa säilyttäen saman intensiteetin. Vain Irréversible on teoksena kokonaisen tuntuinen, hellittämätön.

Climaxin tapauksessa on samoin. Elokuvan pelastaa se, että se on Noén kevyin. Siinä on tragedian elementtejä, mutta välistä pilkottaa mustaa huumoria ja silkkaa esteettistä riemua.

Noé on tehnyt filosofista manifestia teeskenteleviä b-elokuvia koko ikänsä. Climax tuntuu ensimmäistä kertaa rehellisesti kauhuelokuvalta, audiovisuaalisia orgasmeja tarjoamaan pyrkivältä eksploitaation ilotulitukselta.

Ei ole ihme, että ohjaaja kuvaili elokuvan tekoprosessia helpoksi. Climaxista on nopeasti tullut hänen uransa arvostetuin filmi. Välillä ruudulla vilkkuu godardilaisia väliplansseja. Tekstit kertovat, että kuolema on ainutkertainen huippukokemus ja muuta keskinkertaista.

Onnistuessaan estetiikallaan välittämään kerrankin myös iloa Noé saa katsojan unohtamaan istumisen passiivisesti elokuvateatterin penkissä. Katsojat vieressäni ja takanani reagoivat elokuvaan voimakkaasti.

Climaxin kuvaus erityisesti alun tanssikohtauksessa tuottaa mielihyvää, joka on sukua seksuaaliselle innostukselle ja jännitteelle. Noé on ehkä lähimpänä ohjaajaa, joka tekee onnistuvasti aina silloin tällöin yritettyä ja melkein aina pettymyksen tuottavaa arthouse-pornoa. Katsoja ei tätä välttämättä rekisteröi, koska itse akti on usein piilotettu tai epäseksikäs.

Tehtävät

Henna Raatikainen ei kirjailijana sanonut minulle mitään, mutta hänen novellikokoelmaansa Tehtävät (2018) kuvataan takakannessa Juha Hurmeen sanoin näin:

”Ihailen Henna Raatikaisen nykykykyä. Löydän hänen vahvasti tyylitellyissä ja tyyliltään eheissä novelleissaan pirstaleisen ja romuluisen nykymaailman täsmällisen sanataiteellisen kuvauksen.

Raatikaisen helposti lähestyttävät ja ihanasti viihdyttävät muotovaliot novellit ovat riemastuttavan vaikeita. Ne vaativat älyllisiä ponnistuksia ja verkkaisen tarkkaa lukemista.

Vaivan palkka on yltäkylläinen. Nämä aikaamme niin oivallisesti avaavat ajattomat novellit ovat pääomaa parhaasta päästä.”

Jos uskoisin sokeasti takakansiteksteihin, tuumaisin että mikäs tässä Suomen maassa on kirjallisuuden rakastajan olla. Lahjakkuuksia putkahtaa joka niemen notkosta!

Tehtävät
Kirjan kansikuva on yksi tämän vuosikymmenen rumimmista, mutta ainakaan sitä ei voi kutsua geneeriseksi.

Ilmeisesti Hurme on tutustunut Raatikaisen kirjalliseen tuotantoon joistan sellaisista kanavista, joita en seuraa (kirjallisuuslehdistä?). Muuten en keksi, mitä tarkoittaa esikoiskirjailijan ”nykykyky”.

Tehtävien novellit kietoutuvat suurimmaksi osaksi työelämän ja yhteiskunnan lainalaisuuksien ympärille. Päähenkilöt joutuvat tukaliin tilanteisiin sosiaalisten paineiden puristuksessa. Asema työyhteisössä tai nimen tehtävät velvoittavat.

Työntekijälle kasvaa häntä, rullatuolipultsari joutuu paniikkiin raitiovaunussa, säestäjä kilahtaa kesken pianonsoiton.

Jos käsittää kafkalaisuuden väärin, näitä voisi kutsua sellaisiksi kertomuksiksi. Kafkalaisuus on kuitenkin populaarikulttuurin mieltämää epämääräistä yhteiskunnallista absurdiutta käsinkosketeltavampaa ja läpikotaisin juutalaista, sisäistettyä toiseutta tavalla, jota kaltaiseni oman maani syrjimättömään valtaväestöön kuuluvan sanat eivät täysin tavoita, vaikka yrittäisin selittää.

Tyypillisessä Tehtävien kertomuksessa, Istutuksessa, toimiston työntekijät jatkavat duunissa hengailua kuoleman jälkeen työnnettävissä vuoteissa maaten ja heistä imetään vielä vainajina jotain yritykselle hyödyllistä egonpönkitystä; hierarkiat toimivat haudankin takaa.

Raatikainen ei kuitenkaan näytä tilannetta yksin työpaikan hirviömäisenä sanelupolitiikkana. Päinvastoin työntekijät suurimmaksi osaksi hyväksyvät tilanteen ja näkevät siinä mahdollisuuksia kiivetä ylös, onhan vielä kuolemankin jälkeen saavutettu asema jollain tapaa arvokas, jos perspektiivi on rajoittunut.

Tällainen ivailu muistuttaa minua Slawomir Mrozekin Elefantista (1957), joka on yhtä lailla piikikäs ja kohdettaan suoraan otsaan tähtäävä novellikokoelma. Toisin kuin Mrozek, Raatikainen ei useimmiten lopeta novellejaan muutamaan sivuun, mutta hänen proosassaan on samanlaista virkistävää ja usein kirjallisuudessa kavahdettavaa osoittelevuutta.

Tämä ei ole moite, sillä osoittelevuus on kaivattua, erityisesti työkulttuuria kohtaan, ja kieltämättä Tehtävät on yksi aiheeltaan kiinnostavimpia hetkeen vastaan tulleita tarinakokoelmia.

Ajattelen aivan muista syistä, että tämä on toisinaan raskas lukemisilo. Proosa on tavanomaisen kuvailevaa, paikoin jopa latteaa. Latteus on tyylikeino, jolla pyritään tavoittelemaan absurdiutta, kauhuelementtejä.

En aivan nauti siitä, koska se on tyylikeino, joka pettää heti, kun saumat alkavat näkyä. Tätä voi toki pitää äärimmilleen hallittuna kielenä, ja pohdintaani tarpeettomana. Toteavuuden kylmyys rikkoo kirjallisuuden keksittyjä raja-aitoja, voi sanoa.

En silti voi sille mitään, että tähän rivien välistä lukemaan kehottavaan (ja usein hämäävään) tyylittelyyn törmääminen lyhyen ajan sisään niin tässä kuin Jaakko Yli-Juonikkaan kokoelmassa Yö on viisain (2018) ja Maija Sirkjärven teoksessa Barbara ja muita hurrikaaneja (2018) on tehnyt tyylistä jo nyt hiukan kuluneen.

En osaa vain ottaa vastaan tekstiä; haluan ajatella sitä ja jos minusta tuntuu, että proosa on tarkoituksettoman kevyttä ja tehotonta, putoan kärryiltä, tylsistyn, en vaikutu, vakuutu.

Siksi jännite ei kaikissa kertomuksissa kestä. Kokoelma on temaattisesta yhteneväisyydestään huolimatta yhtaikaa liian tasainen (proosan ajoittainen tasapaksuus) ja epätasainen (novellien taso vaihtelee paljon: yhden vitsin ihmeistä hypitään syvällisempään sisältöön). Prologilla ja epilogilla kehystetty kokonaisuus on hiukan laimea.

Novellikokoelmassa on kuitenkin se positiivinen puoli, että kokonaisuuden jäädessä osiensa summaa pienemmäksi, voi poimia joukosta ne osat, jotka miellyttävät eniten ja hyviä tarinoita Tehtävissä on. Olkoon suosikkini tässä tapauksessa Kolme kertomusta, jossa tapahtumien todellista laitaa sävytetään ironisesti sulkumerkintöihin laitettujen journalistin havaintojen kanssa.

Kiitoksia ntamolle arvostelukappaleesta.