Avainsana: absurdismi

Witold Gombrowicz pohtii päiväkirjoissaan, kuinka uskomatonta on, ettei kaikkia ihmisiä voi koskaan tuntea. Eräänä päivänä hän odottaa matkalle lähtöä ja miettii elämänsä siteiden pienuutta, jonka ehkä vain kirjoittaminen voi teeskennellä ylittävänsä, keinotekoisesti mutta kuitenkin, absurdin yrittämisen välttämättömyydellä.

Samaa ajattelin paljon kasvuiässä, koin murhetta jota en osannut paikallistaa. Luulin sen olevan eksistentialistista ahdinkoa, vaikka se oli vain ikävää. Sittemmin se ajautui kaikkien jo kerran ajateltujen ja siten pois heitettyjen lastujen joukkoon.

Gombrowiczia asia vaivasi eri tavoin koko elämän. Se löytyy jo hänen esikoisromaanistaan Ferdydurkesta (1937). Hänelle kysymys identiteetistä oli yksi olennaisimmista; kuinka ihminen muokkautuu omaksi itsekseen mutta muiden vaikutuksesta.

Ehkä siksi hän pohti niin kuumeisesti yksilöllistä ihmisyyttä. Sitä, omaksi tahdoksi kutsuttua, ei voi olla olemassa vailla muita. Paradoksi on koko humaaniuden ydin.

Ei ole yllätys, että hän vihasi Roland Barthesia.

Tietysti osansa tämän erityisyyden tunteen rakentumisessa oli sillä, että Gombrowicz eli niin hämmästyttävän arkipäiväisen kuin poikkeuksellisen elämän ja oli kirjoittajana omintakeinen, sodanjälkeisen Euroopan ja modernismin aliarvostetuimpia.

Hän meni pidemmälle kuin muut, paikkaan jossa seksikäs muuttuu oudoksi.

Jaan Gombrowiczin tuumailuaiheet, vaikka olen tavanomainen työläinen, joka unohdetaan heti niin kuin suurin osa meistä. Istuin eilen linja-autossa ja mietin tätä. Vain päivää aiemmin eräs tuttuni otti minuun yhteyttä 10 vuoden tauon jälkeen, ehdotti tapaamista.

Aivan viime vuosina ihmiset ovat palanneet elämääni pitkien taukojen jälkeen. Onko tämä joku ikään liittyvä juttu vai onko paluu jatkuvaa ja huomaan sen vasta nyt?

Olin hieman väsynyt, bussissa istui vain muutama matkustaja, joiden tajusin olevan vieraita ja samalla entistä paremmin sen, että kaikki lähipiirissäni olivat minulle tuntemattomia ennen kuin heistä äkkiä tuli tuttuja, jopa tärkeitä.

Jollain perimmäisellä tasolla ihmiset tuntemattomiksi jäävätkin, mutta puhun tässä nyt kontekstista, jolla ymmärrän ihmisten sosiaalisten verkostojen yleensä muodostuvan. Tunnenko liikkeenpitäjän, jolta olen ostanut viimeisen parin vuoden aikana vaatteeni, vaikka olen saanut häneltä aina erinomaista palvelua? Entä lähimarkettini itäeurooppalaisittain murtava aamukassa?

Mietin heidän elämäänsä, eikä mieleeni tule mitään todellista, vaikka hekin lähtevät töistä, sulkevat ovet, kävelevät kotiin, jossa tekevät ruokaa tai jossa odottaa hän, joka on jo kattanut lautaset pöytään. Mitä välitilan ihmisiä he minulle ovat?

Sattuman kautta tajuan olevan outo lahja, että olen löytänyt vastaan kävelleistä kasvoista myös niitä, joita rakastaa – vaikka koen, etten ole saanut tunteideni nostamiin kysymyksiin haluamiani vastauksia.

Olen muuttunut seurassa toisenlaiseksi, elän tietynlaista elämää kohtaamieni ihmisten kautta niin kuin hekin tahoillaan. Jossain odottaa tuntemattomia, joista tulee minulle vielä tärkeitä. Vähentääkö tämä muiden arvoa, onko kuka tahansa korvattavissa – ei, sillä hyvyys ei ole itsestäänselvyys.

Mainokset
Työt

Työt

Sisyfos vierittää kiveä vuoren laelle, huipulla järkäle vyöryy alas. Sisyfos joutuu työntämään sen uudestaan ylös. Tämä oli hänen rangaistuksensa Manalassa. Sen hän sai kuoleman kieltämisestä. Tarina oli eksistentialisteille makupala, onhan Sisyfos symboli sille kuinka ihminen kuluttaa aikaansa päivästä toiseen samaan, on vapautensa vanki ja, mikä pahinta, jatkuvasti tietoinen omasta roolistaan. Camus’lle Sisyfos oli absurdi sankari.

Mutta filosofit yliarvioivat tyypilliseen tapaan kokijan tietoisuutta itsestään. Legendasta ja sen tulkinnoista puuttuu, mikä tekee omasta Sisyfoksen työstämme todella mahdollista: unohdus.

Muisti on rajallinen. Yksilö toistaa samoja tekoja päivästä toiseen. Ihmisten joukot toistavat edellisten sukupolvien virheitä. Suurimmassa mittakaavassa abstraktit ideat palaavat kerta toisensa jälkeen, historia toistaa historiaa.

Tehdessään yksilö menettää muistinsa ja keskittyy asiaan. Hän ei koe edellisten tekojensa toistosta johtuvaa painolastia vaan vain käsillä olevan. Jokainen syöty voileipä on aina uusi, sen taakkana ei ole kaikkien tuhansien aiemmin syötyjen leipien muistoa. Vasta joutilaisuudessaan, filosofisina hetkinään, ihminen voi tuumia ajan kiertoa ja ihmisyyttään.

Joiltain eläimiltä puuttuu tietoisuus. Se on heidän pelastuksensa. Älykkäämmät eläimet taas joutuvat luottamaan aivojensa rajallisuuteen ja kykyynsä uppoutua tehtäviin. Filosofia lakkaa hetkeksi olemasta, koska meillä on peukalot.

Unohtaminen mahdollistaa jatkuvat virheet; vapaa-ajallaan ihminen pohtii sen olevan tragedia. Mutta koska yksilö ei ole jatkuvasti läsnä, on unohdus myös siunaus. Teot voivat tuolloin olla jatkuvasti mielekkäitä itsenään. Löytyy merkityksiä taiteesta, luonnosta, kokemisesta.

Ihminen ei opi mitään, mutta lohtu siihen on sama kuin kivun tuottaja – ainakaan ihminen ei opi mitään. Sisyfoskin unohtaa jossain vaiheessa montako kertaa on kiveä työntänyt ja tyytyy työhönsä. Päivät sekaantuvat toisiinsa ja saavat äpäriä. Tuhannet eiliset muuttuvat yhdeksi.

Joku voi kysyä: miksi et halua kommentoida kotikaupungissasi tapahtunutta terrori-iskua? Siihen en voi vastata muuta kuin että lue tarkemmin.