Avainsana: Alan Moore

Apocalypse Blues

Apocalypse Blues

Maailmanloppu käsitetään puhujasta riippuen aivan eri tavoilla. Huomattavaa on, kuinka erityisesti politiikassa kulttuurin muutoksesta puhutaan maailmanloppuun vivahtavin termein.

Mietin tätä jälleen luettuani loppuun Alan Mooren kirjoittaman ja Jacen Burrowsin piirtämän Providencen (2015–17). Providence on Mooren viimeisin sarjakuvasuurteos, 12-osainen kertomus kauhukirjailija H. P. Lovecraftin kirjoitusten pohjalta kehittyneeseen mytologiaan perustuen. Tarinaan kuuluu olennaisena osana ihmisten maailman korvautuminen suurien muinaisten maailmalla.

Maailma ei kuitenkaan lopu Lovecraftillakaan, eikä edes Providencessa. Se vain muuttuu ihmiselle tunnistamattomaksi. Silti lukuisat sarjakuvan lukeneet fanit käyttivät puheissaan maailmanlopun kaltaisia ilmaisuja.

Tuntematon on tuhoa. Tällaiseen ajatteluun viittasin jo edellisessä kirjoituksessani.

Lähes kaikki arkikielessä kuvitellut maailmanloput ovat pohjimmiltaan kulttuurin loppuja. Tällä tarkoitan, että pelko kohdistuu tutun muuttumiseen tuntemattomaksi.

Tutun muuttuminen tuntemattomaksi taas kertoo kuolemanpelosta. Kulttuurin ”loppu” eli muutos pelottaa, koska ihmisellä on elinympäristöönsä ihannoiva suhde. Liian nopeasti muuttuva maailma on muistutus katoavaisuudesta.

Ymmärrän ja olen samalla turhautunut. Minulle maailmanloppu tarkoittaa ihan oikeaa maailmanloppua. Pienemmässä mittakaavassa ajattelen sen tarkoittavan kaiken elolliseksi kutsutun tuhoutumista. Isommassa mittakaavassa ajattelen maailmanlopun tarkoittavan valon sammumista, maailmankaikkeuden lämpökuolemaa.

Siksi apokalyptiset pelot esimerkiksi juuri oman kulttuurin rappiosta tai poliittisista epävakauksista eivät ole pohjimmiltaan vakuuttaneet minua lopullisuudestaan – pelottavia ne voivat olla mutta eivät toivottomia.

Niissä on sentimentalismia, jonka ymmärrän, mutta josta en silti saa otetta, koska kulttuurin luonne on väistämättä:

a.) osaksi päättymätöntä, menneisyys vuotaa jatkuvasti meidän aikaamme ja nykyhetken kulttuurilla luomme jatkuvasti myös tulevaa,

b.) osaksi syklistä, suuret kulttuurien virrat vuorottelevat keskenään synnyttäessään reaktioita ja vastareaktioita, toisin sanoen kulttuurit kukoistavat ja nuutuvat trendien mukaan.

Oikea kulttuurinen maailmanloppu on sitä, jos Lovecraftia mukaillen käännämme selkämme aivan kaikelle muutokseksi kutsutulle ja astumme pimeyteen – jos pysäytämme kaiken. Historian tuntien se on hyvin vaikeaa.

Todennäköisempää on, että maapallo on sitä ennen elinkelvoton.

*

Olen kirjoittanut monta kertaa maun merkityksestä ihmisen älyllisen ja moraalisen kehityksen kannalta. Erääseen aihetta käsitelleeseen kirjoitukseeni viitattiin sittemmin myös Ylioppilaslehdessä, mistä ilahduin, vaikka aiheesta ei ole syntynyt sen kummemmin keskustelua (mikä ei toki yllättänyt).

Että kulttuureista kirjoitetaan apokalyptisin termein liittyy siihen, ettei yksilö ymmärrä historiaa muuna kuin oman päiväkirjansa laajana liiteosiona. Jos hän ei käsitä historian roolia suurena liikuttajana edes etäisesti, hän ei ymmärrä omaa paikkaansa ja siten omaa makuaan ja miksi siitä on tullut mitä on. Jos omaa makua ja ymmärrystä sen synnystä ei ole, ihminen on helposti ulalla myös omasta matkastaan.

Se on paljon järkyttävämpää kuin kuviteltu kulttuurin rappio, joka johtuu toisten kulttuurien kanssa tapahtuvasta vaihdosta, konflikteista tai yhteiskunnallisista murroksista. Muutosta pahempi asia on, jos maailma jatkaa kulkuaan, mutta yksilö katoaa historian kurimukseen ymmärtämättä mitä tapahtuu.

*

Henkilö, joka ei työskentele kulttuurin parissa, ei välttämättä huomaa, että kulttuuria syntyy ja kuolee koko ajan. Usein myös kulttuurin parissa työskentelevä ihminen ei tätä noteeraa. Koska kuolevalla kulttuurilla ei ole tarpeeksi monelle ihmiselle merkitystä, ei sen kuolemaa kirjata kuin marginaaleihin.

Pelkästään kirjallisuuden historiassa on miljoonia teoksia, joilla ei ole kestävää merkitystä. Ne ynisevät ensiparkaisunsa, kiertävät lukijoiden syleissä hyvällä tuurilla joitain viikkoja ja kuukausia ja sitten kokevat kätkytkuoleman.

Kaikki mitä olen kirjoittanut ja tulen koskaan kirjoittamaan tulee kokemaan saman kohtalon. Tätä ei tule ajatella surun kautta vaan kuolevaisuuden laista seuraavana väistämättömyytenä.

Lähes kaikki teokset kuolevat välittömästi synnyttyään, koska joutuvat kilpailemaan huomiosta kaiken muun taiteen kanssa. Kirjastojen varastot ovat täynnä tekstejä, joita lainaavat enää tutkijat tai aivan liian syvälle suohon uponneet harrastajat, jos hekään.

Jos ei harrasta kirjallisuutta, ja usein vaikka harrastaisikin, jatkuva tuhoutuvan, rappeutuvan kulttuurin suistuminen kuiluun ei ole millään tavalla merkityksellistä. Jotain kirjoja, mitä sitten? [1]

Sattumalta tämä lukuisten ideoiden kuolema yhden kustannuksella ja selviytymisellä on myös Providencen lähtökohta. Sarjakuva ihmettelee, kuinka yhden epätasaisen pulp-kirjailijan sekavasta kädenjäljestä on tullut niin ikonista, että maailmankirjallisuutta on nykyään yhtä mahdotonta kuvitella ilman Cthulhua kuin vailla Kafkaa.

Providencessa kyse on siitä, että kosmoksen pimeät möröt uneksivat itsensä maailmaan tekijänsä kautta (eli että tarpeeksi tarttuvat ideat onnistuvat löytämään tekijänsä, ja siten tekijä yleisönsä – eli lopulta kaupallisuutensa).

Se mitä tällä tarkoitetaan on, että Lovecraftilla kävi tuuri. Jonkun rooli on mennä ensin. Taiteessa vitsikkäintä on se, ettei etujoukossa olija usein tajua tai ehdi tajuta rooliaan.

[1] Sana ”vastakulttuuri” on siksi kaunis, että se implikoi pyrkivänsä pitämään teoksia hengissä edes puheikään asti kapitalismin pyrkimysten vastaisesti.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

1

Alan Mooren ja Kevin O’Neillin Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga – josta käytän tästä eteenpäin vain nimeä Herrasmiesliiga – on luultavasti sarjakuva, jonka olen lukenut useimmin. Tai oikeammin kaksi ensimmäistä julkaistua kokoelmaa (1999–2003).

Pidän joitain muita Mooren teoksia parempina. Vartijat on ansainnut paikkansa popkulttuurin kaanonissa. Helvetistä on mielestäni Mooren mestariteos. Eikä Herrasmiesliiga pääse muutenkaan parhaiden lukemieni sarjakuvien joukkoon.

Mutta siinä on viihdyttävän seikkailusarjakuvan tuntua, jonka veroiseen olen törmännyt vain ikisuosikkini Hugo Prattin Corto Maltese -kirjoissa.

Teoksella on minulle myös muuta arvoa. Se on ensimmäinen sarjakuva, jonka ostin lukemistokseni muutettuani ensimmäistä kertaa opiskelemaan ja asumaan yksin.

Luin Herrasmiesliigan noina aikoina pari kertaa. Minun oli helppoa tarttua siihen ja nautin sen antamasta kuvasta pseudoviktoriaanisen Englannin arvoista ja yhteiskunnasta.

(Sarjakuvasta on tehty vuonna 2003 myös surkea elokuvaversio, joka on tyyppiesimerkki alkuperäisteoksen rinnalla kalpenevasta adaptaatiosta. Kyse ei ole tulkinnanvapaudesta vaan kyvyttömyydestä tajuta, mikä alkuperäisessä konseptissa toimii.)

Sarjakuvan nimen liiga on 1600-luvulla perustettu salaseura, joka taistelee suurroistoja ja muita uhkia vastaan. Vuosisatojen mittaan jäsenistö on vaihtunut tiuhaan.

Liigan jäsenet eivät ole supersankareita sanan varsinaisessa merkityksessä. Oikeastaan he ovat supersankareiden esikuvia.

Herrasmiesliigan maailma on meidän maailmamme, jos kaikki suuret kirjalliset teokset olisivat totta. Se on siis kaiken fan fictionin pääteasema.

Ensimmäisessä osassa liiga kootaan jälleen 1800-luvun lopulla, kun Lontoota uhkaa suuri vaara. Kokoamistehtävän saa Mina Murray, joka on eronnut miehestään Jonathanista erääseen ulkomaalaiseen mieheen liittyvän skandaalin jälkeen.

Murray on onnistunut värväämään kapteeni Nemon. Mukaan liittyvät sarjakuvan mittaan vielä Allan Quatermain, tohtori Jekyll ja Hawley Griffin.

Konsepti ei ole tyhjänpäiväistä nörtteilyä. Mooren tarkoituksena on sekä tuoda hahmot lähemmäs alkuperäistä näkemystä että luoda ne uudelleen korostaen esikuvista vähemmän muistettuja piirteitä.

Esimerkiksi kapteeni Nemo on sikhiprinssi, mikä tuntuisi monikulttuuriselta uudelleentulkinnalta ellei Nemo olisi intialainen Jules Vernen alkuperäisessä visiossa. Seikka on vain hukkunut kaikkien popkulttuurin valkonaama-Nemojen alle. Näin lukijalle esitetään, miten fiktio heijastaa aikaansa ja miten se muokkaa maailmankuvaa.

Jokainen sivu tulvii yksityiskohtia. Luin jälleen kerran sarjakuvan ensimmäisen ja tasoltaan parhaan kokoelman tätä merkintää varten. Tällä kertaa apunani oli Jess Nevinsin yli 200-sivuinen kirja Heroes & Monsters: The Unofficial Companion to the League of Extraordinary Gentlemen (2003), jossa käydään lävitse lähes jokainen kokoelman ruutu.

Nevinsin kirja osoitti, että oma tietoni ei ole riittänyt millään kaikkien viittausten ymmärtämiseen tai huomaamiseen.

Teos ei tukehdu muotoonsa. Moore oli vielä tässä vaiheessa sen verran tarkkana, että tajusi mikä arvo hyvin kerrotulla keskustarinalla on. Paljon auttaa, että Kevin O’Neillin piirrosjälki on kaunista ja pikkutarkkaa, mutta samalla hiukan tuhertelevaa.

2

Herrasmiesliigalle on olemassa virallinen kolmas osa. Se koostuu kolmesta erikseen julkaistusta kokoelmasta, jotka tunnetaan nimellä Century (2009–2012).

En ollut aiemmin lukenut niitä, joten tartuin niihin viimeisimmällä käynnilläni kaupunginkirjastossa.

Century kuvaa liigan edesottamuksia huomattavasti laajemmalla aikavälillä kuin parin vuoden sisään sijoittuvat kaksi ensimmäistä osaa: vuodesta 1910 vuoteen 2009.

Mina Murray ja Allan Quatermain ovat ainoat tutut jäsenet. Joukkoon ovat liittyneet herrasmiesvaras A. J. Raffles, okkultistinen etsivä Thomas Carnacki ja sukupuoltaan vaihtamaan kykenevä iätön Orlando.

Halki vuosisadan päähenkilöt selvittävät ennustuksessa ilmennyttä arvoitusta: antikristus on syntymässä. Mutta kuka hän on? Ainakin hänen saapumistaan pyrkii edistämään Aleister Crowley -tyylinen maagi Oliver Haddo (Somerset Maughamin romaanista The Magician).

Olisi pitänyt jättää lukematta. Aiemmissa kokoelmissa mieltä kiihottava oli pala palalta lukijalle rakennettu viktoriaaninen maailma, jonka tapahtumia olisi voinut seurata useiden kokoelmien ajan.

Centuryssa kuljetaan lujaa aikakausien läpi. Mielikuvituksekkaat kertomukset ovat vaihtuneet kuluneeseen neljännen seinän rikkovaan narratiiviin.

Mukaan on tullut Mooren myöhempiä pakkomielteitä eli maagisia symboleja, psykedeliaa jota on nähty kiinnostavammin esimerkiksi Rämeen olennossa ja pornografiaa.

Pahinta on silti metakikkailu, jonka käsikirjoittaja on aiemmin hallinnut hyvin. Herrasmiesliiga on luonteeltaan itsetietoinen sarjakuva, jonka huumori aukeaa sitä paremmin mitä enemmän sen taustoista tietää. Se ei silti ole ollut pakkomielteisesti kiinnostunut omista metatasoistaan.

Siksi tartuin vanhoihin osiin tultuani kirjastosta kotiin. Halusin nähdä, että olivatko nämä näin huonoja muutenkin.

Centuryssa kaikki on korostetun fiktiivistä. Myös hahmot tuntuvat tietävän sen, vaikka aiemmissa osissa charmi on ollut siinä, että fiktio on ”todellisuutta”; meta on tarkoitettu valppaalle lukijalle eikä hahmojen kommentoitavaksi.

Sarjan huipennus kuvaa hyvin, mistä on kyse. Seuraavassa paljastan sen.

Sarjakuvassa etsitty antikristus on Harry Potter. Käsikirjoituksellista briljeeraamista ja pastissin luovaa ylikäyttöä hyödyntäneen teossarjan päätös on käytännössä nälvimistä siitä, että lasten fantasiakirjasarja on liian suosittu.

Antikristus-Potter on symbolinen kuva omasta esilläolostaan aiempiakin sukupolvia pahemman pakkomielteen tehneistä milleniaaleista. Hän on mielialalääkkeitä vetävä kouluampuja, joka ruikuttaa omasta erityisyydestään.

Yritän joka päivä välttää väistämätöntä eli markkinavoimien jatkuvaa vetoamista yhteisiin lapsellisiin nimittäjiin, joista Harry Potter on varsin hyvä symbolinen esimerkki.

Mielestäni on hyvä säilyttää tasapaino jatkuvan hedonismin ja inspiroivamman ajattelun välillä. Haluan antaa mielihalulleni periksi, kun ostan kioskilta lempijäätelöäni, en kuluttaa päiviäni fanittamalla yhtä ja samaa asiaa vuosikaudet.

Samanlaisista ajatuksista huolimatta koen, että Moore käyttää Potteria symbolina kömpelösti.

Allekirjoitan Mooren näkemyksen kulttuurin muuttumisesta vuosikymmen vuosikymmeneltä lapsekkaammaksi. Herrasmiesliiga kuvaa scifiä ja fantasiaa kulttuurisena perintönä, mutta samalla rattaana koneessa, kun populaarikulttuurista tulee massakulttuuria.

Esimerkiksi Potterin ympärille on muodostettu massiivinen kultti, vaikka samanlaisia noita- ja velhotarinoita on luettu satoja vuosia. Tosin aiemmin klassisessa lastenkirjallisuudessa on korostettu initiaatioriittiä aikuisuuteen, lapsen astumista leikistä velvollisuuksiin. Potterissa keskiössä on yksilön erityisyys.

Silti Mooren sivallus on toistaitoinen. Hän tekee sen alentuen tahattoman itseparodiseen sormella osoitteluun. Se tekee hienon sarjakuvan kliseiseksi maagisten metakikkailujen hokemiseksi, jota on nähty juuri Mooren jäljiltä sarjakuvissa liiankin kanssa.

Arvostan taiteilijan taipumattomuutta, mutta suunta on huomattavasti alkuperäisiä teoksia mielikuvituksettomampi. Yksikään hahmo viktoriaanisessa Herrasmiesliigassa ei ole minkään ajan symboli. toisin kuin Potter Centuryssa.

Centuryssa matkustetaan ajassa, trippaillaan happojen avulla ja Maija Poppanen saa edustaa sitä mikä kirjallisuudessa ja länsimaisessa kulttuurissa on hyvää.

Tämä on paljon vähemmän kiinnostavampi keksintö kuin esimerkiksi kapteeni Nemon ja Mina Murrayn kohtaaminen saman asian puolesta, kolonialismin ja modernistuvan Englannin risteyskohdassa.

Saagaan on tulossa jossain vaiheessa ilmeisesti neljäs osa. En odota sitä, vaikka Kevin O’Neillin taide on sentään vielä taidokasta.