Avainsana: arviokappale

Tehtävät

Henna Raatikainen ei kirjailijana sanonut minulle mitään, mutta hänen novellikokoelmaansa Tehtävät (2018) kuvataan takakannessa Juha Hurmeen sanoin näin:

”Ihailen Henna Raatikaisen nykykykyä. Löydän hänen vahvasti tyylitellyissä ja tyyliltään eheissä novelleissaan pirstaleisen ja romuluisen nykymaailman täsmällisen sanataiteellisen kuvauksen.

Raatikaisen helposti lähestyttävät ja ihanasti viihdyttävät muotovaliot novellit ovat riemastuttavan vaikeita. Ne vaativat älyllisiä ponnistuksia ja verkkaisen tarkkaa lukemista.

Vaivan palkka on yltäkylläinen. Nämä aikaamme niin oivallisesti avaavat ajattomat novellit ovat pääomaa parhaasta päästä.”

Jos uskoisin sokeasti takakansiteksteihin, tuumaisin että mikäs tässä Suomen maassa on kirjallisuuden rakastajan olla. Lahjakkuuksia putkahtaa joka niemen notkosta!

Tehtävät
Kirjan kansikuva on yksi tämän vuosikymmenen rumimmista, mutta ainakaan sitä ei voi kutsua geneeriseksi.

Ilmeisesti Hurme on tutustunut Raatikaisen kirjalliseen tuotantoon joistan sellaisista kanavista, joita en seuraa (kirjallisuuslehdistä?). Muuten en keksi, mitä tarkoittaa esikoiskirjailijan ”nykykyky”.

Tehtävien novellit kietoutuvat suurimmaksi osaksi työelämän ja yhteiskunnan lainalaisuuksien ympärille. Päähenkilöt joutuvat tukaliin tilanteisiin sosiaalisten paineiden puristuksessa. Asema työyhteisössä tai nimen tehtävät velvoittavat.

Työntekijälle kasvaa häntä, rullatuolipultsari joutuu paniikkiin raitiovaunussa, säestäjä kilahtaa kesken pianonsoiton.

Jos käsittää kafkalaisuuden väärin, näitä voisi kutsua sellaisiksi kertomuksiksi. Kafkalaisuus on kuitenkin populaarikulttuurin mieltämää epämääräistä yhteiskunnallista absurdiutta käsinkosketeltavampaa ja läpikotaisin juutalaista, sisäistettyä toiseutta tavalla, jota kaltaiseni oman maani syrjimättömään valtaväestöön kuuluvan sanat eivät täysin tavoita, vaikka yrittäisin selittää.

Tyypillisessä Tehtävien kertomuksessa, Istutuksessa, toimiston työntekijät jatkavat duunissa hengailua kuoleman jälkeen työnnettävissä vuoteissa maaten ja heistä imetään vielä vainajina jotain yritykselle hyödyllistä egonpönkitystä; hierarkiat toimivat haudankin takaa.

Raatikainen ei kuitenkaan näytä tilannetta yksin työpaikan hirviömäisenä sanelupolitiikkana. Päinvastoin työntekijät suurimmaksi osaksi hyväksyvät tilanteen ja näkevät siinä mahdollisuuksia kiivetä ylös, onhan vielä kuolemankin jälkeen saavutettu asema jollain tapaa arvokas, jos perspektiivi on rajoittunut.

Tällainen ivailu muistuttaa minua Slawomir Mrozekin Elefantista (1957), joka on yhtä lailla piikikäs ja kohdettaan suoraan otsaan tähtäävä novellikokoelma. Toisin kuin Mrozek, Raatikainen ei useimmiten lopeta novellejaan muutamaan sivuun, mutta hänen proosassaan on samanlaista virkistävää ja usein kirjallisuudessa kavahdettavaa osoittelevuutta.

Tämä ei ole moite, sillä osoittelevuus on kaivattua, erityisesti työkulttuuria kohtaan, ja kieltämättä Tehtävät on yksi aiheeltaan kiinnostavimpia hetkeen vastaan tulleita tarinakokoelmia.

Ajattelen aivan muista syistä, että tämä on toisinaan raskas lukemisilo. Proosa on tavanomaisen kuvailevaa, paikoin jopa latteaa. Latteus on tyylikeino, jolla pyritään tavoittelemaan absurdiutta, kauhuelementtejä.

En aivan nauti siitä, koska se on tyylikeino, joka pettää heti, kun saumat alkavat näkyä. Tätä voi toki pitää äärimmilleen hallittuna kielenä, ja pohdintaani tarpeettomana. Toteavuuden kylmyys rikkoo kirjallisuuden keksittyjä raja-aitoja, voi sanoa.

En silti voi sille mitään, että tähän rivien välistä lukemaan kehottavaan (ja usein hämäävään) tyylittelyyn törmääminen lyhyen ajan sisään niin tässä kuin Jaakko Yli-Juonikkaan kokoelmassa Yö on viisain (2018) ja Maija Sirkjärven teoksessa Barbara ja muita hurrikaaneja (2018) on tehnyt tyylistä jo nyt hiukan kuluneen.

En osaa vain ottaa vastaan tekstiä; haluan ajatella sitä ja jos minusta tuntuu, että proosa on tarkoituksettoman kevyttä ja tehotonta, putoan kärryiltä, tylsistyn, en vaikutu, vakuutu.

Siksi jännite ei kaikissa kertomuksissa kestä. Kokoelma on temaattisesta yhteneväisyydestään huolimatta yhtaikaa liian tasainen (proosan ajoittainen tasapaksuus) ja epätasainen (novellien taso vaihtelee paljon: yhden vitsin ihmeistä hypitään syvällisempään sisältöön). Prologilla ja epilogilla kehystetty kokonaisuus on hiukan laimea.

Novellikokoelmassa on kuitenkin se positiivinen puoli, että kokonaisuuden jäädessä osiensa summaa pienemmäksi, voi poimia joukosta ne osat, jotka miellyttävät eniten ja hyviä tarinoita Tehtävissä on. Olkoon suosikkini tässä tapauksessa Kolme kertomusta, jossa tapahtumien todellista laitaa sävytetään ironisesti sulkumerkintöihin laitettujen journalistin havaintojen kanssa.

Kiitoksia ntamolle arvostelukappaleesta.

Mainokset

Matkasanakirja hiljaisuuteen

Matkasanakirja hiljaisuuteenMatkasanakirja hiljaisuuteen (2018) taiteilee rajalla, jossa suomalaiskansallinen hiljenemisen klisee ei olekaan uuvuttavaa vanhan toistoa vaan kivaa kirjallista kikkailua.

Soile Veijolan ja Janne Säynäjäkankaan toimittamassa teoksessa seitsemän tekijää on rakentanut hybridin, jota voi kutsua luontevasti vain nimellä kirjallisuus. Kotihyllyssä oli vaikeaa päättää, mihin väliin tämä solahtaisi. Valitsin esseet.

Nimen matkasanakirja on kirjaimellinen ohje. Teos on kokoelma katkelmallista matkakirjallisuutta, 101 hakusanaa joiden alta löytyy lyhyttä esseismiä. Kokonaisuus toimii sanakirjan logiikalla. Jotkut merkinnät ovat aforistisia kiteytyksiä.

Lähtökohdat ovat ironiattoman suomalaiskansalliset, minkä huomaa valituista sanoista: avanto, mummola, nuotiolla, uuninpankko. Sauna on pääosassa monissa teksteissä. Epätyypillisempää päätä edustavat esimerkiksi dialogi, matsutake ja ympäripyöreys, josta seuraava katkelma, Soile Veijolan käsialaa:

Mikä sitten on ympäripyöreyden positiivinen vastakohta? Neliskanttinen? Suorakuutio? Suunnikas? Matriisi? ”Puhutaanpa nyt suoraan eli neliskanttisesti!” Ajatukseni hakeutuivat nopeasti takaisin ympäripyöreyteen, missä ne tuntuivat viihtyvän paremmin.

Ympäri kuljettu pyöreä. Ympäri-stö. Ympäriinsä. Ympärillään. Ympäröimänä. Jokaisen oma ympäristö.

Hakematta mieleen tulee Jukka Viikilän, Tommi Nuopposen ja Janne Nummelan suurtyö Ensyklopedia, joka ilmestyi 2011 Poesialta. Matkasanakirja vain on tarkemmin rajattu, assosiaatioiltaan hempeämpi ja vähemmän katkelmallinen.

Kuvaelmat pyörivät paljon metsän, jossain määrin veden ympärillä. Sielun maisema on laavu, metsikkö tai mökki. Kaupungissa ollaan lähinnä, kun puhutaan hyggeilystä. Tai kaamoksesta.

*

Saavutus on kirjallisesti kiinnostava, lohduttavampi ja luettavampi kuin useimmat samaa peltoa kyntävät self-help-oppaat ja nettiartikkelit. Tähän vaikuttaa kirjoittajien kunnianhimo, teksti on uudelleen luettavaa proosaa, ei käyttökirjallisuutta.

Matkasanakirja hiljaisuuteen ei kuulu niihin tekeleisiin, joiden ainoa tavoite on rohkaista ihmistä lähtemään luontoon, koska sen jälkeen jaksaa paremmin taas työskennellä. Ei sillä, että minulla olisi töitä vastaan mitään. Työnteko on ihanaa.

Toisaalta olen kirjaa kehuessani vähän innoton. Voin samastua siihen periaatteessa, kukapa ei äkkiseltään ajateltuna voisi, vaikka hiljaisessa järvimaisemassa omien ajatustensa kanssa painiminen aiheuttaisi tosiasiassa stressireaktioita ja ahdistusta.

Näin jyrkkä tyyppi en ole. Pidän omasta rauhasta. Saan sitä kuitenkin usein tarvitsematta lähteä maaseudulle, kotona, kirjastossa, puistonpenkillä.

Luonnon hiljaisuus on 20 vuotta luonnon helmassa asuneelle romantisointia, joka ei aivan löydä paikkaansa. Nautin luonnossa olemisesta, kaikkinensa, mutta olen ollut viimeiset 10 vuotta elämästäni kaupunkilainen eikä asiaan ole tulossa muutosta.

En tuijota älypuhelinta, koska en liiemmin käytä sosiaalista mediaa, saati lue uutisia. En altista itseäni jatkuvalle äänisaasteelle, mutta en ole hiljenemisen kunnioittaja. Suomalaiset ovat valitettavan usein hiljaa seurassakin ilman, että täytyy vielä eristäytyä.

Pidän siitä, että kohisee ja humisee, ambientista ja industrialista. Rauhoittuminen ei ole yhtään niin hauskaa, jos ihmisen ja ihmisen rakentamien koneiden äänet eivät kuulu muun seassa. Nukun tuuletin päällä, koska sen tasainen jyrinä peittää muut äänet, jotka nousisivat hiljaisuudesta.

Huomaan kaipaavani metsään, kun haluan huutaa, noustakseni esiin monotoniasta. Kaupunki on meteliä täynnä, mutta täällä ei ole missään turvallista paikkaa kirkua.

*

Ongelma ei ole hiljeneminen, vaan se, että Suomessa hiljaisuus yhdistetään syrjään vetäytymiseen, mikä ei ole tavoiteltava tila. Jollain tapaa sivilisaatiosta erillään ollaan myös tässä kirjassa. Ikään kuin palataan toistuvasti metsään etsimään sielun hiljaisuutta, vaikka yhä useammat eivät ole siellä asuneetkaan ja saman hiljaisuuden voi löytää myös työvuoron linja-autossa.

Mereltä puhaltaa tuuli, kaukaa kuuluu ohikiitävän auton moottorin hurinaa, liikennevalojen merkkipiipitys kilisee jossain. Kun tuuli on oikea, Tuomiokirkon kellojen lyönti kuuluu pihalle asti.

Se on kotikaupunkini hiljaisuutta, ihan kuin kahisevat oksat, lintujen juttelu ja hirvikärpäsen surina ovat maaseudun hiljaisuutta.

Vain talvi on suuri tasoittaja, kaikkialla vain lumen kaiken jyräävä kohina, pakkasen oma ääni, niin kauan kuin lunta vielä Suomeen sataa.

Kiitos ntamolle arviokappaleesta.

Koko meren laajuus

Koko meren laajuusProosaan suuntautunut ei välttämättä ymmärrä tekstin asettelun merkitystä vaan ajattelee lausetta. Runous taas on korostetusti tekstin ajateltua estetiikkaa.

Jos minun pitää tehdä selkein ero proosa- ja runoajattelun (ei proosan ja runon lajeina) välille, se on edellinen. Jotkut kirjoittajat hallitsevat kummankin.

Kaija Rantakarin kirjoitus teoksessa Koko meren laajuus on lastuina laineilla. Sanojen yhtenäistä estetiikkaa noudattava asettelu tekee tekstistä kenties vielä kokonaisemman kuin sen teemat ja käytetyt sanat.

Viime kuussa julkaistu Koko meren laajuus on kokoelma rakkausrunoja, joissa säkeitä löytyy sivuilta harvakseltaan. Poesian julkaisema teos koostuu viidestä runoelmasta, joista parillisilla ei ole nimiä, kuin ne olisivat painuneet nousevan aallokon taakse.

Kolmannessa osassa kirjoitus saa hetkellisesti pidemmät ja yhtenäisemmät säkeistöt, lähes proosarunon muodon, kunnes jälleen murtuu.

Olen lukenut Rantakarilta hänen aiemman runoteoksensa Mikado (2015), josta en niinkään vaikuttunut. Nyt jälkikäteen katsottuna se tuntuu harkitussa hajanaisuudessaan kuin harjoitukselta tätä varten, taidonnäytteeltä, ei runolta, johon palaisi.

Vaikka siinäkin ollaan lähellä, hengitetään toisen ihmisen kanssa samaa ja eri tahtia.

Karri Kokko kuvailee aavistuksen setämäisessä Kiiltomadon arviossaan Mikadoa näin: ”Teoksen nimi viittaa tuttuun klassiseen seurapeliin. Olisivatko runon rivit kuin sekalainen kasa toisiaan sieltä täältä koskettavia tikkuja, joita lukija parka yrittää parhaansa mukaan setviä?”

Ehkä juuri tämä kasamaisuus esti minua palaamasta Mikadoon ennen tätä kirjoitusta, estää minua muistamasta siitä juuri mitään kokoavaa, vaikka luin sen juuri uudestaan.

Sen sijaan tätä kirjaa luen nyt ajatuksen kanssa neljättä kertaa parin päivän sisään. Se on lyhyt, mutta avaan sitä sieltä täältä, ikään kuin opettelen sitä ulkoa.

Siitä voi päätellä, että Koko meren laajuus on kokonaisuutena erinomainen, näennäisen yksinkertainen, useasti avattava sanan monessa mielessä.

Joku voisi sanoa, että koska Koko meren laajuudesta näennäisesti uupuu Mikadon hankaluus ”lukija paralle”, se on riisuttu kielellisestä briljeerauksesta. Se ei tietenkään ole totta.

Jos näyttää jotain harvoin, sitä miettii erityisen tarkkaan. Jokainen, jolla on ollut hankaluuksia tunteidensa ilmaisussa, ymmärtää tämän.

riisut minua sittenkin kun kaikki vaatteet on jo riisuttu

keskellä yötä

uni ei enää uni, ehkä meri
ehkä aallot, erottamattomat liikkeet
yhden lakanan alla

Saatekirje kertoo, että lukija saa sulautua runojen rauhalliseen aallokkoon, mikä on mielenkiintoinen sanavalinta, koska tällöin lukija sulautuu myös johonkin intiimiin, kahden ihmisen väliseen, kuvittelee itsensä jompaan kumpaan osaan.

(Mitä varten saatteita yleensä edes kirjoitetaan? Lukuohjeiksi kiireisille kriitikoille, ohjaamaan oikeaan suuntaan?)

Rakkausrunojen ja erotiikan voima on nimenomaan siinä, kuinka lukija ottaa kirjoituksessa itse roolin. Epäonnistuneet eroottiset kuvaukset proosassa, joita on lukuisia, johtuvat siitä, ettei lukija kokemustensa valossa kirjaimellisesti ymmärrä, mitä tapahtuu.

Käytetyt sanat yrittävät liikaa. Ihmisten pariutumis- ja parittelurituaalit tuntuvat vieraan lajin kopulaatiolta, jota varten on pitänyt keksiä uutta kieltä.

Sitä ongelmaa ei ole tässä teoksessa, sen apuna on yksi vanhimmista ja vahvimmista symboleista. Joku voi pitää sitä kliseenä. Suosisin mieluummin Poesian omaa määritelmää ”ajaton”.

Jälleen paljastuu, kuinka kuvailu on lopulta vain heikko luonnos siitä, miltä lukeminen tuntuu.

Lukeminen tuntuu vaikka tältä:

kaikki elävä kaipaa enemmän,
kaikuluotaa omaa asentoa tauotta

ei aivan odottamatta,
otat kasvoni käsiisi

ilme täynnä välimerkkejä

näytät minulle kaiken
hyvin läheltä

Meri on kaksi ihoa yhdessä, mahdollisuuksien horisontti, loppunut aika, jatkuva aika, juuri alkanut aika, virtojen, vuorovesien ja tuulien maisema, meri on rakkaus, niin sattuvan tasaista ja tyrskyävää kuin se kestävänä symbolina on; pelottava, kaunis, siihen voi hukkua.

Sanat pyörivät meren ja veden ympärillä, välillä nousee esiin niin sanottuja kiellettyjä sanoja, kosketusta, sellaista josta niin harvoin enää kirjoitetaan taidokkaassa runoudessa. On kuin ihminen olisi majakka toiselle ihmiselle.

Kiitos Poesialle arviokappaleesta.