Avainsana: arvo

Ironia ei ole arvojen puutetta

Ironia ei ole arvojen puutetta

Kirjailija Joonas Konstig kirjoitti Ylen julkaisemassa kolumnissa siitä, että lastenviihteen ironisuus kertoo yhteiskunnan arvotyhjiöstä. Vertailun alle pääsivät Itse ilkimys -kohelluspiirretty (2010) ja nostalginen perhesarja Pieni talo preerialla (1974 –82):

Sarkasmin ja kaikelle naljailun takana on vähän liiankin helppo nähdä arvoneutraali eli arvoton nykyaika. Kun ei ole enää tärkeitä arvoja, jäljelle jää vain virnistely ja ironinen ylimielisyys. Kun kaikki on kaupan, kaikki on pilkan. Laiffi lyödään läskiksi kuin vedenpaisumuksen alla.

Aihe on kiinnostava, Konstigin tekemät johtopäätökset yksioikoisia loikkauksia seitsemän peninkulman saappailla.

Kun Konstig kirjoittaa arvojen hylkäämisestä, hän esittää tyhmempää kuin on. Enkä nyt aio edes puuttua siihen, että hän ottaa arvojen majakaksi yhdysvaltalaisen pop-kulttuurin, mikä on ironisesti sitä, mitä pelkkiin simulaatioihin uskova tekisi.

Millä perusteella tässä ajassa on hylätty arvot?

Kun olen uutisia Suomesta lukenut, ne ovat olleet täynnä keskusteluja muun muassa vähemmistöjen puolesta tehdyistä mielenosoituksista, yksilöiden vastuullisuudesta kulkutautiaikana ja vanhusten hoivaamisen parantamisesta.

Nämä samat asiat puhututtavat tuntemiani ihmisiä myös ihan heidän arkisessa elämässään.

Media ja siitä keskustelevien ihmisten elämä ei vaikuta olevan juuri muuta kuin täynnä pyrkimystä moraaliseen hyvään, parempaan elämään kaikille. Poliitikot ja heidän kätyrinsä ottavat näissä asioissa jatkuvasti yhteen. Samat huolet siirtyvät myös kansalaisille, jotka pohtivat niitä arjessaan.

Se on liikaa. Oma arkinen huoleni on päinvastainen kuin Konstigilla. Haluan välillä lillua erossa totuuskeskusteluista omassa hedonistisessa ”moraalittomuudessani”, jossa en ajattele muuta kuin päivällistä ja katsonko illalla koomisia vai dramaattisia elokuvia. Ehkä joku leffoista jopa suhtautuu aiheeseensa ironialla!

Konservatiiveille instituutioiden esille nostamat arvokeskustelut eivät kelpaa, koska ne eivät edusta niitä arvoja, joita he itse toivovat noudatettavan. Joillekin heistä yksilönoikeus ei ole yhtä tärkeä arvo kuin perhe (ja jotkin perheet ovat vähemmän perheitä kuin toiset), tasa-arvoisuus lain edessä riippumatta taustasta ei merkitse yhtä paljon kuin tapojen muuttumattomuuden suoma turva, uskonnonvapaus on uskonnonvapautta vain, jos se turvaa ”valtionuskonnon” rikkumattoman aseman.

Siksi he puhuvat mielellään arvotyhjiöstä; koska eivät itse tunnusta ”uusina” pitämiään ja todellisuudessa sivilisaation ikäisiä arvoja. Tai tunnista niitä.

*

Käytännössä Konstigin argumentointi on samaa kuin takavuosien moraalinvartijoilla, joiden maailmankuvassa väkivaltainen viihde piti sisällään katsojiensa potentiaalin väkivaltaan.

Mikä on tavallaan totta, sillä kaikissa ihmisissä on kykyä väkivaltaan. Riippumatta siitä viihtyykö väkivaltaisen viihteen parissa vai ei.

Fiktiivisen väkivallan suhteesta oikean elämän toimintaan ei silti ole löytynyt todisteita, ja en usko viihteellistetyn ironisuuden eroavan tästä juurikaan.

Ironia ja sarkasmi ovat osoitus siitä, että ihmisellä on vielä lähes viaton moraali, koska hän tunnistaa maailmassa olemisessa monta tasoa.

Sivistyneenä ihmisenä ja kirjallisuutensa tuntevana Konstig varmasti tietää argumenttinsa pop-esseistisen epärehellisyyden. Ironia ja vilpittömyys eivät ole suoraan toistensa vihollisia vaan toisiaan täydentäviä.

On naurettavaa väittää, että kulttuurin nykyisen ironian voi todistaa katsomalla yhtä yksittäistä naiivia TV-sarjaa, joka idealisoi menneisyyttä jo ilmestymisaikanaan.

Pieni talo preerialla on pyörinyt samoina vuosina kuin toinen suosittu perhesarja, Perhe on pahin (1971–79), joka perustui katsojien ironiselle suhteelle päähenkilöihin, Archie ja Edith Bunkeriin.

Jos kaipaa vanhempia esimerkkejä, väkevää ironiaa löytyy Vanhasta Testamentista asti. Ei tarvitse kuin lukea Jobin kirjaa, joka perustuu dramaattiselle ironialle: lukija tietää jatkuvasti enemmän kuin Job, mikä tekee päähenkilön pyristelyn surkuhupaisaksi.

Tietenkään estetiikka ei ole täysin erillistä moraalista. Mutta ironian käyttäminen esteettisesti johtaa vain toisinaan yksinkertaistettavissa oleviin moraalisiin johtopäätelmiin.

Olen Konstigin kanssa samoilla linjoilla siitä, että en voi sanoa olevani kaikesta taiteellisesta ironiasta esteettisesti hyvilläni. Mutta syy on sen laiskuus ja tylsyys, ei se, että se on ironiaa.

Sienen muotoisia raakileita

Sienen muotoisia raakileita

Olemisen epäily, sanoja muka päällekkäin.

*

Kaste on kaikkialle unohtunutta sadetta.

*

Merkityksettömyys paljastuu sille tarpeeksi usein altistuttuaan.

*

Merkityksettömäksi ei voi tulla, se ei ole liike.

*

Kaikki yritykseni kirjoittaa ovat yrityksiä lopettaa.

*

Kun arvot panee, siinä on faktat vaan tiellä.

*

Intellektuelleja ei kuunneltu, itkevät intellektuellit.

Passiivisuuden olemus

Passiivisuuden olemus

A:n pitäisi tehdä asia X, käydä viikonloppuna kaupassa ennen ruuhka-aikaa. Sen sijaan hän tekee asiaa Y eli on aloittanut aamulla hyvän kirjan, joka on vielä kesken.

Jäljellä on 80 sivua, joihin A tietää menevän puolitoista tuntia, jonka aikana kauppaan ehtii tulla valtavasti ihmisiä. Hän ei halua siirtää asiointiaan kauas ruuhkattomaan iltaan.

Jos A jättää kirjan kesken kaupassa käydäkseen, hän ”menettää” tekstin ja tietää, ettei pysty palaamaan siihen ennen kuin on tehnyt ostokset ja syönyt päivällisen. Hän tietää myös kirjaan uudelleen palaamisen olevan itselleen vaikeaa.

A päättää uhrata sen, mitä pitäisi tehdä, ja lukee rauhassa, kunnes lähtee kauppaan. Hän on edelleen aktiivinen, mutta hän on vaihtanut asioiden X ja Y prioriteetteja keskenään.

A saa ruokaa ja syödäkseen ajoissa, vaikka kaupassa käymisessä menee vartti kauemmin kuin yleensä. A:sta voi silti tuntua siltä, että hänen olisi pitänyt asettaa asia X etusijalle.

Arvokysymys on valinta, joka on määritelty ajatusten ensisijaisuudella. Asia X on asetettu päivän tehtäväksi, joten se saa suuremman arvon silloinkin, kun sen syrjäyttäminen ei aiheuta vahinkoa. Arvo on vakio, jolle muun tulee nöyrtyä riippumatta saavutetusta hyödystä.

Passiivisuus on tila, jossa henkilö ei tee asiaa X vaan asiaa Y omien tai toisten odotusten vastaisesti. Riippumatta siitä paljonko ihminen asiassa Y edistyy, tunne yleisestä passiivisuudesta ei katoa.

Tämä ei koske vain arjen rutiineja ja työtä. Esimerkiksi lähestyvän lomamatkan tai vapun juhlimisen yhteydessä voi tuntea samanlaisia arvon ja velvollisuuden tunteita.

Passiivisuus on rikos arvojärjestystä kohtaan. Se on toissijaista aktiivisuutta.

Tietysti passiivisuus voi olla vahingollista seurauksineen. Huomio sen olemuksesta ei silti muutu. Passiivisuus itsessään ei ole tuhoavaa.