Tag: elokuvakirjallisuus

Peilin takana ja Taivaan arkkityyppejä

Peilin takana etukansi

Olen saattanut maailmaan kaksi teosta. Näin sopivasti kansallisen kriisin aikaan.

Ensimmäisenä on Peilin takana: elokuvan historiaa 1874 – 2020. Osallistuin kirjan tekemiseen toimittajana ja kirjoittajana. Kyse on yli 1 000 elokuvan varjokaanonteoksesta, kahdeksan kirjoittajan yhteisprojektista.

Teos on ulkona NYT ja siitä voi lukea tarkemmin Laajakuvan omalta sivulta, josta löytyy myös 100 sivun näyte. Kirjaa saa muun muassa Amazonista ja Bookysta. Osta, jos haluat tukea Laajakuvan toimintaa.

Erilaisista itsestäni riippuvista ja riippumattomista syistä johtuen tämä toinen teos taas ilmestyy aikomaani paljon myöhässä, mutta ilmestyypä kuitenkin!

A. Vipunen: Taivaan arkkityyppejä -C-kasettia saa tilattua Levykauppa Äxästä, 8raidasta tai (kun kauppa taas aukeaa) fyysisenä kopiona Asemalta. Tai sitten suoraan minulta. Spoken word -albumi, 40 minuuttia. Rajoitettu painos. Julkaisija Manala Records (MNL-008). Osta, jos haluat tukea tulevia koitoksiani. Kasetti tulee myöhemmin myös digitaalisille alustoille.

Maistiaisena kolmas single Merellä, mukana myös Valpuri. Aiemmin julkaistu: Ars Magna (Nokturno-lehdessä) ja Musta päivä. Tuottajana Joni Dee.

Lopuksi lienee hyvä kertoa, että näiden julkaisut merkitsevät erään ajanjakson päättymistä, sillä tämä kirja on viimeinen Laajakuva-aiheinen projekti tai kirjoitus, jossa tulen olemaan mukana.

Seuraavaa A. Vipusta voidaan odottaa aikaisintaan vuoden päästä. Mielessäni on myös puoli tusinaa muuta kirjoitusprojektia, joista aion keskittyä erääseen kaunokirjalliseen ensimmäiseksi tarkemmin. Niistä lisää sitten, kun aika on kypsä – toisin sanoen, kun joku muu voisi olla halukas kustantamaan ne. Niin mukavaa kuin omaehtoinen puuhastelu on ollut, olisi vaihteeksi hauskempaa, että saisin vain kirjoittaa ja joku toinen pitäisi huolen, etten tee tyhmyyksiä.

Nyt on ollut hiukan taukoa, mutta palaan normaaliin bloggailuun taas ensi kuussa.

 

Vipunen Taivaan arkkityyppejä kansi

BFI Film Classics: The Night of the Hunter

The Night of the Hunter (1955), tunnettu Suomessa nimellä Räsynukke, on Hollywoodin hiljaksiin sensuurin alta vapautuvaa transgressiota, verrannollinen Nicholas Rayn Bigger Than Lifeen (1956) ja Edmund Gouldingin Nightmare Alleyyn (1947).

Kaikki nämä filmit ovat trillereitä, jotka kokeilevat rajojaan, vaikka operoivat näennäisesti film noirin asteikolla. Hitchcockin oppien vastaisesti ne pyrkivät välttämään liian helppoa psykologiaa. Samalla ne väistävät yhteiskunnalliset selitykset ja pyrkivät paikallistamaan unen, kauhun ja toden toisiaan muistuttavat rajamaat elämän suoraan kokemiseen.

The Night of the Hunter BFIYmmärrän, jos joku on kanssani eri mieltä. The Night of the Hunterin camp-estetiikka ja Robert Mitchumin pullisteleva habitus on aivan eri tapa mieltää transgressio kuin pissa-Kristus tai kova porno.

Silti, transgressio voi toimia vain ympäristössä, jossa rajat ovat tiukkoja. Porno säväytti joskus, ei enää, sillä aika on muuttunut pornoa kohtaan ymmärtäväisemmäksi, jopa arvostavaksi. Olemmehan markkinataloudessa marinoituja, ja porno ei ole kuin mainoksia ihmisruumiista.

Filmi kertoo huijarisaarnaaja Harry Powellista (Robert Mitchum), joka on äveriäitä leskirouvia tappava sarjamurhaaja, ja pienestä pojasta, Johnista (Billy Chapin), joka näkee Powellin lävitse tämän tultua vokottelemaan Johnin ja hänen siskonsa Pearlin (Sally Jane Bruce) äitiä Willaa (Shelley Winters). Powell tietää, että Johnin edesmennyt, rikollinen isä on kätkenyt viimeisen ryöstösaaliinsa jonnekin lasten kotiin.  Filmi alkaa Etelä-Yhdysvalloista mutta huipentuu lasten matkaan halki kurjan Keskilännen kohti Lillian Gishin esittämän hyvän haltiattaren, Rachelin, turvaa. Elokuvan kontrastit ovat vahvat. Se sisältää saksalaisen ekspressionismin kuvamaailman, amerikkalaisen gotiikan sielun, campia, slapstickiä, tie-elokuvaa ja kokoavana moodina sadun hengen.

Vaikka elokuvasta on tullut amerikkalainen klassikko, Charles Laughtonin ohjaaman teoksen maailma oli Yhdysvaltain kummallisella 50-luvullakin liikaa ja tuntuu omituiselta vielä nykyään. Ei tällaisia elokuvia vieläkään julkaista, eivätkä niitä arvosta kuin harvat.

*

Lukija arvaa, että The Night of the Hunter on 50-luvun suosikkielokuviani. Siksi oli ilo tarttua BFI:n julkaisemaan, näyttelijä ja teatteriohjaaja Simon Callow’n kirjoittamaan kirjaan. Callow on erikoistunut paremmin näyttelijänä tunnetun Laughtonin uraan.

Eikä iloa tuota vain aihe. Callow’n teos on johdonmukainen, 79 sivun mittainen pitkä essee, joka käy tarkasti läpi elokuvan luomisprosessin sen pohjana olevan Davis Grubbin romaanin menestyksestä käsikirjoituksen ja kuvauksen työstämiseen, näyttelijöiden valitsemiseen, kuvaustilanteiden ja leikkauksen kautta kritiikin ja yleisön vastaanottoon. Ylimääräistä lässytystä ei ole.

Callow’n proosa on äärimmäisen luettavaa, ammentaa laajat tietonsa niin alkuperäisistä lähteistä kuin voi, käyttää useita laajoja lainauksia väitteidensä tukena ja välttää akateemisen kapulakielen.

On riemullista muistaa, että kaikki populaarikulttuuria ja taidetta käsittelevä esseismi ei ole pitkäpiimäistä minäpuhetta, jossa puidaan omaa suhdetta milloin mihinkin 80- tai 90-luvun artefaktiin, vaan puhetta toisista ihmisistä, heidän historioistaan, tavoitteistaan ja työstään.

Samalla elokuva osoittautuu ryhmätyöksi, millaiseksi sitä ei ohjaajakeskeisessä maailmassa vieläkään sisäistetä. Singulaarilta tuntuva teos on monen innoittuneen tekijän yhteistyötä, jossa kukin on saanut toteuttaa itseään ohjaajan valvonnassa. Onnistunut elokuva on suunniteltu alusta asti huolellisesti.

Nuorena kuolleen James Ageen käsikirjoitus, häikäisevä Stanley Cortezin kuvaus, Hilyard M. Brownin ulkoasusuunnittelu ja Walter Schumannin musiikki ovat kaikki syntyneet isosti tekijöistään. Myös näyttelijät kehuvat saamaansa vapautta:

Lillian Gish said in an interview that ’I have to go back as far as D. W Griffith to find a set so infused with purpose and harmony… there was not ever a moment’s doubt as to what we were doing or how we were doing it. To please Charles Laughton was our aim. We believed in and respected him. Totally.’ He responded to her, in turn, with courtly graciousness. When Stanley Cortez unthinkingly referred to her in her presence as ’Gish’, Laughton told her ’Stan uses the word Gish not to be impolite, but rather out of respect for you, as he would use the word Caruso, or Michelangelo – the great artists.’ James Gleason – Uncle Birdie – said ’Charles is just terrific. He has a brand new way of handling people.’ Peter Graves noted that when working for John Ford he had dared to say to the great director ’This part I’m playing: I think-’ , to which Ford had replied: ’Don’t think in my picture.’ ’Moving from Ford to Charles,’ said Graves, ’was like walking from hell to heaven.’

Ohjaaja Charles Laughtonista levitetty käsitys ankarana, käsikirjoittaja Ageeta inhonneena ja lapsinäyttelijöitään kurjasti kohtelevana despoottina paljastuu kirjassa huhuksi, jonka alkujuuret ovat elokuvan tuottajassa, jolla oli vaikea työskentelysuhde ohjaajan kanssa. Huhu toistetaan sellaisenaan esimerkiksi Peter von Baghin kirjoituksessa Elämää suuremmat elokuvat -kirjassa (1989) ja Robert Mitchumin elämäkerrassa ”Baby I Don’t Care” (2001).

Ainoa suurempi poikkeus oli Lassie-tv-sarjan tuottajana sittemmin menestynyt elokuvan leikkaaja Robert Golden, jonka kritiikki oli lopulta mietoa:

Calling him ’a bugger to work with’, he was extraordinarily taxed by the director’s relentless demands in this testing sequence. Finally he threw his arms in the air crying, ’Charles, I can’t satisfy you!’ Laughton asked him to step outside the editing room, and they both sat down. Laughton said ’Bob, I want you to realise … I’m here … as your guest.’ Back they went and finished the sequence.

Laughton oli kirjan tarjoamien todistusten mukaan charmantti, ystävällinen, lasten kanssa läheinen, teoksen huolellisesti alusta loppuun niin visuaalisesti kuin käsikirjoituksen osalta valmistellut vakavasti otettava tekijä, eräänlainen valmis auteur.

On vaikeaa saada karistettua niskoiltaan kerran saavutettua mainetta. Tämä kirja on julkaistu 2008. Sittemmin on pystytty vahvistamaan, että kuvausolosuhteista saadut käsitykset ovat olleet vääriä. Tähän ei mennyt aikaa kuin 50 – 60 vuotta.

Kenenkään syy tämä ei suoranaisesti ole. Kyse on tarkistamisen mahdottomuudesta tai laiskuudesta. Aikalaiset ja elokuvateoreetikot, mukaan lukien von Bagh, ovat tyytyneet saatavilla oleviin todistuksiin, jotka ovat olleet tutkijoista riippumattomista syistä puolueellisia.

Elokuvahistoria rakastaa tyranneja niin paljon, että liioittelu ei ole tavatonta. Callow’n kirja osoittaa, että loistavan vision saavuttaakseen ohjaajan ei tarvitse olla despootti.

Mikä ehkä vielä tärkeämpää, kirja osoittaa, että elokuva ei ole ohjaajan yksin tekemä vaan ohjaajan vastuulla.

*

Käytyään ensin The Night of the Hunterin lävitse kokonaisuutena Callow’n kirjan lainaukset filmin saamasta kritiikistä tuntuvat naurettavilta, vaikka kritiikit eivät ole pääosin murskaavia vaan varovaisen kehuvia ja hämmentyneitä. Elokuvakriitikkona ymmärrän, että monet kriitikot ovat luultua huonompia vastaanottamaan jotain uutta (ja aivan liian auliita kehumaan keskinkertaisuutta).

Hämmennys on huonoimmillaankin rehellistä. Pahempia ovat liian itsevarmat tulkitsijat. Marxilaiset ja freudilaiset luennat ovat kömpelöitä, paljon keinotekoisempia kuin Laughtonin elokuva.

Ne tekevät omituisia johtopäätöksiä elokuvan pyrkimyksistä ja hahmojen elämistä, koska eivät voi irrottautua omista, historiallisesti pian vanhentuvista lähtökohdistaan. Uskon, että kritiikki voi olla myös kuolettavan väärässä, jos sitä tekevät ihmiset, joilla ei ole siihen kykyjä.

Elokuvahistoriassa kestävimmät teokset löytävät arvonsa tekijöidensä kannalta liian myöhään. Tasaisen isoina pysyvät ja vuosikymmenestä toiseen reinkarnoituvat kulttiyleisöt pitävät niiden lippua korkealla, kun suuren budjetin pop-hitit ovat kadonneet historiaan.

Kiinnostavinta oli huomata, kuinka The Night of the Hunter jäi monen tekijän uran kruunuksi. Charles Laughton ei tehnyt The Night of the Hunterin jälkeen ainuttakaan elokuvaohjaustyötä ja kuoli syöpään jo vuonna 1962, Stanley Cortez teki laajan uran mutta vain pari elokuvaa Samuel Fullerin kanssa ovat niistä todella kiinnostavia.

Robert Mitchum ei enää koskaan tehnyt yhtä innoittunutta roolisuoritusta ja hänen uransa taiteellinen kunnianhimo loppui tähän; vain Jim Jarmuschin Dead Man (1995) pääsee Night of the Hunterin jännittävän uuden tunnun lähelle. Shelley Wintersin kykyä ilmaista seksuaalista ahdistusta kierrätettiin uudestaan Stanley Kubrickin Lolitassa (1962). Robert Wisen Odds Against Tomorrowia (1959) lukuun ottamatta Wintersin urasta ei ole paljon sanomista vuoden 1955 jälkeen. Lillian Gish esiintyi miten kuten järkevästi enää John Hustonin The Unforgivenissa (1960) ja Lindsay Andersonin Elokuun valaissa (1987).

Tässä valossa ei ole ihme, että niin moni kirjan lainaamista tekijöistä puhuu kokemuksesta hyvänä aikana. Kirja päättyy kauniiseen valokuvaan työryhmästä, jossa on kokonainen joukko leveästi hymyileviä ihmisiä. Callow kertoo kuvatekstissä The Night of the Hunterin olleen Charles Laughtonin elämän onnellisin kokemus.

Gish - Laughton
Ihana Lillian Gish & Charles Laughton
Roskaelokuvat

Roskaelokuvat

Jouni Hokkasen ja Nalle Virolaisen Roskaelokuvat on zinejulkaisuiden jalanjäljissä 1990 ilmestynyt ensimmäinen kattava suomenkielinen katsaus eksploitaatioelokuviin.

Kirja on erityisen isossa maineessa 80-luvulla varttuneiden elokuvaharrastajien piireissä. Muoto on pamflettimainen ja provosoiva. Ilmeisesti tämän perusteella kulttisuosikista otettiin 2009 uusintapainos, kustantajana Johnny Kniga. Uutta painosta täydennettiin Hokkasen uusilla teksteillä.

*

Jos listaisin juuri nyt maailman parhaita elokuvia, joukosta löytyisivät muiden muassa Cannibal Holocaust (1980), The Return of the Living Dead (1985), Rabid Dogs (1974), Don’t Torture a Duckling (1972), Up! (1976) ja Tetsuo, the Iron Man (1989). Luetteloni olkoon merkki siitä, että luultavasti tiedän, mistä puhun.

Elokuvakirja on tylsä, jos asiantuntijat eivät osaa sanoa käsittelemistään elokuvista mitään ja huomaan tuntevani kaikki teokset ennalta. Aika on tietysti ollut toinen Roskaelokuvien ilmestyessä, ja Internet on tehnyt minulle pahojaan. Suurimman osan Roskaelokuvissa käsitellyistä elokuvista löytää jokaiselta ö-filmeihin keskittyvältä nettisivustolta.

Tämä yksin ei ole ongelma, mutta kameli saa selkävaivoja, kun lukija tajuaa, etteivät Hokkanen ja Virolainen osaa kirjoittaa.

Kirjassa on alle 400 sivua. Sen kieli on yllättävän persoonatonta, joten sanottu toistaa itseään ja puuduttaa. Jokaisesta elokuvasta ynnätään niissä olevat raakuudet ja kuitataan ne joko hyviksi tai huonoiksi.

Mässäilykohtausten korostamisesta näkee, että tekijät ovat fetisistejä. Se on näkökulma sekin eikä sen huonompi kuin muukaan, mutta näkökulma vaatii rinnalleen kyvyn sanoa.

En ole kiinnostunut Perjantai 13. päivä -elokuvista. Seuraava Virolaisen arvio olkoon silti esimerkki:

Tähän asti on oikeastaan vain kehuttu elokuvia, mutta nyt haukutaan oikein olan takaa. Eli lyhyesti sanottuna Friday the 13th -leffat ovat mielestäni täysin perseestä. Ne ovat tylsiä (siis tyyyylsiä), mielikuvituksettomia, mekaanisia ja aina samalla muotilla tehtyjä. P-a-s-k-a-a. Kaksinaismoralistista mainstream-gorea. Yäk. Äitini katseli näitä peräkkäin nelosen ja vitosen ja ihmetteli, että ovatko kaikki kauhuelokuvat näin ikävystyttäviä. Ainoa hauskuus mitä näistä löytyy on kuutososan alkutekstien Bond-parodia. No niin, haukkukaa minua! (Ai niin, poiminta Gorezone 3:n kysymyspalstalta: Will Jason Voorhees die? Only if he bores himself to death!)

”Olan takaa” haukkuminen tarkoittaa sen tunnustamista, että elokuva on tylsä ja sanan ”paskaa” tavuttamista kirjain kirjaimelta. Omaa äitiä käytetään tietysti mittapuuna konservatiivisuudelle. ”Yäk” on kirsikka kakun päällä.

Uhmakkuuteen peittyy, että teksti on kauttaaltaan huumorintajutonta, vaikka yrittää parhaansa teeskennelläkseen muuta.

Eikä tekstissä sanota mitään elokuvista. Jutun kruunaa, että Perjantai 13. päivä (1980) on luokiteltu splatteriksi. Mitä se ei ole, eli kriitikko haukkuu elokuvan osin siksi, ettei se muistuta genreä, johon hän luulee sen kuuluvan.

Zinemäisyyden näkee siinä, että teoksen rakenne on hajanainen. Luvut eivät seuraa toisiaan kovin oleellisessa järjestyksessä. Filmien listauksista hypätään haastattelun tapaisiin. Seuraa artikkeli jostain genrestä. Välillä elokuva saa jostain syystä oman muutaman sivun mittaisen luvun, vaikka sen voisi käsitellä osana listoja.

Hokkasen myöhemmin tekemät lisäykset ovat osin tarpeettomia. Matka Pohjois-Koreaan tuskin kiinnostaa ketään, joka on lukenut maasta hiukankin enemmän. Joiltain osin lisäykset ovat kuitenkin kiinnostavia, jäsenneltyjä ja alkuteosta paremmin kirjoitettuja, siis parasta mitä teoksesta löytyy. Lyhyet esittelyt Hongkong-elokuvasta ja olennaisista roskaelokuvanimistä ovat ohuudestaan huolimatta asiallisia sisällöltään.

Sillisalaatissa on oma viehätyksensä. Onnistunut esimerkki ovat Robin Bougien toimittamat ja poikkeuksellisen kauniisti kuvitetut Cinema Sewer -antologiat. Cinema Seweriä on hauskaa lukea. Bougie käyttää ylisanoja railakkaan yliampuvasti mutta hauskasti.

En voi olla miettimättä, olisiko Roskaelokuvien alkuperäinen painos ajanut esteettisesti paremmin asiansa. Huumorintajuttomuudella, ilman kuvitusta ja konservatiivisella painojäljellä kirja on tarpeettoman työläs tahkottava.

Ankeaa vaikutelmaa korostaa, että kirjassa on lapsuksia, joita ei ole korjattu. Goblin-yhtyeen kutsuminen Goblinsiksi (ja sen väittäminen Dario Argenton bändiksi) on vielä ymmärrettävää, mutta emämunauksen puolelle menee väite, että Lone Wolf & Cubissa (1970–76) olisi viisi osaa kuuden sijasta.

Erityisen oudoksi virheen tekee, että kirjoittajat väittävät sarjan ensimmäisten osien olevan aikansa raainta elokuvaa. Nimenomaisesti listauksesta unohdettu sarjan kuudes osa on yksi 70-luvun väkivaltaisimmista elokuvista ja jättää kaikki muut Lone Wolf & Cubit taakseen. Tämä on samuraielokuvan perustriviaa jos mikä.

Kenties mokien kirjaan jättämistä voi perustella autenttisuudella, mutta tekstiä on joka tapauksessa menty sörkkimään. Siinä samalla olisi voinut tehdä myös oikolukua.

Perjantai 13. päivän lisäksi myös John Carpenterin The Thing (1982) ja Lone Wolf & Cub ovat kirjassa splatteria. Tosin sanaa ”splatter” ei kirjassa juuri käytetä. Erityisesti Virolainen käyttää kirjan aikana niin monta kertaa uudissanaa ”lätistely” – joka ei ole onneksi vakiintunut suomeen – että se kääntyy itseään vastaan. Lukijan on tarkoitus tottua sanaan. Sen sijaan se osuu toistuessaan silmään kuin sivulta toiselle jatkuva kahvitahra.

*

90-luvun alussa Hokkasen & Virolaisen näkemykset ovat varmasti olleet raikas tuulahdus kanonisoidun sanomalehtikritiikin ja Peter von Baghin kaltaisten monoliittien välissä. Henkinen kekkoslaisuus sekä Neuvostoliiton ja lännen välissä rähmällään olo ovat painaneet tekijöiden mielessä.

Edellisestä voi päätellä, että kirjan sävy on ummehtunut lähes kolmen vuosikymmenen aikana auttamattomasti. Huonoimmin on vanhentunut taide-elokuvasta valittaminen ja sen kuvitteellinen vihollisuus eksploitaation kanssa.

Inhottujen pimpuloiden, fräntien ja vonbaghien rakastama arthouse palvelee Roskaelokuvissa näppäränä pahuuden symbolina.

Tämä on papukaijamainen vastareaktio, jossa käytetään vastapuolen retoriikkaa oman tunteilun oikeuttamiseen. Se on subversiivistä mutta ei transgressiivistä. Järjestelmää ei rikota tai kirjoiteta uusiksi, vaan sen säännöillä pelaamista jatketaan.

Aika tekee anarkismista setämieheyttä. Ongelma ei ole provokaatio vaan sen mielikuvituksettomuus ja kehnous. Joskus on oikein ladata kummatkin haulikon piiput ja antaa palaa. Hokkanen ja Virolainen onnistuvat vain tuhnauttamaan. ”P-a-s-k-a-a” on juuri niin laimea ja tyypillinen elokuvissakävijän kritiikki, että sen voi ohittaa olankohautuksella.

Verrataan tätä hatchet jobien moderniin klassikkoon, runoilija John Dolaniin, joka kirjoittaa David Brooksin kirjasta seuraavasti:

Reading Bobos in Paradise, I realized that it’s not so hard to make money by writing: all you have to do is suck and swallow several million people at once. It’s certainly worked for David Brooks, who sucks like a Black Hole, and could give Linda Lovelace swallowing lessons. He’s making a fortune from this book, which is nothing more than fellatio in print.

Of course, hard-working prostitutes from Night Flight to Tijuana trailer parks are performing the same service for petty cash—but that’s because they can only service one client at a time, while Brooks, with this book, has found a way to suck off every Boomer in America at once. Brooks’ message is simple: “Oh, you’re tho wunnaful. Oh, pleathe, more. Deepuh. Oh yeth, yeth. Let me gobble it all up.” It’s a little garbled—you can’t expect the man to enunciate perfectly with thirty million cocks in his mouth—but the thesis is clear enough: the “Bobos” (Brooks’ witty abbreviation for “bourgeois bohemians”) who control America are the most wonderful people ever.

Dolanin vitsi on hauska, koska se vie absurdeihin mittoihin yhden ainoan herjan (”oh, pleathe, more” on kohta jossa nauran), tekee sen käyttäen kieltä luovasti ja on samalla osa kritiikkiä, koska Dolanin vitsin idea on kirjan sanoman epämiellyttävyys. Näin haukutaan ”olan takaa”.

Roskaelokuvien tekijät eivät käytä näkemyksiään mihinkään. Niistä ei synny edes muistettavia loukkauksia. Tällaisista käytetään erittäin näppärää uudissanaa edgelord.

Muistikuvieni mukaan Hokkanen myönsi Elitisti-lehden foorumilla, että teos on vahvasti aikansa tuote. Tämä on rehellisesti sanottu. Klisee taidetta pikkurilli pystyssä katsovasta kriitikosta elää, mutta modernit alan ammattilaiset ovat avarakatseisempia ja valmiimpia antamaan anteeksi kuin maksava yleisö. Usein liiankin valmiita, kun pitäisi tilata tykistökeskitys. Tuolloin vanhaa, jähmeää elitismiä suorastaan kaipaa.

Kirjoittajien itsensä ihannoimat tekijät ovat arvostaneet arthousea. Dario Argento sanoo niin kirjasta löytyvässä haastattelussa. John Waters on hehkuttanut elokuvataidetta laidasta laitaan. The Last House on the Left taas kumartaa Ingmar Bergmanille. Ja niin edelleen.

Eksploitaation fanien ei tarvitse jakaa esteettistä arvomaailmaa ihailemiensa ohjaajien kanssa, mutta analysoinnin arvoista olisi voinut olla, miksi ohjaajat antavat niin paljon painoarvoa taide-elokuvan ilmaisulle. Tätä ei kuitenkaan käsitellä, koska se olisi oikeasti mielenkiintoista.

Kirjoittajat vastustavat kekkoslovakialaista sensuuria sen perusteella, että kansa haluaa nähdä raakuuksia, siis markkinataloudellisesta näkökulmasta. Tavoite on jalo, mutta argumentti ontuu. Ontui silloin ja ontuu nyt.

Suurin osa ihmisistä ei halua nähdä mondo-elokuvia tai gorepätkiä eikä välitä niiden sensuroinnista tuon taivaallista. Eksploitaatio on hupia rajatulle yleisölle eikä eroa siinä suhteessa arthousesta. Suuri yleisö haluaa nähdä Harry Potterin tai muuta feel-goodia. Valtavirtaelokuva on hallinnut aina, eivätkä höltyneet sensuurilait ole vaikuttaneet eksploitaation menestykseen lippuluukuilla ratkaisevasti.

Roskaelokuvat on tietyn sukupolven nostalgiaa. Oudolta tuntuu, että joku voi pitää kirjoittajien tapaa käyttää suorapuheisuutta virkistävänä, ainakin jos on käynyt Internetissä viimeisen 20 vuoden aikana ja lukenut kommenttipalstoja.

Kuva on Russ Meyer -elokuva Mudhoneyn juliste.