Avainsana: elokuvallisuus

Cinema, mon amour

Cinema, mon amour

Lähes kolmen vuoden ajan pidin elokuvia elämästä niin erillisinä, etten osannut enää katsoa niitä. En aio käydä läpi syitä. Ne ovat myös minulle epäselvät. Osaisin kertoa niistä tarinan mutta en tietäisi puhunko totta. Hetken verran elelin, etsin muuta jolla täyttää aikani. Se oli häiritsevän vaivatonta. Alle viikko sitten tunsin pitkästä aikaa toisin. Olin sytyttänyt pitkään pimeänä olleen kirjoituspöydän lampun. Kun elää tarpeeksi kauan ilman tiettyä taidetta, huomaa ettei elämä sen ulkopuolella ole muuttunut kauniimmaksi. Se on vain kokemuksia köyhempää. Otsikon ilmaisu on tahallista kitsiä. Elokuvakin on sitä usein, jopa ollessaan parhaimmillaan. Onko mikään moderni taide yhtä vaivatonta kokea ja samalla niin rikasta kuin elokuva? Ei kokemukseni perusteella. Ei edes popmusiikki. Elokuvat on tarkoitettu katsottavaksi yhdessä ja niistä on tarkoitus kirjoittaa niin, että myös joku toinen voi tuntea katsoneensa saman, vaikkei olisi nähnyt teoksesta sekuntiakaan. Kun kaikki tuntuu tunkkaiselta, on parempi siivota pöly eikä odottaa, että se laskeutuu myös minuuden päälle.

Kuva: Lin Chunyang.

Teksti/elokuva

Teksti/elokuva

Olen kriitikkona tokaissut muutaman kerran, että elokuva on epäonnistunut, jos sen voi tiivistää tekstiksi. Olen tarkoittanut, että sen sisällön voi suoraan palauttaa käsikirjoitukseen tai alkuteokseen. Kuva ja ääni eivät tällöin tuo tekstiin lisää. Tämä on yleinen lähtökohta elokuvakritiikissä.

Mitä pidempään olen tätä ajatusta pohtinut, sitä heikommin luonnostellulta se vaikuttaa. Tuntuukin että se menee valmiiksi ajateltujen ajatusten kategoriaan. Kuulostaa hyvältä, on lähemmässä tarkastelussa heppoista.

Olen toistanut sitä, koska olen luullut ymmärtäväni sen merkityksen. Kyseessä on ollut hienolta kalskahtava oivallus ja muka-totuus, jonka avulla voi esittää asiasta jotain tietävää. Eli klisee.

Ilmaisua käytetään, kun halutaan sanoa, että elokuva on tylsä. Tylsyys laitetaan sen piikkiin, että teos ei vaikuta visuaalisesti kiinnostavalta. Tästä vedetään johtopäätös liiallisesta uskollisuudesta tekstille.

Mutta mitä ovat väitetyt elokuvan keinot, jotka nostavat teoksen ”irti” alkutekstistä? Miten kameralla kuvatun teoksen voi palauttaa mihinkään ja miten se olisi nimenomaisesti tekstiuskollisuuden vika?

Jo kameran olemassaolo tekee elokuvasta väistämättä erilaisen. Pelkkä tavanomainen kuvien ja vastakuvien asettelu on tyystin eri asia kuin esimerkiksi replikointi tekstissä. Ne eivät toimi samalla periaatteella, niitä luetaan eri tavoin.

Louis Mallen ohjaama Ilta Andrén kanssa (1981) rikkoo kahta elokuvakritiikin kulmakiveä vastaan. Se on elokuva, joka on ”palautettavissa tekstiin”, koska se koostuu yksinomaan kahden ihmisen, André Gregoryn ja Wallace Shawnin, dialogista ravintolassa.

Sen lisäksi se rikkoo toista pyhänä pidettyä sääntöä: show, don’t tell. Elokuvan hahmojen kertomuksista ei hypätä flashbackien tai muiden elokuvallisiksi miellettyjen keinojen avulla kuvitettuihin versioihin kertomuksista. Kaikki tarinat kuullaan henkilöiden suista.

Johtolankana on ihmiselämän merkitys; mikä on ”aitoa” elämää ja mikä ”teeskentelyä”. Jos aihe kiinnostaa, Ilta Andrén kanssa on kaikkea muuta kuin huono elokuva.

Se nostetaankin tasaisin väliajoin kautta aikain parhaiden elokuvien listalle. Itseään esittävät Shawn ja Gregory vakuuttavat vastaanottavaisen katsojan puheen ja ilmeiden keinoin. Kuvaus on tunnelmallista, mutta sitä ei voida pitää vallankumouksellisena.

Tämän pitäisi olla kammottava esimerkki puisevasta filmistä, mutta se ei ole sitä, yksinkertaisesti koska se on tehty erinomaisen hyvin. Tekijöitä ei voisi vähempää kiinnostaa, mikä on elokuvallista, koska he tietävät, että kaikki elokuvaksi tehty on sitä. Kyse on tyylistä.

Jos Ilta Andrén kanssa ei olisi niin tekstiuskollinen (se perustuu Shawnin ja Gregoryn näytelmään), se ei olisi hyvä elokuva, vaan sentimentaalinen ja teeskenteleväinen. Paljas ulkoasu asettaa kahden miehen korkealentoiset keskustelut oikeaan kontekstiin.

Parikin David Mametin käsikirjoituksiin perustuvaa hienoa elokuvaa palautuu tekstiin tavalla, joka voidaan mieltää epäelokuvamaiseksi (Murharyhmä, Myyntitykit). Samoin parit Cormac McCarthy -adaptaatiot (Menetetty maa, The Counselor). Sidney Lumetin Valamiesten ratkaisu. John Frankenheimerin The Iceman Cometh.

Kirjallinen lähestymistapa ei tee epäelokuvaa sen enempää kuin maalaustaiteen emulointi Peter Greenawayn elokuvissa tai näytelmällisyys Jacques Rivetten teoksissa. Myönnän, että asia voi tosin vaatia vielä tarkempaa pohdintaa tulevaisuudessa.