Tag: etiikka

Tekijästä

Tekijästä

Akatemian ja suuren yleisön suurin ero suhteessa taiteen vastaanottoon on, että vain äärimmäisen akateeminen kritiikki muistaa välillä tiputtaa väsyneitä huomioita tekijän kuolemasta. Yleisö ei ole välittänyt tekijästä koskaan muutenkaan… Ja siksi tekijä on aina läsnä. Michael Bay -elokuva on käsite, vaikka ei ajattelisi tekijää aktiivisesti katsoessaan Transformersia. Michael Bay on kritiikeissä Michael Bay -elokuvan merkittävin lähde ja olemus. Michael Bay -elokuva on olemassa ennen kaikkea suurelle yleisölle. Myöskään kukaan kriitikko ei nykypäivänä puhu tosissaan täyden subjektivismin kautta, hyläten tekijän intentiot. Sellaista kritiikkiä saa etsiä Suomestakin muualta kuin ehkä Niin & näinin sivuilta (ja tämäkin on vain arvaus). Auteurismi sävyttää vähintään taustalla nimenomaan kritiikissä. Entä Iida Rauhalammin Ylen Kulttuuricocktailiin kirjoittama artikkeli, jossa dramaattisesti hyvästellään Johnny Depp ja James Franco, koska nämä ovat paljastuneet epätäydellisiksi ihmisiksi ja jopa nilkeiksi, heidän rikoksensa anteeksiantamattomiksi, heidän huolella hiottu ja isolla rahalla luotu julkisuuskuvansa sekä rooliensa monimuotoisuus yhteensovittamattomiksi yksityisyyden kanssa? Kotikaupunkini yliopiston mediatutkijaa lainataan: ”Katariina Kyrölän mukaan taidetta on mahdotonta erottaa tekijästään. Tutkija sanoo, että tietenkin voimme äänestää jaloillamme ja olla tukematta seksuaalisesta ahdisteluista syytettyjän [sic] henkilöiden taidetta.” Tekijän pitäisi olla vain yksi osa kaikesta, mutta Kyröläkin – jonka oman alan klassikkoihin käsite tekijän kuolemasta kuuluu – tuo esille, että Blue Is the Warmest Color (2013) meni pilalle, koska ohjaaja käytti yhdessä kohtauksessa epäeettisiä keinoja.

Tämä on todellisuus. Jos jokin tässä on ylimielistä, se on olettamus, että voimme todella tuntea tekijän, mutta tämä on ylimielisyyttä, jota ilman koko humanistista akatemiaa ei olisi olemassa. Henkilökohtaisesti en ole koskaan kokenut tekijän roolia samalla tavalla kuin Kyrölä, vaikka olen aina korostanut teoksen suhdetta osana todellisuutta. Olen siis ollut hiukan keskimääräistä barthesilaisempi katsoja. Olen painottanut teoksen itsensä epäeettisyyttä ja tarkoituksellisuutta suhteessa maailmaan, kuten tein Laajakuvaan kirjoittaessani The Disaster Artistista (2017), en niinkään taiteen luomiseen käytettyjen keinojen epäeettisyyttä. Siksi en käsitellyt kritiikissä sanallakaan James Francon ahdistelusyytöksiä; en edes ajatellut asiaa muutamaa hetkeä kauempaa, koska mielestäni elokuva oli epäeettinen toisella tavalla, jonka koin velvollisuudekseni tuoda esille, koska muuten siihen ei kiinnitettäisi lainkaan huomiota ahdistelu-uutisten sijasta – ja koska halusin puhua elokuvasta. Minusta on turhauttavaa, että katsojien mieliin vaikuttamaan pyrkivälle propagandalle annetaan usein vankilasta vapautumisen kortti silkan taiteellisen vapauden nojalla, mutta ihmisiä kiinnostaa sitä vastoin valtavasti, kuinka törppö teoksen tekijä on ollut. Haluan puhua korostetusti teoksista, en niiden ohi, niin kuin suurin osa kulttuurikeskustelusta käydään ja on myös historiallisesti käyty. Koen, että vaikka tekijä olisi osa teosta, ei teos ole samalla logiikalla automaattisesti osa tekijästä puhumista ja kummastakin voi puhua liikaa suhteessa toiseen.

Barthes on joka tapauksessa hävinnyt humanistisen veikkauspelin, ja hyvä niin. Näin mediatutkimuksen isot nimet katoavat historiaan yksi kerrallaan, osaksi historiankirjoitusta, kauemmas olennaisuudesta, koska media ja yleisön suhde siihen muuttuvat nopeammin kuin koskaan ennen.