Avainsana: fanittaminen

Katsojia

Katsojia

Suuriin tuoteperheisiin kuuluvien teosten hyvyydellä ei ole väliä, jos ne aiheuttavat tarpeeksi tuttuuden tunteita. Tästä kirjoitti hiljattain Sofia Thurén Ylen Kulttuuricocktailiin:

Universumien aikakaudella on tyypillistä, että yksittäisen elokuvan sijaan fanitetaan hahmoja. Supersankarielokuvissa ei ole väliä, vaikka näyttelijä vaihtuisi: jokainen uusi Spiderman-elokuva on taloudellisesti kannattava, koska fanit tahtovat jälleen nähdä lempparinsa.

Toisaalta fanitetaan myös maailmoja. Kun Peter Jackson julkaisi kolme Hobitti-elokuvaa, monet Taru Sormusten Herrasta -fanit olivat innoissaan “paluusta Keskimaahan”. Kriitikot lyttäsivät elokuvat niiden venytetyn ja sekavan juonen vuoksi, mutta Aberystwyth ja British Columbian yliopistojen tutkijoiden teettämässä yleisötutkimuksessa selvisi, että monet nauttivat elokuvista niiden juonesta huolimatta.

Olen kirjoittanut samasta aiheesta aiemmin. En tiennyt aiheesta olevan tutkimuksia, mutta pop-kulttuurista kiinnostunut on väistämättä törmännyt netissä fanien hyökkäyksiin eri mieltä kanssaan olevia kohtaan.

Näiden hyökkäysten yhdistävä piirre on niiden välinpitämättömyys taiteellista laatua kohtaan ja viihteellisyyden korostaminen. Laadulla, kuten hyvällä kertomuksella, ei ole niin paljon väliä kuin tuttujen asioiden tunnistamisella.

Taiteesta kiinnostunut etsii uutta ja säväyttävää, fani etsii tuttua ja lämmittävää. Tuttuuden kritisointi on identiteettihyökkäys, jota vastaan kuluttaja puolustautuu.

Kummallekin tyypille toisen osapuolen käytös vaikuttaa käsittämättömältä. Uuden etsiminen on erikoisuudentavoittelua. Tuttuus monotoniaa, joukkoajattelua.

Lun Kulttuuricocktailin mainitseman tutkimuksen tulokset. Harva katsoja, joka tunnisti Hobitit ensisijaisesti osaksi tuoteperhettä, antoi elokuville hyviä arvosanoja. Tätä seikkaa ei valitettavasti mainita Kulttuuricocktailin kirjoituksessa.

Tuotteistamisen merkitys on olennainen yritettäessä ymmärtää fanikulttuureja. Ei ole yllätys, että fanikulttuuriin osallistumattomuus takasi myös alhaisemman arvostuksen Hobitteja kohtaan.

Ihmiset eivät välttämättä ymmärrä tutulta tuntuvien asioiden takana olevaa tuotteistamista tai eivät välitä. Ystäväni K:n kritisoidessa opiskelijakulttuuriin kuuluvia haalarimerkkejä ilmaisiksi yritysmainoksiksi, ei hänen keskustelukumppaninsa nähnyt mitään ongelmallista siinä, että Pikachun kuva on ilmainen Pokémon-mainos.

*

Hobitti-tutkimukseen osallistuneita pyydettiin valitsemaan viidentoista mielikuvan joukosta vähiten ja eniten Hobitti-trilogiaan sopivat. Vähiten positiivisia mielleyhtymiä katsojissa herätti ilmaisu ”lasten kertomus”.

Sanoja ”kasvutarina” ja ”satu” vastustettiin myös. Kaikki kolme ilmaisua ovat selvästi lapsuuteen liittyviä.

Hobitti perustuu kirjaan, jonka sisältö on tarkoitettu lapsille. Elokuvat on joko tehty satumaisuus niistä karsien tai katsojat eivät tunnista niiden pinnanalaista lapsekkuutta. Aikuisilla on tarve todistaa lapsellisten kiinnostuksenkohteidensa aikuisuus.

Fanien käytös on lapsuuteen viittaavaa massatoimintaa. Muutoin on vaikeaa kuvailla cosplay-harrastusta tai joukkotapahtumiin jonottamista. Sitä yritetään oikeuttaa vetoamalla tarinoiden syvyyteen.

Lapsuuden etsimisessä ei ole mitään pahaa. Sen peittäminen ottamalla toiminta vakavasti sen sijaan on arveluttavaa, sillä se kannustaa lapsellisiin reaktioihin.

Sadut ja lasten tarinat ovat kirjallisen kulttuurin peruspilareita. Silti ne eivät kelpaa sellaisenaan.

Fanius ja välinpitämättömyys

Fanius ja välinpitämättömyys

Palaan vielä lyhyesti aiempaan aiheeseen.

Ylen Kulttuuricocktailin artikkelissa toimittaja pohti onko naurettavaa tuntea ahdistusta itselleen tuntemattomien ihmisten edesottamuksista, erityisesti sellaisten, joita fanittaa. Hänelle vastattiin, että faniuteen kuuluvat tunneailahtelut ovat täysin luonnollisia.

Mutta miksi luonnollisuus poistaisi naurettavuuden? Kikattaahan moni pieruillekin.

Ajattelen näin tympeästi, koska en ole eläessäni fanittanut juuri ketään. Tunteet ovat menneet nopeasti ohi. Ei ole ollut aikaa, olen mennyt aina eteenpäin.

Siksi en ymmärrä oman sukupolveni pakkomielteistä suhtautumista 80-luvun pop-kulttuuriteoksiin.

Kun läheiseni taas ovat puhuneet julkkisten edesottamuksista samalla tapaa kuin puhutaan sukulaisten tai tuttujen tekosista, juoruillen iltapäivälehtien otsikoista, olen tuntenut pohjatonta myötähäpeää. Tämä teeskennelty tuttavallisuus on yksi suurimmista inhokeistani. Tunnen sitä todistaessani, kuinka aivoni tyhjenevät ajatuksista ja saapuvat alueelle, jota pidän täydellisen järjettömänä ja epämielenkiintoisena; josta minulla ei ole mitään sanottavaa.

Silloin jos olen olen ollut lääpälläni, kuten Litku Klemettiin, tämän blogin kautta aikain toisen kirjoituksen aiheeseen, en kokisi tulleeni petetyksi, jos hän paljastuisi ihmisenä vastenmieliseksi. Ei hän minulle mitään velkaa ole.

Jos en ota taukoa pitämistäni asioista, kyllästyn, mikä ei käsittääkseni ole useimmille muille faneille tyypillistä, vaan faniuteen uppoudutaan jopa vuosiksi kerrallaan ja siihen kuuluu eräänlaisia maanisuuden vaiheita, jossa idolista etsitään kaikki mahdollinen tieto.

Minä taas etsin aina uutta aihetta ja kyllästyn nopeasti vanhaan. Suurin kokemani kolhu suhteessa toiseen, tuntemattomaan ihmiseen on kyllästyminen, parasta mitä voi tapahtua on pitkä etäisyys juuri, kun rasittavuus tekee tuloaan. Vasta sitten tuttuun voi palata. Tällaisella maaperällä nostalgia ei kasva.