Avainsana: havaitseminen

Minäobjekti

Valmiiksi ajateltu ajatus, jonka toistamiseen olen liian ihastunut: väite ihmisestä sosiaalisena eläimenä. Niin hymisen, kun kannustan introverttiä ystävää tulemaan ulos leikkimään. Muiden kanssa oleminen tekee hyvää. Pinnallista. Sisimmässäni tiedän hiukan huijaavani. Tiedostan, että yleinen sosiaalisuus ei pohjimmiltaan ole kovin haastavaa ja moni introvertti pystyy siihen. Kyllä he tietävät yksinkertaisen sosiaalisen kanssakäymisen hyvistä puolista. Todellinen kauhu on syvemmällä.

Katsoin kotini ikkunasta eräänä aamuna ja huomasin kadulla käsi kädessä kulkeneen ja päät melkein vastakkain jutelleen pariskunnan. He eivät olleet tietoisia siitä, että olen tunkeilija hetkellä, jolloin he ovat unohtuneita toisiinsa. Seurasin heidän kulkuaan ja join aamukahvia. Heistä tuli objekteja tavalla, jota he eivät voineet kontrolloida. Havahduin omaan asemaani heihin nähden. Tämä oli kaikille siihen osallistuville sosiaalinen tilanne, mutta osan tilanteeseen osallistujista asemointi oli erilainen. Kaksi (pariskunta) olivat olemassa niin subjekteina kuin minuun nähden objekteina. Minä heihin nähden en ollut objekti, havainnoitava. Olin subjekti ja objekti vain itselleni. Jos he olisivat huomanneet minut, suhteet olisivat muuttuneet.

Havainto selventää kuinka tavanomaisetkin sosiaaliset tilanteet rakentuvat jatkuvasti tarkkailun ja aktiivisuuden väliselle dynamiikalle, jossa subjektit ja objektit liikkuvat ja vaihtavat paikkaa; tulevat aktiivisesti huomioiduiksi ja jätetyksi huomiotta.

Virkistyn oltuani ihmisten ilmoilla, ihan vain katseltuani satunnaisia ohikulkijoita omissa menoissaan. Silti olen kuin tummennetun panssarilasin takana. En näe itseäni vaan itseni sisältä. Kulkiessani ja tarkkaillessani olen vain puoliksi tietoinen siitä, että myös minut nähdään. Tiedän että muilla on minusta aistihavaintoja ja samantyyppisiä johtopäätöksiä kuin minulla heistä. En vain ajattele mitä se tarkoittaa eli mitä he todella näkevät. Muistan olevani lihallinen, tavallinen olento, joka elää muiden ihmisten keskellä. Tiedän, että muut ihmiset ovat sellaisia kuin minä. Vaikeaa on siirtyä metatasolle, huomata olevansa muille ihmisille käsiteltävä objekti. Eli samanlainen kuin he minulle.

Psykologiassa kutsutaan toisen ihmisen asemaan astumista roolinotoksi, koska sitä se on. Se on tahdon hyppäys teeskentelyn ja toden välimaastoon, näyttelyyn. Sillä ei ole paljoa tekemistä sen kanssa, mistä tässä kirjoitan. Subjekti/objektisuhteessa on kyse itseyden ja muun rajojen kokemisesta ontologisemmin, olemisen itsensä tasolla. Empatia on siihen verrattuna helppoa.

Lasten kehityksessä on jo varhain piste, jossa he alkavat erottaa itsensä ja maailman rajat. Olen miettinyt, että tätä edeltävästä vaiheesta jää aikuisen tajuntaan rippeitä. Niiden vuoksi ihminen ei ilman muistutusta ymmärrä koko laajuudessaan, mitä tarkoittaa olla olemassa myös muiden ihmisten muistissa, ei vain heidän aistihavainnoissaan.

Uskon tämän kokemuksen olevan yleinen. Se selittää esimerkiksi sen, kun ei onnistu kysymään tuntemattomalta ihmiseltä linja-autossa kelloa ilman tuntemattoman epäluuloisia vilkaisuja. Kyse ei ole yksin tilanteesta tai toisen ihmisen luonteesta. Oman lasin takaa valmiiksi teoriassa ajateltu tilanne ja esitetty kysymys näyttäytyvät toiselle ihmiselle lihallisena, koska signaali tulee ulkoa. Hän näkee: Tuossa on objekti, ja se puhuu minulle. Tilanne todellistuu tarkkailusta kommunikaatioksi. Häirikkö murtaa häirityn oman panssarilasin, häiritty tulee tietoiseksi omasta asemastaan objektina ja hänen tarkkailijan asemansa kyseenalaistuu.

Koska huomaan päiviä, viikkoja, harvinaisessa tapauksessa jopa vuosia jälkikäteen miettiväni ohitseni kävelleitä satunnaisia ohikulkijoita, jotka ovat sattuman oikusta jääneet mieleeni, tajuan jättäneeni vastaavia jälkiä joihinkin heistä. Se on kieltämättä häiritsevä ajatus, reaalinen joka on työnnettävä syrjään sitä liiaksi ajateltuaan. Yksilö tulee tavallisesti tästä tietoiseksi vasta, kun joutuu julkisesti nolatuksi.