Avainsana: historia

Pieni ajatus historiasta ja estetiikasta

Pieni ajatus historiasta ja estetiikasta

Jatkan lyhyesti eilen käsitellyn kriittisen, kirjallisen omakuvan parissa. Olen huomannut, että kuva omasta taiteellista mausta kulkee usein käsi kädessä historian ymmärryksen kanssa. Jos käsitys historiasta on heikko, niin on myös kuva omasta mausta, esteettisestä minäkuvasta. En tarkoita, että ymmärtääkseen itseään on muistettava Suomen presidenttien vallassa olemisen vuodet, vaan on oltava tajua siitä, mitä suunnilleen on tapahtunut ja voinut tapahtua, miten kirjoitetut asiat riippuvat näkökulmista. On oltava käsitys asioiden välisistä suhteista ja johdonmukaisuuksista, historian (kirjoitetun) ja tapahtumisen (kirjoittamattoman) – yhdessä menneisyyden – luonteista.

Syy historian ja ihmisen minäkuvan yhteisyyteen ei ole siinä, että ihminen olisi historian tuote niin kuin pihvi on tuotantolinjan tuote, jolloin tuntematta historiaa yksilö olisi henkisesti hukassa, vaikka näinkin joskus on, vaan siinä, että historian tuntemus on suorin väylä sivistykseen. Historia tuhoaa käsityksen omien ajatusten ainutkertaisuudesta ja kerrostaa sen syy-seuraussuhteilla, joiden ymmärtäminen on sivistyksen edellytys. Sivistys taas on yhteiskunnissa barbariaa korvaamaan rakennettu kyky käsitellä asioita turvautumatta hallitsemattomaan väkivaltaan – epäreilusti sitä käytetään usein myös muiden kulttuurien kutsumiseen takapajuisiksi, niin kuin huomataan rasismin historiasta. Tästä sudenkuopastaan huolimatta sivistys antaa ihmiselle edes mahdollisuuden itsetietoisuuteen olemalla silkan raakalaismaisuuden, tyhmyyden (joka ei ole tiedon puutetta vaan kykenemättömyyttä sisäistää tietoa), vaihtoehto, ja tyhmä ihminen on olento vailla kykyä katsoa itseään ja muodostaa kriittisiä omakuvia. Taiteellinen maku, estetiikka, on tällaisen kriittisen omakuvan luonteva seuraus.

Mainokset

Paluu Raukoille rajoille

1. Olen lukenut välipalaksi ja ilokseni sieltä täältä uudestaan Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -teosta (2016). Edellinen lukukerta oli sähkökirjana ja nyt ostettuani kirjan selaan sitä paperisena. Se on paljon sanottu, luen runokirjoja ja joitain esseitä lukuun ottamatta harvoin mitään uudelleen.

Kun ensimmäisellä lukukerralla keskityin vähälle huomiolle jääneisiin suomalaisiin kokeellisiin romaaneihin ja haaveilin niiden tulevista lukukerroista, on tällä toisella kierroksella erityisen huomioni kohteeksi noussut Eskelisen välittämä kuva suomalaisesta (kirjallisuus)politiikasta.

En osaa sanoa onko kyse ihmisluonteesta yleensä vai suomalaisuudesta, mutta täällä meillä ei osata käsitellä asioita tasapainoisesti. Ihminen on aina joko sankari tai roisto. Tasapainoinen keskustelu ja ennen kaikkea perusteltu kritiikki lytätään poliittisesti tarkoitushakuisena.

Raukoilla rajoillaEsimerkiksi voidaan ottaa Eskelisen teoksessaan mainitsema Mika Waltari. Eskelinen toteaa, ettei edes Panu Rajala käsittele, vuosikymmenienkään jälkeen, Unio Mystica -elämäkertateoksessaan (2008) vakavasti Mika Waltarin harjoittamaa natsipropagandaa, josta löytyy sivukaupalla todisteita.

Samalla tavalla on useissa yhteyksissä vaiettu suomalaisen kulttuurielämän varsin kiusallisesta ja tiivistä kytköksestä, köh, sota-ajan saksalaiseen elämäntapaan.

Ehkä suomalaiselle perusjermulle saksalaiset olivat vain epämääräisiä aseveljiä, mutta maamme kulttuurieliitille he olivat esikuvamaisia ihanteita, suunta johon pyrittiin.

Eikä tästä puhu mielellään Sinuhe egyptiläistä (1945) ihaileva lukeva yleisökään, sillä se tahraa kuvan kirjailijasta ja mielikuvamme Suomen paikasta ”historiallisina ulkopuolisina”. On ikään kuin mahdotonta kuvitella, että suomalainen kirjailija voisi olla sekä suuri kirjailija että edes jossain elämänvaiheessaan valinnoissaan hajanainen ja myös epäonnistunut ihminen – tai mikä vielä radikaalimpaa, ideologisesti vastenmielinen. Vielä vaikeammaksi tulee myöntää, että kokonainen kansanosa oli samaa maata.

Joku voi kysyä, että mitä näitä kaivelemaan. Yhtä hyvin voisi takaisin kysyä, että mitä järkeä on lukea kirjallisuushistoriaa yleensä, jos haluaa lukea pelkkiä virheellisen konsensuksen mukaisia toisintoja?

Koska itse luen suvereenisti niin Célineä kuin W. S. Burroughsia (ensimmäinen raivoava fasisti, toinen syvästi moniongelmainen murhaaja), on minusta outo vaatimus, että kirjailijan täytyisi olla miellyttävä, jotta voisin nauttia hänen teoksistaan.

Kokonaiskuvaan kummankin herran kusipäisyys kuuluu, kiinnostukseni kirjallisuuttaan kohtaan ei siitä himmene. Joudun hyväksymään asian ja tarkastelemaan itseäni. Mitä ajattelen heidän elämistään ja rooleistaan suhteessa heidän teksteihinsä?

Tämä pakottaa minut kysymään itseltäni, mitä itse pidän ihmisyydessä arvossa. Pidän tätä hyvänä asiana, parempana kuin kieltäytymistä. Joudun näkemään tekijän kokonaisena ihmisenä ja itseni häneen verrattuna. Kirjallisuus kokonaisuutena on nähdäkseni ihmisyyden, ei lukijan omien haavekuvien peili. En minäkään kaikkea jaksa lukea, mutta paljon kuitenkin.

Eskelinen on erinomainen nostamaan esille vaikkapa Waltarin elämän ongelmakohtia, koska hän on valkoisen Suomen perintönä jättämää liirumlaarumia, tosiasioiden peittelyä ja suoranaista valehtelua kohtaan säälimätön. Hän on myös hyvä siksi, ettei hän säästele sosialismiakaan; stallarit ja kommunistit saavat kuulla yhtä lailla kunniansa.

Tietysti tämä ei estä niitä, jotka väistämättä haluavat nähdä omaa mielenrauhaansa säästääkseen kaiken kritiikin olevan ”punavihreästi” tai ”kapitalistisesti” tai ”persulaisesti” tai ”anarkistisesti” tai miten ikinä värittyneitä, jotta eivät joutuisi itse kohtaamaan vaikeita asioita ja pohtimaan suhdettaan niihin. Minulle lukijana tällainen älyllinen periksiantamattomuus tuottaa kuitenkin suurta mielihyvää.

Eskelinen siis tekee niin kuin tutkijan kuuluu ja ampuu joka suuntaan, eikä tähtäimessä ole ensisijaisesti politiikka vaan henkinen laiskuus ja suomalaisen tutkimusperinteen vuosikymmeniä kestänyt idioottimainen konsensusajattelu, joka on sitten muokannut kansalaistenkin suhtautumista asioihin.

Tämä tekee Raukoilla rajoilla -teoksesta ihan tavattoman luettavan, mikä ei ole itsestäänselvyys. Kun yleensä tunnen kirjallisuushistorian olevan sisäänpäinkääntynyttä ja omiin teorioihinsa rakastunutta näpertelyä, Eskelinen vie sen ulos ja tuulettaa.

Luen muutamaa lapsuskohtaa ja tarpeetonta kärjistystä lukuun ottamatta näkemyksellistä, faktoihin perustuvaa tiedettä, eikä sitä rajoita mitenkään se, että Eskelinen laukoo omia mielipiteitään täyslaidalliselta.

Hakemistoa teokseen kaipailisin kyllä edelleen.

2. Kun asiaa ajattelee laajemmin, eivät pelkästään kirjailijat joudu saman historiallisen valkopesun kohteeksi. Matti Nykäsen kuoleman jälkeen kaikki mediatalot keskittyivät ylistämään miehen urheilusaavutuksia.

Kieltämättä ne ovat suuret, mutta Nykäsen rooli julkisuudessa oli paljon saamiaan mitaleita monipuolisempi ja vaikeampi, vaikeampi kuin kuolinilmoituksen viimeisiin kappaleisiin mahtuu.

Usein toistuva hämmästelyn aihe parisuhdeväkivaltaa koskevissa uutisissa on, miksi ”uhkaa ei oteta vakavasti ennen kuin joku kuolee”. Silti julkisuus käsittelee sankareitaan samanlaisin silkkihansikkain, eikä yleisö ota väkivaltaa vakavissaan ennen kuolonuhreja.

Yllätyksellistä käsittelemättä jääminen ei ole, koska media joutuisi tuolloin katsomaan itseään peiliin osana imagon muodostamista, eikä se mielellään käy tällaista keskustelua julkisesti, koska joutuisi myöntämään vuosikymmeniä toimineen tulokulmansa olleen myrkyllinen.

Niin pitkälle vaikkapa #metoo kantaa; rumpujen paukuttelu toimii niin kauan, kun sillä käsitellään henkilöitä, jotka eivät ole kansalliselle identiteetille kriittisiä, mutta liian suurien ikonien tapauksessa ajatus eksyy mediatalojen pyöröoviin ja ohjataan ulos.

Asian käsittely peitetään hienotunteisuuden ja vainajien kunnioittamisen tekosyyllä. Todellisuudessa hienotunteisuudella tarkoitetaan, että media on valmis siirtymään eteenpäin, nyt kun uhri on annettu ja vaikea hahmo viimein kuollut.

Keskustelua käydään korkeintaan Journalisti-lehdessä tai toimittajien välisissä kahvikeskusteluissa, joten se hautautuu. Kunnollista tasapainoa sankarin ja konnan välillä, siis ihmistä itseään, ei kyetä näkemään.

Suuri urheilija, läheisilleen vaikea, jopa mahdoton ihminen. Muita tällaisia ristiriitaisia ja aivan liian vähän käsiteltyjä hahmoja ovat esimerkiksi Mika Myllylä ja Tony Halme. Ihmisen eläessä kukaan ei ole ystävä, jälkikäteen muistoista puhutaan hymistellen.

Maalisraakileita

Eugène Grasset Maaliskuu 1896

Syntymäpäivä, ei yhtään hukkaan heittämätöntä vuotta!

Todistin sen kunniaksi itselleni älyni.

*

Peilikuva nauroi. En huomannut teinkö sen itse.

*

Tuulen pesue, kaikki.

*

Arvostamme saavutuksia enemmän kuin ihmisyyttä. Tämä määrittää historian. Vastaajasta riippuu kannattiko uhraus.

*

Uhraamatta jäämisen voi päätellä siitä, että saa vastauksen.

*

En ole koskaan astunut toisten kenkiin. En tiennyt, että ihmistä arvostaakseen täytyy ensin varastaa tämän vaatteet.

*

Tyydyn varastamaan ajatuksia.

*

Tyydytän ajatuksia.

Työt

Työt

Sisyfos vierittää kiveä vuoren laelle, huipulla järkäle vyöryy alas. Sisyfos joutuu työntämään sen uudestaan ylös. Tämä oli hänen rangaistuksensa Manalassa. Sen hän sai kuoleman kieltämisestä. Tarina oli eksistentialisteille makupala, onhan Sisyfos symboli sille kuinka ihminen kuluttaa aikaansa päivästä toiseen samaan, on vapautensa vanki ja, mikä pahinta, jatkuvasti tietoinen omasta roolistaan. Camus’lle Sisyfos oli absurdi sankari.

Mutta filosofit yliarvioivat tyypilliseen tapaan kokijan tietoisuutta itsestään. Legendasta ja sen tulkinnoista puuttuu, mikä tekee omasta Sisyfoksen työstämme todella mahdollista: unohdus.

Muisti on rajallinen. Yksilö toistaa samoja tekoja päivästä toiseen. Ihmisten joukot toistavat edellisten sukupolvien virheitä. Suurimmassa mittakaavassa abstraktit ideat palaavat kerta toisensa jälkeen, historia toistaa historiaa.

Tehdessään yksilö menettää muistinsa ja keskittyy asiaan. Hän ei koe edellisten tekojensa toistosta johtuvaa painolastia vaan vain käsillä olevan. Jokainen syöty voileipä on aina uusi, sen taakkana ei ole kaikkien tuhansien aiemmin syötyjen leipien muistoa. Vasta joutilaisuudessaan, filosofisina hetkinään, ihminen voi tuumia ajan kiertoa ja ihmisyyttään.

Joiltain eläimiltä puuttuu tietoisuus. Se on heidän pelastuksensa. Älykkäämmät eläimet taas joutuvat luottamaan aivojensa rajallisuuteen ja kykyynsä uppoutua tehtäviin. Filosofia lakkaa hetkeksi olemasta, koska meillä on peukalot.

Unohtaminen mahdollistaa jatkuvat virheet; vapaa-ajallaan ihminen pohtii sen olevan tragedia. Mutta koska yksilö ei ole jatkuvasti läsnä, on unohdus myös siunaus. Teot voivat tuolloin olla jatkuvasti mielekkäitä itsenään. Löytyy merkityksiä taiteesta, luonnosta, kokemisesta.

Ihminen ei opi mitään, mutta lohtu siihen on sama kuin kivun tuottaja – ainakaan ihminen ei opi mitään. Sisyfoskin unohtaa jossain vaiheessa montako kertaa on kiveä työntänyt ja tyytyy työhönsä. Päivät sekaantuvat toisiinsa ja saavat äpäriä. Tuhannet eiliset muuttuvat yhdeksi.

Joku voi kysyä: miksi et halua kommentoida kotikaupungissasi tapahtunutta terrori-iskua? Siihen en voi vastata muuta kuin että lue tarkemmin.

Kotiinpaluusta

Kotiinpaluusta

Toisen maailmansodan loppupuolella Unkari on kaaoksen vallassa, maahan tunkeutuneet kasakat etsivät natseja ja heittävät summittain leireille kaikki kansallisuutta kyselemättä. Yksi nuori mies etsii tietä kotiin. Matkalla hän joutuu vangiksi ja tutustuu nuoreen venäläiseen sotilaaseen. Syntyy ystävyys.

Miklós Jancsó kuvaa Kotiinpaluussa (1964) historiaa virtana, jossa yksilö on kelluva karahka. Murhaaminen on lakonista; kyse on valtasuhteista, jotka ovat jatkuvasti läsnä myös arjessa, keskusteluissa ja eleissä, mutta Jancsó tiivistää eleet ja sanat ääritilanteiden edessä, esittää ne omat rajansa saavuttavassa muodossa, joista ei voi käydä edemmäksi: hyväksynnän, väkivallan ja vallankäytön rajankäyntinä. On yhdentekevää hyväksyykö kohtaloaan, jos lopputulos on sama.

Tarinassa kohdataan esimerkiksi mies, joka yrittää henkensä hädässä paeta vangitsijoitaan, mutta katsoja ei saa koskaan selville, mitä hänelle lopulta tapahtuu. Miehen pelokkaat kasvot jäävät mieleen, mutta hänet viedään venäläisten vankileirille, jonne päähenkilö ei joudu. Koska tarinan keskus on nuori unkarilainen sotilas, kamera seuraa häntä. Kaikki muut ihmiset katoavat historiaan, yksi nuori pelastuu väistämättömältä unohdukselta.

Kamerasilmä Jancsón elokuvissa on litteää ja avaraa laajakuvaa, mutta silti sen ulkopuolelta tulee jatkuvasti näkyviin asioita, joita edes sen näkökenttään ei mahdu. Usein yllätykset tulevat sellaisesta kulmasta, josta kuvaruudussa näkyvän ihmisen pitäisi ne nähdä. Mutta näin ei tietysti ole, kameran silmä alistaa kaiken siinä nähtävän. Vain se, mikä ilmestyy kameran eteen on todellista.

Mitä kuvaruudun ulkopuolella tapahtuu todella ja mitä ei riippuu ohjaajan mielivallasta. Joskus iso ihmisjoukko voi olla näkymätön ja äänetön kunnes on liian myöhäistä, toisaalta joskus kuvaruudun ulkopuolelta kuuluu laukauksia, jotka luultavasti surmaavat hieman aiemmin nähdyt ihmiset, joita ei enää nähdä kuvissa koko elokuvan ajan. Tekijäryhmä rikkoo näin jatkuvasti oletetun todellisuuden rajoja. Uhkaavaa vaikutelmaa korostaa Unkarin maasto, leimallisesti pusta ja suurien metsien puute.

Myös tämä esteettinen rajaus on ironinen ja kriittinen näkemys historiasta, siitä kuinka sitä käytetään katsomiseen muka laajasti ja silti aina rajaten. Kun päähenkilönkin tarina jää jollain tapaa kesken, ironia ja tarinan koskettavuus saavuttavat lakipisteensä.