Tag: historia

Patsaita

Anders Zorn Alamedan i Cádiz 1887

Kuten olemme saaneet uutisista lukea, patsaatkin kuolevat. Mielenosoittajat eri puolilla maailmaa ovat laittaneet kolonialistien muistomerkkejä uuteen uskoon.

Niin kuin kirjallisuuden tapauksessa, jos jokin teos päätyy tiensä päähän, sen aika on sitten tullut ja turha väännellä käsiään. Yleensä niin käy ”luonnollisesti”, mikä tarkoittaa epäonnistunutta markkinointia, ymmärtämätöntä yleisöä, puolueellisia kritiikkejä tai tutkimuksia tai vain sitä, että teos on huono.

Teosten tuhoaminen väkivalloin toimii toisella tavalla.

Kun mielenosoittajat ovat kaataneet kolonialistien patsaita, konservatiivit ja ne yhdet tolkun ihmiset ovat heiluttaneet käsiään ja tehneet vertailuja esimerkiksi kirjarovioihin.

Tämä on sentään liioittelua. Patsaan kaataminen ei ole yksi yhteen sama asia kuin systemaattinen historian uudelleenkirjoittaminen ja modernin kulttuurin kiistäminen, mihin kirjaroviot aina pyrkivät, vaan spontaanissa ajattelemattomuudessaan historian merkityksen tunnustamista.

Mikä voi toki sekin ampua itseään jalkaan.

Patsaiden kaatamista on liberaalien ja niiden toisten tolkun ihmisten toimesta verrattu Neuvostoliitosta irtaantuneissa maissa tapahtuneeseen Leninin patsaiden tuhoamiseen. Mitä pahaa siinä on! Vapautta!

Tämä edistyksellinen näkökulma vaikuttaisi paremmalta, jos ei ottaisi huomioon, kuinka ”vapaiksi” itäeurooppalaiset maat tulivat vauhtisokeudessaan ja kuinka vihkoon demokratian prosessi meni niin monessa paikassa. Jälkiä ei enää edes yritetä korjata.

Holokaustista sen sijaan jätettiin harkitusti merkkejä. Ne tai niiden rauniot seisovat edelleen todisteina rikoksista, vaikka äärioikeistolaiset poliitikot ja salaliittoteoreetikot selittäisivät mitä tahansa.

Kuka tahansa voi mennä Auschwitziin, katsoa ympärilleen ja kuolla hiukan sisältä. Tai, jos pystyy asian käsittelemään, tulla ulos ehjempänä ihmisenä. Natsismin paluuta se ei ole onnistunut estämään, mutta se on pitänyt huolen siitä, että sukupolvi toisensa perään ei ole voinut perustella rasismiaan tietämättömyydellään. Sen sijaan vaihtoehtona on ollut kieroutunut denialismi.

Symbolinen patsaiden tai yleensä historian tuhoaminen ei ole lopettanut Stalinin haikailua Venäjällä, Titon muistelua Serbiassa tai romanialaista korruptiota. Puhumattakaan Valko-Venäjästä, Puolasta tai Unkarista.

Kaikilla näillä valtioilla oli niin kiire hankkiutua symboleista eroon, että ne jäivät henkisesti neuvostomaiksi. Karl Marx pukeutui fasistin mustaan univormuun tai uusliberalismin puvuntakilta näyttävään pakkopaitaan.

En välitä ulkomaisista pönötyspatsaista tai koe niitä kohtaan periaatteellista kiintymystä. Olen vain odottanut sitä päivää, jolloin muutkin kuin historioitsijat osaisivat käsitellä, millainen ihminen esimerkiksi Winston Churchill (1874–1965) oli ja mitä hän tarkalleen teki.

Pelkään, että kolonialismin symboleista on niin kiire hankkiutua eroon, että prosessi jää siihen. Patsaat ovat vallan kaikkein pinnallisin maamerkki, helppo kaataa. Ne makaavat joessa, ja kaikki tunnolliset valkoihoiset ovat ostaneet Toni Morrisonin tuotannon hyllyynsä. No niin, tasa-arvo on saavutettu.

Radikaali teko hyvällä tarkoituksella ei ole sama asia kuin loppuun asti ajateltu teko. Ilmassa on ristiriitaisuutta. Samalla kun ihmisiä kehotetaan ”lukemaan ja valistamaan itseään”, vanhoja symboleita kaadetaan väkivalloin – ennen kuin niitä osataan edes lukea.

Sivullisia uhreja tulee aina. Vandalismin kohteeksi on joutunut esimerkiksi Matthias Baldwinin (1795–1866) patsas Philadelphiassa, koska Baldwinin ansioita ei tunneta. Baldwin ajoi orjuuden lakkauttamista ja kannatti ajalleen poikkeuksellisen näkemyksellisesti ihmisten välistä tasa-arvoa.

Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että sosiaalisessa mediassa tulee taas vastaan salaliittoteorioita siitä, että Beethoven oli musta sen sijaan, että nostettaisiin esille oikeita Beethovenin aikana toimineita mustia säveltäjiä?

Aina roiskuu kun rapataan, sekin on väistämätöntä historiassa. Mutta se ei ole mikään olankohauttamisen arvoinen asia, vaan merkityksellistä.

Moderneja romaaneja ei ollut ennen Don Quijotea, Matthias Baldwin oli kolonialisti, Beethoven oli musta.

Ottaen huomioon, kuinka vähän ketään kiinnostaa muutenkaan lukea, pidän lievästi sanottuna optimistisena valkoisen sosiaalisen median ”valista itseäsi” -hokemista. Katso dokumentti, niin opit empatiaa sorrettuja kohtaan! Kertokaa meille miten tulee tuntea!!!

Se on suorastaan liikuttavaa luottoa sivistyksen parantavaan voimaan, vaikka voittopuoleisesti juuri sivistyneet miehet (ja joskus naiset) siirtelevät vallan shakkinappuloita, eivätkä mitkään barbaarit. Ilman sivistystä emme olisi tässä pisteessä, ja tämän pisteen muste on levinnyt pitkin paperia……………………..

*

Tämä ei tarkoita, etteikö patsaiden kaatamisella tai kirjallisuuden lukemisella ole merkitystä tässä ja nyt eläville ihmisille. Symbolisesti. Se voi silti tarkoittaa, että lukuisat historiaa muuttaviksi tarkoitetut eleet myös jäävät symbolisiksi. Erityisesti kun tällaiset eleet syntyvät kuohuvista tunteista.

Esimerkiksi mainitsemaani Churchillia, jonka patsasta taannoin spreijattiin, voi kutsua oikeutetusti rasistiksi, kolonialistiksi ja Bengalin tapauksessa joukkomurhaajaksi. Silti ilman suurmiesglorifiointia Churchill oli (konservatiivina) yksi 1900-luvun avainhenkilöistä länsimaisen liberalismin pelastamisessa fasismilta – eikä ilman liberalismia kaikkine tahroineenkin tämän kaltainen protestointi Isossa-Britanniassa, Yhdysvalloissa tai juuri missään muualla länsimaissa olisi mahdollista.

Eikä tästä vittumaisesta seikasta pääse yli eikä ympäri, vaikka kuinka pinnistäisi ja toivoisi muuta. Historia on monimutkaista, sekasotkuista, ristiriitaista, täynnä kunniattomuutta ja siksi inhimillistä. Karmaisevat kusipäät tekevät myös hyviä tekoja – enkeleiksi kutsutut voivat paljastua joukkomurhaajiksi.

*

Loppuvalitus

Koska olen vielä heikosti osa sosiaalista mediaa, huomaan kuinka hyväosaiset kulttuuri-ihmiset ryntäävät säännöllisesti kertomaan siitä, kuinka vasta lukemalla tiedostivat onnekkuutensa ja ovat nyt ymmärtäneet, kuinka on vielä niin paljon opittavaa. Hyvä lukeminen! Kiitos kirjallisuus!

Hyvä, että oppivat, mutta vähän hirvittää. Kuinka tynnyrissä ja ilman käsitystä historiasta on täytynyt elää, jos vielä yli 30- tai 40-vuotiaana tulee yllätyksenä, että yhteiskunta on valuvikainen ja ihminen yksilönä vajavainen, osa virhettä?

Tai jos vielä sen ikäisenä haluaa esittää olevansa omasta asemastaan yllättynyt.

Kuinka merkittävästä ”oppimisesta” on kyse, kun nämä valistavat kirjat olisivat ennen pitkää joka tapauksessa päätyneet lukevan kansanosan käsiin ihan markkinatalouden logiikallakin?

Alhaalta päin, duunarivinkkelistä katsoessa on selvää, että yksilöiden, perheiden, kylien ja kaupunkien välillä on eroja. Näitä eroja kutsutaan paremman puutteessa luokiksi muuallakin kuin vasemmistolaisuudessa, eivätkä erot etnisyyksien, sukupuolien ja terveydentilojen välillä ole muuta kuin lisää käytäviä luokkaerojen labyrinttiin.

Keskiluokalle on pitänyt erikseen kertoa luokista ja antaa ne huomioon ottavalle ajattelulle nimeksi intersektionaalisuus, kun alemmissa luokissa samaa on eletty todellisuutena joka päivä. Niin kuin rikkaus on sitä, ettei ajattele rahaa, yhteiskunnallisesti turvattu asema on sitä, että ajattelee omaa elintapaansa normaaliuden mittarina.

Lunta odottavia raakileita

Lunta odottavia raakileita

Hiljaisuus on paras kiitos.

*

On kuin olisimme lakanneet uskomasta historian syntyyn omana aikanamme.

*

Masennus on kuin kirjoitus, kumpikin näyttää minuuden mitättömyyden ja pakottaa rakentamaan itselleen rajat.

*

Sanoit: mielikuvituksetonta. Tarkoitit: vaihtoehdotonta.

*

On vastustettava mielipiteen ajattelua.

*

Päättää johtaa haluun väittää.

*

Halu väittää on kuin kävelisi väärään suuntaan. Ei edes tajua, ettei katsonut maisemia.

Pieni ajatus historiasta ja estetiikasta

Pieni ajatus historiasta ja estetiikasta

Jatkan lyhyesti eilen käsitellyn kriittisen, kirjallisen omakuvan parissa. Olen huomannut, että kuva omasta taiteellista mausta kulkee usein käsi kädessä historian ymmärryksen kanssa. Jos käsitys historiasta on heikko, niin on myös kuva omasta mausta, esteettisestä minäkuvasta. En tarkoita, että ymmärtääkseen itseään on muistettava Suomen presidenttien vallassa olemisen vuodet, vaan on oltava tajua siitä, mitä suunnilleen on tapahtunut ja voinut tapahtua, miten kirjoitetut asiat riippuvat näkökulmista. On oltava käsitys asioiden välisistä suhteista ja johdonmukaisuuksista, historian (kirjoitetun) ja tapahtumisen (kirjoittamattoman) – yhdessä menneisyyden – luonteista.

Syy historian ja ihmisen minäkuvan yhteisyyteen ei ole siinä, että ihminen olisi historian tuote niin kuin pihvi on tuotantolinjan tuote, jolloin tuntematta historiaa yksilö olisi henkisesti hukassa, vaikka näinkin joskus on, vaan siinä, että historian tuntemus on suorin väylä sivistykseen. Historia tuhoaa käsityksen omien ajatusten ainutkertaisuudesta ja kerrostaa sen syy-seuraussuhteilla, joiden ymmärtäminen on sivistyksen edellytys. Sivistys taas on yhteiskunnissa barbariaa korvaamaan rakennettu kyky käsitellä asioita turvautumatta hallitsemattomaan väkivaltaan – epäreilusti sitä käytetään usein myös muiden kulttuurien kutsumiseen takapajuisiksi, niin kuin huomataan rasismin historiasta. Tästä sudenkuopastaan huolimatta sivistys antaa ihmiselle edes mahdollisuuden itsetietoisuuteen olemalla silkan raakalaismaisuuden, tyhmyyden (joka ei ole tiedon puutetta vaan kykenemättömyyttä sisäistää tietoa), vaihtoehto, ja tyhmä ihminen on olento vailla kykyä katsoa itseään ja muodostaa kriittisiä omakuvia. Taiteellinen maku, estetiikka, on tällaisen kriittisen omakuvan luonteva seuraus.

Paluu Raukoille rajoille

1. Olen lukenut välipalaksi ja ilokseni sieltä täältä uudestaan Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -teosta (2016). Edellinen lukukerta oli sähkökirjana ja nyt ostettuani kirjan selaan sitä paperisena. Se on paljon sanottu, luen runokirjoja ja joitain esseitä lukuun ottamatta harvoin mitään uudelleen.

Kun ensimmäisellä lukukerralla keskityin vähälle huomiolle jääneisiin suomalaisiin kokeellisiin romaaneihin ja haaveilin niiden tulevista lukukerroista, on tällä toisella kierroksella erityisen huomioni kohteeksi noussut Eskelisen välittämä kuva suomalaisesta (kirjallisuus)politiikasta.

En osaa sanoa onko kyse ihmisluonteesta yleensä vai suomalaisuudesta, mutta täällä meillä ei osata käsitellä asioita tasapainoisesti. Ihminen on aina joko sankari tai roisto. Tasapainoinen keskustelu ja ennen kaikkea perusteltu kritiikki lytätään poliittisesti tarkoitushakuisena.

Raukoilla rajoillaEsimerkiksi voidaan ottaa Eskelisen teoksessaan mainitsema Mika Waltari. Eskelinen toteaa, ettei edes Panu Rajala käsittele, vuosikymmenienkään jälkeen, Unio Mystica -elämäkertateoksessaan (2008) vakavasti Mika Waltarin harjoittamaa natsipropagandaa, josta löytyy sivukaupalla todisteita.

Samalla tavalla on useissa yhteyksissä vaiettu suomalaisen kulttuurielämän varsin kiusallisesta ja tiivistä kytköksestä, köh, sota-ajan saksalaiseen elämäntapaan.

Ehkä suomalaiselle perusjermulle saksalaiset olivat vain epämääräisiä aseveljiä, mutta maamme kulttuurieliitille he olivat esikuvamaisia ihanteita, suunta johon pyrittiin.

Eikä tästä puhu mielellään Sinuhe egyptiläistä (1945) ihaileva lukeva yleisökään, sillä se tahraa kuvan kirjailijasta ja mielikuvamme Suomen paikasta ”historiallisina ulkopuolisina”. On ikään kuin mahdotonta kuvitella, että suomalainen kirjailija voisi olla sekä suuri kirjailija että edes jossain elämänvaiheessaan valinnoissaan hajanainen ja myös epäonnistunut ihminen – tai mikä vielä radikaalimpaa, ideologisesti vastenmielinen. Vielä vaikeammaksi tulee myöntää, että kokonainen kansanosa oli samaa maata.

Joku voi kysyä, että mitä näitä kaivelemaan. Yhtä hyvin voisi takaisin kysyä, että mitä järkeä on lukea kirjallisuushistoriaa yleensä, jos haluaa lukea pelkkiä virheellisen konsensuksen mukaisia toisintoja?

Koska itse luen suvereenisti niin Célineä kuin W. S. Burroughsia (ensimmäinen raivoava fasisti, toinen syvästi moniongelmainen murhaaja), on minusta outo vaatimus, että kirjailijan täytyisi olla miellyttävä, jotta voisin nauttia hänen teoksistaan.

Kokonaiskuvaan kummankin herran kusipäisyys kuuluu, kiinnostukseni kirjallisuuttaan kohtaan ei siitä himmene. Joudun hyväksymään asian ja tarkastelemaan itseäni. Mitä ajattelen heidän elämistään ja rooleistaan suhteessa heidän teksteihinsä?

Tämä pakottaa minut kysymään itseltäni, mitä itse pidän ihmisyydessä arvossa. Pidän tätä hyvänä asiana, parempana kuin kieltäytymistä. Joudun näkemään tekijän kokonaisena ihmisenä ja itseni häneen verrattuna. Kirjallisuus kokonaisuutena on nähdäkseni ihmisyyden, ei lukijan omien haavekuvien peili. En minäkään kaikkea jaksa lukea, mutta paljon kuitenkin.

Eskelinen on erinomainen nostamaan esille vaikkapa Waltarin elämän ongelmakohtia, koska hän on valkoisen Suomen perintönä jättämää liirumlaarumia, tosiasioiden peittelyä ja suoranaista valehtelua kohtaan säälimätön. Hän on myös hyvä siksi, ettei hän säästele sosialismiakaan; stallarit ja kommunistit saavat kuulla yhtä lailla kunniansa.

Tietysti tämä ei estä niitä, jotka väistämättä haluavat nähdä omaa mielenrauhaansa säästääkseen kaiken kritiikin olevan ”punavihreästi” tai ”kapitalistisesti” tai ”persulaisesti” tai ”anarkistisesti” tai miten ikinä värittyneitä, jotta eivät joutuisi itse kohtaamaan vaikeita asioita ja pohtimaan suhdettaan niihin. Minulle lukijana tällainen älyllinen periksiantamattomuus tuottaa kuitenkin suurta mielihyvää.

Eskelinen siis tekee niin kuin tutkijan kuuluu ja ampuu joka suuntaan, eikä tähtäimessä ole ensisijaisesti politiikka vaan henkinen laiskuus ja suomalaisen tutkimusperinteen vuosikymmeniä kestänyt idioottimainen konsensusajattelu, joka on sitten muokannut kansalaistenkin suhtautumista asioihin.

Tämä tekee Raukoilla rajoilla -teoksesta ihan tavattoman luettavan, mikä ei ole itsestäänselvyys. Kun yleensä tunnen kirjallisuushistorian olevan sisäänpäinkääntynyttä ja omiin teorioihinsa rakastunutta näpertelyä, Eskelinen vie sen ulos ja tuulettaa.

Luen muutamaa lapsuskohtaa ja tarpeetonta kärjistystä lukuun ottamatta näkemyksellistä, faktoihin perustuvaa tiedettä, eikä sitä rajoita mitenkään se, että Eskelinen laukoo omia mielipiteitään täyslaidalliselta.

Hakemistoa teokseen kaipailisin kyllä edelleen.

2. Kun asiaa ajattelee laajemmin, eivät pelkästään kirjailijat joudu saman historiallisen valkopesun kohteeksi. Matti Nykäsen kuoleman jälkeen kaikki mediatalot keskittyivät ylistämään miehen urheilusaavutuksia.

Kieltämättä ne ovat suuret, mutta Nykäsen rooli julkisuudessa oli paljon saamiaan mitaleita monipuolisempi ja vaikeampi, vaikeampi kuin kuolinilmoituksen viimeisiin kappaleisiin mahtuu.

Usein toistuva hämmästelyn aihe parisuhdeväkivaltaa koskevissa uutisissa on, miksi ”uhkaa ei oteta vakavasti ennen kuin joku kuolee”. Silti julkisuus käsittelee sankareitaan samanlaisin silkkihansikkain, eikä yleisö ota väkivaltaa vakavissaan ennen kuolonuhreja.

Yllätyksellistä käsittelemättä jääminen ei ole, koska media joutuisi tuolloin katsomaan itseään peiliin osana imagon muodostamista, eikä se mielellään käy tällaista keskustelua julkisesti, koska joutuisi myöntämään vuosikymmeniä toimineen tulokulmansa olleen myrkyllinen.

Niin pitkälle vaikkapa #metoo kantaa; rumpujen paukuttelu toimii niin kauan, kun sillä käsitellään henkilöitä, jotka eivät ole kansalliselle identiteetille kriittisiä, mutta liian suurien ikonien tapauksessa ajatus eksyy mediatalojen pyöröoviin ja ohjataan ulos.

Asian käsittely peitetään hienotunteisuuden ja vainajien kunnioittamisen tekosyyllä. Todellisuudessa hienotunteisuudella tarkoitetaan, että media on valmis siirtymään eteenpäin, nyt kun uhri on annettu ja vaikea hahmo viimein kuollut.

Keskustelua käydään korkeintaan Journalisti-lehdessä tai toimittajien välisissä kahvikeskusteluissa, joten se hautautuu. Kunnollista tasapainoa sankarin ja konnan välillä, siis ihmistä itseään, ei kyetä näkemään.

Suuri urheilija, läheisilleen vaikea, jopa mahdoton ihminen. Muita tällaisia ristiriitaisia ja aivan liian vähän käsiteltyjä hahmoja ovat esimerkiksi Mika Myllylä ja Tony Halme. Ihmisen eläessä kukaan ei ole ystävä, jälkikäteen muistoista puhutaan hymistellen.

Maalisraakileita

Eugène Grasset Maaliskuu 1896

Syntymäpäivä, ei yhtään hukkaan heittämätöntä vuotta!

Todistin sen kunniaksi itselleni älyni.

*

Peilikuva nauroi. En huomannut teinkö sen itse.

*

Tuulen pesue, kaikki.

*

Arvostamme saavutuksia enemmän kuin ihmisyyttä. Tämä määrittää historian. Vastaajasta riippuu kannattiko uhraus.

*

Uhraamatta jäämisen voi päätellä siitä, että saa vastauksen.

*

En ole koskaan astunut toisten kenkiin. En tiennyt, että ihmistä arvostaakseen täytyy ensin varastaa tämän vaatteet.

*

Tyydyn varastamaan ajatuksia.

*

Tyydytän ajatuksia.