Tag: huumori

Fargon ensimmäinen kausi

Fargon ensimmäinen kausi

Suklaapatukalta vaadittu nautinto kestää viisi minuuttia. 10 jakson mittaisen televisiotuotantokauden taas on täytettävä tyydyttävällä tavalla noin 8–10 tuntia.

Nuorempana ajattelin, ettei taiteella ja viihteellä ole pohjimmiltaan eroa. En välittänyt katsojan odotuksista. Kuvittelin olevani objektiivinen.

Taiteen ja viihteen tehtävät ovat vastaanottajissa erilaiset. Viihteeltä toivotaan, ettei se edistä kokijaansa ihmisenä, taiteelta toivotaan jotain henkisesti korvaamatonta.

Sama teos voi olla yhdelle viihdettä ja toiselle taidetta. On kuitenkin löydettävissä teoksia, jotka ovat kumpaakin ja teoksia, jotka ovat selvästi vain toista.

Niin kutsuttu laatutelevisio yrittää tavoittaa kummankin puolen. Se on midcult-taidetta. Olemalla silkkaa roskaa paremmin tehtyä se kehuu katsojaansa älykkyydestä, vaikka ei mullista kenenkään ajattelua.

Laatutelkkari ei ole suklaapatukka vaan Mozart-kuula. Pohjimmiltaan se on edelleen suklaata mutta ympärillä on hienouden aromi.

Lester Nygaard (Martin Freeman) on nössö vakuutusvirkailija Bemidjin pikkukaupungissa, Minnesotassa, film noirin antisankari, joka väärän henkilön kohdattuaan ajautuu pahoille teille.

Väärä henkilö on Lorne Malvo (Billy Bob Thornton), sadistinen palkkatappaja, joka on juuri möhlinyt erään tappokeikan. Lesterin sattumalta sairaalassa kohdattuaan Malvo päästää päiviltä tämän suurimman vihamiehen, Sam Hessin. Kaikki hetken mielijohteesta.

Murhasta seuraa paljon pahaa. Hess on Pohjois-Dakotassa sijaitsevan Fargon kaupungin rikollissyndikaatin palkkalistoilla oleva mies. Gangsterit laittavat kaksi palkkamurhaajaa, Mr. Numbersin (Adam Goldberg) ja Mr. Wrenchin (Russell Harvard), hoitamaan tekijän päiviltä.

Bemidjin poliisilaitoksen tunari päällikkö Bill Oswalt (Bill Odenkirk) ja hänen huippulahjakas apulaissheriffinsä Molly Solverson (Allison Tolman) yrittävät siivota sotkun. Duluthin kaupungin poliisikonstaapeli Gus Grimly (Colin Hanks) on vuorostaan ainoa, jolla on Lorne Malvosta näköhavainto pian murhan jälkeen.

Tarina sinkoutuu eteenpäin vauhdilla. Siinä on monta käännöstä, hymyilyttävää vitsiä ja jännittävää hetkeä.

Valitettavasti siinä on myös suoraan Quentin Tarantinolta apinoitua väkivaltaa ja replikointia, mikä vakuuttaa minut entistä enemmän siitä, että Tarantinon vaikutus yhdysvaltalaisissa viihteentekijöissä on ollut voittopuolisesti negatiivinen.

Ei Tarantino tietty väkivaltaa ole keksinyt (vain jalostanut); eikä sitä kuinka korostunut rooli sillä on yhdysvaltalaisessa viihteessä, siis nimenomaan viihteessä. Tämä monissa sarjoissa ja elokuvissa nykyään ohimennen tapahtuva teurastaminen hiukan oksettaa minua.

Ihmishenki ei paina juuri mitään, mikä on häiritsevä viesti, eikä olankohautukseen riitä se, että kyse on fantasiasta, koska juuri fantasia on ahdistavaa jos jokin, ei realismi, sillä fantasia synnyttää unelmia tavallista elämää enemmän.

Kuten moni merkkisarja, Fargo onnistuu paremmin komiikassa, kauniissa kuvauksessa ja näyttelijäsuorituksissa kuin taiteellisissa ratkaisuissaan.

Noah Hawleyn kirjoittamien hahmojen ”filosofia” tuntuu muun vauhdikkaan mellastuksen keskellä kömpelöltä ja sarjan tuottaneiden Coen-veljesten elokuvia tahattomasti parodioivalta best of -kokoelmalta.

Erityisen koomista on, että jokaiselle hahmolle on annettu mahdollisuus pitää pieni merkityksellinen monologi. Sivuhahmojen tapauksessa tämä tarkoittaa samaa kuin punainen paita Star Trekissä.

Tosin Coenien hengen tavoittamisessa on jotenkin onnistuttu, sillä katselukumppanini, joka ei ole (omasta näkökulmastani) juuri perehtynyt elokuvaan taiteenlajina, sanoi toista tuotantokautta aloittaessamme sarjan tuovan jatkuvasti mieleen Big Lebowskin. Hän ei tiennyt sarjan kytköksistä elokuvaan.

*

Kirjoittaessani laatutelevision käsitteestä mainitsin monen sarjan olevan tarpeettoman raaka ja lapsellinen. Fargossa julmuutta kerrostetaan kunnolla.

Ensimmäinen kausi on menettää otteensa, kun Lorne Malvo tekee Yhdysvaltain historian pahimpiin kuuluvan joukkoampumisen. Asialla ei ole sarjan maailmassa juuri mitään seurauksia, vaikka todellisuudessa sitä seuraisi mittakaavaltaan järisyttävä ajojahti. Sen sijaan tapahtunutta kohdellaan vitsinä; sen todistaneet FBI-agentit laitetaan rangaistuksena tehottomuudestaan sisätöihin arkistoon.

Väkivalta tapahtuu kuplassa, spektaakkelina jolla ei ole merkitystä kokonaisuuden kannalta. Ratkaisu on täysi lässähdys, jännittävän vastakohta. Sarja nousee jaloilleen vielä Malvon sekoilun jälkeen, mutta vahinko on jo tapahtunut. Joukkoteurastuksen jälkeen tuleva on löysempää kuin sitä edeltänyt. On kuin tuotantokaudella olisi kaksi loppua.

Malvoa alkaa inhota, eikä siksi että tämä on ”filosofisesti paha”. Hahmo on kirjoitettu niin rasittavaksi übermenschiksi, että tarinan saumat ratkeilevat.

Billy Bob Thornton on hyvä roolissaan, mutta hänellä ei ole kiitollinen rooli esiintyä heikompana Anton Chigurh -kopiona. Malvolla vihjataan olevan yli-inhimillinen kyky tuoda kanssaihmisissään huonoimmat piirteet esiin. Toisaalta hän on vain huonoja vitsejä ja paskoja juttuja veistelevä Tarantino-hahmo.

Kiinnostavampi materiaali on varattu Martin Freemanille ja Allison Tolmanille.

Mielijohteesta vaimonsa tappava Lester Nygaard on kauden kahdesta isosta antagonistista kiinnostavampi. Työssään surkea vakuutusasiamies herättää katsojan sympatiat, kunnes löytää hirviön sisältään. Hän pyörii eläimenä ansakuopassa ja aiheuttaa välillisesti monien muiden ihmisten kuoleman.

Freemanin roolisuoritus on erinomainen. Olen alkanut pitää häntä yhtenä tämän hetken taitavimmista miesnäyttelijöistä. Freeman onnistuu välittämään tappajan itsestään löytävän Lesterin epävarmuuden niin pienillä eleillä kuin lavealla huumorilla. Vaikka Lester muuttuu ovelammaksi, pohjimmiltaan hän pysyy epätoivoisesti tietään ulos labyrintista etsivänä idioottina.

Parasta kaudessa on Allison Tolman. Hän on ihastuttavan naturalistinen ja hienovarainen roolissa, jossa on liian helppoa olla yksitotinen. Molly Solverson on hyvä poliisi, hyvä ihminen, hyvä rikosten ratkoja.

Fargossa kiinnostavinta on, että Molly osaa muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta päätellä lähes välittömästi, mistä rikosten sarjassa on kyse. Hänen suurimmat esteensä maaliin pääsemiseksi ovat poliisikollegoiden tunarointi ja poliisilaitoksen patriarkaalinen jäykkyys, eivät rikolliset.

Molly Solversonin hyvyys on kaksijakoista. Se estää sarjaa muuttumasta pelkäksi lapselliseksi pop-nihilismiksi, toisaalta korostaa sen huonoimpia puolia. Hän on suvereeniudessaan antiteesi pahuudessaan piehtaroivalle Lorne Malvolle.

Fargon ensimmäinen kausi läpäisee suklaapatukkatestin olemalla enemmän viihdettä kuin taidetta, onneksi. Minulla oli sitä katsoessa suurimman osan ajasta viihtyisä olla.

Jatko ei kestä. Olen katsonut myös toisen kauden. Se on selvästi edellistä huonompi. Väkivalta on enää halpa sirkustemppu. Ruumiita kertyy jatkuvasti, spektaakkeli seuraa toistaan.

Avantgarde häpeää

Avantgarde häpeää

Pidän hyvin monenlaisesta elokuvasta, mutta koen mieltymysteni osalta olevani avantgardisti. Hongkongin elokuvan lisäksi kokeellinen elokuva, dokumentti ja animaatio ovat vahvuuksiani, vaikka en usko kirjoittaneeni Laajakuvaan tai edes blogeihin niistä tarpeeksi usein.

Sattumoisin nämä kolme elokuvan lajia risteävät historiallisesti keskenään tiiviimmin kuin muut ehkä kauhua ja komediaa lukuun ottamatta.

Kirjallisuuden osalta en ole yhtä syvässä päässä, mutta olen aika sinut esimerkiksi postmodernin proosakirjallisuuden parissa.

Kokeellista taidetta syytetään usein elitismistä, mutta syytöksiä enemmän minua harmittavat puolustelut, joita avantgardistit kirjoittelevat. Eli kaikki vakuuttelut, joissa yritetään saada hankala avantgarde kuulostamaan helpommalta ja kevyemmältä kuin se on.

Seuraavassa muutama esimerkki modernin ja postmodernin proosan alueelta.

Thomas Bernhardilta tavataan kritiikeissä korostaa huumorintajua. Kieltämättä sellainen on, nauran harvoin kirjallisuudelle, mutta Bernhardin Wattenin (1969) ja Vanhojen mestareiden (1985) parissa olen tehnyt niin.

Täytyy silti olla tomppeli, jos luulee, että nihilistinen vitsinmurjaisu tyylillisen sanapyörremyrskyn keskellä auttaa postmoderniin tottumatonta lähestymään kirjailijaa. Se voi jopa hankaloittaa sitä. Erityisesti kun tekijän huumoria ja ironiaa ei jokainen lukija edes tunnista.

Samuel Beckettiä vasta hauskaa onkin lukea! Niin tavataan kirjoittaa. Mikä on sekin totta mutta epärehellisen ympäripyöreää, koska mielikuva ”hauskasta” määrittyy toisin, jos on menettänyt järkensä jo kauan sitten – kuten minä – ja sen vuoksi lukee muuta Beckettiä kuin hänen teatteritöitään.

Beckett on proosan saralla minimalisti, mutta se ei tarkoita helppoa minimalismia, niin kuin miellyttävä valkoinen ja avara tila arkkitehtuurissa, vaan Roskapankin edessä änkyttävän ja paikoilleen halvaantuneen spurgun minimalismia.

James Joyce oli suuri vitsien murjaisija ja Finnegans Wake (1939) säkenöivimpiä kirjallisia huumoriteoksia, ainakin jos Anthony Burgessia on uskominen. Burgessin hyperbola on räikeää.

David Foster Wallacen tapauksessa taas korostetaan luettavuutta. Mutta luettavuus on suhteellista, jos ei ole tottunut satoihin alaviitteisiin ja pohjattoman hipsterihköön navankaiveluun, joka vaatii jos ei yliopistollista koulutusta niin ainakin sellaisia intressejä.

Silti ”hauskan” korostaminen ja lähestyttävyyden esiin nostaminen jatkuu. Se ei auta millään tavalla kokeellisen taiteen tekemisessä suurelle yleisölle läheisemmäksi.

Se on epätoivoinen puolustus, jota avantgardisti käyttää, kun Jonathan Franzenin kaltainen helppoja maaleja etsivä keskiluokan kulttuurin nuoleskelija hyökkää niskaan. Tällaisesta leimaamisesta kirjoitin Laajakuvan esseessä Häpeä! vähän päälle vuosi sitten.

Avantgardisteja ja muita elitistiksi epäiltyjä on pistetty häpeämään omaa ilmaisuaan ja makuaan helposti hyväksyttävän ja pureskeltavan taiteen rinnalla, joten ylpeän välinpitämättömyyden sijasta avantgardisti vastaa kuin ruikuttaen: ”Ei tämä niin vaikeaa ole…”

Nöyristelynhalu ja puolustelu on itsessään myönnytys, osoitus röyhkeyden puutteesta, ikään kuin avantgardisteilla olisi epäilijöille jotain todistettavaa. Osallistuminen taisteluun on sen myöntämistä, että sodalla on jotain väliä. Uutta hakevan ei pitäisi koskaan alentua siihen, koska se on kehityksen jarru.