Tag: hyvä

Erilainen, hyvä

Erilainen, hyvä

Naishahmojen tähdittämä, hidastempoinen ja filosofiaan myönteisesti suhtautuva scifi-jännäri Annihilation (2018) oli kriitikoiden mielestä ilahduttava poikkeus yhdysvaltalaisessa elokuvatarjonnassa, ja arviot olivat sen mukaisia eli ylistäviä. Vaikka elokuva ei tuottanut rahaa, se on tulevien vuosien kulttikamaa.

En suoranaisesti moiti impulssista ylistää uutta; kun melkein jokainen iso uutuus on osa franchisea, siis pohjimmiltaan lastenelokuvaa, on hidastempoinen ja ainakin näennäisesti aikuisille suunnattu pohdiskelu virkistävä poikkeus. Annihilation ei valitettavasti vain ole kovin hyvä elokuva. Hyvä jää herkästi ulos, kun jokin on innostavaa. Nuorempana olin taipuvainen tähän virhearvioon. Sivuutin herkästi sen, etten tuntenut mitään, jos jokin täytti ulkoisesti näennäiskiinnostavan poikkeavuuden merkit. Luulen syyn olleen identiteetin vahvistamisessa. Koska jokin oli tehty minulle, esitin olevani suopeampi sitä kohtaan kuin sisuskaluissani tunsin. Sittemmin olen oppinut, että minun kohderyhmälleni suunnattuun taiteeseen saa ja tulee suhtautua epäillen. Kun erilaisuudesta pääsee yli, jäykkyys näkyy paremmin; Annihilation on umpitylsä ja ennalta-arvattava, sen filosofia uutta vain sellaiselle joka ei lue scifi-kirjoja, miljöönsä on toteutettu huomattavasti orgaanisemmin ja kauniimmin Andrei Tarkovskin Stalkerissa (1979). En usko Annihilationista tulevan sentään vuosikymmeniä kestävää kulttihittiä. Koin samoin Blade Runner 2049:n (2017) kanssa, jolle tosin povaan visuaalisuuden ja tähtinäyttelijöiden vuoksi pidempää ikää.

Poikkeuksellisuus ei yksin täytä taiteen kultaista sääntöä, jolla en tarkoita muotovalioutta, kolmen näytöksen rakenteita tai muita kömpelöitä kehikoita vaan teoksen kestämistä pidemmälle kuin huomiseen. Taideteoksen soisi olevan niin ajankohtainen, että se on ikuinen, jos mahtipontisuus sallitaan. Ottaakseni vertailukohdaksi jo mainitun Stalkerin, sen spirituaalinen, materialismikriittinen pohjavire on ollut vastalääke Neuvostoliiton virallisille hengen iloille. Tämä ei ole latistanut teoksen mainetta jälkipolville, Stalker on yksi venäläisen elokuvan suurimmista saavutuksista.

Kirjallisuuskritiikki ei selviä puhtaammin paperein, vaikka kirjallisuudesta kirjoitetaan keskimäärin hieman paremmin kuin elokuvista ja musiikista. Kestoinhokkini Miki Liukkosen Lapset auringon alla -romaania (2013) kuvailtiin ilmestyksenomaisena ulostulona suomalaisella kirjallisuuskentällä. Kriitikot olivat varautuneita muka-outouden edessä, samalla pöyristyneitä kirjailijan mielikuvituksesta. ”Runoilijan kieltä” ja muita kliseitä läiskittiin huolella. En muista lukeneeni ainuttakaan virallista kritiikkiä, jossa kirjaa olisi tajuttu verrata Michel Houellebecqin, Haruki Murakamin ja Don DeLillon tuotantoihin, joita se päivänselvästi apinoi yhden Houellebecqin luomista hahmoista jopa livahtaessa pastissina Liukkosen romaanin sivuille. DeLillolta on otettu sanotun tiiviys, Murakamilta tapahtumakulku, Houellebecqilta teemat ja asenne.

Kirjallisuuskriitikot osoittivat oman lukeneisuutensa heikkouden ja sukupolvien välisen kuilun, koska eivät ymmärtäneet, mistä minun ja Liukkosen ikäinen, vielä verrattain nuori (kirjan ilmestymisen aikaan oikeasti nuori), taideromaaneista kiinnostunut ja englanninkielisiä kirjallisuuslehtiä selannut sukupolvi on innostunut. Osansa on sillä, että suuren yleisön tavoittava kirjallisuuskeskustelu Suomessa on hyvin Suomi- ja yhteiskuntakeskeistä, jolloin suosituinkaan käännöskirjallisuus ei ole kaikille ammattilaisille tuttua.

Viimeksi törmäsin erilaisuudesta hurmaantumiseen lukiessani arvioita ja nettikirjoitelmia Heikki Kännön Sömnöstä (2018). Seuraavassa kokoelma otsikoita ja lainauksia: Heikki Kännön Sömnö hämmästyttää aineksiensa runsaudella ja tekijänsä mielikuvituksella (Turun Sanomat); ”Esikoisteoksen menestys ei ole lamauttanut Heikki Kännön pohjatonta mielikuvitusta” (Suomen Kuvalehti); ”Tällaiset faktoja ja tieteen rajoja koettelevat uskomukset tekevät Kännön teoksista täysin omanlaisiaan luomuksia, jotka ovat tärkeä osa Sömnönkin lumoa” (Kiiltomato – eikö suomalainen lukeneisto tiedä mitään mystiikasta?); Heikki Kännön Sömnö on pökerryttävän omaperäinen taiteilijaromaani, joka noussee suoraan kulttisuosioon (ESS); Mielikuvituksen juhlaa Wagnerin tahdissa (Jorma Melleri). En tiedä mitä Hesarissa tarkalleen kirjoitettiin, koska maksumuurit ovat Saatanasta, mutta osaan arvata.

Mielikuvitusta on käytetty, vaan oliko kirja hyvä? Ilmeisesti oli, koska mielikuvitus on aina kehu, mitä sen ei pitäisi olla. En kirjoita tätä moittiakseni Kännöä. Sömnö oli ihan ok lukuromaani, hyvällä kielellä kirjoitettu, liian pitkä ja kevyt, oletettavasti satiirinen vaikkei irvailu jaksa kantaa sivumäärää, liukkosmaisesta tapahtumien ja hahmojen kavalkadistaan huolimatta johdonmukainen näyttäessään patriarkaalisten rakenteiden ja kolonialismin pohjimmaisen turhamaisuuden – näitä hahmoja ei voi ja tule sääliä. En voi sanoa pitäneeni romaanista paljoa, mutta en vihannut sitä. Satun vain pitämään kirjailijuutta latistavana ilmoittaa, että tekijällä on hyvä mielikuvitus, sillä se tarkoittaa aina vain erilaisten asioiden asettamista kuvailevaan järjestykseen, mille esimerkiksi Tommi Melender irvailee Rautakaudessa (2018). Kännö kertoo Sömnön jälkisanoissa kirjoittamisen olleen noin vuosikymmenen mittainen prosessi. Mielikuvituksella on varmasti osansa, mutta suurempi osa voi kuitenkin vielä olla kustannustoimittamisella, lähdetyöskentelyllä ja yleisillä kertojantaidoilla.

Hyvää

Hyvää

Hyvyyden tavoittelun ongelma, jos Jumala on hiljaa, on hyvän olemassaolo suhteessa muihin ihmisiin, joiden aivoituksiin ei pääse käsiksi.

Jos arvailuja muille parhaasta edes yrittää, on se usein kaikkea muuta kuin hyvää, kitkerää itsekeskeisyyttä ja toisten alistamista oman tahdon alle.

Virhe on ajatella, että paha on yksinkertaista ja suoraa ja totta, hyvä vuorostaan jotain muuta. Hyvä on korotettu liian korkeaan asemaan, uskonnolliseksi objektiksi. Sen saavuttaminen koetaan vaikeaksi kaikille paitsi pyhimyksille. Olen syyllistynyt samaan itseni kohdalla.

Nykyään hyvyyden apostolit ovat treenauksen ja mindfulnessin ammattilaisia, joiden suhtautuminen hyvään muistuttaa aivopesua enemmän kuin minkään uskonnon käsitys. Hyvä muuttuu heidän käsissään etäiseksi, epäilyttäväksi kissankullaksi.

Arkipäivän hyvä ei ole sen kummoisempaa kuin arkipäivän paha. Hyvää ei vain tunnisteta, sitä joka henkii kohteliaisuuksista, mainiosta mielialasta, avuliaisuudesta, yleisesti halusta olla toisten ihmisten kanssa.

Tommi Melender kirjoitti esseekokoelmansa Onnellisuudesta aluksi, ettei onnellisuudesta puhumista saa jättää puoskareille. Laajennan huomion koskemaan hyvää. Hyvästä on puhuttava rohkeasti, vaikka näkemykset eroaisivat toisistaan.

Ei ole hyvän vaan vaarallisen helppouden merkki, jos toimii toisia kohtaan niin kuin itse toivoo toimittavan itseään kohtaan. Hyvästä kielii enemmän toimiminen yleisen humaaniuden hengessä, ymmärtäen osansa kokonaisuudessa ja samalla yksilönä. Tämä on eri asia kuin ensin mainittu.

Kahden suuren asian, minän ja joukkojen, ajatteleminen yhtaikaa vaatii ajattelulta paljon. Kokonaisuuden ja yksilön välinen suhde on hankala hahmottaa, sillä näkökulma on väistämättä puolueellinen, minuuden.

Vaikka itsekkyys on vaara, minuus on suorin mahdollisuuksien rajoissa oleva reitti hyvään. Kuulin eräänä päivänä, että minulla on kiltit kasvot. Tietysti näin kuullessani haluaisin ajatella, että kasvoni ovat myös luonteeni peili.

Vakavasti ottaen, en haluaisi olla mysteeri vaan todella niin pinnallinen, että olemukseni kautta olisi mahdollista lukea sisäistä elämääni, jos ei ajatuksiani. Tähän myös pyrin, mutta mahdollisuuksistani voidaan olla montaa mieltä.

Ennen halusin eniten olla hyvä muille ihmisille. Nyt se on vain toiseksi suurin toiveeni. Nyt haluan eniten sanoa oppineeni tuntemaan, siis todella tuntemaan toisten ihmisten hyvyyden, koska se on samalla vastaus ensimmäiseen toiveeseeni.

Relativismista

Relativismista

Suvaitsevaisuuden eli liberalismin pimeä puoli on usko oman ajattelun ylivertaisuuteen, jonka avulla puhuja määrittelee itsensä ehkä tietämättään kokemusmaailmansa yläpuolelle. Siis: suvaitsen sinua, ja koska suvaitsevaisuuteni tekee minut ylivertaiseksi, olen pohjimmiltani ideologisesti enemmän oikeassa kuin sinä. Tämä on liberalismiin mielikuvissa liitettävän ylimielisyyden ydin. Ristiriita ei ole ajattelun totuudenmukaisuudessa vaan siinä, ettei sen itsekeskeisyyttä myönnetä. Kritisoivia mielipiteitä voidaan kätevästi kutsua moraaliseksi relativismiksi, jota käytetään ilmaisuna samassa merkityksessä kuin nihilismiä.

*

Toisin kuin voisi kuvitella, moraalinen relativismi ei ole kuulunut useimpiin suosittuihin liberalismin muotoihin, sillä relativismi kuulostaa liiaksi hyvän ja pahan kieltämiseltä. Nuoren sukupolven liberaalit eivät vapaamielisyydestään huolimatta ole relativisteja vaan moraalisia objektivisteja, joille hyvä on ehdottomasti olemassa niin kuin pahakin. He ovat osin tietämättään valistuksen jälkeläisiä. Heidän väkivallattomammassa, optimistisemmassa asenteessaan on havaittavissa vastareaktio oman sukupolveni jälkimoderniudelle, jonka veljiä ovat ironia, sarkasmi ja musta huumori. Meille esiteltiin ideaalina (kuin tarjottimella!) ideaaliton maailma, jossa länsimaiden sisällä olisi loputon koskemattomuus, vapaus elää toisistaan irrallaan ja vain kuluttaa, mutta – kenties ansiosta – meille kaupiteltu asenne osoitettiin ylimielisyydeksi. Ei loppunut historia ei. Nyt haukumme Internetissä – taas kenties ansiosta – nuorempaa polvea, joka on osaltaan palautunut isovanhempien, hippiaikojen ihanteisiin, liittoon rakkaussloganeiden ja kauppaliberalismin välillä. Hipsterillä on sama kantasana kuin hipillä. Suhde päihteiden käyttöön ja epäterveellisiin elintapoihin on tosin radikaalisti erilainen, yhtaikaa sallivampi ja tuomitsevampi. Periaatteessa kaikki saavat olla kuinka retuperällä tahtovat, arjessa ihanteet ovat jatkuvasti enemmän fitnessiä ja asiallisuutta.

*

Relativismi on klassisesti ollut hyvän ja pahan merkityksen mitätöivää, mutta sen ei tarvitse sulkea niitä kokonaan ulos. Hyvästä ja pahasta puhuminen pikemminkin muuttuu järkeväksi, kun ymmärretään käsitteiden taipuisuus. Kumpaakin voi siis edelleen olla, niiden luonne on vain toinen. Jos oman sukupolveni asenteet voidaan muokata sellaiseksi kritiikiksi, joka voitaisiin ottaa nykytilanteessa vakavasti – ja tilausta tällaiselle olen kokenut – se on kenties tämä. Keneltäkään ei tuolloin poisteta oikeutta ottaa vahvasti kantaa ja puhua kaikkien yhteisestä hyvästä ja pahasta, mutta samalla ei kiistetä, että hyvän ja pahan käsittelyssä on käytettävä myös älyä, jonka vihollisena kuvaillun kaltaista objektivismia pidän.