Tag: ideologia

Poliisi ei pamputakaan taas

Poliisi ei pamputakaan taas

Anglosaksisen kulttuurin vastaanottamat iskut vierailta valloilta on kylvetty sen omaan ulkopolitiikkaan, erityisesti kun kysymys on kapitalismin ja valtakulttuurin yrityksestä jyrätä paikalliskulttuurien ylitse.

Tähän projektiin kuuluu myös kulttuurin kielen opettaminen. Kieleen kuuluvat niin itse puhuttu ja kirjoitettu kieli (englanti) kuin kulttuuristen merkitsijöiden ja konseptien levitys.

Iso kiho ei vaivaudu ottamaan selvää paikalliskulttuureista. Kun alistuneet opettelevat alistajan kielen, puhuvat he kahta kieltä. Alistaja jatkaa puhumista yhdellä kielellä.

Tämä antaa muille kulttuureille etulyöntiaseman muutaman sukupolven kuluessa. He tietävät valloittajakulttuurin arat kohdat ja osaavat lyödä niihin, mutta ovat silti säilyttäneet osan omasta identiteetistään, jolloin valloittaja ei osaa iskeä takaisin.

Kulttuurinen omiminen on kammoksuttua, mutta ei tosiasiassa yllä kovin pitkälle juuri pinnallisuutensa vuoksi. Valta-asemassa oleva kulttuuri jättää huomiotta valloittamiensa alueiden todelliset kansalliset identiteetit.

Valloittaja ei siis tiedä valloittamistaan paikoista juuri mitään tai tulkitsee kaiken vääristävän lasin lävitse, niin kuin imperialismiin kuuluu.

Yhdysvaltalaista pop-kulttuuria roudataan sellaisiin maailmankolkkiin, joita moni Yhdysvaltain kansalainen ei osaa paikallistaa kartalta. Osaako moni edes ajatella, että hänen kulttuuriaan yritetään viljellään muualle esimerkkinä siitä, miten tulisi elää?

Tähän kulttuuriseen sokeuteen on Yhdysvalloissa pikkuhiljaa alettu herätä vaikkakin hitaasti. 9/11 ja sitä seuranneet Afganistanin ja Irakin sekoilut opettivat, että kun jonnekin mennään, siellä on pakko pysyä maailman tappiin asti, jos ei halua saman toistuvan.

Paitsi nyt, kun tämä periaate on taas vedetty viemäriin. Yhdysvaltain presidentti Ayn Rand -päissään yrittää ajaa maailman takaisin toista maailmansotaa edeltävään aikaan ja vie joukkonsa pois alueilta, joissa niiden läsnäoloa vakauttajina kaivataan.

Ymmärrän kyllä miksi. Tämä on omanlaistaan puolustustaktiikkaa, jolla pyritään saavuttamaan globaali hegemonia mutta vanhat keinot hyläten. Maailmanpoliisista on tullut palkkionmetsästäjä.

Kivuliainta tämä muiden hylkääminen on niille, jotka ovat alistuneet vapaaehtoisesti anglosaksisen kulttuurin vaikutteille, siis muille ”lännen maille”. On ehkä hyvä, että ainakin eurooppalaisen maailman keskus siirtyy lännestä lähemmäs Eurooppaa itseään. Se on kasvun paikka.

*

Randista tuli mieleeni, kuinka suurien ideologisten ajattelijoiden ongelma on, etteivät nämä osaa kuvitella maailman, historian, jatkuvan heidän ympärillään esittämistään ajatuksistaan huolimatta.

Korkeintaan joku Marx saattoi ymmärtää, että asiat seuraavat joskus toisiaan kaoottisesti… mutta luonnosteli silti jämäkän lineaarisen eli epärealistisen käsityksen tulevaisuuden tapahtumista.

Kaikista ideologioista tulee kuin oletusarvoisesti utopistisia ”historian loppuja”. Kaikissa on ”aika ennen meitä” ja ”aika jälkeemme”. Tosiasiassa kaikki ajat ovat limittäisiä, niitä on useita päällekkäin.

Elämme edelleen antiikkia, keski-aikaa, renessanssia, valistusta ja modernismia, vaikka ne koulujen historiankirjoissa on merkitty loppuun kalutuiksi. Ne vuotavat omaan aikaamme ja vaikuttavat tavoilla, joita ideologit eivät pysty kontrolloimaan.

Samalla selittyy ideologioiden suurin, innostavin piirre, jonka vuoksi ihmiset tarttuvat niihin. Tämä kaiken edeltäneen lopettaminen eli ihmisyyden niistäminen on jokaisen utooppisen ajattelun ytimessä. Kaikki utopiat ovat hirmuvaltoja.

Muistutus ideologiasta

Ei ole mahdollista olla poliittisesti sitoutumaton, ja sen jälkeen luetella arvostavansa markkinataloutta ja yrittäjyyttä, kunnioittavansa ihmisoikeuksia ja vastustavansa ilmastonmuutosta.

Yhdessä nämä edustavat tiettyä poliittista näkökantaa. Myös ihmisoikeuksiin uskominen on poliittinen valinta. Kun joku sanoo, ettei kyse ole ideologiasta ja iskee sen jälkeen teesejä pöytään, on varmasti kyse ideologiasta, ei vapaasta keskustelufoorumista.

Asia on näin silloinkin, kun aatteen omat kannattajat kiistävät sitoutumisensa, niin kuin Hjallis Harkimo teki. Tarkoitan siis kömpelösti nimettyä Liike Nyt -liikettä.

Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastustamisen kutsuminen neutraaliksi tuntuu erikoiselta, koska muutoksen todellisista vaikutuksista suuntaan tai toiseen ei ole olemassa kuin vaihtelevia arvioita.

En tarkoita, ettenkö itse uskoisi ilmastonmuutokseen ja siihen, että sen vaikutukset ovat jyrkkiä. Tarkoitan, että kyse on nimenomaan uskomuksestani ja siihen tukeutuminen tarkoittaa jo ideologista loikkaa. Sillä suhtautumiseni seurausten kauheuteen voisi myös olla skeptisempi ja edelleen perusteltu.

Markkinatalouden puolustaminen sen varjolla, että kaiken pitää kuitenkin olla reilua, on vielä selkeämmin retorinen keino, jonka ydin on ideologinen. Filosofisesti järkevämpää olisi kysyä, voiko markkinatalous toimivimmillaan olla reilua vai perustuuko se parhaimmillaan epäreiluuteen?

Kun kerrotaan, että mukana on asiantuntijoita, tarkoittaa se liikkeen ydinsanomalle suopeita. Vasemmistolaiset raha-analyytikot eivät taida kolkutella liikkeen toimiston ovea.

Tällä hetkellä Liike Nyt -joukkiossa näyttäisi olevan ajavina voimina uusliberalisteja, jotka ovat kyllästyneet siihen, että kokoomuksessa on edelleen konservatiiveja. Liikkeen kolmea tunnetuinta nimeä yhdistää se, että heitä on menneisyydessä pidetty ärsyttävinä jätkinä; Hjallis Harkimo on onnistunut kääntämään tämän parhaiten edukseen, Mikael Jungneria vihataan (syystäkin), Tuomas Enbuske jakaa mielipiteet kahtia.

On ymmärrettävää, että nämä herrasmiehet ottavat pesäeron kokoomukseen, vaikka puolue on edelleen Suomen suurimpia ellei suurin. Loiston päiviä ei voi seurata kuin laskukausi, joten on parempi yrittää jotain muuta ajoissa. Seuraavaan nousuun voi laskun jälkeen mennä vuosia, eikä keski-ikäisillä ole aikaa odottaa vallan huipulle pääsyä niin kauan.

Kuvioon kuuluu, että kun Liike Nytiin alkavat kohdistua ensimmäiset kunnon kritiikit, alkaa jupina kateellisten panettelusta ja suomalaisten negatiivisuudesta. Ideologioille yhteistä on, että vapaa keskustelu on sallittua niin kauan, kun se ei kohdistu ideologiaan itseensä.

Miksi peittää ideologisuus ja puhua liikkeestä eikä yrityksestä rakentaa puolue? Aika on kypsä vapautta korostavalle retoriikalle, nyt kun uuskonservatismin liikevoima on hidastunut, mutta Liike Nytin käyttämän retoriikan tehosta ei voi vielä olla täyttä varmuutta. Siksi varovaisuus.

Jos yleisön vastaanotto on iloinen, voi liike muuttua oikeaksi puolueeksi, asettaa ehdokkaita vaaleihin ja niin edelleen, mutta samalla luoda vaikutelman, että toimii perinteisen puoluepolitiikan ulkopuolella ja moittia muita puolueita niiden byrokraattisesta jäykkyydestä. Retoriikkaa tämäkin, ja strategiana kopioitu presidentti Niinistöltä.

Ovelimmat poliitikot ovat lähestyneet Liike Nytiä suopeasti; he haluavat antaa itsestään taipuisan mielikuvan ja samalla syleillä liikkeen kuoliaaksi. Vastustus herättää herkemmin äänestäjän mielenkiinnon, ystävällinen tervetulotoivotus tappaa sen.

Mahdollista kansansuosiota odottaessa hissutellaan ja vastaanottajia vietellään varovaisella retoriikalla ja karismaattisella johtohahmolla, jonka on oltava Hjallis Harkimo, koska kansa inhoaa niitä kahta muuta.

Talviyön raakileita

Talviyön raakileita

Filosofian arvostus perustuu sen epäonnistumiseen; yhä uudelleen se yrittää lopettaa keskustelun mutta päätyy vain synnyttämään sitä lisää.

*

Aatteiden tehtävä on vakuuttaa nautintojen epämiellyttävyydestä.

*

Poliitikon ja taiteilijan satirisoimisen ero on, että ensimmäinen jättää lyönnin huomiotta ja toinen kiittää siitä.

*

Kerro minulle daosta, sanoi älykkö toiselle. Suun avautuessa vastaukseen hihkaisi ensimmäinen jo riemastuneena: ”Ei pidä paikkaansa!”

*

Minun elämäni ei ole minun.

*

Ei pidä olla vaan vain olla.

*

Ajankohtaisuus on klisee.