Avainsana: inho

Yökkönen

Yökkönen

Ironia syntyy, kun huomaa tahtomattaan kyseenalaistavansa toisen nautinnon. Se ei ole kaunista, olen ajatellut, vaan rumaa, enkä pidä argumenteista, joissa asetetaan kyseenalaiseksi toisten nautinnon oikeutus. Voin sanoa, mistä sinun tulisi mielestäni pitää, mutta en voi kiistää kokemuksesi totuudellisuutta juuri sinulle.

Joskus tunne on silti läpitunkeva ja olen alkanut ymmärtää sitä paremmin, sillä se on merkki inhosta. Se on kuin kehon yökkäysreaktio pilaantuneen maidon lemussa.

Otetaan helpoksi esimerkiksi televisio, joka edelleen sulostuttaa tuhansien keskiluokkaisten perheiden viikonloppuiltoja. Tai YouTuben mielenköyhin sisällöntuotanto. Huomaan joskus yrittäväni teeskennellä, että kaikki, mitä kummastakin näen ja jonka on tarkoitus tuottaa ihmisille helppoa nautintoa, on minulle ihan okei. En silti voi mennä niin pitkälle, että valehtelisin tunteistani itselleni. Tunnen halveksuntaa ja vastenmielisyyttä.

Banaaleinta minulle on, kun selvä keskinkertaisuus saavuttaa kuvitelmat omalaatuisuudesta ja sitä aletaan kutsua neroudeksi.

Ehkä olen salaa pehmoista pehmoin ja triggeröidyn kitsistä. Joudun kriisiin, koska inhoni on niin vahvaa ja samalla toinen puoli minusta yrittää tukahduttaa tunteeni epä-älyllisenä ja antimodernina.

*

Tunnen edellä kuvatulla tavalla myös uutisia kohtaan. Kun nuorempana pidin olennaisena, että ihminen seuraa aikaansa – ja tavallaan olen samaa mieltä edelleen – olen jo usean vuoden ajan pitänyt vapaaehtoista mediapimentoa perusteltuna itsepuolustuksena.

Uskon ja luotan, että ihminen kuulee merkittävimmät uutiset sormeilematta jatkuvasti puhelintaan. Uutistoimistot ovat aggressiivisia klikkiotsikoita, trendien pakottamista, henkilöpalvontaa ja huonosti naamioitua mainosjournalismia sekä harhaanjohtavia, tunteisiin vetoavia lausuntoja, sivistymättömiä kolumnisteja ja älyvapaita Twitter-tilejä. Mielestäni ei ole liioittelua kutsua tätä kaikkea henkiseksi ahdisteluksi ja hyväksikäytöksi.

En ole varsinaisesti kyllästynyt uutisiin vaan mediaan. Olen kuullut alalla edelleen työskenteleviltä kollegoilta kaikenlaista. Firmojen supistusten myötä uudeksi normaaliksi on tullut työntekijöille langennut järjetön työtahti, jossa yksi henkilö tekee hommat, jotka ovat aiemmin olleet kahden tai kolmen työntekijän heiniä.

Nopeus säästää rahallisia resursseja mutta syö toimittajien jaksamista ja työn laatua. Media on siirtynyt nettiin, puheenaiheiden synnyttämiseen otsikoilla, koska otsikot ovat ainoa asia, jonka puhelimen käyttäjät enää lukevat.

Lasku oli nähtävissä rajuimmillaan silloin, kun opiskelin alalle, noin 10 vuotta sitten. Jo silloin uutispäälliköt sanoivat, että klikkausten reaaliaikainen seuranta on tulevaisuutta. Tulevaisuudesta tuli nykyisyyttä ennätysnopeasti. Nyt tilanteeseen on jo totuttu, ja klikkien seurannasta on siirrytty uutisia kirjoittaviin automaatteihin, trollibotteihin ja sosiaalisen median ylikorostumiseen.

Muistaakseni joku Long Playn tai vastaavan hidasta journalismia tekevän julkaisun iso nimi (Vehkoo? Silfverberg? Nikkanen? En muista enkä jaksa tarkistaa.) laukoi aikanaan, että Long Playn taipumuksesta hitaaseen journalismiin huolimatta tilaa on sekä hitaalle että nopealle tiedonvälitykselle.

Lausunto oli liikuttavan armelias, niin kuin kukaan kysyisi mitään hitaalta journalismilta, joka vie uutistilasta noin 0,0001 prosenttia. Mietin jo tuolloin, että noin sanoo tai kirjoittaa ihminen, joka pelkää, ettei saa tulevaisuudessa töitä; ehkä jopa ihminen, joka salaa vihaa tilannetta, mutta yrittää järkeillä inhonsa joksikin muuksi…

Viihdettä tehdään aivan kuin uutisia, ja uutiset ovat viihdettä. Jopa uutiset ovat kitsiä.

*

Oikeastaan on ihme, etten ole kirjoittanut kitsistä aiemmin, vaikka se on suosikkiaiheitani, maahan uhmaavasti viskattu hanska.

Pyörin kitsin suhteen epämääräisellä vyöhykkeellä aiheen kiehtovuuden, henkilökohtaisen välinpitämättömyyden ja satunnaisesti esiin purkautuvan tunteellisen vitutuksen välillä, enkä osaa valita mitään niistä.

Kitsi on monia asioita. Minulle se on sitä, että kohottaa nuoruudessaan kokemansa arvottoman pop-moskan ylevyyteen vain ainutlaatuiseksi kuvittelemansa ajan takia.

Vahvaa nostalgian tunnetta vailla olevalle ihmiselle tämä jää tavoittamattomaksi, sillä olen pitkälti välinpitämätön asioita kohtaan, joista olen pitänyt lapsena tai teini-ikäisenä. Oikeasti kiinnostaviksi on jäänyt kahden käden sormilla laskettava määrä asioita. Tunteellisimmat muistijälkeni liittyvät toisiin ihmisiin, eivät populaarikulttuurin pyhäinjäännöksiin tai lapsuuteni suosikkisipseihin.

Olen aina ajatellut, että hyvä on vielä edessä ja se on jotain uutta. Niin se on ollutkin, vaikka sen löytäminen on ollut toisinaan hankalaa. Konsertti, maalaus, arkkitehtoninen tila, oikeaan aikaan kuultu luento, paras ja usein vaikea rakkaus.

Sitten kirjoitan esseitä äänellä, jolla yritän tavoitella neutraalia tasaisuutta, mutten malta olla pistämättä piikeillä sieltä sun täältä, kohdistamatta liikaa, milloinkin mieleen tulevan häiriön pohjalta. Ääneni hukkuu kohinaan.

Kuva: Andrew Moore.

Tähteitä

Makasin sohvalla lukemassa hajamielisesti kirjaa. Kuuntelin keskustelua scifistä. Äkkiä valkeni: en pidä Star Warsista, en siitä kuinka se dominoi käsitystä populaarikulttuurista, en sen asemasta pseudovastakulttuurin kultaisena vasikkana. Ilmiöstä kirjoitetaan liikaa ja liikojen kirjoitusten määrä oikeuttaa yhä uudet ja uudet tekstit. Elokuvista kaikkiaan kaksi on ihan katsottavia ja nekään eivät kestä montaa uusintaa; olen katsonut ne aikuisiällä kerran, jolloin ne tyhjenivät aiemmista merkityksistään, eivätkä ole sen jälkeen tuntuneet miltään.

Äkkiä tuntui kuin kävisi norsua vastaan aseena hammastikku; voiko todella sanoa inhoavansa jotain, joka on niin lävistänyt populaarikulttuurin tosiolevan. Eikö se ole sama kuin sanoa inhoavansa koko rock’n’rollia? Eikö se ole nyt liioittelua… Mutta kai vaaran hetkellä jokainen pelastaa oman henkensä, vaikka kuka tahansa voi leikkiä objektivistia ja sanoa, ettei maailma tarvitse valheellisen itsetietoisia yksilöitä lisää. Ajatusten puolella järjetön primaalireaktio estää vajoamasta apatiaan.

Raakileita joulun ajalta

Raakileita joulun ajalta

Twitterissä vastenmielisintä ei ole, että kaikki tuovat siellä itseään esiin vaan toivo, että sillä olisi merkitys, kommunikaation kummitus.

*

Taskurapu liikkuu sivuttain, koska niin on helpointa puolustautua saksilla. Mediansa ymmärtävä nettinatiivi tekee ironialla saman.

*

Suoruus on paperilta määrittelemättömästi eri asia kuin monitorilta.

*

Inho on kenties ainoa tunne, jota on lähes mahdotonta ilmaista tyhjentävästi muuten kuin sanattomana eleenä. Pelkkinä sanoina se jää ilmaisijan osalta epätyydyttäväksi.

*

Klassinen musiikki on kiihottavaa reliikkiytensä, populaarin rytmin torjumisen takia. Einojuhani Rautavaara on voinut sanoa viehtyneensä ikuisuuteen kuulostamatta suuruudenhullulta muuten kuin sopivalla tavalla. Epäilyttävää on valtavien raamien sisään rakennettu omaan tärkeilyynsä erikoistunut piiri, joka haluaa yrittää populaaria.

*

Samastumiseen houkutteleminen etäännyttää, mutta olen varma, että se johtuu siitä, että olen fetisisti: kaltaiseni erottavat nopeasti aidot asiat mainospuheista, koska kiksit uupuvat kaikesta paitsi aivan parhaimmistosta. Pseudovastakulttuurin projekti on vakuuttaa kaikki kuluttajat heidän fetisismistään, vaikka vain harvalla on mahdollisuus monomaniaan, joutilaisuuteen.

Miksi taskurapu on sympaattinen mutta hämähäkki pelottaa? Kuva: © Hans Hillewaert

Joskus harvoin inhottavuus tuo iloa. Aina en jaksa kuunnella toisia. Keskeytän heidän lauseensa, koska haluan olla rauhassa. En perustele itsekeskeisyyteni puuskaa tai vaivoin peiteltyä aggressiotani. Käytän mielivaltaa, vaivun kuulumattomiin. Mitä väsyneempi olen, sitä vähemmän jaksan hävetä. Pidän silloin avointa kyllästymistä parempana kuin niitä sosiaalisia vaatimuksia, joita muuten jaksaisin; joissa joudun kuuntelemaan piinallisilta tuntuvien minuuttien ajan. Inhottavuus ei voi tulla tavaksi. Minulla, kuten kaikilla, on siihen oikeus vain rajatusti. Liian väsyneenä ja ehdottomana katkeroituu, muuttuu heikkolahjaiseksi marionetiksi. Niin ei ole koskaan käynyt, mutta tunnistan uhan sitä kohtaamattakin. Sovituslahjana paljastan inhottavuudessani minuuteni avoimimmillaan, koska mikään ei voisi olla lähempänä alastonta minää, kuin sen myöntäminen, että on väsynyt ja turhautunut. Julkeus on myrkyllistä rehellisyyttä.

On eräs arkikielen hokema, jota inhoan yli kaikkien muiden: ”Miten tämä on mahdollista vielä vuonna [lisää vuosi jossa henkilö elää]!”

Virkkeessä päivitellään oletetun asian takapajuisuutta; muka hämmästellään sitä, että miljardien asukkaiden maapallolla ihmiset ovat vieläkin eri mieltä asioista.

Kautta rantain itsekkäässä – ei siis edes rehellisesti itsekkäässä – virkkeessä puhuja olettaa oman elinvuotensa ja edustamansa kulttuurin olevan ihmisen teknisen ja moraalisen kehityksen huippu.

Implikaatio on, että puhuja itse on edistyksellinen. Puhujan omat edistyksellisyyden standardit ovat tietysti universaalit ja perustellut. Tavoite on halveksunta, joka ei johda mihinkään ja toisten ihmisten oletetun moukkamaisuuden vaientaminen.

Virke on tiivistettynä se likaviemäri, johon hyvä epäily valuu, ylimielisyyden lakipiste ja ajattelun loppu. Twitter-roskaa.

Tässä yksi asia, joka on mahdollinen vuonna 2017: epätäydellisyys.