Avainsana: itsemurha

Extracting the Stone of Madness: Poems 1962–1972

Extracting the Stone of Madness

Alejandra Pizarnik (1936–1972) oli argentiinanukrainalainen runoilija, jonka töihin törmäsin jokin aika sitten etsiessäni Roberto Bolañon innoittamana jotain uutta latinalaisamerikkalaista luettavaa.

Pizarnik ehti julkaista eläessään 8 kokoelmaa, joista Extracting the Stone of Madness (2016) sisältää niin alkuperäiskielellä kuin Yvette Siegertin englanniksi kääntämänä kolme niistä (Works and Nights, Extracting the Stone of Madness, A Musical Hell, joita pidetään hänen olennaisimpina töinään; 1965, 1968, 1971) ja joukon kokoelmien ulkopuolella julkaistuja runoja.

Hän oli muun muassa Octavio Pazin ja Julio Cortázarin ystävä. Kuten moni aikansa älykkö, hän vietti aikaansa Pariisissa, jossa haisteli kansainvälistä ilmaa ja käänsi aikansa merkittäviä kirjailijoita.

Valitettavasti hän kärsi elämästä. Pizarnik käytti amfetamiinia. Hänellä oli huono itsetunto, jota siivittivät taipumus änkytykseen ja ajatus omasta rumuudesta. Huumeiden käytön myötä lisääntyivät unettomuuden oireet.

36-vuotiaana Pizarnik teki itsemurhan lääkkeillä – eli taas yksi kirjailija, joka on tappanut itsensä ja jota käsitellään tässä blogissa.

SHAPES AND SILENCES

Tensed hands confine me to exile.
Help me not to ask for help.
They want to dusk me, they plan to death me.
Help me not to ask for help.

En tiedä, mitä Pizarnik, vuosikymmeniä sitten kuollut aivan eri kulttuurista tullut runoilija, mahtaisi ajatella, mutta hänen kärsimyksensä on runojen kautta tuonut minulle yllättävää lohtua, jota en ole nähnyt niissä aiemmin.

Masentuneen maailma on kaventunut. Tuskaa on vaikeaa kuvailla, se on kuin yrittäisi ilmaista samanlaisena toistuvaa luuppia sanoilla, jotka eivät ole koskaan tarpeeksi tarkkoja.

Mitä kenellekään tarkoittaa se, että sydämen ympärillä on tiukkaan puristettu nyrkki? Se ei tarkoita mitään kielikuvaa, vaan vahvaa fyysistä tunnetta, jota siivittävät pakkomielteisen negatiiviset ajatukset.

Liian mielikuvituksellinen lähestymistapa mystifioi liikaa tunnetta, joka yksinkertaisesti vain on olemassa. Valitettavasti jos niitä ei ole koskaan kokenut, ne jäävät vastaanottajalla kuvittelun ja empatiakyvyn rajoihin.

Tämän kapean alan vuoksi masentuneiden ihmisten tekemä kirjallisuus on usein kliseistä käytetyiltä sanoiltaan ja siten kuin suunnattu tietylle, rajatulle yleisölle. Parhaimmat heistä, kuten Édouard Levé teoksessaan Suicide (2011), onnistuvat vähäeleisyydessään kääntämään tämän voitokseen.

Siihen pystyy myös Pizarnik, jonka tie on sanoilla leikittely, muutamista eri rivien kirjaineroista syntyvät merkitysten uomat.

Outoa kyllä, samaan olen pyrkinyt runoja hitaasti luodessani jo ennen sairastumistani. Etsin paluuta tunteisiin, runouden peruskuviin eli -sanoihin, yrittäen olla valumatta kliseisiin ja huonouteen.

Haaste on valtava. Olen julkaissut muutamia runojani myös tässä blogissa, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, ovatko ne edes luettavia.

Kun nuorisolla oli vielä tapana ilmaista itseään nettirunoilemalla eikä ottamalla kuvia bikinirajoistaan, oli monissa yksinäisyyttä ja aivokemioiden pyörimistä ilmentävissä runoissa samaa tunnelmaa kuin Pizarnikin teoksissa, vaikkakin hioutumatta.

Pizarnikilla tuuli, sade, hauta, itsemurha, putoaminen, pimeys ja muut sanat tulevat käytetyiksi sen kummemmin häpeämättä ja toistettuina, sanat joita moni nykyrunoilija kavahtaa jo lähtökohtaisesti.

Listening to the sounds of falling water in my dream. The words fall like the water — I fall. Drawing the shape of my eyes in my eyes; swimming in my waters and telling myself of my silences. All night long, waiting for language to configure me, I am thinking of the wind that whirls toward me and stays in me. All night long, I have been walking in an anonymous rain. I was given a silence filled with shapes and apparitions (you say). And you keep running, as unconsoled as a bird alone in the wind.

Pizarnik ei kirjoita rikkoakseen muotoa vaan ilmaistakseen itseään. Myös tätä pidän viehättävänä, kaivattuna. Vaikka arvostan modernin kielirunouden tavoitteita ja lähtökohtia, minkä näkee esimerkiksi suomalaisista suosikkirunoilijoistani, on merkityksellisintä minulle lukijana ollut raikkaana tuntuva tunne, jonka toivon voivani edes kerran joskus tavoittaa itsekin kirjoittamalla.

Lowry Pressly kirjoitti Los Angeles Review of Booksissa kokoelmasta seuraavalla, erittäin osuvalla tavalla:

Pizarnik’s poems offer, as she once put it, the “precise expression of a profuse state of confusion.” Her particular style of confession does not reveal secrets but instead brings to life the tension between the necessity and the inability of adequately expressing interior states.

Pizarnik matkustaa teksteissään syvälle pimeään. Kuten Pressly huomioi tekstissään, tässä ei ole mitään romanttista. Perillä pimeässä ei odota juuri muuta kuin kirjallisuutta, mutta asia voisi olla paljon huonomminkin.

Mainokset

Mätämunan muistelmat revisited

HeikinheimoTämä kirjoitus on jatkoa eiliselle. Julkaisin vanhan tekstini uudestaan, koska se on niin suorassa suhteessa tähän.

Löysin Mätämunan muistelmat (1997) kovakantisena kierrätyskeskuksesta ja luin ne muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen. Outo yhteensattuma on, että Heikinheimo olisi täyttänyt 80 vuotta samana päivänä, kun sain kirjan päätökseen.

Uusintaluku muutti mieltäni joistain asioista. Kirjan rakenne on ymmärrettävästi hajanainen. Itseääntoistavuutta valittelin jo viimeksi, ja tällä kertaa viimeiset 100 sivua tuntuivat niin raskailta, että lähinnä lehteilin ne lävitse.

Lukukokemus oli huonompi. Silti suosittelisin kirjaa. Se on erityisesti alkupuolella niin taitavasti kirjoitettu, että heikommatkin kohdat jaksaa kahlata lävitse. Mätämunan muistelmat on hyvä kirja olla hyllyssä ja naureskella joillekin kohdille sieltä täältä. Se on myös helppo opus lainata muille ihmisille.

Kirjailija on luultavasti edennyt urakassaan kronologisesti. Alkupuoli on nuoruusmuistoissaan johdonmukaisin, sitten luvut poukkoilevat pysyen harvoin niiden mukaan nimetyissä asioissa. Elämänilo katoaa. Tilalle tulee katkera ja itseään toistava valitus.

Vielä kirjan alkupuolen luvuissa Heikinheimo puhuu eläkepäivistään ja tulevaisuudesta, kuin hänellä olisi jotain odotettavaa.

Tämä on teos, jota ei kannata ottaa loputtoman tosissaan. Hokemat kriitikon neroudesta vaipuvat unholaan nopeasti, kun tajuaa olevansa ystävällisempi ja aikuisempi ihminen kuin Heikinheimo kirjansa perusteella.

Liian usein pidetään neroina ihmisiä, jotka ovat joissain piirteissään kuin ilkikurisia lapsia. Kirjoittaa Heikinheimo osasi, mutta sillä mittarilla ei omissa kirjoissani pääse vielä nerouden huippuluokkaan. Parempia kirjailijoita on maailmassa paljon.

Netistä löytyvien kritiikkikatkelmien perusteella en ihmettele, minkä pohjalta suomalainen kriitikkokäsitys on luotu. Omaelämäkerran sivuilla vielä veijarimaiselta tuntuva huumori on lehden sivuilla paikoin todella vaivaannuttavaa jorinaa.

Ilkeys ei itsessään ole etovaa, vaan se, ettei sen taustalta aina löydy asiansa osaavaa, rakenteellista kritiikkiä, joka taustoittaisi sanottua. Usein Heikinheimo puhuu musiikista niillä termein, mitä sen pitäisi olla. Ei niillä mitä se on.

On vain onni, että suomalainen kritiikki ei ole tällaista enää, vaikka se on monin paikoin muuttunut ei vain pliisuksi vaan näkymättömäksi. Tai kuten musiikkitoimittaja Jaani Länsiö on kirjoittanut:

Niin vain kävi, että liian monta Heikinheimo-kohua liian lyhyessä ajassa teki lopulta tehtävänsä, ja kritiikki-instituutio sellaisena kuin se tunnettiin alkoi murentua. Pikku hiljaa se piilotettiin pakolliseksi palstantäytteeksi osaksi kulttuuriuutisointia. Pitkät, analyyttiset ja kantaaottavat arvostelut muuttuivat yhä harvinaisemmiksi ja kritiikin painopiste muuttui arvottavasta tiedottavaksi ja uutisoivammaksi. Sepon kaltaisille teräväkynäisille tulisieluille ei ollut tilaa enää, enkä ole yhtään varma, onko se ollenkaan niin traagista sittenkään.

Olen samaa mieltä, tämä ei ole traagista. Suomalainen kritiikki on nykyisellään huonoa, mutta huonoa se olisi heikinheimon hengenheimolaistenkin käsissä.

Mitä enemmän ja parempaa elämää itse elän, sitä enemmän tunnen että maulla ja kritiikillä on yllättävän vähän tekemistä keskenään. Arvostan tavattomasti enemmän makua, sillä se tuottaa yksilöllistä ja jaettua iloa. Kritiikki liian usein laimentaa sitä ja vie kauemmas elämästä.

Maku on sitä, mitä koetaan ja voidaan lausua ääneen, on se sitten hyvää tai pahaa. Kritiikki on sitä, kun kuvitellaan näille arvioille teleologia.

Kun pää on tarpeeksi syvällä kulttuurin pensaassa, elämä on aina selän takana. Surullisia tällaiset hahmot ovat kaikessa keskinkertaisessa ylimielisyydessään.

Eikä tietty heikinheimolaisuus ole vieläkään kuollut. Kulttuuri-ihmiset ja sellaisiksi halajavat kiistelevät edelleen julkisesti keskenään asioista, joiden ei pitäisi kiinnostaa ketään. Niitä pakotetaan mediassa kuin niiden pitäisi kiinnostaa.

Perverssi on se, joka pitää sitä nautinnollisena.

*

Olen kirjoittanut suhteellisen paljon tässä blogissa itsemurhasta ja itsemurhaajista. Mitään kiehtovaa tai hyvää en ajatuksesta löydä. Se vain vaivaa minua vierautensa vuoksi.

Olen huomannut, että hiukan samasta syystä luen Thomas Bernhardia. Olen kirjoittanut myös hänestä useasti ja kirjoitan luultavasti vastakin. Minua miellyttää hänen huumorinsa, ajoittainen selvänäköisyytensä ja kirjallinen lahjakkuutensa.

Hänen pikkumainen sisäänpäinkääntyneisyytensä taas on elämälle vierasta ja vastenmielistä. En näe siinä mitään ihailtavaa. Onneksi hän on joissain teoksissaan osoittanut itseironiantajunsa. Se esimerkiksi Heikinheimolta kirjoituksissaan puuttuu ja hänen epäilyksensäkin ovat teeskentelyä, epärehellisiä.

Samalla ymmärrän, että juuri petetyn kulttuurihenkilön autistinen ankeus tekee Bernhardista niin kiinnostavan kirjailijan; se on itselleni vierasta ja siksi hyvin kirjoitettuna mukavaa lukemista. Joudun myöntämään, että Bernhardin kirjallisuus on eskapismia oman elämäni miellyttävyyden keskelle.

Mätämunan muistelmat

Tämä teksti on julkaistu sittemmin jo lopetetussa blogissani, tämän nykyisen edeltäjässä, 25.1.2015. Koska luin sen käsittelemän kirjan jokin aika sitten uudelleen, julkaisen kirjoituksen nyt tässä, jonkin verran muokattuna.

*

Sain juuri loppuun kriitikko Seppo Heikinheimon omaelämäkerran Mätämunan muistelmat (1997).

Hämmennystä nykylukijassa, joka ei ole koskaan Heikinheimon aikalaisarvosteluita selaillut, herättävät kritiikit, joissa todetaan Heikinheimon ihmiskuvan olevan ”ankara” tai ”yksioikoinen”. Mukana on vahva silaus ääneen naurattavaa huumoria. Vaikka myönnettäköön, että Heikinheimon huumori on usein vahingoniloon perustuvaa.

Ei ole mikään sattuma, että ainoa päätoiminen kirjailija, jota teoksessa käsitellään laajemmin, on Veikko Huovinen, jonka uran tunnetuimpiin kuuluvat romaanit (kuten Veitikka, 1971, ja Joe-setä, 1988) ovat samanlaista faktana poseeraavaa fiktiota.

Heikinheimon aikalaiskertomukset ovat noin 90-prosenttisesti sisällöltään sellaista, mitä voisi löytyä mistä tahansa kaskumuistelmakirjasta tai joistain Huovisen teoksista. Mukana on Isojen egojen kuvailuja, ironiaa ja toisinaan hieman hurttia huumoria politiikasta ja ylimielisistä kulttuurielämän suurista herroista.

Joukossa on paljon elämäkerroille tyypillisiä kuvauksia naisseikkailuista ja ryyppäämisjuttuja, jotka saavat mielenkiintoisen lisän siitä, että Heikinheimo ei itse ole niissä osallinen kuin todistajana. Itsestään kirjailija puhuu vähän, eniten kouluvuosiensa osalta, ja silloinkin lähinnä opettajia ja muita hahmoja muistellen.

Heikinheimo rakastaa pieniä henkilötarinoita, joissa asettaa itsensä tarkkailijan tai kaikesta selviävän veijarin asemaan. Kuvaava on kertomus Venäjältä, jossa kirjailija osallistuu usean päivän mittaiseen taiteilijoiden sikailuristeilyyn, joka koostuu pelkästään tolkuttomasta ryyppäämisestä ja ristiinnaimisesta.

Kirjoittaja kuvaa yksityiskohtia humoristisesti, mutta tyytyy tavalliseen ihmisten kanssa seurusteluun ja menee aikaisin nukkumaan muiden jatkaessa mellastustaan. Suurimman huvin hän tuntuu saavan huomatessaan olevansa ainoa, joka herää aikaisin nauttimaan erinomaisista aamiaistarjoiluista ja krapulattomuudesta.

Ihmisten piirteet Heikinheimo erottelee toisistaan karrikoidusti, mutta jo alkusivuilla kirjailija tekee selväksi, että kirjoituksen pääasia on imaista lukija mukaansa, viihdyttää.

Yli 500 sivulta löytyy paljon tarinointia. Lähes jokaisella sivulla on vitsi, humoristinen tarina tai triviahuomio. Useimmista paskiaisiksikaan haukutuista ihmisistä ei sanota pelkkää pahaa. Esimerkiksi Einojuhani Rautavaaraa kriitikko kuvaa vastenmieliseksi ihmiseksi mutta nerokkaaksi säveltäjäksi.

Kirjan kritiikeissä on puhuttu siitä, kuinka vanhentuneilta ja jälkijättöisiltä useasti toistuvat ruotsin vastaiset, sosialismikriittiset ja elitistiset asenteet tuntuvat.

Näin vuosia myöhemmin kirjan näkökulma on lempeämmän tuntuinen. Heikinheimon ruotsalaisvastaisuus ja neuvostokritiikki ovat paitsi nykyistä keskustelua huomattavasti sivistyneemmin esitettyjä, myös itseironian silaamia ja liioiteltuja – osin siksi, että ne ovat harvoja kirjoittajan luonteenpiirteistä, jotka hän tuo avoimesti esille. Niiden toistuessa ne alkavat näyttää humoristisilta.

Koska kirjailija häivyttää itsensä taka-alalle, hän käyttää suurempaa valtaa kuin voisi aluksi luulla. Heikinheimo oli kuitenkin Suomen tunnetuin musiikkikriitikko, aikana jolloin kriitikolla todella oli sanomalehdissä merkitystä, ja vieläpä klassisen musiikin puolelta.

Edellä mainittu eri henkilöiden hyvien ja huonojen ominaisuuksien karrikointi on olemassa peittääkseen sen, että Heikinheimo vie omaelämäkerran subjektiivisuuden äärilaitoihin asti. Hän käyttää häikäilemättömästi hyödykseen tietoisuutta siitä, että tappaa itsensä kirjan valmistuttua.

Nyt on hänen viimeinen mahdollisuutensa näyttää kuka on sankari ja kuka konna. Masennuksensa syvimmissä alhoissa hän on valmis mustamaalaamaan ja näpäyttämään vihollisiaan ja myös ystäviään. Onko se loppuun asti tinkimätöntä rehellisyyttä vai osa kriitikon elämän ongelmaa? Kirjaa on pakko lukea rivien välistä. Sävy muuttuu Heikinheimon kohtalon tietäen kepeästä joksikin muuksi.

Oma lukunsa on, että kirjailija jankuttaa tavalla, joka kielii pakkomielteisyydestä. Jotkut vitsit toistuvat puuduttavuuteen asti. Kirjoittajan sarkastisesti ja samalla puolitosissaan käyttämä kerskailu omasta historiastaan armeijan tykkimiehenä ehtii väljähtyä niin pahasti, että kirjan loppupuolella tekijä itsekin toteaa, ettei jaksa toistaa samaa juttua!

Monet tarinat ovat niin henkilökohtaisia, ettei niitä voi vahvistaa todeksi mitenkään. Ne ovat viihdekirjallisuutta, asiaproosan saralla lähellä esseismiä. Silti ainakin yksi kohta Mätämunan muistelmissa vaikutti lukiessani hyvin todenmukaiselta:

Leif Segerstam ei kuitenkaan ollut paikalla [Heikinheimon järjestämässä suomalaisen musiikin viennin seminaarissa]. Se johtui ehkä siitä, että törmäsimme Helsinki-Vantaan lentoasemalla sitten, kun tuo Finnairin vihoviimeinen kone ennen joulua oli laskeutunut. Hallissa johon kuljettimet tuovat matkatavarat oli paljon väkeä, nähtävästi parin–kolmen koneen matkustajat. Huomasin joukossa Segerstamin ja laittauduin hänen pakeilleen toivottaakseni hänelle hyvää joulua ja kysyäkseni pääseekö hän tulemaan tuohon seminaariin.

Se jäi kuitenkin pelkäksi aikeeksi. Segerstam, joka oli päissään kuin apina, veti minut nähtyään suuret keuhkonsa täyteen ilmaa kuin keuhkokuvauksessa ja karjaisi niin kovalla äänellä kuin suinkin:

”Kuulkaa nyt kaikki jotka on täällä!!! Mun nimi on Leif Segerstam ja toi paska-v-ttu tossa on Seppo Heikinheimo! Se on Suomen musiikkielämän suurin paska-v-ttu, ja se pitäis ampua ja haudata sitten pää edellä makkiin.”

Suuressa hallissa tuli äkisti aivan hiljaista, joten Segerstam saattoi jatkaa semanttiselta sisällöltään suunnilleen samantapaista mesoamistaan aavistuksen verran diminuendo. Minua tilanne alkoi huvittaa suunnattomasti, sillä minuahan ei kukaan tuossa täysin satunnaisessa otannassa suomalaisia tuntenut; Segerstam oli sen sijaan kaikkien nähtävissä ja helposti paikannettavissa jumalattoman mölinänsä takia. Menin ikkunan edessä olevalle tuolille ja rupesin lukemaan jotain lehteä, katsellen sen takaa tuota suoraan sanoen aika säälittävää näkyä: yksi maan hienoimmista taiteilijoista käyttäytyi arvolleen täysin sopimattomalla tavalla.

Runsaan promillemäärän takia Segerstamilta meni välillä kieli solmuun jolloin minä luikkasin:

”Hej Leif, tala bara svenska! Du kan int’ finska när du är full!”

Noin viiden minuutin kuluttua Segerstamin pannusta loppui paine, osittain senkin takia että kaikki olivat saaneet tarpeekseen tästä käsittämättömästä performanssista ja täyttäneet hallin taas tavallisella puheensorinalla. Menin silloin noin vaaksan päähän Segerstamista ja sanoin syvää mielipahaa ilmaisten:

”Miten sinä Leif nyt tuolla tavalla käyttäydyt? Sinähän olet kotoisin sivistyskodista, isäsi oli musiikin opettaja Selim Segerstam, sisaresi hienostunut laulajatar Marianne Segerstam, joilta sinä olet saanut parhaan mahdolliset suomenruotsalaisen kotikasvatuksen.”

”Mee v-ttuun! Mä vihaan sua!”

Tätä mitätöntä pikkujuttua ei olisi kannattanut kertoa muuten kuin esimerkkinä siitä, millaisia yllättäviä jännitteitä voi toisinaan muodostua taiteilijoiden ja heidän kriitikoidensa välille. – –

*

Harva omaelämäkerta päättyy kirjoittajansa perusteluihin siitä, miksi hän aikoo tappaa itsensä. Lista on suurimmaksi osaksi humoristinen. Syiksi mainitaan esimerkiksi Martti Ahtisaaren presidenttiys ja pesäpallo-otteluiden tauoilla kuultava mökämusiikki.

Juuri siksi listassa on jotain erityisen kylmäävää. Kuten tunnettua, kriitikko päätti elämänsä pian sen jälkeen, kun hän toimitti kirjan käsikirjoituksen Otavalle. Viimeiset hetket puhelimen kautta todistaneen Helsingin Sanomien entisen päätoimittaja Reetta Meriläisen haastattelu on luettavissa. Haastattelu on tehty Kultakuume-ohjelmaan.

Muistelmien viimeinen luku on nimetty: Onko jumalaa olemassa? Siinä esitetyt pohdinnat Jumalan olemassaolosta ovat tasoa, josta päästään ylitse lukion ensimmäisten filosofiankurssien aikana. Ne ovat outoa luettavaa sanansäilää niin terävästi käyttäneen miehen tuottamiksi, kuin sanottava olisi vain puristettu viimeistä pisaraa myöten loppuun ja homma täytyy kääräistä pakettiin jotenkin.

Itsemurhan perustelu on tekosyitä, epäreilua toisten niskoille vastuun sysäämistä. Miltä mahtoi tuntua Heikinheimon lapsista heidän luettuaan kirjasta yhdeksi itsemurhan syyksi sen, että lapset elävät jo omaa elämäänsä eivätkä tarvitse isäänsä? Toisaalta ainakin Inhimillinen tekijä -keskusteluohjelman haastattelussa vuonna 2000 kriitikon poika toteaa isän aikomuksen olleen hyvissä ajoin tiedossa ja välien olleen lämpimät loppuun asti.

En ole sitä mieltä, että itsemurha on automaattisesti itsekeskeinen teko, vaan se on itsekkyyden ulkopuolella oleva filosofinen ongelma, mutta sen perusteleminen kuten Heikinheimo tekee on kieltämättä täydellisen sisäänpäinkääntynyttä.

Tämä osoittaa masennuksen luonteen sairautena: Kaikki sanottu ja tehty kierrätetään itsen kautta. En tarkoita tavanomaista subjektiivisuutta vaan pakkomielteistä ajattelua, jossa kaikessa on kyse ensisijaisesti omasta minuudesta.

Pahasti masentuneella ei ole kykyä jättää minuuttaan taka-alalle kuten mielekkäästi eläessä pitäisi olla. Tämä kykenemättömyys ilmenee Heikinheimolla läpi kirjan. Hän esittää itsensä etäisesti, mutta on tarinoissaan aina niskan päällä, loputtoman oikeassa, se joka tuntee vahvimmin.

Viimeisen luvun lukeminen sieppaa oudosti mahanpohjasta. Luku alkaa kertomuksella autolautta Estonian kohtalosta ja sitä seuranneista pohdiskeluista Jumalan olemassaolosta.

Heikinheimo päätyy siihen, että koska elämässä ei ole korkeampaa tarkoitusta, ei ole mitään syytä jatkaa fyysistä olemista. Hän valitsee absurdistisen filosofian esittämästä kolmesta tarjolla olevasta tiestä sen, joka ei todista mitään – juuri siksi koska se päättää sen ihmisen, jolle pitäisi jotain todistaa – itsen.

Kaksi muuta, uskoon tuleminen ja absurdiuden hyväksyminen, ovat poissa kuvioista. ”Eeli, eeli, lama sabaktani!” – ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!” on omituinen päätös teokselle, jota on sävyttänyt pääasiassa ironinen ja ilkikurinen huumori. Kaikkein tylyimmältä tuntuu isoilla kirjaimilla viimeiseksi sanaksi hakattu

LOPPU


[1] Pitkä alaviite. Koska Heikinheimon kertomissa kaskuissa ja tarinoissa on vähintään yhtä paljon Lapin lisää kuin Errol Flynnin elämäkerrassa My Wicked, Wicked Ways (1959), päätin huvikseni ottaa selvää, mitkä muutamista tarinoista pitävät paikkansa ja mitkä eivät, jos vaikutti siltä että vastaus on helposti löydettävissä, kiitos Googlen, jota ei Mätämunan muistelmien ilmestymisen aikana ollut vielä edes ajatuksena.

Heikinheimo kertoo käyneensä georgialaisessa ravintolassa, jota piti 80-vuotias Helsingin olympialaisten painijamestari. Kun painija kuuli Heikinheimon olevan Helsingistä, hän lupasi kriitikolle loppuelämäksi ilmaiset sapuskat ravintolassaan. Tämä on söpö pikku tarina, jolla Heikinheimo halusi kertoa neuvostokansojen ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta.

Heikinheimo ei kerro mainitun painijan nimeä… Tämä oli helposti tarkistettavissa. Urheiluhullut ovat tunnetusti todellisia triviatietouden kerääjiä, joten Wikipediasta, tietysti myös suomalaiselta puolelta, löytyvät tiedot kaikista Helsingin olympialaisissa voittaneista painijoista, joukossa aikamoinen määrä neuvostoliittolaisia.

Huomasin, että Helsingin olympialaisissa oli kaikista kultaa voittaneista neuvostoliittolaisista painijoista joukossa kolme, jotka voisivat sopia Heikinheimon kuvaukseen.

Ongelma on, että Heikinheimo kuvaa painijan 80-vuotiaaksi ja georgialaiseksi. Vain yksi painijoista oli Heikinheimon elinaikana lähellä 80 vuotta, mutta hän ei ollut georgialainen vaan virolainen Johannes Kotkas.

Georgialaiset painijat eivät olleet Heikinheimon elinaikana lähelläkään tuota ikää. Toinen heistä, Arsen Mekokišvili, sitä paitsi kuoli auto-onnettomuudessa Moskovassa jo 1971, alle 60-vuotiaana.

Todennäköisin vaihtoehto on siis David Tsimakuridze, joka oli kuitenkin Heikinheimon kuollessa vasta 72-vuotias, ja koska tarina on todennäköisesti tapahtunut jo aika lailla ennen kriitikon kuolinvuotta, on Tsimakuridze ollut tuolloin varmasti alle 70-vuotias.

Ehkä tällainen Heikinheimon mainitsema ravintoloitsija todella oli olemassa, mutta tarina vaati häneen kerronnallisesti terävämpiä yksityiskohtia, piirteitä jotka ovat yhdistelmiä useammista ihmisistä.

Tämä on kevytluontoinen kasku, jossa pieni huijaaminen kuuluu asiaan. Kirja on sellaisia täynnä, ja Heikinheimo tekee lukijalleen selväksi huijaavansa monissa kohdissa.

Välillä mennään niin henkilökohtaisiin ja huumorittomiin asioihin, ettei luikurin laskettelua voi pitää moraalisesti suoraselkäisenä.

Yksi näistä asioista on väite, että Ilta-Sanomien toimittaja Marja Niiniluoto sai lohdutukseksi Helsingin Sanomien kulttuuriosaston johtajan päällikön pestin 1965, koska hänen miehensä Yrjö Niiniluoto, entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja, oli kuollut sydänkohtaukseen matkalla Etelä-Afrikassa.

Yrjö Niiniluoto oli kuollut sydänkohtaukseen jo 1961. Surevan lesken lohduttaminen on teoria, jota ei voi sulkea noin vain poiskaan, mutta esimiesasemaan nouseminen pian tragedian jälkeen on aika lailla eri asia kuin uuden työpaikan saaminen neljä vuotta puolison kuoleman jälkeen.

Juttu menee satunnaisen kaskun sijasta työpaikkajuoruilun puolelle. On eri asia pitääkö lieventävänä vai halveksuttavana asianhaarana sitä, että Marja Niiniluoto oli ollut jo pari vuotta kuolleena Heikinheimon kirjoittaessa teostaan.

Julkkiksen itsemurha on jokseenkin yhdentekevä asia. Puhelinnumeroita liitetään uutisten perään, koska sillä perustellaan samanlaisena toistuva lukijoiden metsästys. Yksityisimmästä aktista tehdään kaikkein julkisin.

Muistosanat liittyvät aina siihen, että vainaja ”opetti jotain elämästä”, niin kuin kukaan oppisi sen enempää epätasaisen uran tehneeltä miljonääriviihdyttäjältä kuin keneltäkään muulta.

Kaiken saaneen ihmisen halu tappaa itsensä ei ole ihme, sillä korkealla jalustalla seisoessaan huomaa, ettei ole muita suuntia kuin alaspäin, vaikka elämän raamit ovat pohjimmiltaan samanlaiset kuin kaikilla.

Vierauden tunnetta lisäävät muutokset liittyvät ajan perimmäiseen luonteeseen, eivät suunnitelmallisuuteen. Kaikki havaittava rappio kehossa, ajatuksissa, yhteiskunnassa on tiukasti kiinni subjektin omassa olemassaolossa ja tutuksi käyneen muuttumisessa tuntemattomaksi.

Depressio on yleisin syy itsemurhan takana, eikä siksi ole ihme, että julkisissa reaktioissa korostetaan mielenterveysongelmia vastaan käymistä, mutta ihminen voi tappaa itsensä myös muista syistä: impulsiivisesti, häpeän vuoksi, mielialaan vaikuttavien aineiden alaisena,  filosofisista syistä.

Kuoleman saapuessa elävien tulisi opetella hiljentymistä. Sen sijaan kuolema hukkuu sanojen tulvaan. Tuskan välttämiseksi mediassa yritetään suojella ihmisiä toistamasta esikuvien tekoja.

Terävien kulmien pehmustaminen korostaa tiettyjä kuoleman piirteitä. Itsemurhaan suhtaudutaan montaa muuta kuolintapaa vakavammin, koska sen taustalla koetaan olevan syvällisempi itsereflektio kuin pitkällisen kuoleman prosessissa yleensä. Pitkästä kuolemasta itsemurhassa pohjimmiltaan on kyse, sillä kaikki paitsi impulsiivisimmat teot ovat ennalta harkittuja.

Kuolemat eivät ole samanarvoisia. Itsemurhaa ja syöpää vastaan halutaan taistella. Ensimmäinen tuntuu henkilökohtaiselta ja toinen on korostetun tuskallinen tapa kuolla, sillä se tuo reaalisena ja paljaana esiin ihmiskehon rappion.

Vakaviin sydän- ja verisuonitauteihin suhtautuminen on sairauksien yleisyydestä huolimatta leväperäistä, koska niitä torjutaan paremmilla, rajoitetummilla elintavoilla. Kansakunta lihoo ja heikkenee välinpitämättömästi.

Syöpä ja itsemurhaan liitettävä depressio nähdään lähes voittamattomina tauteina, siksi niitä vastaan halutaan käydä. Kumpaankin halutaan löytää ihmelääke. Pelkoa voitosta ei ole.

Elintapoihin liittyvät taudit taas koetaan niin helposti selätettäviksi, että vain valtiollisella ja ammatillisella tasolla ymmärretään niiden vakavuus kansanterveydelle. Huonoja elintapoja perustellaan itsemääräämisoikeudella, omavastuulla ja lihavuuden tapauksessa toisinaan, ei yleisesti, uusilla esteettisillä normeilla.

Joku voisi sanoa, en minä, että halu tappaa itsensä kertoo subjektin ehdottomasta toimijuudesta, mielenterveysongelmia tai ei, ja on siksi vähintään yhtä hyväksyttävää kuin hedonistinen taipumus syödä ja juoda itsensä hengiltä.

Itsemurha on ylensyömisen tavoin kulttuuriin sidottu ilmiö. Julkkiskuolemien yhteydessä uutiset väittävät, että itsemurhaan johtava depressio koskee tasapuolisesti kaikkia. Tämä on roskaa, ilmiö on vahvasti kulttuuri- ja yhteiskuntasidonnainen.

Iranissa tehdyssä tutkimuksessa itsemurhaa yrittäneistä korostunein joukko oli naimisissa olevia koulutettuja mutta työttömiä naisia. Japani on aivan oma kulttuurinsa itsemurhien suhteen. Suomessa merkittävä tekijä on ympäröivän yhteisön laajuus.

Itsemurhia tapahtuu Suomessa keskimäärin vähemmän suurten asutuskeskusten lähellä, eli Uudenmaan, Pirkanmaan ja Varsinais-Suomen alueella sekä suomenruotsalaisilla alueilla. Lukemat ovat synkimmät Lapissa ja Kainuussa.

Niin sanottujen itsemurhavalistusten tehosta on ristiriitaisia tietoja. Koen luontaista epäluuloa silkkoja hyvää tarkoittavia aikeita kohtaan. Pelkkä kuunteleminen ei riitä. Sen sijaan kaiken tiedon valossa vaikuttaa siltä, että aivojen kemiallisten epätasapainojen korjaamisen lisäksi merkittävin tapa vähentää itsemurhien riskiä on elää sosiaalisesti aktiivisella alueella.

Kehollinen ja henkinen eristys muista ihmisistä on nostanut riskiryhmään kuulumista. Yhdysvaltain eliitti eristää itsensä, Iranissa koulutettu naimisissa oleva ja työtön nainen on usein käytännössä vankilassa, Japanissa häpeään joutunut menettää yhteisön tuen.

Suicide

Suicide.jpg

Valokuvaaja Édouard Levé (1965–2007) tappoi itsensä 10 päivää sen jälkeen, kun oli jättänyt viimeisen kirjansa kustantajalle. Kirjan nimi on Suicide, ja se julkaistiin Ranskassa kuolemaa seuranneena vuotena. Vuonna 2011 kirja julkaistiin englanniksi Dalkey Archive Pressin toimesta.

Kyse on luultavasti Ranskan modernin kirjallisuushistorian tunnetuimmasta itsemurhaviestistä, jota voi täällä Suomessa verrata Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmiin (1997).

Kriitikko Heikinheimo kirjoitti kulttiteokseksi nousseen omaelämäkerran, taiteilija Levé teki romaanin. Romaanin päähenkilö on ”sinä”, vuosia aiemmin, 25-vuotiaana, kiväärillä itsemurhan tehnyt nuoruudenystävä, jolla voi olla todellinen esikuva tai sitten ei.

Levén kertojahahmo, ”minä”, käy läpi muistojaan vainajasta, kertoo hänestä ulkoisia faktoja, paikoin hyvin intiimejä asioita. Intiimillä en tarkoita pornografisia paljastuksia vaan sisälle kätkettyjä tunnetiloja.

Toisaalta ”sinä” jää vieraaksi. Joitain ilmiselviä asioita jätetään kertomatta, joitain triviaaleilta tuntuvia paljastetaan.

Paikoin ”minä” katsoo ”sinää” ulkopuolelta, tutkimattomana alueena. Lukija ei saa koskaan tietää syytä, miksi päähenkilö ampui itsensä. Viimeiseksi viestiksi jätetty avoin sarjakuvalehden aukeama sulkeutuu vahingossa ennen kuin kukaan ehtii lukea sitä.

Masennus on ilmiselvä syy, mutta miksi masennus ajoi nuorukaisen peruuttamattoman pisteen yli on arvoitus. Teon suunnittelua ja siihen johtavaa prosessia ei kuvata kuin välillisesti. Arjen välähdysten läpi voi nähdä yleisen tyytymättömyyden.

Selvästi ”sinä” on onneton. Teksti välittää epätoivoiset yritykset pyristellä takaisin elämään, jotka osoittautuvat pohjimmiltaan kerta kerran jälkeen epäonnistuneiksi.

Harvat kevyet hetket alleviivaavat tekstin klaustrofobista tunnelmaa. Noina hetkinä masennus hellittää hetkeksi. Uteliaisuus ja ilo elämää ja muita ihmisiä kohtaan herää.

Suicide käy läpi pitkiä jaksoja, joissa ”minä” kertoo päähenkilön ajatuksista ja tunteista, hänen yksityisistä vaelluksistaan, eikä selvennä, mistä on löytänyt väylän ystävänsä ajatuksiin vai kuvitteleeko vain.

Nämä äkkiä henkilökohtaisemmalta tuntuvat kohdat romaanissa eivät ole lohdullisia. Ne tuntuvat tunnustuksellisilta, avainromaanilta joka kertoo, miksi Levé päätti tappaa itsensä. Kokemukset mielialalääkkeistä, maanisista jaksoista ja turtumuksesta vieraiden ihmisten lähellä tuntuvat itse eletyiltä.

”Sinä” on ”minä”, vaikka Levén elämästä on vaikeaa ulkopuolisen löytää suoria yhtymäkohtia tarinaan. Kirjailija kuoli keski-ikäisenä ja hirttäytyi, ei ampunut itseään.

Tulkinta ei ole täydellinen myöskään siksi, koska Levé tiettävästi jätti myös oikean itsemurhaviestin. On ikään kuin tämä romaani olisi hänen viestinsä julkinen versio, itsemurha taiteenlajina. Läheisille on säästetty toinen selitys.

Lähes jokainen kappalejako on uuteen kohtaan tarinassa hyppäävä anekdootti tai pohdinta.

You remain alive insofar as those who have known you outlive you. You will die with the last of them. Unless some of them have made you live on in words, in the memory of their children. For how many generations will you live on like this, as a character from a story?

You went to a concert in Paris. At the end of the first set the singer cut open a vein and sprayed his blood over the first few rows, tracing out circular arcs with his arms. Your brown leather jacket got a few drops on it, which drops then got lost in its general color when they dried. After the concert, you went with the friends who were with you to a café, the name of which you forgot. You spoke to strangers for hours. Afterward you walked the streets in search of other cafés, but they were closed. You stretched out on the park benches of a square near the Gare Saint-Lazare, and you remarked on the shape of the clouds. At six o’clock you had breakfast. At seven you took the first train home. When, the next day, your friends repeated to you the words you had spoken to strangers in the café, you remembered nothing of them. It was as though someone else inside you had spoken. You recognized neither your words, nor your thoughts, but you liked them better than you would have if you had remembered saying them. Often all it took was for someone else to speak your own words back to you for you to like them. You would note down those sayings of yours that were repeated back to you. You were the author of this text twice over.

Ratkaisua on perusteltu sillä, että se matkii ihmisen tapaa muistaa. Mielestäni selitys on tarpeeton ja trivialisoiva. Tyyli toimii puhtaasti esteettisesti.

*

Lukijana voin valita kaiken olevan fiktiota ja jättää tekijän huomiotta.

Tämä ei ole koskaan ollut minulle luonnollinen tapa lähestyä tekstiä. Se on väkinäistä teoreettisuutta.

En ajattele tekijää tärkeimpänä osana kirjoitusta vaan suhdettani tekstiin, mutta omaa suhdettani tekstiin ei ole olemassa, jos en ajattele myös tekijää.

Tällaisen romaanin tapauksessa ajattelen avainhahmoa. Kuvitellessani, mitä teksti minulle sanoo, kuvittelen myös tekijän.

Aivan kuin aivoissani esiintyvää tietoisuutta ei ole olemassa ilman saman solumassan tiedostamattomia toimintoja.

Kuvittelen tekijän niin kuin kuvittelen itsemurhaan johtaneet syyt, sillä aihe on minulle vieras.

Olen tuntenut ihmisiä, jotka ovat ottaneet itseltään hengen ja vielä useampia sitä yrittäneitä, mutta oma ajatteluni on aina ollut äärimmäisen kaukana masentuneesta. En ole koskaan ajatellut itsemurhaa edes ajatusleikkinä.

Siksi Levén kirjallinen viesti vaatii tulkintaa, vaikka vastausta ei saa. Minun on tulkittava, koska en voi samastua kuin pintapuolisesti.

Päähenkilön vierauden tunteet ovat mielestäni luonnollisia, filosofisia ajatuksia, joita kuka tahansa älykäs ihminen pohtii silloin tällöin. ”Sinälle” ne ovat musertavia ja alleviivaavat tyhjyyttä.

Tätä samaa tarpeettomuutta voi tuntea kuka tahansa ajautumatta epätoivoon. Hyväksyntä, selviytyminen ja nautinto ovat lukuisten ihmisten kohdalla voittaneet.

Jokin Levén päähenkilölle ja kenties kirjailijalle itselleen on ollut näissä ajatuksissa liikaa. Sen sijaan, että ne olisivat tehneet elämän kiinnostavaksi ja arvoitukselliseksi – kuten minulle – ne ovat tehneet niistä tyhjää ”sinälle”.

Itsemurhapäätökseen vaadittava askel on syntynyt, kun ”sinä” ei ole enää jaksanut esittää itselleen kysymyksiä olemisesta.

En suostu näkemään itsensä tappaneita ihmisiä vain heikkoina. Monet heistä ovat olleet hyvin vahvoja. Ehkä jokin aivokemiassa on korostanut kyllästymistä ja ikävää.

Geenit tietääkseni näyttelevät suurta osaa siinä, kuinka todennäköistä itsemurhan tekeminen on. Synapsit eivät napsu niin kuin pitäisi. Ympäristön kurjuus nostaa mahdollisuuksia vielä korkeammiksi.

”Sinän” lähipiirissä ei tiettävästi ole korostuneen paljon itsemurhan tehneitä. Lukija voi päätellä, että hänen elinympäristönsä on keskiluokkaisella tavalla tavallinen ja joutilas. Hänellä on vaimo, rakastava perhe, työ. Hän on selvästi älykäs ja herkkä ihminen.

Hän valitsee kuoleman ja astuu arvoitukseen. Hänen oma toimijuutensa jää vaille vastausta.

Tämän Suicide näyttää kliinisesti, ilman mielipiteitä. Teos kertoo läheisten surun kommentoimatta sitä, esittää tuskan ja syyllisyyden tunteet ja pohtii, miten he ovat selvinneet tulevista vuosikymmenistä. Lopettiko äiti koskaan itkemästä poikansa muistolle? Menikö vaimo koskaan uudelleen naimisiin?

Valitsemassani lainauksessa kuolleesta tulee hahmo. Levé teki sen korostetusti itselleen. On se valitettavaa tai ei, tätä hahmoutta myös minä tällä kirjoituksellani jatkan.

Mutta Levé ei koskaan kyseenalaista ”sinän” päätöstä, vaikka toteaa tarkkanäköisesti, että ”itsemurhallasi teit menneisyydestä surullisen ja hävitit tulevaisuuden”.

Tästä voi päätellä, että päätös on ollut myös kirjailijalle lopullinen.

*

En moiti Suicidea romaanina siitä, että joudun kaikesta huolimatta kuvittelemaan asioita sitä lukiessani. En saa vastauksia, ja kirja tekee nopeasti selväksi, että minun on turhaa odottaa niitä.

Olen lukenut joitain kritiikkejä, joissa romaania vähätellään, koska se ei paljasta itsemurhasta mitään uutta.

Mielestäni tämä on tarpeettoman julmasti sanottu, erityisesti koska kirjailija ei dramatisoi.

Paljasta uutta? Levé kirjoittaa kirkasta, lyhyttä ja toteavaa lausetta, jota on helppoa lukea ja seurata. Jan Stein on kääntänyt romaanin Dalkey Archive Pressille kauniisti.

Tämä kirkkaus on saavutus, jos elämä on sumuista ja tyhjyys selkeää, minkä uskon olevan itsemurhaan johtavien päivien tosiasiallinen tila.