Avainsana: jälkimodernismi

Röyhkeys

Ossi Nymanin Röyhkeyden (2017) kansiliepeessä seisoo näin:

Ossi Nyman (s. 1978 Rovaniemellä) on opiskellut kaksi vuotta ammattikoulussa ja viisi vuotta iltalukiossa.

En tiedä onko tämä kuittailua, mutta haluaisin lukea sen niin. Olen huvittuneena pistänyt merkille, kuinka uusista suomalaisista kirjailijoista tehdään kansipapereihin jonkin sortin mini-cv, josta on tultava esille koulutustaso ja jokainen kulttuurijulkaisu, johon tekijä on raapustanut.

Kirjoittaisin itsestänikin sellaisen esittelyn tai joku kirjoittaisi sen puolestani. Tällaiset eristävät kirjallisuutta osaksi koulutetun ihmisen ansioluetteloa, ja vihjaavat, että tekstin ja mieluiten myös lukijuuden takana on oltava vähintään FM yleisessä kirjallisuustieteessä, jotta nyanssit eivät jäisi lukematta oikein.

Vaikka on kirjoitettu ennenkin, aivan toisenlaisilta pohjilta, ja tulisi kirjoittaa.

*

Tämä on siis omasta työttömyydestään ja työhaluttomuudestaan julkisuudessa kertoneen Nymanin esikoisromaani, ja kuten Opus Vei -blogissa mainittiin (eikä juuri missään muualla), onnistui kirjailija löytämään vielä yhden sellaisen tabun, jota suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole rikottu: työn karttamisen.

RöyhkeysNyman kertoi haastattelussa olevansa työtön omasta tahdostaan. Tästä suomalainen suuri yleisö arvattavasti tyrmistyi. Että meidän verorahoilla! Tätä vapaaehtoista työttömyyttä käsittelee myös Röyhkeys, jonka päähenkilö elää hidastempoista, hieman ajelehtivaa elämää.

Onhan tästäkin aiheesta toki puhuttu aiemmin, eli ei tämä kirja täysin tyhjästä tule. Olen sattumalta ollut taustaosallisena aihetta sivuavan radio-ohjelman tekemisessä muutama vuosi ennen Röyhkeyden ilmestymistä.

Hienoa on, että edes joku todella kirjoittaa työstä ja sen puutteesta Suomessa. Aivan liian usein ihan oikealla työllä ja vielä oikeammalla työttömyydellä ei ole mitään roolia täkäläisessä fiktiossa, siis verrattuna stereotyyppeihin. Suurten massojen työttömyys kerronnallisessa taiteessa, silloin kun sitä on, on media-alalle koulutettujen, ihan hyvin toimeen tulevien kuvitelmaa.

Yleisesti ottaen tässä maassa puhutaan työttömistä täysin käsittämättömin termein. Työ on kunnia-asia, joka määrittää ihmisarvon, vaikka sivistysvaltiossa ihmisarvo on jakamaton.

Toisaalta keskiluokka on myöntänyt itselleen ja toisilleen, ettei tällä työksi kutsutulla puuhastelulla ole mitään muuta merkitystä kuin rahan kierrätys, joten miksi kirjoittaa siitä. Rikkaus on sitä, ettei rahaa tarvitse ajatella.

Tavallaan Nyman myöntää saman, mutta kirjoittaa aiheesta juuri siksi.

Taiteen diversiteetin kannalta aiheen käsittely on hyvästä.

*

Röyhkeyden kiinnostavinta antia on sen ajoittain väläyttämän kuivan huumorintajun lisäksi Bruce Springsteenin nostaminen päähenkilön idoliksi. Kolmeosainen romaani alkaa pitkällä kuvauksella Springsteenin keikasta Turussa, jota on moitittu romaanin irrallisimmaksi osaksi. Minulle se on kekseliäin.

Nyman kuvaa Springsteenin konserttia näennäisesti tasaveroisuuden näyttämönä, jossa täystyötön ja äveriäs kansanosa voivat seistä rinnakkain saman asian äärellä. Totuushan on yleensä toinen, sillä Springsteenin keikkaliput maksavat viittä vaille saatanasti, mitä päähenkilö ei mainitse.

Tämä noudattaa kirjan läpi kulkevaa punaista lankaa, jossa päähenkilö välttää rahasta ja työstä puhumista suoraan, mutta tuntee toistuvasti olevansa parempi työtön kuin muut.

Röyhkeys kuvaa, kuinka keikkapaikalla ihmiset on jaettu pitin eliittiin eli tosifaneihin, enemmän maksaneisiin vip-tilojen asiakkaisiin ja penkeillä istuvaan perusjurnuttajien luokkaan. Jako luokkiin siis elää kuin huomaamatta, mutta ei samalla tavalla kuin ulkopuolisessa maailmassa.

Springsteen duunariveisuja vetävänä miljonäärinä on kävelevä paradoksi – tai sitten vain tekopyhä muinaisjäänne. Vitsi on siinä, että samanlaiseen popularisoituun ja häpeämättömään duunarielämyksen kuvaamiseen kuin Springsteen pyrkii myös Röyhkeys, vain työttömyyden kannalta.

Asetelma on liukua osoittelevaksi, mutta minulle se toimi. Aivan kuin Springsteeniä ei nähdä työn kautta, Röyhkeyden ensimmäisessä osassa on läsnä jännite, jossa ulkopuoliset ihmiset eivät aavista, että yksi heidän joukossaan kulkevista on yksi näistä pahamaineisista, hirvittävistä työttömistä, vieläpä todellinen desperado, itse työnvälttelijä, laiskuri. Tämä kaksijakoisuus on kirjan parasta antia.

*

Kirjan toisessa osassa esitellään työttömien kohtelemisen absurditeetteja, jotka tuntuvat päähenkilön irrallisuuden ja aiemman luvun oivaltavuuden vuoksi ulkokultaiselta luetteloinnilta kaikille sanomalehtiä lukeville jo vuosien mittaan tutuksi tulleista työvoimapalveluiden käsittämättömyyksistä.

Osio on kenties päähenkilönsä jatkuvan ulkopuolisuuden vuoksi löysä. Ehkä se olisi ollut lukevalle yleisölle kerralla liikaa nieltäväksi, mutta ollakseen romaani miehestä, joka on jäänyt työttömäksi omasta tahdostaan, Röyhkeydessä puhutaan tällaiseen ratkaisuun johtavista ajatuksista vähän.

Mietin: onko tämä tarkoituksellinen provokaatio – kirjailija ei anna lukijoille mitä he janoavat – vai ennemmin sen myöntämistä, ettei kirjoittajalla ole paljoa sanottavaa? Lukijasta riippuu riittääkö pelkkä representaatio.

Röyhkeyden sijaan on mennä kosiskeluksi, keskiluokan pohjimmiltaan ihanien ajelehtimisromaanien puolelle, kun edes Pariisin matkaan ei tarvitse laskea rahoja ja lopussa odottaa ura kirjailijana. Myönnän toki, että parodinen luenta voi olla mahdollinen, mutta en usko kirjan pyrkivän siihen.

*

Nymanin päähenkilö lähinnä kuvailee tapahtumia ympärillään, mutta väläyttää osaavansa nähdä ympäröivän maailman tarkemmin kuin proosan pintapuoli antaa ymmärtää.

Kirjan kolmannessa osassa päähenkilö opiskelee kirjoittajakoulussa ja tekee romaania, joka muistuttaa kovasti sitä teosta, jota lukija on siihen mennessä lukenut. Kirjan päähenkilö nimetään, mutta romaani ei täsmennä tulisiko Röyhkeyden lukujen minähenkilö(it)ä kutsua tällä nimellä. Opiskellessaan henkilö kohtaa hahmoja, joille annetaan samat nimet kuin lihaa ja verta olevilla kirjailijoilla.

Vaikka arvostan puhujan häivyttämistä autofiktion ja tavallisen fiktion rajoja hämmentämällä, kolmas osa on edellisten kahden osan suoran kerronnan jälkeen tyylivalinta, jonka pääasiallinen tehtävä tuntuu olevan varmistaa, ettei kirjailijaa pääse syyttämään itsetietoisuuden puutteesta.

En voi välttää tunnetta, että ajattelin toisinaan lukevani huijariromaania. Irvailu autofiktion itsekeskeisyydelle ja namedroppailulle ontuu. Kirja latistuu vaisuksi jälkimoderniksi leikiksi, vaikka mahdollinen fiktion taso oli kaikille paitsi typerimmille lukijoille välitetty taitavammin kahdessa ensimmäisessä osassa.

Samalla tarkoitus on entisestään korostaa yhteyttä, rakentaa silta median luoman Ossi Nymanin ja romaanissa kuvatun fiktiomiehen välille. Tässä mielessä Röyhkeys muistuttaa beat-kirjailijoita, joiden itsekeskeisistä jorinoista en usein pidä.

Mikko Rimmisen romaani Pölkky (2007) mainitaan suoraan, eikä ihme, niin paljon yhteistä päähenkilöissä on. Kafkaan viitataan, mielestäni tarpeettomasti, kun kertoja toteaa TE-toimiston muuttuneen työttömille linnaksi.

*

Röyhkeyden etu on, että se on kenen tahansa luettavissa oleva kirja. Helppoudestaan huolimatta teksti oli paikoin sietämätöntä. Kirjoittajan proosaa yksinkertaistavat maneerit ovat väsyttäviä, erityisesti ja-sanan käyttö, jolla tavoitellaan soljuvuutta, vaikka se on esteettisesti kömpelöä:

– – Anna oli joukon viimeisenä ja hän näytti hauskalta kävellessään tummissa saappaissaan ja valkeassa mekossaan ja lyhyissä hiuksissaan, ja minulle tuli lämmin ja kaihoisa tunne häntä katsellessa. Hän oli iloinen ja avoin ja rohkea, ja minä ajattelin, ettei hänellä ollut mitään hätää ja että minun tulisi häntä ikävä kurssin päätyttyä. – –

Edellisessä lainauksessa on 9 ja-sanaa kahdessa virkkeessä korvaamassa kohtia, joihin voisi aivan hyvin laittaa pisteitä, ajatusviivoja, kaksoispisteitä, pilkkuja tai muita sanoja, eikä tämä ole lainkaan poikkeuksellinen määrä läpi romaanin. Huomatkaa myös turha ”minä”, joka on toistuva piirre romaanissa.

Tekniikka on tietoinen, koska tietyissä kohdissa Nyman lopettaa ja-sanojen viljelyn ja osoittaa erityisesti kolmannessa osassa, että olisi voinut valita toisin.

Tällä tavoitellaan tajunnanvirtamaista, naivistista ilmaisua, mutta kun harkiten käytettynä erinomainen tyylikeino toistuu lauseesta, kappaleesta ja sivusta toiseen, välillä kadoten vain palatakseen sitten yhä vakuuttuneempana siitä, että aikoo repiä raukat silmäni kuopistaan… Se ei ole lähestyttävää vaan häiritsevän quirkya. En löydä siitä oivallusta, tajunnanvirtaa, en edes hengästyttävyyttä.

Ainoa syy, jonka keksin jatkuvaan ja-ja-jankuttamiseen on pyrkimys välttää lankeaminen toteavan koivuklapiproosan ansaan. Pelko toteuttaa itsensä, Nymanin etäännyttävä kirjoitustapa tuntuu nyt vielä enemmän koivuklapilta, jossa ja-sanat korostavat virkkeiden rakenteellista kömpelyyttä kerronnallisen sujuvoittamisen sijasta.

Röyhkeyden tyyli ei siis ole makuuni. Tunteista kirjoittamisen välttäminen ja lyyrisyyden vähyys osana hyvää kirjoittamista on sellaista suomalaisen proosan riemujuhlaa, että seuraava rikottava tabu voisi olla vaikka se.

Olenko tullut umpihulluksi, vai miksi tätä pidetään laajalti erinomaisena proosana? Ainoa, jonka olen nähnyt kiinnittävän huomiota tekstin suoranaiseen kömpelyyteen kuittaamatta sitä unenomaisuutena tai tajunnanvirtana on blogisti Marjatta Mentula. ”Ainutlaatuisen hallittu esikoisteos”, kertoi sen sijaan Aamulehti. ”Työläisromaanin uudistaja”, kirjoitti Helsingin Sanomat. Niin se kai on, koska se on harvoja työläisromaaneja, joita on kirjoitettu vuosiin.

*

Kirjoitin aiemmin, että kirja on aiheensa puolesta taiteen diversiteetin kannalta hyvästä. Olisin myös suonut, että työttömyyskeskustelun pelinavaajana se olisi parempi romaani. En pidä pelkkää tabujen rikkomisen ympärille rakentuvaa yhteiskunnallista keskustelua itseisarvona. Olen myös epäileväinen Röyhkeyden herättämien reaktioiden mielekkyyttä kohtaan; lukemani kommentit ovat olleet yhtä huonoja kuin useimmat muutkin Internet-keskustelut.

Hartain utopistinen toiveeni on, että suurin osa ihmisistä lakkaisi osallistumasta minkään näköiseen julkiseen keskusteluun, koska heillä ei ole siihen rahkeita. Tämä pätee toisinaan myös kirjailijoihin.

Olisi kuitenkin epäreilua mitata kaunokirjaa sen perusteella paljonko se herättää keskustelua. Silloin on katsottava muita kaunokirjallisia ansioita, ja ne ovat Röyhkeyden tapauksessa aiemmin mainitsemistani syistä heikot.

Vaikka Röyhkeys sai kaunokirjaksi epätavallisen paljon julkista huomiota, uskon sen jäävän parin muun kirjallisen pelinavauksen lisäksi kuriositeetiksi. Siitä olen kyllä varma, että romaanista kirjoitetaan tulevaisuudessa useampia graduja.

Parhaimmillaan romaani houkuttelee katsomaan rivien väliin ja ajattelemaan omaa suhdettaan työhön. Se ei onnekseen jää vain työttömyyskirjaksi vaan on edes jonkinmoinen kertomus suomalaisen kulttuurin karsastamasta, ihmisarvon ja työn arvon erottelevasta ajattelutavasta.

En silti voi väittää romaanin olleen kovin hyvä lukukokemus. Sen yhteydessä on nostettu esiin kaikenlaista teemaa päähenkilön syömishäiriöstä työn merkitykseen. Yhdistävä tekijä näille analyyseille on, ettei juuri missään niistä ole sanottu mitään kiinnostavaa, koska kirja ei anna sitä parempaan keskusteluun eväitä.

Röyhkeys on lopulta ohut sisällöltään. Yhdistettynä kielellisen toteutuksen kankeuteen kirja on nopeasti luettava pettymys, yritykseltään ja aiheeltaan kymppi, kaunokirjana korkeintaan keskinkertainen.

Modernismin äärellä, 1

Modernismin äärellä, 1

Näin ei periaatteessa voi kirjoittaa: pidän modernismista.

Lause on naiivi. Modernismi on kokoelma erilaisia kulttuurisuuntauksia, jotka ilmenivät 1900-luvun vaihteesta eteenpäin osana moderniksi kutsutun aikakauden kehitystä. Niillä ei sinänsä ole yhtenäistä kokoavaa tekijää. Niiden voidaan kuitenkin sanoa ilmentävän eri tavoin aikakautensa tuntoja.

Töksäytän alkuvirkkeeni kaltaisia asioita siksi, että satun olemaan kiinnostunut modernistisista liikkeistä ihan yleensä, siis laajemmin, ja erityisesti termin alle niputetusta taiteesta.

Luultavasti yhdistän modernismiin romanttisesti niitä asioita, jotka miellyttävät minua esteettisesti. Pidän koneista ja kaupungeista, pidän modernistisen arkkitehtuurin alkusysäyksistä, räjähdyksistä kuvataiteen, elokuvan ja kirjallisuuden kentillä.

Pidän siitä, että ”oman aikansa heijastaminen” tyylillisesti tarkoitti sitä, että James Joyce pystyi kirjoittamaan Ulysseksesta (1922) kirjallisuuden ja kulttuurin sekametelisopan, jolla oli tarkoitus kuvata käsitteellisen, kielellisen ja kokemuksellisen avaruuden valtavuutta psykologian, koneiden ja nousevan massamedian aikakautena.

Mainitsen Ulysseksen siksi, että vaikka modernisteilla oli lukuisia päämääriä, aikakauden suuntausten kokoavana piirteenä voi ajatella moninaisuuden esittämistä. Ulyssesta parempaa symbolista teosta ei siksi mieleeni tule.

Tunnistan aikakauden kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden esteettisessä otteessa niin keksimisen ilon kuin liikkuvan nykyisyyden. Ajan henki oli sähäkkä ja veti mukaansa niin suuruudet kuin epäonnistujat. Uudet ideat tukivat heidän taidettaan kietoutuen yhteen sen kanssa.

Modernismista pitäminen on väistämättä jonkinlaista nostalgiaa, koti-ikävää. Postmodernismi on astunut sen tilalle. Maailmansodat tekivät sähäkkyydestä jotain muuta.

*

Postmodernistit saivat perintönä modernismin taakan ja elämänpettymyksen. Jälkiviisastellen yhdistelmä ei voinut johtaa kuin täyteen läpimurtoon eli kyynisyyteen.

Jos minun pitäisi määritellä postmodernistisen valtavirran henki (ja alleviivatkaa edellinen sana tuhat kertaa; en yritä määritellä tässä postmodernismia sen enempää kuin modernismia vaan puhun löysästi sen ilmapiiristä) ei-akateemisesti vaan omasta ideologisesta näkökulmastani, sanoisin sen sisältävän modernismin keinoja, mutta kesytettynä junnaavan yksituumaisuuden ja sanomallisuuden eli kaupallisuuden tarpeisiin.

En ole reteästi sitä mieltä, että postmodernismi on ohitse. Sen henki on läntisissä yhteiskunnissa hallitseva. Sille etsitään edelleen isoja vastalauseita.

Koen, että esimerkiksi indie-pop-musiikissa on alettu hakea uutta tunnetta, etsimään korostettua, pastisseista ja viittauksista riisuttua tavallisuutta, arkea representaatioiden takana.

En menisi niin pitkälle, että puhuisin uudesta realismista. Ennemmin kyse on esimerkiksi hypnagogisen popin tavasta hyödyntää postmodernismiin kuuluvia nostalgiaviboja erilaisella tavalla hylkäämällä pelkän tyylipastissin tyhjyyden ja yrittämällä etsiä autenttista.

Tunne itsessään on tässä kapina, tavallisuuden tärkeys nouseva aurinko. On tyystin toinen kysymys onnistutaanko siinä kovin hyvin.

*

Radikalismin sijaan lässähtämisestä tuli postmodernin tapa kapinoida edeltäjäänsä vastaan. Tarkoituksellinen pinnallisuus oli edellisten sukupolvien ideologisuuden pilkkaa ensin tiedostaen, sitten tiedostamatta.

Modernismista ilmiönä olisi tullut jälkikäteen päätellä, että asiat ovat niin valtavia, ettei mikään yksinkertaisesti voi tulla yhteen, vaan kaikki on jatkuvaa ja loppu kaaosta.

Sen sijaan esimerkiksi kollaasinomaisista näkökulmatekniikoista tuli laimennetussa muodossaan kirjallisen kerrontataiteen bulkkia, joka ei jaksa ainakaan itseäni elähdyttää juuri missään muodossa. Näillä keinoilla teeskennellään taitavuutta.

Pikemminkin ”romaanini on useiden näkökulmien ja kerrontatapojen kudelma…” saa minut heittämään kirjan seinään, koska sen lähes väistämätön jatko on ”…jossa kaikki tulee lopussa yhteen” täysin riippumatta siitä tuleeko vai ei. Se on opetuksena ja esteettisenä ohjeena idioottimainen ja taantumuksellinen.

Vika ei tietysti ole postmodernin taiteen olemuksessa (pastisseissa, tyylien kokeilussa, utopioiden vastaisuudessa) itsessään. Liikkeeseen kuuluvat taiteilijat olivat aluksi radikaaleja. Kyse on siitä, että postmoderni taide katosi omaan taipuvaisuuteensa muuttuen ennätysnopeasti markkinamyllyn jauhoksi, jolla lahjattomat leipovat, kun eivät muusta tiedä.

Kukaan ei ole tältä turvassa. Kiinnostavan ja tylsän raja hälvenee myös terävimmiltä hoksottimilta. Huomaan usein, että ihmiset suhtautuvat omasta mielestään tylsiin asioihin esittäen mielenkiintoa, vaikka sisimmässään haluaisivat kirkua.

Likaiset legendat

Olen ottanut tavoitteeksi lukea Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -historiateoksen (2016) rinnalla uudelleen julkaistut unohdetut suomalaiset proosakirjat. Uudelleenjulkaisijana ntamo. Ensimmäisenä oli vuorossa kirjoista viimeisin, Maria Vaaran (1931–92) Likaiset legendat (1974).

Likaiset legendatVaara oli useita romaaneja, kuunnelmia, runoja ja lastenteoksen tehnyt kirjailija, joka oli julkaisullisesti aktiivinen vuosina 1973–82. Vaaran, oikealta nimeltään Maija Haataja, teokset ovat myöhäismodernistista, autofiktion rajoilla liikkuvaa kokeellista kirjallisuutta, joissa suurta roolia näyttelee kirjailijan omakohtainen kokemus skitsofreniasta.

Kiinnostavaa tavaraa siis niin naisnäkökulmasta kuin sairauden ja toiseuden kuvauksista erityisesti kiinnostuneelle lukijalle.

Vaaran proosatuotannosta on kirjoitettu Raukoilla rajoilla -teoksen lisäksi Heidi Laineen pro gradu -työssä vuodelta 2005: Mariasta on minäksi: Kerrottu minuus ja mielen sairaus Maria Vaaran omaelämäkerrallisissa teoksissa.

Myös Käymälä-blogissa on kirjoitettu Likaisista legendoista. Tulkinnan referenssinä käytetään Carlos Castanedan shamanistista kirjallisuutta. Jos siis haluatte yksityiskohtaisempaa ja parempaa analyysia, lukekaa nämä. Erityisesti Laineen teksti on todella kiinnostava.

Kahteen osaan jaetuissa Likaisissa legendoissa lukijaa puhutteleva skitsofreniaa sairastava subjekti on epäselvä. Tutkielmassaan edellä mainittu Laine kirjallisuustieteen käytäntöjä noudattaen kutsuu subjektia kirjan ääneksi, kertojaksi tai henkilöhahmoksi. Kaikki nämä kolme käyvät jatkuvaa rajankäyntiä muun tekstin rakenteen kanssa.

Epäselvän subjektin kautta myös maailma ympärillä on epäselvä. Kutsun monitasoista puhuttelijaa tässä tekstissä nyt ”minähenkilöksi”.

Karkeasti ottaen ensimmäinen osa käsittelee minähenkilön suhdetta terapeuttiinsa Johannekseen hoidon ja yksipuolisen rakkauden näkökulmasta. Romaanin toinen osa käsittelee minähenkilön pitkää hoitojaksoa mielisairaalassa.

Teoksen reaalisesta tasosta, siis siitä mitä terveiden piirissä kutsuttaisiin ”todellisuudeksi”, voidaan päätellä seuraavaa: minähenkilöllä on neljä lasta, hän on kirjastonhoitaja, hän on ankaran uskonnollisesta taustasta, häntä on pahoinpidelty lapsena niin seksuaalisesti kuin muulla väkivallalla, hän on Pohjois-Suomesta.

Käytän ”todellisuutta” lainausmerkeissä, koska terveiden maailma on kirjassa vain yksi, verrattain kaukana kummitteleva taso. Se on niinkin kaukana, että toisten ihmisten läpipääsemättömyys sairaan maailmaan kristallisoituu kirkkaammin kuin missään muussa lukemassani suomalaisessa proosateoksessa.

Kun hoitaja antaa minähenkilölle luvan lähteä kaupungille, koska tämä näyttää ulkoisesti hyvinvoivalta, lukija on mennä solmuun, sillä kaoottinen proosa kertoo minähenkilön todellisesta tilasta täysin toista.

Selvennykseksi: Pidän mielenterveysongelmia sairauksina, enkä jähmeää yhteiskuntaa vastaan käyvinä toisen olemisen tasoina, jollaisiksi hyväntahtoiset ihmiset joskus haluavat ne romantisoida. Kirjan luoma konteksti on kuitenkin vastaansanomaton; olisi väärin puhua sen yhteydessä todellisuudesta yksiulotteisesti.

Minähenkilöllä on lukuisia persoonia, jotka puhuttelevat toisiaan ja minähenkilöä ja ainakin kuvittelevat puhuttelevansa teoksen muita henkilöitä. Muut potilaat, terapeutti, lääkärit ja osastonhoitajat liukuvat ajoittain tekstiin.

Pääpaino on kuitenkin minän kokemusmaailmalla, jossa elävät raamatulliset nimet saaneet sivupersoonat, jo kuolleiden ihmisten sielut ja irrallisiksi kutsutut nimettömät äänet, joita kuvaillaan kuin nämä olisivat menninkäisiä päähenkilön näkökentän laitamilla. Muistot, harhat ja todellisuudeksi mielletty eivät niinkään sekoitu kuin luovat kokonaiskuvan.

Kuten aiemmin tässä blogissa käsitellyn Kääntäjän flopin (2015) tapauksessa, myös Vaaran henkilöiden välillä on epäselviä rajoja. Sivupersoonien joukossa oleva ”Maria” ei ole selkeästi minähenkilö. Ei ihme, sillä ”Maria Vaara” on Maija Haatajan pseudonyymi.

Silti juuri ”Marian” asemoiminen yhdeksi henkilöksi toisten joukossa tekee kirjasta oudon kokemuksen. Ratkaisu on kirjallisesti kiinnostava, sillä se asettaa skitsofreenisen minähenkilön mielessä lähimpänä ”itseä” olevan hahmon statistin osaan.

Toisin sanoen, omaelämäkerrallisesti tulkittuna lukijalle puhuva minähenkilö ei ole Maria tai mikään muukaan nimetty persoona vaan nimeä vaille jäävä ”minä”, joka ei juuri puhu itsestään tai sano nimeään, vaikka on se, joka kärsii eniten.

Vaara ei koskaan sorru dualismiin. Hänen minähenkilönsä olemus ei rajoitu terve-sairasmaailmaan, vaikka kirja ei jätä epäselväksi mielenterveyden ongelmien ahdistavuutta ja luonnetta nimenomaan sairautena. Minähenkilön mukana kulkevat hahmot ja olennot ovat joskus avuksi mutta lähinnä ahdistavia ja pelottavia.

Marian ja hänen persooniensa maailma on moninainen. Lukija alkaa erottaa vähän kerrassaan tasojen merkityksiä. Suuren osan ajasta lukija ei voi tietää mikä kerrotusta on totta. Vastauksia kysymyksiin ei saada kuin vähän.

Puhujan epäselvyys syntyy myös kertomusten ajoittaisesta dialogivetoisuudesta, jota kertojan ääni murtaa. Dialogi saattaa muuttua kesken virkkeen sisäiseksi pohdinnaksi, joka on saumatonta jatkoa kahden ihmisen käymälle keskustelulle ja jota vuorostaan sivupersoonat alkavat kommentoida.

Blogimuoto ei anna toistaa tekstiä niin hyvin kuin soisi. Kannattaa kuitenkin kiinnittää seuraavassa lainauksessa huomiota rivivaihtoihin ja repliikkiviivoihin:

Pelkään mennä joulun jälkeen vastaanotollesi. On joulu 1969. Olen käynyt psykoterapiassa yli kuusi kuukautta. Kovin lyhyt aika, ajatteli Maria.

– Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Maria.
– Niin, sinä muistat sen, Johannes. On ikävää huomata olevansa keski-ikäinen kaksitoista- tai viisitoistavuotias, joskus paljon nuorempikin.
– Sinun ei tarvitse pelätä enää. Tulen istunnolle joka kerta, kun olen luvannut. Löydät minut aina täältä.
– Tunnen ja uskallan sanoa, että olen nyt hyvin lähellä sinua. Tulin onnelliseksi, kun muistit sen joulukynttilän. Tartun myös mielelläni tänään käteesi, kun lähden pois.
Muuten, minä haluaisin nyt puhua. Johannes, minä en voi sanoa sitä muuten: Haluan katkoa sormiani ja pestä käsiäni.
– Sinä olet symboliikan mestari, Maria. Sinähän kerrot masturboinnistasi. Eihän se ollutkaan niin vaikeaa. Minähän kuulen sen suunnilleen joka potilaalta.
– Seuraava istunto on kolmen viikon päästä.
– Miksi? Minä koen sen rangaistuksena.
– Sinä haluatkin kokea. Miksi haluat tulla rangaistuksi, Maria? Minä en ole rankaisija enkä luvanantaja. Tästä voimme puhua lisää ensi kerralla.

Minämuoto vaihtuu lainauksen alussa olevan kappaleen lopussa häneksi, Mariaksi. Seuraavan kappaleen terapiasessiossa on oudon raamatullista replikointia ollakseen potilaan ja terapeutin välistä.

Dialogi etenee vuoropuheluna, kunnes sana ”muuten” aloittaa seuraavan rivin ilman repliikkiviivaa. Toisaalta tähän esitettyyn ajatukseen tulee kaksikin vastausta oletetulta Johannekselta, jolloin lukijan on ajateltava että ne tulevat kerronnan sisällä eri lähteistä, aivan kuin niitä edeltävä tunnustus.

Näin kyseenalaistuu jatkuvasti kuka kirjassa puhuu: dialogiin eksyy repliikkejä, joiden ilmaistaan olevan minähenkilön sisäisestä kerronnasta peräisin ja jotka jopa kommentoivat metatasolla keskustelua sen edetessä. Kyse on ehdottoman kirjallisesta keinosta, kommentaarista joka etenee muun tekstin rinnalla ja sisällä.

Osan tapahtumista ”terveet” paljastavat minähenkilön sairaskohtauksissaan kuvittelemiksi. Sekaannusta lisää se, että joskus myös ”terveet” ovat vain minähenkilön kuvitelmaa.

Esimerkiksi minähenkilö on antanut yhdelle sivupersoonistaan nimeksi Johannes, joka on sama nimi kuin terapeutilla, johon hän on rakastunut. Vain osan ajasta lukija voi olla varma kummasta Johanneksesta puhutaan. Pohjimmiltaan minähenkilölle nämä kaksi Johannesta ovat sama henkilö, vaikka toinen on lihaa ja verta, toinen ei. Johannes on ”minän” suojelusenkeli kummassakin muodossaan.

Loppuluvuissa mennään kiihtyvästi metatasoille kertojan alkaessa puhua kirjan itsensä kirjoittamisesta ja oikolukemisesta. Viimeistään tämä piirre pakottaa lukijan tarkastelemaan Likaisia legendoja tavoitteellisena romaanina, ei pelkkänä sairaskertomuksena, autofiktiona.

Korostan vielä, siltä varalta ettei se tekstistäni ole välittynyt: Vaara heijastaa kirjansa tyylillä sairauden pirstoman mielen hahmotuskykyä. Sen vuoksi (ei siitä huolimatta) hän on aivan poikkeuksellisen taitava kirjoittaja.

Sairaus näyttää hyvin erilaiselta sairastavan näkökulmasta, sillä henkilöstä itsestään käytännössä tulee sairaus, siitä tulee osa hänen olemustaan. Syövästä parantunut on ikuisesti selviytyjä, masennuksen kokeneeseen sairaus jättää tervehtymisen jälkeenkin merkkinsä.

Skitsofrenian tapauksessa Likaiset legendat onnistuu välittämään sairauden tunnun eli olemaan lukijalle läsnä. Samalla sen proosamuoto kyseenalaistaa jähmeän realismin tyylilajin aivan ohimennen.

Tällaistakin Suomessa on kirjoitettu. Tällaista tulisi kirjoittaa.

Kääntäjän floppi

Kari Aronpuron Kääntäjän floppi (2015) on pastissi Aronpuron samaan aikaan tyttärensä Silja-Maaria Aronpuron kanssa kääntämästä David Marksonin romaanista Lukijan luomislukko (1996). Samalla kirjat muodostavat trilogian Aronpuron ensimmäisen proosateoksen, kollaasiklassikko Aperitiffin (1965/2015), kanssa.

Kuten on jo useassa yhteydessä aiemmin kirjoitettu, ihan heti ei tule mieleen trilogiaa, jonka keskimmäinen osa on käännös toisen kirjailijan teoksesta. Jo tämä on ideana poikkeuksellisen kiinnostava.

Tämä teksti on muistiinpanojen lista lukemastani. Olen luultavasti kaikessa väärässä.

Kääntäjän floppiNimetyt, sivulta toiselle jatkuvat hahmot ovat Lukija, Kääntäjä, Päähenkilö, Kari Aronpuro ja toisinaan ”hän”, joka ei ole kuitenkaan aina sama ”hän”.

Muitakin ääniä on, teos on hallittu kakofonia. Tavallaan etoo käyttää tässä tapauksessa sanaa ”ääni”, koska kirjallisuus on erityisesti tässä tapauksessa korostetusti tekstiä.

Olisiko lähempi ilmaisu ”leimallisesti lukijaa puhutteleva merkitsijä”, jos haluaa olla arjen ajattelulle tavoittamattomissa oleva lacanilainen saivartelija?

Aronpuro aloittaa ”kertomuksen” esittelemällä nämä nimetyt henkilöt ja kyseenalaistamalla heidän suhteensa toisiinsa. Sitten seuraa joukko lainauksia, pohdintoja, luetteloita ja listoja, jotka kuljettavat erilaisia teemoja rinnakkain.

Näitä ovat muun muassa Franz Kafka, isäsuhteet, kirjeet sodasta, tunnekokemukset taideteosten kanssa, kirjailijoiden kuolintavat, viittaukset Aronpuron aiempaan tuotantoon, lukuisat kirjallisuushistorialliset lainaukset…

*

En ole lukenut David Marksonin romaania. Mitä siitä tiedän, Aronpuron romaani on suora pastissi jopa joitain teemojaan myöten. Kirjojen välisestä suhteesta voi lukea lisää Kiiltomadosta Sanna Nyqvistin kritiikistä.

Kaikki hahmot ovat saman kirjallisen henkilön (tai peräti kirja-henkilön) aineksia. On tavallaan hyödytöntä pohtia, mitä eroa näillä on.

Aion silti käyttää hyödyttömyyteen aikaa. Eroja voisi halutessaan löytää vaikka näin: Kari Aronpuro on teksteissä toistuva viittaus kirjan ulkopuoliseen henkilöön, joka ilmenee tekstissä sanaparina ”Kari Aronpuro”. Päähenkilö taas on Aronpuro tarkkailtavassa, elämäkerrallisessa mielessä, Lukija on Aronpuro tarkkailijana.

Tärkein on Kääntäjä. Kääntäjä on ”tekijä”, joka ”kääntää” Marksonia tässä jo toista kertaa mutta eri keinoin kuin perinteisessä ”kääntämisessä” mielletään.

Sanan ”kääntää” slangimerkitys on ”varastaa”.

Kääntäjän rooli on kokoavaa liimaa, joka tekee Aronpuron teoksista trilogian. Ne ovat kaikki ”käännöstöitä”, kollaasin ollessa aina ”käännös” muiden tekemisistä, siis pastissi, varkaus.

En usko, että Aronpuron on tarkoitus saada lukija pohtimaan missä oikea Aronpuro alkaa tai loppuu, koska kysymys ei ole kirjaa lukiessa/kokiessa relevantti.

Onko tämä silti elämäkerta? Miksei! Se noudattaa elämäkertojen logiikkaa; kokoelma satunnaisesti nyysittyjä ja puoliksi uudelleen kuviteltuja anekdootteja.

Kääntäjän floppi korostaa tahallaan yhteyttään siihen, mitä tekijästä tiedetään. Esiin nousee satunnaisesti kappaleita, jotka vaikuttavat paikkansa pitäviltä tiedoilta Aronpuron omasta elämänhistoriasta.

Kaikki kappaleet ovat lyhyitä ja niitä erottavat blogimaiset välit normaalien rivinvaihtojen ja sisennysten sijasta.

Ratkaisu on loistava, koska laajempi väli pakottaa lukijan pohtimaan kappaleiden välisiä suhteita uudestaan, erityisesti silloin, kun ei voi olla varma onko seuraavassa kappaleessa puhuteltu ”hän” tai ”minä” enää edellisen kappaleen henkilö vai joku toinen.

Jokaisen kappaleen välillä on joka suuntaan laajeneva avaruus.

Voi tätä vanhuudennärän määrää.

Olen jättänyt kirjan siksi, mikä se oli nähdäkseni, mikä se on.

Lukijan horoskooppimerkki on rapu.

Muuten noudatettiin näissä vihkiäisissä vielä tapaa, että kandidaateilla oli käsissään suuret kirjat, jotka he, promoottorin julistettua heidät täysin oppineiksi, paukauttaen löivät kiinni.

Dostojevskin isä oli väkivaltainen ja ankara kasvattaja. Lopulta hänen maaorjansa tappoivat hänet.

Lukemalla isänsä kirjeitä Päähenkilö yrittää arvioida millainen kasvattaja hänen isänsä olisi ollut.

”Mitä eroa näillä toistuvilla henkilöillä on?” kirja tuntuu kysyvän jo heti alussa. Vastaus on selvä, kirjainrivistöt eli nimet, joihin lukija (pienellä) lukee mahdollisesti eri merkitykset.

Ehkä lukija ajattelee tätä pessoalaisena leikkinä.

*

En ole juuri koskaan pitänyt kiinnostavana lukijan (pienellä) roolin pohdintaa romaanikirjallisuudessa, jos pohdinnalla pyritään korostamaan: mietipä itseäsi hahmona.

En mieti. Ajatusleikki on kiinnostava, jopa oleellinen, mutta useimmiten filosofian heiniä. Taide pystyy harvemmin välittämään kokijalleen tämän ottamien roolien keinotekoisuuden tunteen – se voi useimmiten vain sanoa: sinäkin olet hahmo, mikä on liian suora strategia, vain lause toisten joukossa.

Asemani kokijana on aidosti erilainen verrattuna siihen, miten kirjan henkilön miellän. Olen jatkuvasti lukija, niin kuin teatterissa olen jatkuvasti yleisöä, vaikka minua kuinka osallistettaisiin.

Toivon saavani olla vain taiteen todistaja, sillä positioni perustuu vähintään puolittaiseen itseni unohtamiseen. En voi kuin suodattaa kokemaani.

Kaikki kirjojen henkilöt, ovat ne muodossa minä, sinä tai hän – ja viitataan niillä kehen tahansa – ovat vain konstruktioita.

Myös puhuteltava minä, lukija, on heiveröinen kirjoittajan rakennelma.

Tarkoitukseni on sanoa, että Aronpuro ei tässä tapauksessa tyrkytä mitään näin latteaa, päinvastoin. Kirjallisen luomuksen sisällä roolien vaihtuvuus onnistuu pysymään mielenkiintoisena, myös psykologisesti, koska niiden rakennelmallinen luonne on jatkuvasti tiedostettu.

Voisi sanoa, että kirja osoittaa, kuinka ”minään” kuuluu minuuksien – ja siinä sivussa tematiikan – moneus, mutta niiden rinnakkainen olemassaolo ei tunnu ristiriitaiselta vaan yhtenäiseltä kuin palapelin palat.

Kirjan varsinainen osuus päättyy keskeneräiseen käännökseen Ezra Poundin Pisan Cantoista, jotka ilmestyivät Aronpuron suomentamina 2018. Tällaisenaan se vihjaa, ettei mikään lopu, pohdinta jatkuu.

Lopussa ovat enää Kääntäjän kiitokset, suomalaisen modernin kirjallisuuden käännöshistorian kuka kukin on niminä ja lista heidän kääntämistään teoksista, joita Kääntäjän flopissa on käytetty materiaalina.

Hai, 2

hirst shark

Kun Damien Hirst puolusti yllä olevaa haitaideteostaan Britart-movementin aikaan, siis aikana jolloin Turner-palkintoraati jakoi rinkirunkkukerhossaan satoja tuhansia euroja mitä pöljimmille käsitetaideteoksille, hän sortui yksinkertaistukseen, joka oli pahempi kuin häntä syyttäneiden kritiikki.

Teosta (nimeltään Kuoleman fyysinen mahdottomuus jonkun elävän mielessä) kritisoitiin tutulla lauseella: Kuka tahansa olisi voinut tehdä sen. Hirst vastasi, että nyt teoksen teki hän.

Äärisubjektivistinen vastaus on korostavinaan luomisvoimaa. Tosiasiassa se viestii, että taideteos on merkittävä, koska rahaa ansainnut taiteilija, Damien Hirst, teki sen. Vastauksessaan Hirst oletti teoksen perustelevan itsensä mielikuvituksella, lapsenomainen oivallus korvaisi taidon.

Hän jätti huomiotta, että teosta kritisoitiin nimenomaan sen tylsyydestä. Kuka tahansa voi saada tällaisia ideoita, mutta ne ovat huonoja ja häpeällisiä niin kuin lasten ideat yleensä, siksi niitä ei toteuteta. Minä saan vastaavia joka päivä. En tee niitä, koska minulla on edes rahtunen itsekunnioitusta (eikä minua palkinnoilla lahjovia ystäviä merkittävissä päättävissä asemissa).

Hirst ikään kuin kehui itseään siitä, että oli hack, onnistui myymään nimensä avulla tylsimmän mahdollisen ideansa.

Kokijalleen taiteen on usein oltava taitavaa. Hienoinkin teos menettää tehonsa, jos tietää sen tekijän lahjojen heikkouden ja intentioiden epäselvyyden. Poikkeuksia ovat tietysti camp ja huonot hyvät teokset. Trangressiokin on luovuutta vailla pelkkä pannukakku.

(Luullakseni jos Hirstin teos julkaistaisiin nykyään, sitä boikotoitaisiin jo paljon kovempisanaisemmin ja laajemmin eläimen turhamaisen tappamisen vuoksi. Kovin moni ei enää arvosta hain pyytämistä pällistelyä varten. Toisaalta Englanti on ketunmetsästyskiimoineen ollut aina oma ainutlaatuinen eliitin takapajulansa.)